Itsetutkiskelua

”Ei kannata edes aloittaa, kun en kuitenkaan ole tarpeeksi hyvä.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 16.01.2020 klo 22:00

Ystäväni,

Kiitos kirjeestäsi! Kiitos rohkeudestasi, rehellisyydestäsi ja itsesi likoon laittamisesta!

Luin kirjeesi heti aamulla herättyäni. Ensimmäinen kirjoituksesi yhteyden etsimisestä sai minut itkemään, Jeesus-runo taas nauramaan. Herätit siis kirjoituksillasi tunteita. Hyvä, oman elämäsi Juice!

Hauskaa, että kirjoitit runosi välittämättä riimeistä tuon taivaallista. Itse kamppailin viime viikolla juuri niiden kanssa! Huomasin, kuinka automaattisesti riimit vain tulevat, enkä sitten lopultakaan päässyt niistä eroon vaikka olisin halunnut. Aikeenani oli kyllä kirjoittaa vielä yksi kuolemaa käsittelevä runo, jossa riimejä ei olisi mutta aika ei sitten riittänytkään enää siihen. Ehkä vielä tässä jonain päivänä…

Minullakin on ollut hankalaa saada aikaiseksi tätä toista kirjettä. Samoin tahmoo sen tehtäväkseni antamasi houkutusnovellin kirjoittaminen. Itselläni ei ole kyse kiireestä, enhän tällä hetkellä ole edes töissä. Mutta jostain syystä viime viikolla kirjoittaminen oli helppoa ja hauskaa, kun taas tällä viikolla olen istunut tunteja tietokoneen ja vihkon äärellä tuijottaen tyhjyyteen. Olen saanut aikaan pari typerää piirrosta teeman ympärille (todetakseni, että piirrän edelleen ihan samalla tavalla kuin yläasteikäisenä). Piirrellessäni keksin kyllä myös idean novellia varten. Se on hyvä juttu. Lisäksi olen kirjoittanut idean alle muutamia kappaleiden alkuja. Yhtään kokonaista kappaletta ei kuitenkaan ole syntynyt, eikä kokonaisuus ota hahmottuakseen. Tekisi mieli syyttää aihetta… Kuka antaa aiheeksi novellin eläimen näkökulmasta?! Emmehän me ihmiset edes tiedä, millä tavalla eläin ajattelee! Uskoisin, että ei ainakaan ihmisten kielellä! Jos eläimen laittaa puhumaan kuten ihminen, voiko lopputulos olla mitään muuta kuin satu? ”Olen pieni nalle vain, pörheä, lapset mua rakastaa…”   

Joskus piirtely auttaa ajattelutyöhön keskittymisessä. Parhaimmillaan siitä saa uusia ideoita.

Jonkinlainen alakuloisuus on taas läsnä pitkästä aikaa. Se tekee kaikesta toimimisesta vaikeaa. Ei tämä mitään vakavaa ole, ja menee varmasti ohi taas jonain päivänä. Mutta tällä hetkelläkin esimerkiksi seinän tuijottaminen vetää minua enemmän puoleensa kuin tämä kirjoittaminen. Nyt ovat kuitenkin käsillä torstain viimeiset hetket, ja kuten sinäkin, myös minä aion pitää kiinni tästä kirjeenvaihdosta. Jollain tavallahan se rutiini on luotava. Vaikka sitten pakolla.

Mietin tätä kirjoittamisen vaikeutta, ja sitä, mistä kaikesta se hankaluus ja motivaation puute kumpuaa. Joskus minun on vaikeaa saada asioita aikaan ihan vain siksi, että en käsitä, mitä varten teen niitä. Mitä mieltä on kirjoittaa runoja pöytälaatikkoon? Miksi kirjoittaisin novellin, jos en saa sillä aikaan mitään?

Olen ainakin jostain ala-asteikäisestä saakka omannut omituisen yhdistelmän suuria luuloja itsestäni ja toisaalta huonon itsetunnon. Tämä kombinaatio toimii yhdessä niin, että kun alan tehdä jotain asiaa – oli se sitten kirjoittamista, piirtämistä tai vaikkapa historian kokeeseen lukemista – kuvittelen itseni valmiin aikaansaannokseni kanssa suoraan huipulle. Mielikuvissani olen vähintäänkin koulun paras ainekirjoittaja ja kaupungin paras piirtäjä. Koevastauksiani juhlitaan opettajainhuoneessa suorastaan ihmelapsen tekosina. Nämä mielikuvat päässäni alan sitten vetää ensimmäistä viivaa paperille. Ja eihän se koskaan näytä siltä, miltä sen haluaisin näyttävän. Totean aina heti alussa, että en tule ylettämään asettamaani rimaan, ja siitä alkaa alamäki. En minä pysty tähän. Minä olen superhuono! Ja kun sitten lopulta saan tekeleeni valmiiksi, ja se yleensä arvioidaan vähintään hyvin, yleensä kiitettävin arvosanoin, ihmettelen, etteivät opettajat ja muut arvioijat näe tulosteni oikeaa tasoa. Kuinka tyhmiä he oikein ovat? Taas he luulevat minun olevan hyvä vaikka oikeasti olen aivan keskinkertainen, enkä riitä mihinkään! 

Samanlainen ajatusmalli jatkuu edelleen jossain määrin. Toki olen iän myötä oppinut vähän suitsimaan ennakko-odotuksiani ja myös arvioimaan aikaansaannoksiani hieman realistisemmin. Mutta siltikin saan itseni silloin tällöin kiinni ajattelemasta: Ei kannata edes aloittaa, kun en kuitenkaan ole tarpeeksi hyvä. Minun on myös vaikeaa luottaa kenenkään palautteeseen koskien omia tekeleitäni. Jos saan hyvää palautetta, ajattelen (ainakin alitajuisesti) että palautteen antaja ei ole aivan tehtävänsä tasalla, kun ei tajua tässä olevia virheitä. Negatiivinen palaute on helpompaa ottaa vastaan – tosin silloin lopputuloksena saattaa olla se, että lakkaan (ainakin joksikin aikaa) tekemästä sitä asiaa, josta sain pyyhkeitä.

Tällaisia ajatuksia tällä kertaa pyörii päässä. On hyvä, että ne tulevat kirjoitetuiksi ulos ja näkyville. Se on kai ensimmäinen askel siihen, että asiat alkavat muuttua.

Edellisessä kirjeessäsi pohdiskelit omasta elämästäsi kirjoittamista. Oma elämä, omat kokemukset, ajatukset ja tunteet ovat aidointa, mitä voi kirjoittaa. Ainakin ne ovat täyttä totta. En ehkä sanoisi, että se on helpoin tie aloittaa kirjoittaminen – mutta uskoisin, että se on palkitsevaa. Osuvasti kirjoititkin tämän kirjeprojektimme olevan myös itsensä hoitamista. Kirjoittaminenhan on asioiden käsittelyä. Jos näkee sen vaivan, että järjestelee tuntemuksensa siihen malliin, että saa niistä ymmärrettäviä lauseita, ajatukset järjestyvät pakostakin ymmärrettäviksi myös itselle. Silloin ehkä voi nähdä asiat uudessa valossa. Kirjoittaminen on ikään kuin keskustelua itsensä kanssa. Eihän siinä voi olla kasvamatta ja kehittymättä!

Mielekkyyden ja tarpeellisuuden kaipuusta syntyi seuraava tehtävä sinulle. Haluan, että laadit lyhyen mielipidekirjoituksen itsellesi tärkeästä asiasta johonkin lehteen. En tarkoita, että se olisi pakko lähettää julkaistavaksi mutta kirjoita silti niin kuin sen haluaisit lehdestä luettavan. Saatanpa itsekin kirjoittaa tämän saman tehtävän. Jospa jo huomenna olisi vähemmän harmaa päivä, ja inspiraatio pääsisi valloilleen..? (Tai perspiraatio, kuten äitini aina vitsikkäästi lohkaisee.)
Toivon sinulle hyviä kirjoitustuulia!

Annastiina

Ai niin, vielä se hitsin novelli! Eli saanko esitellä: Houkutusta käsittelevä novelli, jonka päähenkilö on eläin!


Maljakko

Olen koko aikuisikäni pitänyt itseäni pidättyväisenä ja hyvin käyttäytyvänä. Olen toimissani harkitsevainen enkä koskaan nosta tassuani toisia vastaan. Tai no, joskus minun on täytynyt muistuttaa Mustia oman tilani rajoista. Nykyään riittää jo pelkkä etutassun kohottaminen, jos Musti tulee liian lähelle: Mustilla on hyvä muisti vaikka älyssä ei niin paljolti kehumista olekaan.

Annan itsestäni aina viisaan vaikutelman, ja viisas minä olenkin. Tiedän paljon asioita. Tiedän äänistä, milloin ulkona sataa vettä ja milloin siellä on pakkasta. Silloin minä en mene ulos. Tiedän, milloin ihminen aikoo nousta sohvalta ja milloin hän on heräämässä. Silloin minä osaan johdattaa hänet ruokakaapilleni ja joskus hän tajuaa antaa minulle sieltä ruokaa. Osaan hypätä ikkunalaudalle pudottamatta ainuttakaan esinettä. Tiedän, että huonekasveja ei saa syödä.

Viikseni ovat järjestyksessä, näetkö, ne asettuvat riveittäin muodostaen kasvojeni sivuille kauniit symmetriset viuhkat. Minä olen nähnyt. Katson joskus itseäni peilistä. Pidän turkkini kunnossa. Nuolen sen läpikotaisin puhtaaksi joka päivä aterian jälkeen ja iltaisin ennen kun käyn nukkumaan. Olen aika notkea, minä yletän kielelläni jopa hännäntyveen. Sieltä täytyy vähän kammata hampailla, tiedätkö, jotta ihon lähellä olevat karvantyvet puhdistuvat. Kaikki eivät siihen taivukaan. Mutta minä olenkin solakka. Syön vain minulle annetun annoksen enkä varastele ruokaa muiden lautasilta. Tiedän, kuinka käy, jos syö liikaa kerralla. Silloin tulee oksennus. Minä tiedän sen, olenhan itsekin ollut joskus nuori ja hupsu. Tosin siitä on jo kauan.

Mutta kun nyt istun tässä keittiön pöydällä, tunnen oloni jotenkin hassuksi. Ihminen laski juuri äsken eteeni maljakon. Siihen aivan minun eteeni. Sitten hän kääntyi pois ja alkoi rapistella papereita tiskipöydällä. Papereista paljastui kukkia ja nyt ihminen askartelee niiden parissa.

 Maljakko kimaltelee valossa. Sen läpi kulkeva auringonvalo piirtää pöytään kuvioita ja lasisen pinnan sisällä liikkuva vesi saa ne liikahtelemaan. Stimuloivaa. Tunnen selkänahassani värähdyksen, joka kulkee niskastani aina hännänpäähän saakka. En voi estää häntääni liikahtamasta innostuneena. Mahanpohjassa tuntuu samalta kuin joskus pentuna, kun leikki sisarusteni kanssa vei mukanaan, eivätkä ajatukset yltäneet samaan paikkaan. Valon leikki pöydällä vangitsee katseeni. Lihakseni jännittyvät. Vaihtelen painoani takajalalta toiselle kunnes tiedän oikean hetken koittaneen. Valon pisaralla ei ole mitään mahdollisuuksia päästä karkuun! NYT!

Lasin iskeytyminen lattiaan, ihmisen huuto, minä juoksen kuin gepardi! Vasta omassa unipesässäni ajatus ehtii kanssani samaan paikkaan.

Minäkö se olin?

Yksi ajatus artikkelista “Itsetutkiskelua”

  1. Voi että, miten novellisi vei aikaan ja paikkaan keittiössäsi! Elävöitit hyvin herra Kissan aivoituksia. Veit myös lukijan maailmaansa, katselemaan silmillään, kokemaan kropallaan, aina viimeiseen huikeaan lentoon asti kohti kotipesän turvaa.
    Niinhän se on, kissa näkee toisin, kuulee toisin ja kokee toisin kuin ihminen. Valonläikät pöytäliinalla, sateet ja tuiskut. Ja ihmisen…
    Kiitos taas! Sinä osaat, te osaatte.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *