Nostalgian syövereissä

”Nyt olen siinä tilanteessa, että olen todella syvällä menneessä minässäni, oman historiani tapahtumissa ja tunteissa.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 01.02.2020 klo 00:24

Ystäväni.

Kiitos kirjeestäsi ja ihanasta tehtävänannosta! Uskotko, että juuri viime kirjettä kirjoittaessani ajattelin, että pitäisipä taas kaivaa vanhat kirjoitukset esiin, niitä kun on aina niin ihanaa tutkiskella. Saan aina vanhoista tekeleistäni suurta inspiraatiota, olivatpa ne sitten piirustuksia, maalauksia tai kirjoituksia. Niistä saa hyvää perspektiiviä omaan tekemiseen; huomaa, että on ollut sekä huono että hyvä ja kaikkea siltä väliltä. Myös oma mielipide teoksista on voinut muuttua ajan myötä. Joku, johon olen ollut kovin tyytyväinen kymmenen vuotta sitten, saattaakin uudelleen katsottuna näyttäytyä hyvinkin kornina – tai päinvastoin joku ennen huonoksi kokemani voi olla nykyään mielestäni kelvollinen, jopa onnistunut.

Kaivoin siis heti kirjeesi luettuani esiin sinisen kansion, jossa olen säilyttänyt noin kymmenen vuotta sitten kirjoitettuja runoja ja sellaisten ideoita sekä satunnaisia päiväkirjamerkintöjä. Olin jo pitkällä nostalgian pyörteissä, ja jo kirjoittanut puhtaaksi erään hyvin mielenkiintoisen tajunnanvirtaruno-päiväkirja-teelmän, kun luin kirjeesi uudestaan ja tajusin, että tehtävänannossasi halusit minun käsittelevän lapsena kirjoitettua tekstiä! No, kiltti tyttö kun olen, niin jätin tämän nuoruuteni tajunnanvirran ehkä tulevaisuudessa käsiteltäväksi ja keskityin sen sijaan pieneen, harmaaseen vihkoseen, jossa on runoja suunnilleen ikävuosilta 11-17.

Kerrottakoon, että niin ihana kuin tämä tehtävä olikin, oli se myös tähänastisista tehtävistä vaikein. En alussa tajunnut, kuinka hankalaa olisi ensinnäkin valita yksi ainoa kirjoitus ja toiseksi käsitellä sitä nykyminän kautta. Pyörittelin kaksi päivää tuota harmaata runovihkosta käsissäni, lueskelin sitä aina ajan salliessa inspiraatiota hakien mutta en saanut otetta mistään runosta enempää kuin muista.

Yritin parantaa asemiani hakemalla äitini luota lisää materiaalia, josta voisin valita sopivan tekstin; sylillisen vanhoja päiväkirjojani. Huono ratkaisu! Nyt olen siinä tilanteessa, että olen kaiken tämän vanhojen tekstieni lukemisen keskellä todella syvällä menneessä minässäni, oman historiani tapahtumissa ja tunteissa. Taidan tällä hetkellä olla 15-vuotias Annastiina, joka alkoi pikkuhiljaa päästä kiinni omiin tunteisiinsa ja ajatuksiinsa ja oppi käyttämään kirjoittamista niiden käsittelyyn ja tulkintaan.

Tuossa kohdassa elämääni selvästi tapahtui jonkinlainen loikka itseilmaisussa. Seiskaluokalla runoissani ja päiväkirjoissani näkyy selvästi Sinä&Minän, Reginan ja Suosikin vaikutus: Romanttiset haavekuvat, milloin minkäkin pojan liikkeet ja (näin aikuisena katsottuna) mitäänsanomattomat lorut ja rallatukset olivat päiväkirjojen pääosassa. Tuolloin lauseen tai sanan muuttamiseen runoksi tarvittiin vain kolme pistettä perään.


Kuun valossa,
varjot vastakkain,
yhdessä yön kylmyyttä vastaan…
Sinä ja minä…

Kahdeksannella luokalla olin jo selvästi lukenut muka-hauskojen lorujen lisäksi oikeaa runoutta (mm. Edith Södergrania, joka teki minuun lähtemättömän vaikutuksen) ja jopa alkanut saada siitä myös hienovivahteisia vaikutteita kirjoittamiseeni. Lisäksi päiväkirjojen teksteissä alkoi näkyä pidempiä tekstejä, joissa pohdiskelin tunteitani ja maailman menoa. Eräs teksti vaikutti sellaiselta, että olisin ihan hyvin voinut joiltain osin kirjoittaa sen vaikka viime viikolla! Siinä oli mielestäni tarkkanäköistä tapahtumien kuvailua ja melko synkässäkin tilanteessa pinnan alla vilahtelevaa huumoria. Myös runot alkoivat käsitellä asioita, joita havainnoin ja koin – eikä enää asioita joita toivoin, olin nähnyt televisiossa tai kuullut jonkun kertovan…
Muistan, kun en saanut yökylässä unta ja katselin nukkuvaa ystävääni. Ihan pieni, tavallinen hetki elämässä muuntui silloin mielessäni runoksi:

Olet kaunis
hiustesi valuessa tyynyllesi
ripsien varjo poskillasi
kasvoillasi ivallinen ilme
                      mietin
mistäköhän uneksit
ystäväni


Tällä viikolla minulla on siis ollut suuria vaikeuksia kirjoittaa oikeastaan mitään. (Niin taisi olla asian laita jo viime viikollakin.) Kirjeenkin kirjoittaminen oli kuin tervanjuontia. Kirjoitin siis jo yhden, ja päädyin hylkäämään koko kirjeen sen ollessa sellaista sillisalaattia, etten enää itsekään ottanut siitä selvää. Aloitin koko homman äsken alusta (sen jälkeen, kun olin viestillä pyytänyt sinulta vuorokauden lisäaikaa kirjeen lähettämiseen). Tämä tahmaisuus johtuu nyt vain valtavasta määrästä informaatiota, jota en osaa järjestellä järkeväksi kokonaisuudeksi.

Pääni sisällä on aikamoinen kaaos. Paine tästä kirjoitustehtävästä ja kirjeen kirjoittamisesta on nyt valtatunne. Määräaika lähenee – ja sekin on jo pidennetty määräaika. Muistan ja muistelen yläasteikäisenä kokemiani asioita ja tuntemiani ihmisiä. Lukemani päiväkirjat saivat paljon ajatuksia liikkeelle. Ja tunteitakin. Mietin, miten voisin toteuttaa tehtävän, jonka minulle asetit. Kirje 15 -vuotiaalle minälle? En saa ajatuksesta mitään irti. (Ehkä olen vielä liian lähellä teini-ikäistä itseäni osatakseni kuvitella hänet erillisenä ihmisenä.) Entä runo, joka käsittelee samaa aihetta kuin 13 -vuotiaana kirjoittamani runo? Ei inspiroi. Jospa kirjoittaisin viisivuotiaana kirjoittamaani muutaman lauseen tarinaan lihaa luitten ympärille ja tekisin siitä paremmin ymmärrettävän pikku sadun? Nääh. Sehän olisi niin kuin opettaisi lapselle, millainen siitä kirjoituksesta olisi pitänyt tehdä. Viisivuotias minä olisi varmaan loukkaantunut ja lannistunut sellaisesta päsmäröinnistä.

Viisivuotiaan Annastiinan kirjoittama hauska tarina.

Ai niin, se keskeneräinen runokin… sekään ei ole valmis. Tajusin tällä viikolla sen naiiviuden ja banaaliuden, ja koko runosta meni maku. Tai ei koko runosta; alkusäkeet toimivat ihan hyvin. Mutta en millään keksi siihen sopivan todentuntuista jatkoa. Mikään en tunnu tarpeeksi aidolta.
Minun aivoni menevät jotenkin sotkuun, jos siellä on liian paljon tavaraa. Alan miettiä kaikkea kerralla, enkä pysty keskittymään yhteen asiaan. Ja mitä enemmän ajattelen ajatusten riekaleita, sitä enemmän asioita tulee mieleen. Pääni on kuin ideakartta, jonka jokaisesta asiasta lähtee kolme viivaa uusiin asioihin, niistä kaikista taas kolme viivaa ja niin edelleen. Ja soundtrackina tälle kaikelle kaaokselle päässäni soi ”Tonttuparaati”, koska ”kiire jo on, kiire jo on…”

Rakastin koulussa ainekirjoitusta, ja vielä lukiossakin äidinkielen esseet ja muut kirjoitelmat olivat minulle mieluisia. Mutta halusin aina kirjoittaa tiukasti rajatusta aiheesta. Luulen, että edellä kuvaamani aivojeni tapa toimia selittää tämän halun, sillä aina, kun tehtävänanto oli ”kirjoita haluamastasi aiheesta”, olin pulassa. Niin kuin nyt olen. En siis ole toteuttanut antamaasi tehtävää. En ole valinnut haluamaani kirjoitusta lapsuus- tai kouluvuosilta. Sen sijaan olen lukenut niitä päiväkaudet ja nauranut, liikuttunut ja pohtinut itseäni, syitä ja seurauksia, sattumaa ja omien tahtojen ja tekojen toteuttamista. En ole kirjoittanut vastinetta lapsuuden kirjoitukselle. Mutta kirjoitin sentään kirjeen! En ole kirjoittanut viimeksi aloittamaani runoa loppuun. Mutta laitan oheen kuvana runon tämänhetkisen vaiheen.

Aika paljon menee uusiksi…

Niin tosiaan, taidamme olla todella erilaisia kirjoittajina. Minusta alkaa tuntua, että minun kirjoittamiseni on kiinni enimmäkseen etelätuulesta tai maan värähtelyistä. Huomaan, että tapani kirjoittaa pätkä silloin, toinen tuolloin, saattaa olla tuhoon tuomittua. Esimerkkinä toimii tämä kirje. Tai siis se, että kirjoitin kahtena päivänä joitain ajatuksia ja pätkiä, jotka kolmantena päivänä tuntuivatkin vanhentuneilta ja sirpaleisilta ja joista en saanut enää otetta, ja päädyin kirjoittamaan kaiken alusta alkaen uudestaan. Improvisaatiotahan tämä kirjoittaminen todella on, niin kuin sitä osuvasti vertasit. Itse en nauti epävarmuudesta niin paljon kuin sinä, vaikka impro sinänsä onkin mukavaa. Mutta vastauksen löytäminen tuhansien mahdollisuuksien joukosta on kyllä parhaita tunteita ikinä. Siksi valmiiksi saatu kirjoitustyö tuntuu niin hyvältä.

Minä jään pohdiskelemaan, miten käsittelisin tätä rästitehtävää. Se on oikeasti todella hyvä tehtävä, ja haluan sen toteuttaa – vaikka en määräaikana sitä valmiiksi saanutkaan. Sinullakin seuraava tehtävä on jo edellisissä kirjeissä annettu. Nyt, kun olet saanut ennakkotehtävät kirjoitettua, voinet alkaa miettiä, mitä haluat sanoa ja minkä lehden lukijoille…
Onnea muuten noiden TeaK:n ennakkotehtävien suorittamisesta! Tiedän, että se on iso urakka, ja olen ylpeä, että sait sen tehtyä töiden ja perheen ohessa. Hyvä sinä!!!

Hei vielä,
mainitsin tuolla aiemmin Edith Södergranin, jonka runot vaikuttivat minuun vahvasti nuorena. Hänen Runoja -kirjansa on minulla kirjahyllyssä ja tartun siihen edelleen aika ajoin. Runot ovat edelleen vaikuttavia, ja ihailen Södergranin kirjoitustyyliä. Onko sinulla ketään runoilijaa tai kirjailijaa, joka olisi jättänyt sinuun pysyvän jäljen?

Kello on jo yli puolen yön. Kissa väsyi odottamaan minua ja tassutteli jo yläkertaan nukkumaan. Taidan kömpiä perässä.

Odotan kirjettäsi. Kirjoittamisen iloa!

Annastiina

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *