Mielenterveys on hullu juttu

”Olen keskittynyt tekemään luovan työn muille mahdolliseksi ja tavallaan unohtanut itse olevani luova tyyppi myös.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 10. 02. 2020 klo 23:59

Rakas ystäväni,

Täältä se tulee! Rästiin jäänyt tehtävä: mielipidekirjoitus minulle tärkeästä aiheesta.

Mielenterveyssyistä johtuvat sairauspoissaolot lisääntyvät. Opiskelijoista yhä useampi hakeutuu hoitoon mielenterveysongelmien takia. Joka koululuokassa on vähintään yksi lapsi, jonka vanhemmalla on mielenterveysongelma. Siinäpä meillä pommi purettavaksi.

Työterveyteen ja perusterveydenhuoltoon tarvitaan psykoterapiaa ja psykoterapiasta tarvitaan lisää puhetta ja ymmärrystä. Siinä missä nyt ymmärretään, että ihmisten fyysistä terveyttä kuuluu tarkkailla ja sairauksia ennaltaehkäistä, niin mielenterveyden suhteen tilanne on varsin toisenlainen. Psykoterapia hävettää ja pelottaa, mikä johtaa liian usein omien ongelmien kieltämiseen ja vähintäänkin hoitoon hakeutumisen lykkäämiseen. Pitää olla niin reipas ja pärjätä. Pelkoon ja ahdistukseen yhteiskunnan tulee mielestäni vastata tarjoamalla helpommin lähestyttäviä palveluita asiakaslähtöisemmin suunniteltuina kokonaisuuksina. Hoitoon on aina paras mennä siinä vaiheessa, kun ei vielä ole kuolemansairas. Hoitoon pitää myös päästä helpommin ja varhaisemmassa vaiheessa sairautta.

Sairastuin vuosi sitten itse ja huomasin, että yhtäkkiä aktiivisen yrittäjän, ratkaisukeskeisen ja päättäväisen ihmisen oli käsittämättömän vaikea avata kirjekuorta ja ovesta ulos käveleminen pelotti. Omaa romahdusta ei ollut helppo tunnustaa, eikä avun etsiminen ollut helppoa sekään. Ja oikeastaan olisin kaivannut psykoterapiaa jo kaksi vuotta ennen varsinaista romahdusta, kun ensimmäistä kertaa mieleen hiipi ajatus, että kaikki ei ole ehkä ihan kunnossa. Mutta jostain syystä piti mennä syvemmälle. Mistä sitä edes tietää, koska on oikeasti mieleltään sairas? Pitäähän sitä olla oikeasti sairas ennen kuin terapeutille mennään.

Jälkikäteen toivoisin, että ei olisi tarvinnut olla. Ei syöpään sairastuessakaan enää nykyään mietitä, että “Tämä on nyt varmaan vain sellainen pikkusyöpä. Ei tämän takia vielä lääkäriin kannata mennä.” Ensinnäkään syöpää ei tarvitse itse diagnosoida ja toisekseen tiedetään, että terapia kannattaa aloittaa jo ennen kuin koko kroppa on täynnä etäpesäkkeitä.

Haluan nähdä sen vuosia kestävän kansallisen kampanjan, joka tekee mielenterveysongelmista arkisia ja luo hoitopolun, joka alkaa jo siitä hetkestä, kun ihminen ensimmäistä kertaa tuntee olevansa ahdistunut tai masentunut. Haluan nähdä sen mielenterveyden hätänumeron, joka on yhtä hyvin tunnettu kuin 112. Haluan nähdä sen maailman, jossa on täysin normaalia käydä psykoterapeutilla vähintään kerran vuodessa perustarkastuksessa. Haluan nähdä sen maailman, jossa mielenterveyden ensiapukurssi kulkee käsi kädessä sen toisen ensiapukurssin kanssa.

Jussi Olavi Jokinen
Entinen yrittäjä

Asetin itselleni merkkirajaksi 2700 merkkiä, mikä on Helsingin Sanomien pitkän mielipidekirjoituksen haamuraja. Se on siis pisin mahdollinen julkaistava mielipidekirjoitus. Teemaksi valitsin itselleni läheisen ja tälläkin viikolla mielessä pyörineen mielenterveyden ja siihen liittyvät ongelmat

Haluaisin erittäin mielelläni kuulla ajatuksia, kommentteja ja kritiikkiä tekstistä, sen muodosta ja sisällöstä. Sokeuduin jo vähän itse sille ja kaipaan sitä, että pääsen näkemään tekstiä jonkun toisen silmin. Sallithan siis, että lainaan silmiäsi tähän tarkoitukseen?

Olipa ihana kirjoittaa sinulle pitkästä aikaa jotain ihan oikeaa näiden meikäläisen peruslätinöiden lisäksi. Pääsykoetehtävien jälkeen en ole kirjoittanut oikein mitään. Siis mitään, missä olisi ajatusta ja sisältöä, palanen itseäni mukana. Viestittelin sinulle aiemmin, että tässä on menty vähän mieli maassa ja paskassa kahlaten. Siitä ja erään ystäväni kirjoituksesta sosiaalisessa mediassa intouduinkin kirjoittamaan tuon mielipidekirjoituksen. Ehkä mielessä pyöri myös ensi viikolla alkavat näytelmäharjoitukset.

Kyllä, olen todellakin yli vuoden tauon jälkeen menossa myös näyttämölle. Olen samaan aikaan sekä peloissani että innostunut. Jostain syystä minua pelottaa, miten pääsen vauhtiin ja jaksanko tehdä teatteria mutta toisaalta uskon sen olevan ihan parasta taas pitkästä aikaa. Ja näytelmä (Lapin ylioppilasteatteri: Aika hauska masennusnäytelmä) ainakin on niin hiton tärkeä, että on todellinen kunnia päästä mukaan.

Aika hauska masennusnäytelmä, Lapin ylioppilasteatteri ja Lentävän Poron Teatteri

Ja ai että tuo sinun kirjeesi oli taas niin sykähdyttävä ja ajatuksia herättävä (vaikka yrititkin viestittää jotain ihan päinvastaista). Luovuuslukko on todella kiinnostava ajatus. Sitä makustellessa totesin, että jonkinlaisessa lukossa sitä on itsekin tullut oltua jo tosi pitkään, vaikka periaatteessa samaan aikaan olen tehnyt tosi luovaa työtä mm. teatterin parissa. Olen kuitenkin ihan selvästi keskittynyt tekemään luovan työn muille mahdolliseksi ja tavallaan unohtanut itse olevani luova tyyppi myös – mikä on vähän pöljää, koska juuri sen takia olen alalle alunperin päätynyt, että olen luova tyyppi ja olen rakastanut luomista ja taiteen tekemistä.

Sellaista fyysistä ”pakko luoda” -tunnetta minulla ei ehkä kyllä koskaan ole ollut. Siitä huolimatta, että rakastan luovaa työtä, niin se on silti aina ollut vähän sellainen ”pakko ryhtyä” -fiilis enemmänkin. Minun on pitänyt pakottaa itseni aloittamaan tai muuten hommat on jääneet tekemättä. Sen takia kaikki yhdessä tekeminen, deadlinet ja mukavat pakotteet toimivat minulle hyvin. Silloin ei pääse luistattelemaan niin helposti, vaan on tavallaan vastuussa jollekin toiselle omasta luovasta työskentelystään.

Kirjoitit pyynnöstäni tunteista luovana työkaluna. Pakko todeta, että minulla on vähän erilainen suhtautuminen aiheeseen. Lyhyesti voisin sanoa, että tunteiden aktiivisen tuntemisen sijaan minä otan mieluummin vähän etäisyyttä tunteeseen, jota tutkin ja katson sitä tavallaan ulkopuolisen silmin. Näyttämöllä tämä tapahtuu ennen kaikkea roolia rakentaessa ja menen sitten askel kerrallaan sitä oikeaa tunnetta kohti, kerta toisensa jälkeen, harjoitus harjoitukselta rohkeampana.

Nyt päätän kirjeeni tähän, sillä vuorokautta on vielä puoli minuuttia jäljellä. Toivottavasti sinulla on ollut hyvä viikko. Minä menen parempaan suuntaan ja kyllä se tästä iloksi muuttuu. Soitellaan! Jään odottamaan kirjettäsi innolla.

– Jussi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *