Oikeita ja vääriä ajatuksia

”Olen aina pelännyt avata suuni, koska pelkään vastaukseni olevan väärä.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 17.04.2020 klo 12:47

Ystäväni,

Kiitos! Mikä syvällinen pläjäys tuo kirjeesi olikaan! Sanat ovat todentotta mielenkiintoisia. Ja mitä enemmän kuhunkin sanaan keskittyy ja uppoaa, sitä enemmän siitä löytää merkityksiä. Sana ei ole vain sana. Ajattele, kuinka paljon me viestimme ihan tavallisessa keskustelussa. Jokaisen sanan alla on etymologian rakentama jalusta ja sillä kiipeilevät kulttuurin, yhteiskunnan sekä sanojan itsensä luomat tarkoitukset, eleet, oletukset ja odotukset. Kuinka me ikinä voimme ymmärtää toisiamme?

Minua kiehtoo esittämäsi ajatus siitä, että jokaisen elämä on täydellinen riippumatta siitä, millainen se on. Niin kuin kirjoitit: Asia, joka on täynnä, on täydellinen. Sitähän se sana tarkoittaa. Tämän ajatuksen mukaan elämä täydellistyy vasta silloin, kun se päättyy. Olet onnistunut elämässä vasta kun kuolet; olet silloin suorittanut elämän. Tämä antaakin mielenkiintoisen perspektiivin käynnissä olevaan elämään. Tässä ajatusleikissä en suosittele tavoittelemaan täydellisyyttä. Mutta ehkä tällainen ajatus saa elämän tuntumaan vähemmän vakavalta. Täydellisyyden perässä ei kannata juosta vaan pikemminkin kannattaa keskittyä olemaan tyytyväinen olemassa oleviin asioihin. Jos ei huomaa tätä hetkeä, niin eikö silloin juuri tuhlaa elämäänsä tavoittelemalla täydellisyyttä, ajamalla takaa kuolemaa? Jos taas ajatellaan elämän täydellisyyden olevan kulloisenkin elämän hetken täynnä oloa, eli siis että elämä on joka hetki eläjälleen täynnä sellaista sisältöä, että hän ei kaipaa siihen mitään muuta, pääsemme silti samaan lopputulokseen: Elämän täydellisyys tarkoittaa tähän hetkeen keskittymistä. Jos tavoittelee jotain, se tarkoittaa sitä, että elämässä on sen jonkun mentävä aukko, eli siitä puuttuu jotain. Jos elämästä puuttuu jotain, silloin elämä ei ole täydellistä.  

Täydellinen kaveri

Olen nyt virallisesti myöhässä kirjeen lähettämisessä. Nyt on jo perjantai. Olen taas koko torstaipäivän kierrellyt tietokonetta kuin se entinen kissa kuumaa puuroa ja todistellut itselleni, että ehdin kyllä kirjoittaa tämän kirjeen vielä illalla… ihan viimeisillä hetkillä ennen nukkumaanmenoa… tai jos oikein koville ottaa, niin ehtiihän sen vielä aamullakin… En tiedä, miksi tämä on nyt taas niin kovin vaikeaa. Tai no, jos nyt oikein alkaa syventyä aiheeseen, niin ehkä tässä on kyse alemmuudentunteesta.

Tuo edellinen kirjeesi oli jotenkin sellainen, että vanha tunne siitä, etten ole kovin älykäs, nosti taas päätään. Pelkään, etten osaa vastata yhtä fiksusti, ja sitten näet, että en oikeasti tajua mistään mitään. Minun sisuksissani on sellainen perustason (väärä) ajatus, että asioihin on olemassa vain kaksi vastausta: oikea ja väärä. Olen aina pelännyt avata suuni, koska pelkään vastaukseni olevan väärä. Vasta yliopistossa opiskellessani aloin pikku hiljaa tajuta, että ”vastaukset”, joita opiskelijat luennoilla heittelivät huolettomasti ilmaan, olivat arveluita, pohdintoja, mielipiteitä, eivätkä välttämättä lainkaan oikeita vastauksia. Edes yliopiston lehtorit eivät aina olleet oikeassa. Hekin ovat vain ihmisiä, ja ihmisillä on mielipiteitä, jotka eivät välttämättä ole absoluuttisia totuuksia. (Mikä edes on ”absoluuttinen totuus”..?) Ymmärrän siis, että maailma on täynnä harmaan sävyjä mustan ja valkoisen lisäksi mutta silti – vaikka tuosta yliopistoaikaisesta oivalluksesta on jo parikymmentä vuotta – väärän vastauksen pelko kummittelee minussa ja tulee silloin tällöin esiin.

Jännää, miten jotkin asiat tökkivät traumoja esiin, kun taas toisinaan sitä vain porskuttaa menemään muistamatta mitään alemmuus- tai muitakaan kompleksejaan. Ehkä tuo kirjoituksesi ulkopuolisuuden tunteesta kolahti minuun niin tuttuna tyhjyytenä, että nyt jollain tasolla mietin, kuten sinäkin kirjoituksessasi, olenko huonompi muita, kun en osaa olla heidän kaltaisensa.

Mutta hei, eikö ole niin, että tämä erillisyyden tunne ja tyhjyys on toisaalta myös täydellisyyttä; se on täynnä kysymyksiä ja ihmettelyä. Ilman niitä ihminen ei opi eikä mene eteenpäin, vai mitä?

Oppimisesta ja eteenpäin menemisestä puheen ollen… Kaikessa ei kai tarvitse edetä. Joistain asioista voi aikuisenakin nautiskella aivan samaan tapaan kuin lapsenakin.
Rakastin lapsena kevään kurakeleissä läträämistä! Vietin pitkiä aikoja rakentaen tielle muodostuneisiin vesilammikkoihin puroja ja katsellen kuraveden marmorikuvioita, kun vesi pyöri kivien ympärillä ja veti mukaansa hienoja maa-aineksia. Tämä asia ei ole muuttunut vuosien varrella mihinkään. En edelleenkään voi vastustaa purojen tekoa – vaikka siinä kastuu kengät ja housunlahkeet tahriutuvat kuraan. Kuinka ihana tapa ottaa välimatkaa aikuisten maailman ajatuksiin ja ongelmiin!

Kirjoittaminen on ollut menneellä viikolla lähes täysin katkolla (lukuun ottamatta joitain tulevaan blogiini liittyviä hahmotelmia). Tässä sinulle kuitenkin haiku kuralätäköstä, ole hyvä.

kuralätäkön
kauniit marmoripyörteet
palaan lapsuuteen

Toivon sinun viikkoosi energiaa ja onnea (kaikissa sanan tarkoituksissa).


Annastiina

P.S. Kirjoittaisitko sinäkin haikun?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *