Ennen lomaa

”Asiat eivät paljon pääse ahdistamaan, kun katseensa voi aina kääntää aurinkoon.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 29.06.2020 klo. 21:34

Rakas ystävä,


No nytpäs jopas, että sitä on oikein maailmalle lähdetty! Se on oikein! Kyllä sitä on hyvä välillä kotoa poistuakin ja aionpa minäkin uskaltautua tässä kesäloman koittaessa ottaa muutaman askelen Rovaniemen rajojen ulkopuolelle. Ja kyllähän sitä tämän kulkurin taival suuntaa sitten myös sinne Savonmaan sydämeen.

Kirjeenvaihto on ollut mukavaa, mutta kyllä se vaan on pitkästä aikaa mukava nähdäkin sinua ihan kasvotusten. Pääsee puhumaan asioista ja parantamaan maailmaa ihan pitkän kaavan mukaan ja juomaan litratolkulla teetä. Mikä sen parempaa.

Eikö oo hieno? Kyllä täälläkin osataan kasveja kasvattaa…

Kiitos muuten huippuhyvistä runoista! En ollut tätä kollaasirunohaastetta bongannut aiemmin, mutta kieltämättä oli hauskoja ja pohdintoja herättäviäkin tuotoksia syntynyt muillakin kollaaseihinsa. Ja niin katosi kirjoittaja etsijänsielunsa aamuun.

Tällä erää olen kuitenkin kadottanut etsijänsieluni ylitöihin, joita puskin vielä näin iltamyöhään saakka työpaikan konttorilla. Kesäloma kun lähenee, niin pitää taas saada maailma valmiiksi ennen sitä. Mutta kyllä tämä tästä vielä vapaa-ajaksi muuttuu ja onneksi näistä iltahommista on nyttemmin tullut enemmän poikkeus kuin sääntö. Joskus on ollut toisinkin.

Alkukesä on kyllä piirtänyt kiinnostavia tulevaisuuskuvia mielenkiintoisista työhommista eteeni. Kerron niistä tarkemmin sitten, kun tulevat ajankohtaisemmiksi, mutta näillä näkymin sitä pääsee ainakin puhumaan empatiasta ja kuuntelemisesta ja ehkä vähän improvisaatiostakin ihmisille. Kaikki kolme ovat mieliaiheitani.

Kesä ja aurinko tuovat kyllä myös voimaa ja virtaa. Asiat eivät paljon pääse ahdistamaan, kun katseensa voi aina kääntää aurinkoon. Hyvin pienistäkin asioista saa iloa irti, kuten jäävedestä takapihalla tai jopa siivoushetkistä.

Jos osaat pelata tätä, niin kaipaan vinkkejä pelitaktiikoihin.

Paljon on tullut pelattua myös shakkia, tammea ja myllyä ja siksipä tehtäväsi peliohjeiden kirjoittamisesta tuntui varsin kutkuttavalta. Tässä on lopputulos:

YKSINKERTAINEN PELI

1. Kaksi pelaajaa asettaa kumpikin yhden pelinappulan pelilaudalle siten, että pelinappula peittää sille varatun paikan kokonaisuudessaan.
2. Arvotaan pelin aloittaja.
3. Pelaajat käyvät keskustelun arvomaailmastaan ja siitä miten hyvin ne kohtaavat toisensa. Tavoitteena on löytää yhteisymmärrys, jota noudattamalla molemmat pelinappulat voivat pysyä pelilaudalla ja elää sulassa sovussa keskenään.
4. Pelissä on vain voittajia. Muuten peliä on pelattu väärin.
5. Peli päättyy, kun molemmat pelaajat ovat piirun verran onnellisempia.

Ole hyvä. Siinä oli niin yksinkertainen peli, että se oli jopa antipeli. Poikani olisi varmasti keksinyt paljon eeppisemmät säännöt ja niihin olisi sisältynyt huikeita ninja-taisteluita ja zombieita ja robotteja, mutta minulta sait nyt tällaisen yksinkertaisen mutta toivoakseni elämänmakuisen pelin, johon voit haastaa kenet tahansa mukaan.

Tehtäväksi annan sinulle kirjoittaa huijauksen. Eli kirjoita kolme lyhyttä tarinaa, joista kaksi on totta tai ainakin todenperäisiä ja yksi silkkaa huijausta. Minä yritän sitten arvata mikä ei ole totta.

Hauskaa kesäviikkoa! Jään odottamaan kirjettäsi.


– Jussi

Kylässä

”Eräällä naapurilla on pihallaan kanoja, joita kuka tahansa saa mennä katsomaan vapaasti.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 26.06.2020 klo 00:39

Ystäväni,

Voi ihmeiden päivää! Minä en kirjoita tätä kirjettä kotona!

Lähdin työlomalle ystäväperheen luokse Järvenpäähän. Olen luonnostellut heille pihasuunnitelmaa, ja päätimme, että tulen osallistumaan myös fyysiseen työhön. Ja täällä nyt olen.

Likainen, hikinen ja väsynyt mutta iloinen puutarhuri (Kuvan otti Mervi Launonen)

Vaikka päivät ovat olleet täynnä työtä, minulla on silti vähän lomafiilis. On ihanaa olla välillä poissa kotoa. Tämä Järvenpään asuinalue, jossa nyt olen, on aivan kuin idyllinen maalaiskylä! Lähistöllä on metsää ja peltoja ja suuri maalaistalo. Eräällä naapurilla on pihallaan kanoja, joita kuka tahansa saa mennä katsomaan vapaasti. (Katsojia varten on laitettu oikein penkkikin.) Naapuriapua saa, kun vain tajuaa pyytää. Minulla on täällä oikein kotoisa olo.

Meinasin aivan unohtaa kirjeen kirjoittamisen, kun tein töitä niin innolla vielä yhdeksän aikaan illalla. Nyt silmäluomet ovat kovin painavat mutta yritän pysyä hereillä niin kauan, että saan tämän lähetettyä sinulle.

Pyysin äsken isäntäväeltä vanhoja lehtiä, joista sitten leikkelin sanoja. Taktiikkani oli lähes olematon. Käytännön ergonomisista syistä (siis koska makasin sängyllä) leikkelin sanoja vain lehtien alaosista. Kun olin leikellyt parin lehden jokaiselta aukeamalta yhden sanan, totesin että minulta puuttui lähes kokonaan verbit ja adjektiivit. Niitä ilman Pegasos siivetönnä kopsuttelee. Siispä niiden metsästykseen.

Kun sanoja oli kaikki perussanaluokat kattava kokoelma, aloin ajatella sanojen suhteita ja siirtelin niitä erilaisiin kokonaisuuksiin. En ehkä mitään runopalkintoa näillä kollaaseillani saa – mutta ajanvietteenä tämä olikin todella mukavaa!

Olitko muuten tehtävää antaessasi tietoinen Instagramissa käynnissä olevasta kollaasirunohaasteesta? Kuopiolainen Runorynnäkkö on sellaisen asettanut omalla Insta-tilillään. Nytpä tulin osallistuneeksi siihenkin, kiitos sinun. Ehkä sinäkin innostut kokeilemaan? Tämä oli oikeasti kivaa.

Nyt nukkumaan! Huomenna jatkuu minun pieni working holiday. Toiveissa siintää hieman tätä ja eilistä viileämpi päivä – mutta taitaa olla turha toivo: Sääennustus lupailee jälleen 30 astetta…

Tehtävä sinulle! Keksi jokin aivan yksinkertainen peli ja kirjoita ylös sen ohjeet.

Mukavaa viikkoa!  

-Annastiina

Jussin jälkimainingeissa

”Minä ajattelin nyt ottaa lasillisen kylmää vichy-vettä ja nautiskella ihan vaan ikkunasta ulos tuijottelusta.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 22.06.2020

Rakas ystävä,


Olen juhlinut juhannuksen, veisannut virsiä, paistanut makkaraa, uinut järvessä, heittänyt talviturkin, veistänyt pienen puuveneen, pelannut shakkia, saunonut, syönyt, ajanut autolla, käynyt sukulaisten luona kylässä, paistanut lättyjä, pohtinut tulevaa hillasatoa, kantanut puita ja nostanut vettä kaivosta. Sellainen oli minun juhannukseni. Näemmä olen myös innostunut listojen tekemisestä, mikä näkyy myös toteuttamassani kirjoitustehtävässä.

Kun huomaat itsessäsi
surua,
murhetta,
ahdistusta,
vihaa,
pakokauhua,
itsetuhoisuutta,
katkeruutta,
inhoa,
itseinhoa,
pelkoa,
väkivaltaa,
kateutta,
alemmuudentunnetta,
syyllisyyttä,
arvottomuutta,
armottomuutta,
kipua,
negatiivisuutta tai
toivottomuutta,
pysyttele siinä ja käsittele se

Tai jos et pysty juuri nyt,
niin päästä se tunne menemään,
mutta muista miltä se tuntui,
jotta voit käsitellä sen joskus myöhemmin,
kun sinulla on enemmän voimia

Listoista puhuttaessa täytyy suositella vielä toistamiseen Kimmo Hirvenmäen elähdyttävää monologiesitystä ”Miljoona hyvää syytä”, missä niinikään ollaan listan tekemisen äärellä. Pitänee kaivaa kirjahyllystä myös muistaakseni sinulta lahjaksi saamani Loenin ”Supernaiivi”, jossa muistaakseni ollaan vahvasti listojen äärellä myös. Minä en kyllä yleensä hirveästi kirjoittele listoja. Edes kauppalistan tekeminen ei kuulu tapoihin.

Juhannus meni mökillä möllötellessä ja petäjiä ihmetellessä

Olen nyt vähän tööt sekä juhannuksesta että helteestä että pitkäksi venähtäneestä työpäivästä. Tuntuu myös siltä, että tänään on tullut taas pohdittua maailmaa ihan urakalla. Toivottavasti siellä ahkera maaseudun ja puutarhojen ahertajakin on ehtinyt vähän levähtää keskikesän hetkellä. Minä ajattelin nyt ottaa lasillisen kylmää vichy-vettä ja nautiskella ihan vaan ikkunasta ulos tuijottelusta.

Tehtäväksi saat poimia joukon sattumanvaraisia sanoja lehdestä tai kirjasta, joka sattuu olemaan lähettyvillä ja rakentaa vain niitä sanoja käyttäen runo tai tarinanpoikanen. Jos inspiraatiota ja aikaa riittää, niin voithan vaikka leikata sanoja lehdestä irti ja tehdä runosta ihan visuaalisen.

Hauskaa viikkoa!

– Jussi

Juhannusukko

Paikallaoloa

”Maalla tapahtuu maaseudun asioita ja luonnossa luonnon asioita.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 18.06.2020 klo. 22:31

Ystäväni,

Olipa mukavaa lukea festarikokemuksestasi. Olen onnellinen sinun puolestasi, että olet saanut kokea jotain niin valtaisaa ja että olet levännyt. Tai no, Sodankylän elokuvafestivaalin ja sinut tuntien olette kyllä varmaankin katselleet leffoja kaikki yöt läpeensä… Mutta ainakin henkistä lepäämistä on varmasti plakkarissa!

Täällä ei ole juuri mitään tapahtunut. Maalla tapahtuu maaseudun asioita ja luonnossa luonnon asioita. Voisin höpötellä ummet ja lammet lintujen pesintätilanteesta ja poikasista, kasvimaan kosteustasapainosta ja istuttamistani kasvilajeista mutta eivätpä sellaiset jutut taida jaksaa kaupunkilais-sinää loputtomiin kiinnostaa. Sanonpa vain, että tämän aamuinen sade tuli tarpeeseen ja täällä asiat etenevät niin kuin pitääkin.

Minusta tuntuu pitkästä aikaa, että haluaisin lähteä käymään jossain. Se on harvinaista minulle, erakolle. Mutta silloin tällöin sellaistakin tapahtuu. Olen viimeksi käynyt Tampereen elokuvajuhlilla maaliskuussa ja vaikka viihdyn kotona, niin nyt tuntuu, että pieni maisemanvaihdos voisi tehdä hyvää.

Kävin äitini kanssa hakemassa äidin ystävän junalta, ja minulla oli vahva tunne, että haluan hypätä junaan, ihan vain matkustamisen takia. Rakastan junamatkoja (pääsääntöisesti). Junassa on myös hyvä kirjoittaa.

Pääsiskö sissään..?

Antamasi tehtävä oli jälleen mielenkiintoinen. Kolmen virkkeen tarina voi olla kai hyvinkin pitkä, vaikka sitä olettaisi, ettei niin vähiin virkkeisiin saa pakattua paljoakaan informaatiota. Kirjoitin monta versiota ja kokeilin muun muassa, kuinka lyhyillä kolmella virkkeellä voi kertoa tarinan.

Minä synnyin. Sitten kasvoin. Lopulta kuolin.

tai jopa:

Synnyin. Kasvoin. Kuolin.

No, ei kovin kiinnostava tarina (joskin melko yleispätevä ja samastuttava, heh).

Ukkosmyrskyn innoittamana kirjoitin myös tällaisen:

Ukkosmyrskyn seurauksena taloni syttyi tuleen ja tuhoutui. En lannistunut vaan ostin mummon perintörahoilla uuden. Olin asunut siinä puoli vuotta, kun sähköviasta peräisin oleva kipinä sytytti sen palamaan, ja sitä seuraavana aamuna minä menin hirteen.

Eipä tässäkään kovin paljon ole asiaa. Nämä olivat sellaisia harjoituskappaleita.

Mutta sitten päätin kirjoittaa jostain oikeasti omakohtaisesta aiheesta ja aloin kirjoittaa erään elämässäni tapahtuneen hienon kohtaamisen innoittamana (joskin aika paljon faktoja muunnellen). Tarina kirjoittui helposti, eikä kolme virkettä tuntunut edes rajoittavalta ohjeelta.

Tapasin kerran karhun. Se tuli minua vastaan metsäisen mäen laella, kun olin kävelemässä oikoreittiä äitini luokse. Haisteltuaan minua parinkymmenen metrin päästä äänekkäin puuskutuksin se nousi ensin takajaloilleen tarkkailemaan, oliko minusta jonkinlaista uhkaa ja sitten, todettuaan minut vaarattomaksi, se laskeutui takaisin kaikille neljälle jykevälle harmaanruskealle tassulleen ja lähti kävelemään pois jättäen minut seisomaan paikalleni tärisevillä, hyytelöisillä jaloillani ja kuuntelemaan villinä hakkaavaa sydäntäni ja sitä puuskutusta, jonka pystyisin palauttamaan mieleeni koko lopun ikääni.

Olen oikeasti kohdannut karhun. Se tapahtui Lapin vaelluksella, Saariselällä parikymmentä vuotta sitten. Meitä vaeltajia oli neljä ja karhuja kolme, emo ja kaksi pentua. Kolmeen virkkeeseen en kuitenkaan alkanut selostaa tätä kaikkea, vaan tein kohtaamisesta intensiivisemmän kirjoittamalla siihen vain minut ja karhun.

Tämä ei satanut, kunhan oli olevinaan

En voi olla taas jälleen kiittämättä tätä kirjeenvaihtoa ja sinua! Kaikki nämä kevään ja kesän luonto- ja puutarhajuoksut pitävät minun ajatukseni ja myös minut fyysisesti niin tiukasti ulkona, että kaikki muu jää unholaan. Olen varma, etten kirjoittaisi kesäaikaan riviäkään, mikäli tätä pikku pakkoa ei olisi. Tekee silti hyvää tulla kerran viikossa sisälle keskittyen vain ja ainoastaan kirjoittamiseen. Aina kun saan jotain valmiiksi (vaikka huonoakin, kuten viime viikolla) siitä tulee hyvä olo. Kiitos siis!

Keskikesän juhla on aluillaan… Perinteisesti meillä juhannuksena pyritään pidättäytymään suuremmista töistä, joten enköhän minäkin tänä viikonloppuna ota vähän kevyemmin. Voisi kai sitä vaikka lukea jotain pitkästä aikaa… Saa nähdä.

Oikein hyvää juhannusta sinulle!

-Annastiina

P.S. Ai niin, tehtävä! Kirjoita seuraavasta (Anthony De Mellon kirjasta Havahtuminen ottamastani) lauseesta: ”Pysyttele siinä ja käsittele se.” Tämän ei välttämättä tarvitse olla otsikko, kunhan tämä lause esiintyy tarinassasi.

Tuonne ihan mielellään pulahtaa näillä helteillä…

Ihmeellinen kiireettömyys

”Yksikään paikalta löytyneestä neljästä tai viidestä seinäkellosta ei näyttänyt oikeaa aikaa ja kaikki niistä näyttivät eri aikaa.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 16.06.2020 klo. 01:16

Rakas ystävä,

Olen kokenut jotain suurta ja ihmeellistä hyvin pienessä koossa. Vietin viime viikolla viisi päivää Kittilässä, Kaukosen kylässä ja sanatarkasti me larppasimme siellä Sodankylän elokuvajuhlia. Luonnollisesti koronan takia festareita ei oikeasti pystytty järjestämään, mutta sinnikäs Sodis-tiimi järjesti kansalle kuitenkin virtuaalifestivaalin ja me päätimme ottaa siitä täyden ilon irti.

Pakkasimme siis videotykin ja valkokankaan mukaan ja suuntasimme Kaukosen työväentalolle, jonne kasautui elokuvien lisäksi myös festaribaari, koulumajoitus, yöttömän yön lavatanssit, leirintäalue ja paljon muuta.

Käytännössä päivät koostuivat pitkien aamiaisten äärellä käydyistä keskusteluista, elokuvaohjelmiston laatimisesta, ruoan laittamisesta ja syömisestä yhdessä, taiteen kokemisesta, kyläläisten tapaamisesta, elokuvien katselusta, tökärin ulkoseinien maalipinnan rapsuttelusta ja muusta talkoilusta, tanssimisesta, ilonpidosta, taivaanrannan tuijottelusta, päättömästä harhailusta hiljaisella kylänraitilla, makkaran paistamisesta naapurin Vesan grillikodassa ja paljosta muusta.

Katso tätä aitoa lapsenomaista riemua, joka noissa silmissä näkyy. Se on arvokkaampaa kuin mikään.

Pääosassa tässä tarinassa ovat kuitenkin ihmiset, joiden kanssa sain tämän kaiken tehdä. Osaa heistä en tuntenut entuudestaan ollenkaan mutta viisi päivää intensiivistä yhdessäoloa voivat tehdä ihmeitä. Ja ihmeitä tekevät tietysti myös ihmeelliset ihmiset, jotka osaavat lähteä tällaiselle retkelle oikealla asenteella.

Potentiaalisestihan tällainen ihmiskoe olisi voinut olla ihan perseestä, mutta onneksi ei sattunut mulkkuja mukaan, vaan mielettömän sydämellisiä ihmisiä, joilta opin paljon elämästä ja ihmisyydestä ja joiden kanssa nauroin ja nautin elämästä täysin siemauksin. Paikalla kävi myös paljon paikallisia ja kaukoslaisilta jos keneltä opin vieraanvaraisuutta ja ystävällisyyttä uusia ihmisiä kohtaan. Pääsinhän viiden päivän aikana käymään myös kahden kyläläisen luona kylässä. Tunsin itseni uskomattoman tervetulleeksi, hyväksytyksi ja rakastetuksi Kaukosessa.

Merkittävässä sivuroolissa tarinassamme oli kiireettömyys. Kiireettömyys ja onnellisuus kulkevat minusta käsi kädessä. On ihanaa, kun aikatauluja ei ole ja jos nyt jotain onkin, niin ne joustavat sen mukaan mikä on ihmisten tarve. Silloin syödään kun on nälkä, silloin talkoillaan kun tuntuu hyvältä ja avajaiset aloitetaan, kun kaikki ovat ehtineet paikalle.

Nyt kun ajattelen, niin yksikään paikalta löytyneestä neljästä tai viidestä seinäkellosta ei näyttänyt oikeaa aikaa ja kaikki niistä näyttivät eri aikaa. Mieleni ei myöskään tehnyt siirtää niitä oikeaan aikaan, koska ei ajalla ja ajan kulumisella oikeastaan ollut merkitystä. Aurinko paistoi joka tapauksessa koko ajan.

Öisin oli pimeää tai siis ei

Yksi parhaita valintojamme oli varmasti se, että pidimme aina esittelykierroksen, kun paikalle saapui uusia ihmisiä. Se johti siihen, että esittelin itseni osalle ihmisistä yhteensä varmaan kymmenisen kertaa ja ehkä useimmiten onnistuin paljastamaan itsestäni jonkun hippusen uuttakin. Ainakin itse opin muista joka kierroksella aina jotain uutta. Meillä oli myös joka ilta avajaiset, johon kaikki olivat tervetulleita nostamaan maljan festareille ja nauttimaan kahveista ja muusta juhlatarjoilusta.

Reissu oli siis täynnä hienoja kohtaamisia, mikä on tietysti ihan luontevaa ottaen huomioon, että larppasimme Sodankylän elokuvajuhlia paikassa, joka on Hiljaisuus -festivaalin kotipaikka. Kummankin tapahtuman ytimessä on ihmisten kohtaaminen, yhdessä oleminen ja taiteen äärelle kokoontuminen.

Tällaista irtiottoa en kuitenkaan osannut odottaa siinä vaiheessa, kun järjestimme tapahtumaa. Tiesin, että jotain hyvää voi seurata siitä kun joukko ihmisiä sulkeutuu tunnelmallisen työväentalon seinien sisälle katsomaan elokuvia ja keskustelemaan elokuvista ja elämästä, mutta tämä ylitti kaikki odotukseni. Tienasin sydämellä niin paljon näiden päivien aikana, että tuntuu kuin olisin ollut reissulla viikkoja, kuukausia, ehkä jopa vuosia. En ole vieläkään ihan laskeutunut takaisin arkeen, enkä ehkä ihan kokonaan aio laskeutuakaan. Alkakoon tästä nyt sitten henkilökohtainen uusi normaali.

Kohtasin Reidarin ja tajusin taas miten kadehdittava ihminen hän on ollut. Ja ihan hullun hienoja tauluja teki se ukko.

Kiitos muuten myös sinulle kivasta tehtävästä! Tämä oli jotenkin tosi helppoa ja koko onnitteluvärssy syntyi jo sunnuntaina samoilla höngillä ja autuuden tunteessa. Omat mummoni täyttävät muuten molemmat 80 vuotta tänä vuonna mutta tämä värssy ei ole omistettu puhtaasti kummallekaan heistä, vaikka jotain vaikutustahan heillä väkisinkin on minun ajatukseeni siitä minkälaista on, kun elää 80-vuotiaaksi.


Onnea 80-vuotiaalle!

Olet elänyt pitkän elämän,mutta eipä se vielä mitään
Olet ollut silminnähden onnellinen,vaikka olet kokenut kovia

Olet pelännyt ja jännittänyt,koska moni asia on ollut sinulle tärkeä
Sinä olet suojellut ja auttanut monia,ja sinuakin on suojeltu ja autettu

Olet saanut rakastaa ja olla rakastettu,ystävät ovat ympäröineet sinut ja olet ympäröinyt ystäviäsi
Olet hyväksynyt elämän epätäydellisyyden,ja saanut lahjaksi täydellisen elämän

Olet elänyt pitkän elämän,mutta eipä se vielä mitään
Onnea sinulle,olet sen ansainnut

Kiitos muuten kommenteista liittyen aiemmin kirjoittamaani runoon / lauluun. Teen varmasti muokkauksia ehdotustesi pohjalta ja kehitän tekelettä eteenpäin. Sinun runostasi tuli mieleen ajatus, että mitä jos siitä yrittäisi karsia pois kaikki kohdat missä osoitetaan suoraan jotakuta henkilöä. Jotakuinkin jopa näin siis:

Ei ehdi katsoo legoja,
ei nukkevauvan mekkoja.
Se on nykyajan piirre;
(vanhemmilla on kiire.
) (Suluissa olevan poistaisin.)

Runossahan on nimittäin hienoja havaintoja ympäröivästä maailmasta, mutta kuten itsekin sitä pohdit, niin havainnot saattavat jäädä tavallaan sen varjoon että mietitään kuka tai ketkä ovat ”syyllisiä” (ei niin että olisit sitä tarkoittanut, mutta yritä ymmärtää näitä minun hajatelmiani). Tavallaanhan me kaikki olemme kuitenkin syyllistyneitä niihin kiireisiin ja piirteisiin. Minusta hieno nimi runolle voisi olla myös ”Nykyajan piirre” tai ”Se on nykyajan piirre”. Sanassa piirre on jotain kovin kaunista.

Noh, mutta, samat sanat sinulle eli käytä hajatelmiani parhaaksi katsomallasi tavalla tai jätä käyttämättä. Reflektoin tässä vain reflektoinnin riemusta ja heittelen ajatuksia ilmaan.

Uudeksi tehtäväksi saat kirjoittaa maksimissaan kolmen virkkeen pituisen tarinan. Tarinan aiheen arvon sinulle tuolta kirjahyllystäni löytyvästä sattumanvaraisesta kirjasta ja aihe on siis… syyttömyys.

Tehtävä olisi ainakin itselleni piinallisen vaikea, joten avaan sinulle mahdollisuuden kirjoittaa useampi eri variaatio, niin pääset kokeilemaan ja leikkimään ja epäonnistumisen pelko ei ehkä käy niin ylivoimaiseksi. Jos sinulle nyt sellaista edes tulee.


– Jussi

Kiireestä kantapäähän

”Ajatus siitä, ettei tekeleiden tarvitse olla täydellisiä – eivätkä ne sitä voi ollakaan – helpottaa aikaansaamista kovasti.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 12.06.2020 klo. 15:23

Ystäväni,

Kiitos (lyhyestä) kirjeestäsi. Minä aivan innostuin laulustasi ja ehdottomasti tahdon lukea lisää runoilujasi, niin upeita riimejä siinä oli! Minä ja kielioppikorvani lähetimme sinulle pari pientä ehdotusta runon muokkaukseen mutta voit yhtä hyvin halutessasi pyyhkiä niillä pöytää tai muuta kodin irtaimistoa.

Kiire on kyllä kamala asia. Estää ihmisiä mm. kirjoittamasta kirjeitä! Ja vakavasti puhuen kiireellä on paljon negatiivisia vaikutuksia ihmiseen. Itse yritän välttää sitä viimeiseen asti. Vaikka on paljon asioita tehtävänä, pyrin saamaan itseeni sellaisen rauhan, etten stressaannu tekemättömistä töistä. Saapa nähdä, kuinka se pidemmän päälle onnistuu. Toki toisaalta kiireellä tehty projekti tuo sellaista tekemisen tuntua, että sitä tuntee elävänsä. Joskus se siis on hyväkin asia.

Tiesitkö muuten, että sana ”kiire” on ennen tarkoittanut päälakea? Ehkä kiireen ja hopun keskellä pitäisikin sanoa, että ”minulla on päälaki”. Se saattaisi asettaa asian toisenlaiseen valoon…

Ei minullakaan näköjään ole juuri mitään järkevää sanottavaa… Ajatukset ovat edelleen ulkona. Oman pihan työt kutsuvat taas. Ja onpa tähän kesään siunaantunut muutama muidenkin puutarhoissa toteutettava työ.

(Kerron tähän sulkuihin, että käytin sanaa ”siunaantua” tuossa äsken vain sisäpiirivitsin takia, joka minun täytyy nyt tässä avata. Tai ei täydy mutta haluan, koska se on mielestäni hauska.
Käydessäni äitini luona toissapäivänä luin hyönteiskirjaa yrittäessäni tunnistaa näkemäni koppakuoriaisen. Kyseisen kirjan suomentaja oli suorittanut työnsä jokseenkin lennokkaasti. Nauroimme äidin kanssa makeasti, kun luin ääneen, että täplätupsukkaan toukalle on ”siunaantunut” selkäpuolelle monta tupsua ja, että joku koppakuoriainen ”harrastaa” suurempia eläimiä kuin sukulaisensa.)

Hieman vielä keskeneräinen kukkapenkki

Tämän verran vielä kuitenkin kirjoitan, kun tämä ajatus tuli vahvana mieleen: Olen huomannut, että tämän kirjeenvaihdon myötä luottamus omaan tekemiseeni on kasvanut kohisten, ja kun kirjoittaminen nyt(kin) venähti seuraavan päivään, kyse oli enemmän ajanpuutteesta ja jaksamisesta kuin apua-emmä-keksi:stä. Nykyään luotan siihen, että saan aikaiseksi sekä kirjeen että tehtävän. Myös ajatus siitä, ettei tekeleiden tarvitse olla täydellisiä – eivätkä ne sitä voi ollakaan – helpottaa aikaansaamista kovasti.

Ja epätäydellisyydestä puheenollen, tässä muutama sananen seuraavasta runosta: Minua ärsyttää siinä sen saarnaava sävy. Tiedostan, että olen jo pienenä kirjoittanut samanlaisia runoja samalla kaavalla; ensin kerrotaan naiivisti, mikä on vialla ja sitten tuputetaan minun hienoa autuaaksi tekevää vastaustani. Hip hei. Näin se menee:

Kiire

Ei ehdi katsoo legoja,
ei nukkevauvan mekkoja.
Se on nykyajan piirre;
vanhemmilla on kiire.

Ei ehdi ajatella,
ei tuijotella pilviin,
ei olla onnellinen,
ei ehdi katsoo silmiin.

Keskustella kunnolla
ei ehdi, pitää mennä.
Se on nykyajan piirre,
kaikilla on kiire.

Tehokkaat uraohjukset
ja ”rennot” kotihiiret;
ovat kaikki samanlaisia
seuranansa kiire.

Jos katsot puron virtaa
ja vanhan kiven pintaa,
ehkä huomaat, ettei kiire
ole välttämätön piirre.

Voi joskus vähän hengähtää
ja toisen luokse mennä.
Voi tehdä työtä tärkeintä:
tienata sydämellä.

Toivottavasti sinun kiireesi on jo helpottanut. Ja muistat välillä tienata sydämellä. 😀

Lemmikki, yksi lempikukistani (englaniksi forget-me-not l. älä unohda minua)

Haluaisin, että kirjoitat ensi kerraksi onnitteluvärssyn 80-vuotiaalle ihmiselle. Saat tulkita tämän niin kuin haluat – ja niinhän sinä tulkitsetkin.

Hyvää viikkoa! Muista levätä!

-Annastiina

Kiireessä kirjoitettua

”Taas mennään…”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 09.06.2020 klo. 21:49

Rakas ystävä.

Huh! Kylläpä tässä viikossa on ollut paljon tekemistä! Pidän tämän kirjeen nyt hyvin lyhyenä ajan puutteen vuoksi. Ehdin kuitenkin tehdä antamasi tehtävän jo toissa päivänä!

Tehtävästä syntyi nyt tällainen laulun tapainen ja pikkuisen otin vapauksia tuossa otsikossakin, kun laulu veikin vähän erilaiseen suuntaan. Saa heittää kommentteja ja ihan korjausehdotuksiakin. Jotkut rytmitykset ei oo ihan kohillaan, eikä ne ole kyllä ihan mun vahvuusaluettakaan. Saat niistä halutessasi natseilla, niin minäkin opin jotain.

Sinun takiasi kestin mitä vaan

Ajattelin sinua äsken,
kun lasten lyömistä leikkivän näin
Nyt ajatuksiani käsken,
käännä katseesi uutta päin

En saa sua haluta enää,
olen paennut piiristäsi
Pyysit etten lempeäsi penää,
voisin poistua silmistäsi

Yhden lauseen jos enää sanoa saan,
jolla pyrin sut vakuuttamaan
Sinun takiasi kestin mä mitä vaan,
otin kiltisti turpaan

Ymmärrän myös sun puutteita, vikoja,
mahdollista ja mahdotonta
Onhan rakkaus kai liikettä, tekoja,
tahdollista tai tahdotonta

Jos sallisit maansa näin myyneelle,
että vielä sun sydäntäs kosken
Myös sanoille, iskuille, lyönneille,
kai kääntäisin toisen posken

Yhden lauseen jos enää sanoa saan,
jolla pyrin sut vakuuttamaan
Sinun takiasi kestin mä mitä vaan,
otin kiltisti turpaan

Pyrin aina vain sua tukemaan,
aika paljosta luovuinkin
Aloit juomaan ja maailmaa vihaamaan,
vaikka uskoni hylkäsin

Paljon pystyit sä sanoin mua satuttamaan,
minä nöyrryin ja rukoilin
Peloissas aloit huorittelemaan,
vakuutan olin uskollisin

Yhden lauseen jos enää sanoa saan,
jolla pyrin sut vakuuttamaan
Sinun takiasi kestin mä mitä vaan,
otin kiltisti turpaan

Yhden lauseen jos enää sanoa saan,
jotta alkaisin itse ees oppimaan
Rakkaudesta kestin mä mitä vaan,
se ei saa tulla toistumaan

Kerron ensi kirjeessä paremmalla ajalla kiireistäni ja ehkä vielä muokkaan tuota runoakin…

Sinähän voisit ensi kirjeeseesi kirjoittaa jonkinlaisen jutun kiireestä. Minä keskityn nyt elämään sitä todeksi. Taas mennään…

-Jussi

Vedestä ja fanittamisesta

”Olen ala-asteikäisenä ihaillut monia ihmisiä ekaluokan opettajasta Kirkan kautta Kyra Kyrklundiin.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 05.06.2020 klo.16:02

Ystäväni

Kiitos kirjeestäsi.

Ymmärrän hyvin tuon pelkosi kirjoittaa päiväkirjaa. Taitaa olla ihmisen geeneihin kirjoitettu se pelko, että joku pikku- tai isosisko tai -veli lukee päiväkirjaa – tai kuka tahansa sellainen, joka voisi käyttää lukemaansa kirjoittajaa vastaan. Ja sekin nolouden tunne, joka herää, kun lukee jotain menneisyydessä kirjoittamaansa tekstiä, on varmaan aika universaali ilmiö. Kirjoitettu sana jää olemaan, kun taas puhuttuna asiat saattavat hyvinkin kadota niin kuin muistoilla on tapana tehdä. Sen takia kirjoittaminen ehkä pelottaa.

Olen minäkin ilmeisesti pelännyt, että joku lukee ensimmäistä päiväkirjaani…

Kun taannoin luin vanhoja päiväkirjojani antamaasi kirjoitustehtävää varten, törmäsin sellaisiin asioihin, joita en muistanut tapahtuneen. Oli todella ilahduttavaa lukea vaikkapa yksitoistavuotiaan Annastiinan muistiin kirjoittamia tapahtumia. Lukiessa palautui mieleen muitakin siihen aikaan liittyviä muistoja. Olen iloinen siitä, että olen kirjoittanut asioita ylös.

Lapsena kirjoitin ennen kaikkea siitä, mitä minulle tapahtui. Vanhempana taas päiväkirja oli minulle lähinnä keino käsitellä omia tunteitani. Noita parikymppisenä ja sen jälkeen kirjoittamiani sivuja en ole vielä lukenut. Ehkä ne ajat ovat vielä sen verran lähellä ja sisältävät niin paljon ahdistavia ihmissuhdesotkuja, etten koe halua palata niihin. Vielä.

Olemmehan jo monta kertaa todenneet, että kirjoittaminen auttaa jäsentämään ajatuksia ja tunteita. Siksi kannustan sinua päiväkirjan kirjoittamisen aloittamiseen (ja tietenkin myös jatkamiseen). Itse olen monesti yllättynyt siitä, mitä paperille (tai tietokoneen ruudulle) ilmestyykään, kun vain aloittaa jostain. Joskus tulee kirjoitettua myös epätosia tai kuviteltuja asioita mutta sitäkään ei tarvitse pelätä. Kun ne asiat ovat kirjainkimppuina edessä, niihin voi palata ja miettiä, onko se totta ja miksi niin on tai ei ole.

Tiedän, että toistan itseäni, koska tämä seuraava lause on kirjoitettu useassa meidän välisessä kirjeessä mutta sanon silti: Kirjoittaminen on itsensä kanssa keskustelua. Sinä olet hyvä tyyppi, jonka kanssa on antoisaa keskustella, joten keskustele itsesi kanssa! Se auttaa varmasti sillä matkalla, jonka varrella tutustut itseesi.

Kuivan kauden aikana puutarhankasteluvesi haetaan järvestä

En haluaisi olla tylsä – mutta kirjoitan silti vähän säästä. On nimittäin ilmoja pidellyt!

Eilen päivällä hain taas kasvimaalle kasteluvettä järvestä, enkä uskonut sateen mahdollisuuteen vaikka sellainen säätiedotuksessa näkyikin. Mutta kas, illalla sitten juoksin hymy korvissa räystäältä toiselle asetellen kaikki mahdolliset ämpärit ja astiat sadevesinorojen alle. Toden totta: Täällä satoi! Mikä onni! Nyt vettä on tallessa ainakin muutaman päivän kastelutarpeiksi.

Vesi on monelle itsestäänselvyys. Sitä tulee hanasta. Mutta jos ei sada pitkiin aikoihin, luonto kärsii, pohjavedet laskevat ja se hanasta tuleva märkäkin saattaa jossain vaiheessa loppua. Vesi on kallisarvoisempaa kuin timantit, joita ei voi käyttää kasvien kasteluun, eikä juoda elääkseen. Millähän rahaa ainoana aarteenaan pitävät ihmiset saisi tajuamaan tämän..?

Ja tästä tehtävästä sitten… Ajatuksen tasolla se tahmoi taas todella paljon. En koe, että olisin koskaan mitenkään kauhean paljon fanittanut ketään, joten tämän tehtävän kirjeen saajaa oli vaikeaa päättää.

Olen ala-asteikäisenä ihaillut monia ihmisiä ekaluokan opettajasta Kirkan kautta Kyra Kyrklundiin ja Sylvester Stallonesta ja Brad Pittista Madonnaan mutta en oikein osaa pitää sitä fanittamisena. Seinälläni oli muutamien laulajien ja näyttelijöiden kuvia mutta ehkä kyse on kuitenkin ollut enemmänkin turvallisesta ihastumisen harjoittelusta. Toisaalta sitähän kai se fanitus monesti onkin…

Kuitenkin sitten päätin, että kirjoitan yksitoistavuotiaana Annastiinana New Kids On The Blockin Jordanille ja kirjoitinkin koko tekstin yhdeltä istumalta.

Dear Jordan,

(Toivottavasti saat jonkun kääntämään tän kirjeen sulle. Mä en osaa englantia vielä niin hyvin, että osaisin ihan kaikkea kirjoittaa, mitä haluan sanoa.)

En oikein tiedä, miten aloittaisin tämän mutta sä oot ihana. Mä tunnen sun äänen muiden joukosta ja kuuntelen vaan sua vaikka muutkin laulais. Korkeissa sävelissä mun jalat menee ihan veteliksi. En tajua, miten sä osaat laulaa niin hyvin ja niin korkeelta! Ja sä tanssit niin hyvin! Ja sitten kun vielä oot niin hyvännäköinen niin mä en oikeesti kestä! Meidän koulussa kukaan ei oo niin hyvännäköinen kuin sä. Jos mä joskus saan niin paljon rahaa, että voisin matkustaa, niin mä kyllä tulen sinne Amerikkaan teidän konserttiin ja ehkä me sitten voitais tavata? Sä voisit kyllä tulla myös tänne jos sulla joskus olis aikaa. Täällä on tosi nättiä, kesällä varsinkin ja me voitais vaikka käydä uimassa. En tiiä mitä äiti sanois jos tulisit. Mutta ei se mitään kyllä me jotain keksittäis. Tykkäätkö sä kissoista? Toivottavasti et oo ainakaan allerginen. Meillä nimittäin on kaksi kissaa. Ne on molemmat tosi ihania. Säkin oot ihana! Mulla on sun kuva seinällä. Tai on siinä ne muutkin mutta mä katon vaan sua. Voi kun sä vastaisit. Mä aion kuitenkin kirjottaa sulle vielä uudestaankin. Mä opettelen kaikki teidän kappaleet ulkoa ja sitten ehkä jos me joskus tavataan niin sitten me voitais laulaa yhdessä niitä. Sä laulat kyllä paljon paremmin kun mä. Joskus, kun mä kuuntelen teidän kasettia, niin mä aattelen, että sä laulat vaan mulle ja että mä olisin sun favorite girl… Nyt mun pitää mennä syömään.
I love you.

Kirjoittaisitko seuraavaan kirjeeseen runon, jonka otsikko on ”Sinun takiasi tekisin mitä vain”. Voi se olla vaikka tarinakin, jos tuntuu, ettei runosuoni pulppuile. Mutta ensisijaisesti odotan runoa. Ehkä proosarunoa..?

Kivaa viikkoa!

-Annastiina

Sadepäivänä on ihanaa sytyttää takkaan tuli

Pelottavinta on kohdata itsensä

”Kaikkein henkilökohtaisimpien asioiden kirjoittaminen ylös on tuntunut ihan liian vaaralliselta ajatukselta ja tuntuu siltä yhä edelleen.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 01.06.2020 klo. 23:56

Rakas ystävä,


Emme ole vielä kokonaan uponneet tulvan alle, vaikka sekä Ounasjoki että Kemijoki ovat kyllä kuohuneet ihan ronskisti yli, ja vedenpaisumus on Rovaniemellä nyt totta. Povaavat vielä ennätyksellistä sääskikesää, joten vitsaukset jatkuvat, vaikka baarit onkin tänään avattu.

Kiitos kirjeestäsi ja hyvä, että kirjoitit pamfletin. Siitä oli ehkä vähän aistittavissa pelkoa ja työstämisen tuskaa mutta tulin iloiseksi sen rehellisyydestä. Minusta ”viherpiipertäjäksi” leimautumisen pelko on ihan ymmärrettävää näinä aikoina, kun leimakirveitä heilutellaan sekä tahallaan että tahattomasti jopa pelkoa tietoisesti lietsoen. Sitäkin tärkeämpää tosiaan on yrittää löytää se oma rohkeutensa ja kirjoittaa, kirjoittaa niin perkeleesti. Toivottavasti sait pamfletista vähän aineksia ja potkua blogi-projektiisi.

Terveisiä paisumuksesta

Yritin muuten oikein miettimällä miettiä, että mikä olisi sellainen aihe tai teema, josta minua itseäni pelottaisi kirjoittaa. En keksinyt mitään konkreettista aihetta, mikä saattaa johtua saamastani kulttuurikasvatuksesta, johon on kuulunut vahva oikeudenmukaisuuden puolesta puhuminen, solidaarisuus ihmisiä kohtaan, ripaus paatoksellisuutta ja sokeaa uskoa parempaan maailmaan sekä loraus kiihkeää radikalismia. Olen oppinut, että asioista pitää puhua ja toimeen on tartuttava. Ei synny oikeutta ilman taistelua. Ei ole muuta pelättävää kuin pelko itse. Vallankumous on ihan luonnollista ja meidän kuuluukin ravistella maailmaa säännöllisin väliajoin. Päinvastoin koen siis monestikin, että olen vain laiska ja saamaton, kun en tartu aseisiin (kynään) ja kirjoita siitä mistä pitäisi kirjoittaa paljon enemmän.

Mutta yhtä asiaahan minä olen kyllä ihan oikeasti pelännyt kirjoittaa. Minä pelkään kirjoittaa päiväkirjaa. Olin tuossa viikonloppuna piknikillä takapihalla ja lueskelin ohimennen kotipihan roskalavalta löytämääni ”Uppo-Nallen juhlakirjaa”, jossa kerrottiin myös siitä, kun Uppo-Nalle aloitti päiväkirjan kirjoittamisen. Ainoa mitä hän lopulta päiväkirjaan kirjoitti oli: ”Joulukuun toinen tiistai. Meillä syötiin lihapullia.” Mutta ennen sitä hän varmisti, ettei kukaan vain lukisi tuota kirjaa ja kirjoitti ensimmäiselle sivulle tikkukirjaimin ”JOKA TÄMÄN VARASTAA, KEHNON LOPUN SAA” ja toiselle sivulle ”PIDÄ NÄPPISI IRTI TÄSTÄ KIRJASTA”.

Samaistuin tähän suureen ajattelijaan kovasti, mutta toisaalta myös rohkaistuin hänen esimerkistään. Ehkä minäkin voisin kirjoittaa päiväkirjaa. Sisällössä toivottavasti pääsisin tällä kertaa vähän pidemmälle kuin Uppis. Minusta tuntuu nimittäin nyt siltä, että olen jokseenkin valmis edes yrittämään itsereflektiota päiväkirjan kautta.

Kuten olen jossain aiemmassa kirjeessä tainnut kertoa, niin minähän en ole koskaan pystynyt kirjoittamaan päiväkirjaa, koska olen pelännyt niin paljon, että joku muu – tai edes minä itse – lukisin sitä joskus. Kaikkein henkilökohtaisimpien asioiden kirjoittaminen ylös on tuntunut ihan liian vaaralliselta ajatukselta ja tuntuu siltä yhä edelleen. Noh, eräänlaista päiväkirjan kirjoittamistahan tämä kirjeenvaihtokin on, mutta siinä on kuitenkin ero. Uskallan kyllä kirjoittaa aika henkilökohtaisistakin aiheista kirjeisiin ja uskallan ylipäätään puhua niistä ystävilleni ja julkisestikin mutta näissä tilanteissa pystyn kontrolloimaan erittäin hyvin sitä, missä henkilökohtaisuuden raja menee. Kerron tiettyjä asioita mutta toiset, aidosti haavoittavat asiat jätän aina visusti kertomatta. Olen aina suojannut itseäni, jopa itseltäni.

Nyt kuitenkin tuntuu, että olen valmis ja haluan avata itseni itselleni. Eivät ne asiat juuri kenellekään muulle kuulu mutta haluan opetella käsittelemään niitä itseni kanssa. Tavallaan haluan oppia kirjoittamaan hyvin henkilökohtaisia kirjeitä itselleni. Ja ennen kaikkea haluan löytää rohkeuden lukea niitä itselleni lähettämiäni kirjeitä ilman häpeää tai pelkoja. Olen liian kauan haudannut syvimmät, suurimmat ja herkimmät ajatukset ja tunteet jonnekin pois mielestäni ja jättänyt niitä käsittelemättä.

Autolla mummolaan… eiku kotiin.

Kiitos tehtävästäsi. Lapset ovat jänniä otuksia ja lapsen näkökulmasta kirjoittamista on aina kiinnostava yrittää opetella. Minusta lapset ovat kaikkein viisaimpia ihmisiä maan päällä, koska he ovat puhtaita ja pelottomia, aitoja ja armottomia. Kunnes eivät enää ole. Lapsistakin kasvaa aikuisia ja lapseus voidaan rikkoa. Lapset ovat viattomuudessaan myös herkkiä ja hauraita. Lapset ovat myös julmia. Olen jostain lukenut, että ihmisen kyky empatiaan alkaa kehittyä vasta 7-vuotiaana. Siihen asti he voivat käytännössä vaikka tappaa toisensa ymmärtämättä oikeasti mitä sille toiselle tapahtuu. Jänniä juttuja.

Noh, kirjoitinpa nyt siis tarinan ”Autolla mummolaan”, josta ei tullut taaskaan mikään seesteinen pikkujuttu, mutta se tuntui onnistuneelta. Ajatus kypsyi minulla hyvin nopeasti kirjeesi luettuani, ja tarina ikään kuin kirjoitti itse itsensä.

Autolla mummolaan

Ollaan menossa autolla mummolaan. Mä istun takapenkillä yksin, äiti ja isä on etupenkillä. Mä olen Tuomo ja mä olen 11. Mietin, että voinko mä syödä siellä mummon luona mitään, kun mä olen alkanut lihomaan. Tai oikeastaan mä olen ollut aina aika pyöreä. Semmonen isoluinen jo pienenä. Mä olen viime aikoina alkanut pitää ruokapäiväkirjaa, koska koulun terveydenhoitaja ehdotti tai käski. Äiti ja mummo on molemmat tosi huolissaan mun lihavuudesta. Mummo opetti mulle viimeksi jotain jumppaliikkeitä millä laihtuu. Me kuunnellaan autossa Joel Hallikaisen uutta kasettia. Tai siis äiti ja isä kuuntelee ja mä kuuntelen, koska on pakko. Terveydenhoitaja katsoi sitä mun ruokapäiväkirjaa ja se oli sitä mieltä, että mun ei pitäisi laittaa voita leivän päälle, vaan margariinia. Mä en oo ihan varma onko se meidän käyttämä levite nyt sitten oikeasti voita vai margariinia. Mua ei oo koskaan kiusattu koulussa mun lihavuuden takia, mutta nyt on alkanut tuntua vähän paskalta. Mulla on auton ikkuna vähän raollaan, kun on niin kuuma. Mietin, että voinko mä alkaa esittää tässä että mulla on matkapahoinvointia. Mä haluan vaan mennä oksentamaan.

Tehtävä sinulle: Kirjoita lyhyt kirje jollekin, jota olet joskus fanittanut tosi paljon. Ole rohkeasti naiivi ja avoin, jos siltä tuntuu. Uskalla olla isosti fani.


– Jussi