Pelottavinta on kohdata itsensä

”Kaikkein henkilökohtaisimpien asioiden kirjoittaminen ylös on tuntunut ihan liian vaaralliselta ajatukselta ja tuntuu siltä yhä edelleen.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 01.06.2020 klo. 23:56

Rakas ystävä,


Emme ole vielä kokonaan uponneet tulvan alle, vaikka sekä Ounasjoki että Kemijoki ovat kyllä kuohuneet ihan ronskisti yli, ja vedenpaisumus on Rovaniemellä nyt totta. Povaavat vielä ennätyksellistä sääskikesää, joten vitsaukset jatkuvat, vaikka baarit onkin tänään avattu.

Kiitos kirjeestäsi ja hyvä, että kirjoitit pamfletin. Siitä oli ehkä vähän aistittavissa pelkoa ja työstämisen tuskaa mutta tulin iloiseksi sen rehellisyydestä. Minusta ”viherpiipertäjäksi” leimautumisen pelko on ihan ymmärrettävää näinä aikoina, kun leimakirveitä heilutellaan sekä tahallaan että tahattomasti jopa pelkoa tietoisesti lietsoen. Sitäkin tärkeämpää tosiaan on yrittää löytää se oma rohkeutensa ja kirjoittaa, kirjoittaa niin perkeleesti. Toivottavasti sait pamfletista vähän aineksia ja potkua blogi-projektiisi.

Terveisiä paisumuksesta

Yritin muuten oikein miettimällä miettiä, että mikä olisi sellainen aihe tai teema, josta minua itseäni pelottaisi kirjoittaa. En keksinyt mitään konkreettista aihetta, mikä saattaa johtua saamastani kulttuurikasvatuksesta, johon on kuulunut vahva oikeudenmukaisuuden puolesta puhuminen, solidaarisuus ihmisiä kohtaan, ripaus paatoksellisuutta ja sokeaa uskoa parempaan maailmaan sekä loraus kiihkeää radikalismia. Olen oppinut, että asioista pitää puhua ja toimeen on tartuttava. Ei synny oikeutta ilman taistelua. Ei ole muuta pelättävää kuin pelko itse. Vallankumous on ihan luonnollista ja meidän kuuluukin ravistella maailmaa säännöllisin väliajoin. Päinvastoin koen siis monestikin, että olen vain laiska ja saamaton, kun en tartu aseisiin (kynään) ja kirjoita siitä mistä pitäisi kirjoittaa paljon enemmän.

Mutta yhtä asiaahan minä olen kyllä ihan oikeasti pelännyt kirjoittaa. Minä pelkään kirjoittaa päiväkirjaa. Olin tuossa viikonloppuna piknikillä takapihalla ja lueskelin ohimennen kotipihan roskalavalta löytämääni ”Uppo-Nallen juhlakirjaa”, jossa kerrottiin myös siitä, kun Uppo-Nalle aloitti päiväkirjan kirjoittamisen. Ainoa mitä hän lopulta päiväkirjaan kirjoitti oli: ”Joulukuun toinen tiistai. Meillä syötiin lihapullia.” Mutta ennen sitä hän varmisti, ettei kukaan vain lukisi tuota kirjaa ja kirjoitti ensimmäiselle sivulle tikkukirjaimin ”JOKA TÄMÄN VARASTAA, KEHNON LOPUN SAA” ja toiselle sivulle ”PIDÄ NÄPPISI IRTI TÄSTÄ KIRJASTA”.

Samaistuin tähän suureen ajattelijaan kovasti, mutta toisaalta myös rohkaistuin hänen esimerkistään. Ehkä minäkin voisin kirjoittaa päiväkirjaa. Sisällössä toivottavasti pääsisin tällä kertaa vähän pidemmälle kuin Uppis. Minusta tuntuu nimittäin nyt siltä, että olen jokseenkin valmis edes yrittämään itsereflektiota päiväkirjan kautta.

Kuten olen jossain aiemmassa kirjeessä tainnut kertoa, niin minähän en ole koskaan pystynyt kirjoittamaan päiväkirjaa, koska olen pelännyt niin paljon, että joku muu – tai edes minä itse – lukisin sitä joskus. Kaikkein henkilökohtaisimpien asioiden kirjoittaminen ylös on tuntunut ihan liian vaaralliselta ajatukselta ja tuntuu siltä yhä edelleen. Noh, eräänlaista päiväkirjan kirjoittamistahan tämä kirjeenvaihtokin on, mutta siinä on kuitenkin ero. Uskallan kyllä kirjoittaa aika henkilökohtaisistakin aiheista kirjeisiin ja uskallan ylipäätään puhua niistä ystävilleni ja julkisestikin mutta näissä tilanteissa pystyn kontrolloimaan erittäin hyvin sitä, missä henkilökohtaisuuden raja menee. Kerron tiettyjä asioita mutta toiset, aidosti haavoittavat asiat jätän aina visusti kertomatta. Olen aina suojannut itseäni, jopa itseltäni.

Nyt kuitenkin tuntuu, että olen valmis ja haluan avata itseni itselleni. Eivät ne asiat juuri kenellekään muulle kuulu mutta haluan opetella käsittelemään niitä itseni kanssa. Tavallaan haluan oppia kirjoittamaan hyvin henkilökohtaisia kirjeitä itselleni. Ja ennen kaikkea haluan löytää rohkeuden lukea niitä itselleni lähettämiäni kirjeitä ilman häpeää tai pelkoja. Olen liian kauan haudannut syvimmät, suurimmat ja herkimmät ajatukset ja tunteet jonnekin pois mielestäni ja jättänyt niitä käsittelemättä.

Autolla mummolaan… eiku kotiin.

Kiitos tehtävästäsi. Lapset ovat jänniä otuksia ja lapsen näkökulmasta kirjoittamista on aina kiinnostava yrittää opetella. Minusta lapset ovat kaikkein viisaimpia ihmisiä maan päällä, koska he ovat puhtaita ja pelottomia, aitoja ja armottomia. Kunnes eivät enää ole. Lapsistakin kasvaa aikuisia ja lapseus voidaan rikkoa. Lapset ovat viattomuudessaan myös herkkiä ja hauraita. Lapset ovat myös julmia. Olen jostain lukenut, että ihmisen kyky empatiaan alkaa kehittyä vasta 7-vuotiaana. Siihen asti he voivat käytännössä vaikka tappaa toisensa ymmärtämättä oikeasti mitä sille toiselle tapahtuu. Jänniä juttuja.

Noh, kirjoitinpa nyt siis tarinan ”Autolla mummolaan”, josta ei tullut taaskaan mikään seesteinen pikkujuttu, mutta se tuntui onnistuneelta. Ajatus kypsyi minulla hyvin nopeasti kirjeesi luettuani, ja tarina ikään kuin kirjoitti itse itsensä.

Autolla mummolaan

Ollaan menossa autolla mummolaan. Mä istun takapenkillä yksin, äiti ja isä on etupenkillä. Mä olen Tuomo ja mä olen 11. Mietin, että voinko mä syödä siellä mummon luona mitään, kun mä olen alkanut lihomaan. Tai oikeastaan mä olen ollut aina aika pyöreä. Semmonen isoluinen jo pienenä. Mä olen viime aikoina alkanut pitää ruokapäiväkirjaa, koska koulun terveydenhoitaja ehdotti tai käski. Äiti ja mummo on molemmat tosi huolissaan mun lihavuudesta. Mummo opetti mulle viimeksi jotain jumppaliikkeitä millä laihtuu. Me kuunnellaan autossa Joel Hallikaisen uutta kasettia. Tai siis äiti ja isä kuuntelee ja mä kuuntelen, koska on pakko. Terveydenhoitaja katsoi sitä mun ruokapäiväkirjaa ja se oli sitä mieltä, että mun ei pitäisi laittaa voita leivän päälle, vaan margariinia. Mä en oo ihan varma onko se meidän käyttämä levite nyt sitten oikeasti voita vai margariinia. Mua ei oo koskaan kiusattu koulussa mun lihavuuden takia, mutta nyt on alkanut tuntua vähän paskalta. Mulla on auton ikkuna vähän raollaan, kun on niin kuuma. Mietin, että voinko mä alkaa esittää tässä että mulla on matkapahoinvointia. Mä haluan vaan mennä oksentamaan.

Tehtävä sinulle: Kirjoita lyhyt kirje jollekin, jota olet joskus fanittanut tosi paljon. Ole rohkeasti naiivi ja avoin, jos siltä tuntuu. Uskalla olla isosti fani.


– Jussi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *