Vedestä ja fanittamisesta

”Olen ala-asteikäisenä ihaillut monia ihmisiä ekaluokan opettajasta Kirkan kautta Kyra Kyrklundiin.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 05.06.2020 klo.16:02

Ystäväni

Kiitos kirjeestäsi.

Ymmärrän hyvin tuon pelkosi kirjoittaa päiväkirjaa. Taitaa olla ihmisen geeneihin kirjoitettu se pelko, että joku pikku- tai isosisko tai -veli lukee päiväkirjaa – tai kuka tahansa sellainen, joka voisi käyttää lukemaansa kirjoittajaa vastaan. Ja sekin nolouden tunne, joka herää, kun lukee jotain menneisyydessä kirjoittamaansa tekstiä, on varmaan aika universaali ilmiö. Kirjoitettu sana jää olemaan, kun taas puhuttuna asiat saattavat hyvinkin kadota niin kuin muistoilla on tapana tehdä. Sen takia kirjoittaminen ehkä pelottaa.

Olen minäkin ilmeisesti pelännyt, että joku lukee ensimmäistä päiväkirjaani…

Kun taannoin luin vanhoja päiväkirjojani antamaasi kirjoitustehtävää varten, törmäsin sellaisiin asioihin, joita en muistanut tapahtuneen. Oli todella ilahduttavaa lukea vaikkapa yksitoistavuotiaan Annastiinan muistiin kirjoittamia tapahtumia. Lukiessa palautui mieleen muitakin siihen aikaan liittyviä muistoja. Olen iloinen siitä, että olen kirjoittanut asioita ylös.

Lapsena kirjoitin ennen kaikkea siitä, mitä minulle tapahtui. Vanhempana taas päiväkirja oli minulle lähinnä keino käsitellä omia tunteitani. Noita parikymppisenä ja sen jälkeen kirjoittamiani sivuja en ole vielä lukenut. Ehkä ne ajat ovat vielä sen verran lähellä ja sisältävät niin paljon ahdistavia ihmissuhdesotkuja, etten koe halua palata niihin. Vielä.

Olemmehan jo monta kertaa todenneet, että kirjoittaminen auttaa jäsentämään ajatuksia ja tunteita. Siksi kannustan sinua päiväkirjan kirjoittamisen aloittamiseen (ja tietenkin myös jatkamiseen). Itse olen monesti yllättynyt siitä, mitä paperille (tai tietokoneen ruudulle) ilmestyykään, kun vain aloittaa jostain. Joskus tulee kirjoitettua myös epätosia tai kuviteltuja asioita mutta sitäkään ei tarvitse pelätä. Kun ne asiat ovat kirjainkimppuina edessä, niihin voi palata ja miettiä, onko se totta ja miksi niin on tai ei ole.

Tiedän, että toistan itseäni, koska tämä seuraava lause on kirjoitettu useassa meidän välisessä kirjeessä mutta sanon silti: Kirjoittaminen on itsensä kanssa keskustelua. Sinä olet hyvä tyyppi, jonka kanssa on antoisaa keskustella, joten keskustele itsesi kanssa! Se auttaa varmasti sillä matkalla, jonka varrella tutustut itseesi.

Kuivan kauden aikana puutarhankasteluvesi haetaan järvestä

En haluaisi olla tylsä – mutta kirjoitan silti vähän säästä. On nimittäin ilmoja pidellyt!

Eilen päivällä hain taas kasvimaalle kasteluvettä järvestä, enkä uskonut sateen mahdollisuuteen vaikka sellainen säätiedotuksessa näkyikin. Mutta kas, illalla sitten juoksin hymy korvissa räystäältä toiselle asetellen kaikki mahdolliset ämpärit ja astiat sadevesinorojen alle. Toden totta: Täällä satoi! Mikä onni! Nyt vettä on tallessa ainakin muutaman päivän kastelutarpeiksi.

Vesi on monelle itsestäänselvyys. Sitä tulee hanasta. Mutta jos ei sada pitkiin aikoihin, luonto kärsii, pohjavedet laskevat ja se hanasta tuleva märkäkin saattaa jossain vaiheessa loppua. Vesi on kallisarvoisempaa kuin timantit, joita ei voi käyttää kasvien kasteluun, eikä juoda elääkseen. Millähän rahaa ainoana aarteenaan pitävät ihmiset saisi tajuamaan tämän..?

Ja tästä tehtävästä sitten… Ajatuksen tasolla se tahmoi taas todella paljon. En koe, että olisin koskaan mitenkään kauhean paljon fanittanut ketään, joten tämän tehtävän kirjeen saajaa oli vaikeaa päättää.

Olen ala-asteikäisenä ihaillut monia ihmisiä ekaluokan opettajasta Kirkan kautta Kyra Kyrklundiin ja Sylvester Stallonesta ja Brad Pittista Madonnaan mutta en oikein osaa pitää sitä fanittamisena. Seinälläni oli muutamien laulajien ja näyttelijöiden kuvia mutta ehkä kyse on kuitenkin ollut enemmänkin turvallisesta ihastumisen harjoittelusta. Toisaalta sitähän kai se fanitus monesti onkin…

Kuitenkin sitten päätin, että kirjoitan yksitoistavuotiaana Annastiinana New Kids On The Blockin Jordanille ja kirjoitinkin koko tekstin yhdeltä istumalta.

Dear Jordan,

(Toivottavasti saat jonkun kääntämään tän kirjeen sulle. Mä en osaa englantia vielä niin hyvin, että osaisin ihan kaikkea kirjoittaa, mitä haluan sanoa.)

En oikein tiedä, miten aloittaisin tämän mutta sä oot ihana. Mä tunnen sun äänen muiden joukosta ja kuuntelen vaan sua vaikka muutkin laulais. Korkeissa sävelissä mun jalat menee ihan veteliksi. En tajua, miten sä osaat laulaa niin hyvin ja niin korkeelta! Ja sä tanssit niin hyvin! Ja sitten kun vielä oot niin hyvännäköinen niin mä en oikeesti kestä! Meidän koulussa kukaan ei oo niin hyvännäköinen kuin sä. Jos mä joskus saan niin paljon rahaa, että voisin matkustaa, niin mä kyllä tulen sinne Amerikkaan teidän konserttiin ja ehkä me sitten voitais tavata? Sä voisit kyllä tulla myös tänne jos sulla joskus olis aikaa. Täällä on tosi nättiä, kesällä varsinkin ja me voitais vaikka käydä uimassa. En tiiä mitä äiti sanois jos tulisit. Mutta ei se mitään kyllä me jotain keksittäis. Tykkäätkö sä kissoista? Toivottavasti et oo ainakaan allerginen. Meillä nimittäin on kaksi kissaa. Ne on molemmat tosi ihania. Säkin oot ihana! Mulla on sun kuva seinällä. Tai on siinä ne muutkin mutta mä katon vaan sua. Voi kun sä vastaisit. Mä aion kuitenkin kirjottaa sulle vielä uudestaankin. Mä opettelen kaikki teidän kappaleet ulkoa ja sitten ehkä jos me joskus tavataan niin sitten me voitais laulaa yhdessä niitä. Sä laulat kyllä paljon paremmin kun mä. Joskus, kun mä kuuntelen teidän kasettia, niin mä aattelen, että sä laulat vaan mulle ja että mä olisin sun favorite girl… Nyt mun pitää mennä syömään.
I love you.

Kirjoittaisitko seuraavaan kirjeeseen runon, jonka otsikko on ”Sinun takiasi tekisin mitä vain”. Voi se olla vaikka tarinakin, jos tuntuu, ettei runosuoni pulppuile. Mutta ensisijaisesti odotan runoa. Ehkä proosarunoa..?

Kivaa viikkoa!

-Annastiina

Sadepäivänä on ihanaa sytyttää takkaan tuli

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *