Totta ja tarua

”Onpa kivaa päästä pitkästä aikaa kameran eteen!”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 02.07.2020 klo. 23:10

Ystäväni,

Lienet jo lomalla? Parin viikon päästä nähdään! Laitan matén ostoslistalle…

Minä palasin lauantaina kotiin Järvenpäästä ja olen yrittänyt vähän levätä rankan työloman jäljiltä mutta täällä maalla ei lepääminen aina onnistu. Aina on jotain tekemistä rästissä. On ollut kitkemistä, aitaelementtien siirtelyä taloudesta toiseen, herneiden ja tomaattien tukemista ja sadevesiastioiden täyttämistä rankkasateessa (kyllä: täällä satoi taas, jee!). Ja huomenna on sitten puuhommia ja laitetaan moottorisaha laulamaan! Lau lau!

Yksityiskohta Järvenpään työloman aikaansaannoksista

Ensi viikolla olenkin menossa jälleen ihmisten ilmoille, sain nimittäin erään pienen mainoskeikan näyttelijänä. Kuvaukset ovat Helsingissä. Onpa kivaa päästä pitkästä aikaa kameran eteen!

Antamasi kirjoitustehtävä oli… no, jännä. Olisin ehkä voinut keskittyä yksityiskohtiin enemmän… Mutta näin se taas meni, että jotain sattui tulemaan. Kirjoittamisen kannalta nämä pikkutarinat eivät ole kummoisiakaan mutta sisältö on ainakin omasta mielestäni hienoa, tapahtuivathan ne minulle. Vai tapahtuivatko..? Arvaatkos, mikä näistä tarinoista ei ole totta?

Olimme perheeni kanssa käymässä Helsingin Seurasaaressa. Kävelimme siltaa pitkin, kun vastaan tuli kaksi miestä. Toinen heistä oli raamikas ja hän oli pukeutunut mustaan. Hänen edessään käveli hitain askelin hoikka ja jäntevä vanhempi mies sinisessä verryttelypuvussaan. Minä en ymmärtänyt, miksi kaikki hiljenivät katsomaan verkkarimiestä. Heidän mentyään äiti sanoi, että tämä on merkittävää, koska se verkkarimies oli presidentti Kekkonen.

Olimme äitini kanssa punkaharjun Retretissä tutustumassa sen taidenäyttelytarjontaan. Ennen lähtöä kävimme vielä vessassa, ja kun palasin sieltä takaisin pääaulaan, ulko-ovesta käveli sisään mustapukuisia miehiä, joilla oli korvanapit ja asialliset ilmeet. Miesten kierrettyä tilan ja todettua sen turvalliseksi, ulko-ovesta käveli sisään punatukkainen nainen jakkupuvussaan ja siirtyi turvamiestensä saattelemana taidenäyttelyyn.
Koin tilanteen merkittävänä, koska nainen oli suuresti kunnioittamani presidentti Tarja Halonen. 

Olimme ystäväni kanssa kävelemässä hänen kotoaan Helsingin Meilahdesta keskustaan Helsinki Pride –tapahtuman kulkuetta katsomaan. Meillä ei ollut kiire, joten pysähdyimme Sibelius-monumentin luo ottamaan valokuvia, kun yhtäkkiä kaverini sanoi: ”Kato, Sale!” En muistanut puistossa olevan kauppaa, ja käännyin hämilläni katsomaan kaverini osoittamaan suuntaan. Puistotiellä käveli muutama ihminen, ja meni hetki ennen kuin tajusin, että yksi heistä oli presidentti Sauli Niinistö koiransa Lennun kanssa.

Kirjoittamasi pelin säännöt olivat jotain sellaista ihanaa, kuin toivoinkin sinulta saavani luettavaksi; elämän peli, jota meidän kaikkien pitäisi opetella pelaamaan.

Improvisaatiossahan opetellaan hyväksymään ja sanomaan ”kyllä”. Siksi ajattelinkin, että sinä voisit kirjoittaa aivan päinvastaisesta, joten annan sinulle tehtäväksi kirjoittaa runon nimeltä ”Ei, ei, ei!”

Ihanaa lomaa sinulle! Kirmaa kesälaitumille! Muista kuitenkin kirjoittaa kirje maanantaina!


Annastiina

Aslankin kirmailee

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *