Vereslihaa

”Olin vahvasti ja tietoisesti olemassa ja läsnä.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja:Jussi Olavi
Päiväys: 27.08.2020 klo.23:11

Ystäväni,

Oli ihanaa lukea onnen pilkahduksestasi! Toivotaan, että se ei jää ainoaksi laatuaan vaan sitä seuraa muita pilkahduksia, välähdyksiä, läikähdyksiä ja ryöpsähdyksiä. On kuulemma myös mahdollista saada onnellisuus jäämään ihan kokoaikaiseksi kumppaniksi…

Punaherukoita voi ihan hyvin poimia kissa sylissä

Muistan hyvin tuollaisen (ehkä samankaltaisen) heräämisen omasta elämästäni vuosia sitten. Olin ollut jo pitkään harmaassa limbossa, jossa mikään ei näyttänyt, kuulostanut tai tuntunut oikein miltään – tai jos tuntuikin, niin lähinnä ärsyttävältä.

Sain kuitenkin itsestäni sen verran irti, että tunnistin tarpeen ja ostin ja aloin syödä mäkikuismavalmistetta. Parin viikon päästä olin saunassa ja yhtäkkiä havahduin siihen, että tunsin löylyn ihollani aivan eri tavalla kuin ennen. Solut heräsivät tuntemaan. Valot oli sytytetty. Olin vahvasti ja tietoisesti olemassa ja läsnä.

Herätys oli todella vahva ja se näytti minulle sen valtavan kontrastin, joka hyvinvoivan mielen ja masentuneen mielen välillä on. Tuon sisäisen tapahtuman jälkeen olenkin osannut hieman paremmin ennakoida toimenpiteitä, jos on vaikuttanut siltä, että mieli alkaa luisua taas latteuteen.

Tätä kirjettä kirjoittaessani en ole vielä kirjoittanut antamaasi tehtävää. Yleensä kirjoitan ensin tehtävän ja sitten vasta kirjeen…

Yritin kovasti miettiä, kuka minun elämässäni käväissyt ihminen olisi jättänyt minuun muutoksentekevän jäljen. Jokainen tuttavuus antaa jotain, siitä olen varma, mutta enpä tiedä, onko elämäni muuttunut radikaalisti kenenkään sanomisista tai tekemisistä…

Mielessäni on pyörinyt useakin idea ja näkökulma, josta voisin kirjoittaa mutta en ole saanut vielä aikaan päättää, mitä polkua lähtisin seuraamaan. Jos olisi aikaa, voisin kokeilla kirjoittaa jokaista ideaa ja valita niistä toimivimman mutta – vaikka vapaailta onkin – en ehdi. Nyt alan kuitenkin yrittää jotain…

Syksyä. Vai loppukesää..?


Tunti siihen meni! En tajua, miten aivot toimivat mutta kirjoitin kaksi aloituslausetta, joista toinen oli niin vahva, että se vei mennessään. Tästä tuloksena syntyi runo elämää muuttavasta tilanteesta.

Tässä sekoittuu menneen parisuhteen faktat sekä aavistuksenomainen taiteellinen liioittelu. Kiitoskirje tämä ei ole.


Mä tiesin kyllä, että osaan huutaa
-jopa paiskata lautasen seinään
mutta nyt, kun koetan vakuuttaa
edessäs, että en mä sua pelkää,
nousee uusi tunne, paljon vahvempi
kuin keskenkasvuisen uhma:
Olen nyrkkisi edessä vanhempi,
voisin ylpeyden takia kuolla!
Otan mieluummin iskun, kuin tunnustan,
että pelko syö uskooni reikää.
Voittajana paikalta raahustan,
vaikka veri mun kasvoja peittää.


Sain kirjeestäsi sellaisen kuvan, että sinulla on jo mielessäsi joukko elämässäsi piipahtaneita ihmisiä. Haluaisinkin, että tekisit tämän saman tehtävän. Eli kirjoita kirje ihmiselle, joka on suuresti vaikuttanut elämääsi. Voit vapaasti tulkita tehtävänantoa yhtä laveasti kuin minäkin…

Onnen täplittämää viikkoa sinulle!


Annastiina

Loppukesää. Vai syksyä?

Onnen pilkahdus

”Hyvin konkreettisesti tuntui siltä, kuin silmät olisivat pitkästä aikaa auenneet ihan auki.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 25.08.2020 klo. 01:37

Rakas ystävä,

Nyt kuulostaa jotenkin tosi synkältä tämä toteamus, mutta minusta tuntuu että olin tuossa yhtenä iltana pitkästä aikaa hetken hyvin onnellinen. Se oli semmoinen aika euforinen hetki, kun kävelin tuossa Rovaniemen vanhan sillan yli keskustaan ja kuuntelin kuulokkeista jotain modernia kansanmusiikkia ja yhtäkkiä semmoinen iloinen tuulahdus pelmahti kasvoilleni.

Kemijoki loistossaan

Se oli jännä tunne, kun jotenkin hyvin konkreettisesti tuntui siltä, kuin silmät olisivat pitkästä aikaa auenneet ihan niin auki, että näin ympärilläni olevia kauniita asioita. Pilviä, pensaita, vettä ja laineita, ohi kiitävät autot, taivaan, auringonlaskun ja kaikkea mitä sitä nyt ihan tavallisia asioita meidän ympärillämme on.

Enhän minä nyt tietysti täysin onneton ole ollut, mutta siinä hetkessä oli jotain sellaista taikaa, että tuli vahvasti mieleen se taannoin antamasi kirjoitustehtävä, jossa olisi pitänyt kirjoittaa siitä hetkestä, kun olin viimeksi onnellinen. Ja oli ilo huomata, että sitä onnea ja iloa oli löydettävissä ihan siitä vierestä, luonnosta ja jopa kaupunkimaisemasta.

Viime viikonloppu tuli vietettyä ihan suhteellisen onnellisesti mökkeillen ja mustikoita noukkien. Poimuri lauloi ja saalistakin tuli ihan kiitettävästi, vaikka apajilla oli monta muutakin noukkijaa jo käynyt. Nyt on sitten pakastettu marjaa, laitettu mustikkapiirakkaa ja tulipa kiisselikin tehtyä. Riittäkööt marjoista iloa nyt tumman talven yli. Hillaa pakkasessa jo vähän olikin ja parin viikon päästä, jos vielä käy puolukoita keräämässä vähän talteen, niin niillä sitä alkaa jo pärjäämään.

Täälläkö niitä marjoja on?

Kiitos kirjeestäsi ja antamastasi kirjoitustehtävästä. Inspiroiduin siitä kovasti. Varsinainen tarina tämä ei nyt minun mittapuuni mukaan ole, mutta joku tällainen minulle tyypillinen sirpale kuitenkin.

MUURI
Pääni sisällä lähtee tivoli käyntiin. Se on fiiliksenä vähän samanlainen, millaiseksi joskus kuvataan hetkeä ennen kuolemaa. Elämä vilistää silmien edessä. Paitsi, että tässä filmissä eivät vilise ne elämän hyvät ja onnelliset hetket, vaan jotain ihan päinvastaista. Tajuntaan räiskähtelee kuvia tekemättömistä töistä, epäonnistumisista, asioista joita en ole vieläkään saanut tehtyä, pelkoja siitä mitä ihmiset minusta ajattelevat, pahaa tietysti. Muutamassa sekunnissa pystyn näkemään kaikki ne pettymykset, joita olen tuottanut. Itselleni ja muille. Suuret ja pienet. Syke nousee, ahdistus kasvaa nopeasti, kropasta häviävät kaikki voimat. Pään sisään tai ympärille täytyy rakentaa nopeasti muuri, ennen kuin koko pakka hajoaa. Muuri vaientaa tivolin. Tivolin äänet eivät hetkellisesti kantaudu korviini, jos tukin ne musiikilla, äänikirjoilla, podcasteilla, youtube-videoilla, televisiosarjoilla. Mutta kyllä se tivoli siellä pyörii yhä edelleen. En voi pysähtyä kuuntelemaan sitä, en ennen kuin olen saanut sen hallintaani. Tivolin laitteet täytyy saada pyörimään yksi kerrallaan, kaikessa rauhassa ja sulassa sovussa. Sitten en enää tarvitse muuria.

Kirjoittaisitko sinä seuraavaksi avautumisen / kiitoskirjeen jollekin henkilölle, joka on piipahtanut elämässäsi aivan lyhyesti ja ehkä täysin tietämättään vaikuttanut sinuun isosti.

En tiedä pääsetkö yhtään kärryille siitä mitä haen takaa tai onko ihmisillä yleisesti edes tällaisia kohtaamisia elämässään, mutta mulla on elämän varrella ollut joitakin sellaisia ihan mikrotason kohtaamisiakin jopa tuntemattomiksi jääneiden ihmisten kanssa, jotka on kuitenkin antaneet vaikka jonkun kaivatun buustin itsetunnolle sellaisessa hetkessä, kun sitä on eniten tarvinnut.

Noh, kyllä sä joka tapauksessa jotain saat tuosta kirjoitettua. Inspiroidu vapaasti.

– Jussi

Hento kuiskaus pimeässä

Yötyötä ja kanailua

Tää on vakavaa leikkiä,
jonka säännöt on hukassa jälleen.

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 21.08.2020 klo. 16:24

Ystäväni,

Hei vaan täältä yövuorojen välimaastosta. Väsymys ei ole lamauttava mutta hieman toimintaa hidastava ja tavaroita pudotteleva se kyllä on. Yritin kyllä nukkua aamupäivällä mutta en ole koskaan oikein osannut nukkua päiväunia, joten melko lyhyeksi tirsat jäivät. Ehkä nukun sitten maanantaiyönä velat pois, kun yövuoroissa on taukoa.

Yövuoron jälkeinen omakuva

Kiitos kirjeestäsi ja hienosta tarinastasi. Tykkäsin paljon siitä, että eläintarinassasi ei ollut eläintä. Jään myös jännityksellä odottamaan, milloin Jokisen residenssiin ilmestyy koiranpentu…

Mutta hitsiläinen, kylläpä laitoit pahan tehtävän! Minä kun en ole lainkaan peli-ihminen. Tykkään Aliaksesta ja Trivial Pursuitista (ja niitä harvoin pelatessani minun kilpailuhenkisyyteni ja voitontahtoni vyöryvät esiin hyökyaallon lailla) mutta muita pelejä – varsinkaan videopelejä ­­- en ole juurikaan pelannut enkä niitä kaipaa. Siksipä pelin keksiminen tuntui erittäin vaikealta, enkä löytänyt tehtävään inspiraatiota.

Kokeilin toki kirjoittaa Kotipuutarha-lehden luonnonmukaista puutarhaa esittelevän artikkelin pohjalta pelisääntöjä, jossa esim. vääristä kasvivalinnoista ja kemiallisesta lannoittamisesta maan viljavuuspisteet ja hyönteiset vähenisivät ja toisaalta luonnonmukaisista lannoituksesta ja kasveista saisi lisää hyönteisiä ja viljavuutta. Mutta ei siitä mitään valmista kokonaisuutta tullut.

Sitten – kappas vain – ajauduin taas runohepan ratsaille… Valmista ei tästäkään tullut mutta ainakin nautin kirjoittamisesta. Sallinet, että lähetän sinulle taas keskeneräisen runon aiheen vierestä. Yritän selkeyttää sitä ja kirjoittaa sen valmiiksi jossain vaiheessa – ehkä jopa ensi kirjeeseen mennessä.

Jos omalle rapulle paskoo,
siihen jossain vaiheessa kompastuu.
Jos rahaa rahan takia tahkoo,
ennen pitkää sen arvo paljastuu.

Revit tuohesi maailman nahasta:
kaivat jalkojes alle kuoppaa.
Ei ateriaa tullutkaan rahasta
eikä osakeantiin voi luottaa.

Tää on vakavaa leikkiä,
jonka säännöt on hukassa jälleen.
Tää on totisinta peliä
ainakin sen häviäjälle.

Ehkä joskus opit pelaamaan
niin että puolesi on Maan puoli.
Ehkä sitten pystyt katumaan
sitä, että maapallo kuoli…

Onko totta tää vai feikkiä?
Me maapallon selässä kellutaan.
Onko pelinohjaaja kännissä?
Ei tätä kyytiä pysty perumaan.

Vielä ihana ilmoitusasia: Minulla on hoidossa kaksi kanaa! Olen jo pitkään haaveillut omista kanoista ja nyt saan pienen maistipalan kananomistajan elämästä. Annoin mustalle kanalle nimeksi Enni Mustonen ja harmaalle tietenkin Saima Harmaja.

Aslan perehtyy uusien tulokkaiden tuoksuihin

On aivan ihanaa katsella tipusten toimia ja tutustua niihin. Tyttöset ovat vielä himpun arkoja uudessa paikassa mutta joka päivä hieman rohkeampia. Pyrin siihen, että näistä kanasista tulisi minun hoidossani ollessaan reippaita ja onnellisia ihmisen kosketukseen tottuneita lintuja.  

Ottaisin heti paikalla muutaman kanan ja niille jöötä pitämään kukon, mikäli minulla olisi niiden talviasumiseen soveltuva rakennus! Olen lisännyt sellaisen rakennuksen tekemisen to-do –listalleni, jossa ilman sitäkin on aivan liian monta kohtaa…

Yövuorot ovat (sen lisäksi, että ovat rankkoja) aika mukavia, koska seuraava päivä on vähän niin kuin vapaapäivä. Toki väsymys painaa mutta silti on kivaa, kun minun ei tarvitse tuntea huonoa omatuntoa siitä, etten välttämättä tee edes mitään järkevää; olenhan jo työni tehnyt yöllä.

”Mitähän näistä nyt ajattelisi” miettii Aslan

Seuraava ohjelmanumero minun ranchillani tämän kirjeen jälkeen on mustikkapiirakan leivonta. Sen jälkeen seuraa kanojen seuraneitinä olemista. Ihan kiva päivä.

Kirjoittaisitko minulle seuraavaan kirjeeseesi tarinan, jonka otsikko on ”Muuri”?

Ihanaa viikonloppua!

-Annastiina

Eläimistä ja ihmisistä

”Eläimet on otettu tarinoihin vain söpöiksi korvikkeiksi ihmisille, joista ne tarinat oikeasti kertovat.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 18.08.2020 klo. 01:24

Rakas ystävä,

Nyt iski kyllä pahemman luokan writers blokki. Ei varsinaisesti mikään tyhjän paperin kammo, mutta jostain syystä tuo viime kirjeessä heittämäsi tehtävä tökki ihan suunnattomasti.

Pyysit kirjoittamaan tarinan, joka liittyy jotenkin eläimiin. Aloin miettimään kaikkia niitä elämäni aikana kuulemiani, lukemiani ja jopa kirjoittamiani tarinoita eläimistä ja eläinten seikkailuista. Jäin kuitenkin jumiin ajatuksiini, kun tajusin että tosi harva noista tarinoista kuitenkaan kertoo eläimistä mitään.

Kirjahyllyssäni oli jopa kirja nimeltä ”Eläintarinoita”, mutta eivät senkään tarinat mitään eläimistä kerro. Eläimet on otettu tarinoihin vain söpöiksi korvikkeiksi ihmisille, joista ne tarinat oikeasti kertovat.

Minä en kuitenkaan jaksanut tänään alkaa heijastamaan eläimiin jotain ihmisyyden dilemmaa tai syvällistäkään moraalista ongelmaa.

Miksi eläimiä käytetään tarinoissa tällaisena välineenä? Onko meidän niin paljon helmpompi pureskella ja käsitellä jokin asia, kun se ei tulekaan suoraan ihmisiholle vaan se ikään kuin kiertää mutkan eläimen pörröisen turkin kautta?

Sinänsä on ihan hienoa, että eläintarinoiden kautta joillekin eläimille on muodostunut tarinankerronnan pitkän historian lomassa jopa hyvin vahva symboliarvo. Pöllö kuvastaa viisautta, kettu oveluutta ja niin edelleen. Mutta on siitä joillekin eläimille varmaan haittaakin. Lepakot, rotat ja sudet ainakin ovat varmasti saaneet tuta nahoissaan sen, että me olemme tarinoissamme projisoineet niihin inhimillisiä elementtejä, jotka saavat meidät nykyään automaattisesti pelkäämään niitä. Ei sillä, etteikö peloissa vähän perääkin olisi.

Eniten eläimistä kertovana tarinana itselle nousi mieleen lapsuudestani tuttu tv-sarja ”Kaukametsän pakolaiset”. Kyllä siinäkin takuuvarmasti inhimillistettiin eläimiä ihan täysillä ja käsiteltiin paljon meidän ihmisten ongelmia, mutta sentään itse sarjan pääpremissi oli eläinlähtöinen. Eläinten oli paettava omista pesäkoloistaan ja luonnollisesta asuinympäristöstään, kun ihmiset ja ihmisten koneet tulivat myllertämään maan ja kaatamaan puut.

Halusin kirjoittaa aidosti eläimistä, mutta kaiken tämän takia. Ei tämäkään tarina kyllä eläimistä kerro, päinvastoin, mutta ainakin se on rehellinen ja suorapuheinen, eikä naamioi meidän ihmisten ongelmia eläinten ongelmiksi.

Tämä on tarina koirasta, jota ei koskaan ollutkaan. Jos se olisi ollut olemassa, sen nimi olisi ollut Hastings. Se olisi ollut ryppyinen basset. Semmoinen ryppyinen ja roikkuvaihoinen. Mutta ei sitä koiraa ollut koskaan olemassa, koska äiti ja isä eivät sinä minulle koskaan ostaneet ja antaneet. Tai ehkä se koira olikin, mutta se oli jossain muualla. Onkohan se vieläkin? Jos olisi, niin nyt se olisin minä itse, joka estäisi sitä olemasta. Lapset pyysivät minua ostamaan heille koiran, mutta minusta olikin tullut se järkevä aikuinen, joka pelkää koiranhoidon jäävän yksin minun harteilleni. Niinpä tätäkään koiraa ei ole olemassa ainakaan nyt. Mutta ehkä minä vielä hellyn ja häviän taistelun. Tai tavallaan voitan sen alkuperäisen taistelun.

No juu, tämmöisiä minä täällä pienessä päässäni pyörittelin tänään.

Kirjoita sinä seuraavaan kirjeeseesi käsikirjoituksen tai tarinan runko jollekin pelille (videopeli, lautapeli) ja poimi pelin tarinan teema jostain lähelläsi olevasta lehdestä.


– Jussi

Tämä tarina ei ole tosi

”Minä en halua pelätä ylimääräisesti; pelkään jo niin monta asiaa tässä elämässä ja maailmassa.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 14.08.2020 klo. 11:20

Ystäväni,

Kiitos kirjeestäsi ja mahdollisuudesta kurkistaa sekä pikku-Jussin että aikuisen Jussin pelkoihin.

Minun kirjoittamiseni ei ole edennyt niin hyvin, kuin aluksi halusin uskoa. Vahtivuoroni ovat olleet illalla, ja olen ollut suurimmaksi osaksi ulkona. Hyttysten seassa kirjoittaminen ei oikein innosta.

Kuitenkin eilen, kun vietin viimeisen vahtitunnin sisätiloissa, kirjoitin rungon seuraavalle tarinalle. Valitsin sinulle antamistani aiheista ”Milloin olin viimeksi onnellinen?”. Yllättäen en kirjoittanutkaan omasta näkökulmastani vaan lähdin fiktion tielle.

Dystopia on sellaista maaperää, jolle en mielelläni astu esimerkiksi elokuvaa valitessani. Dystopiset kertomukset ovat pelottavia ja yleensä näyttävät myös jotain sellaista kauheaa, joka on jo nykyäänkin nähtävissä ja se tekee niistä vielä pelottavampia. Minä en halua pelätä ylimääräisesti; pelkään jo niin monta asiaa tässä elämässä ja maailmassa.

Oli kuitenkin mielenkiintoista kirjoittaa pieni dystopinen tarina. Hieman minua jopa harmittaa, etten ehtinyt keskittyä tähän pidempään. Olisin halunnut vielä tarkentaa asioiden tilaa. Ehkä joskus jatkan tästä…

Muistan sen ajan, kun voin mennä tapaamaan ystäviäni ilman hengityssuojaa ja kokovartalodesinfiointia. Muistan, että halasimme, suukotimme toisiamme poskille ja nauroimme toistemme suihin pelkäämättä mitään. Sitten asetettiin rajoituksia ja sen jälkeen jälleen uusia, tiukempia rajoituksia. Nyt ovet on suljettu valtion sinetein, ja vain nopeasti vähenevä joukko lääkäreitä ja lähettejä pääsee tuntemaan asfaltin onton kopinan suojapukujen peittämien jalkojensa alla kiirehtiessään tarkoin aikataulutettuihin toimiinsa. Viruksia on jo niin monta, ettei viimeisiä ole edes ehditty nimetä. En ole vielä sairastunut mutta tiedän, että jos nyt saan tartunnan, se on voimakkaampi kuin mikään, mistä olen kuullut.

Tiedän, että en enää koskaan tule halaamaan ketään.

Luulisi, ettei näinä aikoina voisi olla onnellinen. Silti, kun eilen näin ulkopuolelta hakattujen lautojen raidoittamasta ikkunastani hylätyn lähikaupan pihalla lentävän neitoperhosen, katsoin sen laskeutuvan asfalttiaukean keskeltä itsensä eloon tunkeneiden voikukkien päälle ja imevän itseensä makeaa elinvoimaa, minä tunsin vahvan onnellisuuden tunteen. Vaikka minä en pääsekään ulos, on siellä kuitenkin elämän siemen, ja toivo lentää värikkäin siivin keitaalta kaukana kutsuvalle toiselle keitaalle.

Toivon, että saisin viruksista sellaisen, joka ei oksennuta sisälmyksiä ulos, eikä hajota silmien kalvoja. Haluan viimeiseen hetkeen saakka nähdä neitoperhosen ja muistaa, miltä onni tuntuu.


Tämän työrupeaman takia elämä on ollut kovin kiireistä viimeisen parin viikon aikana. Ja jottei ylimääräisiä luppohetkiä pääsisi syntymään, lupauduin pitämään kylämme käsityömyymälän kahvilaa lauantaina. Se tarkoittaa muun muassa hillitöntä leipomista  n – y – t  nyt eli ihan kohta. Lisäksi ennen iltavuoroa pitäisi viimeinkin siivota mustikat, jotka keräsin jo toissapäivänä…
Siksipä lopetan nyt täältä tähän.

Haluaisin sinun kirjoittavan seuraavan kirjeesi oheen tarinan, joka liittyy jotenkin eläimiin.

Kaunista alkusyksyä (tai loppukesää, kuten jotkut sanovat)!

-Annastiina

Siedätyshoitoa

”Vaikuttaa siltä, että aikuisena pelkään enemmän, kuin lapsena pelkäsin.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 10.08.2020 klo.23:11

Rakas ystävä,

Kiitos kirjeestä ja mielenkiintoisesta tehtävästä.

Pääsin selailemaan vähän vanhaa kirjeenvaihtoamme ja täytyy tunnustaa, että se tuntui hassulla tavalla vähän vistolta. Samalla tavalla kuin minusta tuntuu niin mahdottomalta ajatukselta lukea omia vanhoja päiväkirjojani että olen jättänyt ne jopa kirjoittamatta.

Mutta toisaalta, menneen kirjeenvaihtomme selaileminen avasi kyllä ikkunan viime talveen; ajatuksiin ja tunteisiin ja tunnelmiin, joita olin jo unohtanut. Jännällä tavalla pystyin omista kirjeistäni muistamaan myös niitä mielentiloja, joissa olen niitä kirjoittanut.

Päätin jatkaa tätä siedätyshoitoa myös tehtävän muodossa. Sinähän annoit minulle tehtäväksi valita jonkun aiemmin minun sinulle määrittämistä tehtävistä ja päädyin valitsemaan sen, joka pakottaa minut tutkailemaan omia nuoruuden ja lapsuuden kirjoituksiani.

Sivumennen sanoen täytyy todeta, että tuli ihan sellainen fiilis, että olen antanut sulle ihan pöljiä tehtäviä matkan varrella. Mutta ilmeisesti sinä et ihan täysin ole niihin tuskastunut kuitenkaan. Noh, joka tapauksessa, valitsemani tehtävänanto kuului sanatarkasti näin:

”Pyydän sinua kaivelemaan tällä kertaa arkistojen aarteita eli etsimään jonkin lapsena tai koululaisena kirjoittamasi tekstin. Kirjoita se mielellään ensin ihan sellaisenaan ylös. Tee sille sitten jotain. Saat itse valita lähdetkö jotenkin muokkaamaan tekstiä, kirjoitatko sille jonkin tekstiparin tai lähetätkö vaikka kirjeen silloiselle itsellesi.”

Ja tässä tulee itse teokseni. Alkuperäinen teksti on poimittu alakoulun kirjoitusvihkostani ja siinä 2. luokalla oleva Jussi on kirjoittanut peloistaan.

1995
1. Minä pelkään korkeita paikkoja.
2. Minä en uskalla mennä kummitusjunaan.
3. Minua pelottaa, jos säikähdän.
4. Minä pelkäsin pienenä pimeää.
5. Äiti pelkää korkeita paikkoja.


2020
1. Minä pelkään korkeita paikkoja.
2. Minä pelkään, ettei millään olekaan merkitystä.
3. Minä pelkään sairastuvani.
4. Minä pelkään menettäväni lapseni.
5. Minä pelkään ihmisiä.
6. Minua pelottaa, jos säikähdän.
7. Minä pelkään puhua tunteistani.
8. Minä pelkään välillä pimeää.
9. Äiti pelkää korkeita paikkoja.
10. Minä uskallan mennä kummitusjunaan.

Vaikuttaa siltä, että aikuisena pelkään enemmän, kuin lapsena pelkäsin. Tai sitten olen oppinut sanoittamaan pelkojani paremmin, sillä kyllä minä monia näistä asioista pelkäsin jo lapsena.

Kouluajoista tulee vahvasti mieleen se pelottava tunne, kun kävelee kouluun ja joutuu kohtaamaan siellä odottavat ihmiset. Eikä kyse ollut siitä, että minua olisi kiusattu. Ihmiset ja heidän luokseen meneminen vain pelotti. Mutta pelko helpotti aina, kun pääsi perille ja niiden ihan tuttujen ihmisten seuraan.
Pelot ne kyllä on jänniä.

Heitän sinulle vastapallona saman tehtävän takaisin. Tutkaile mennyttä kirjeenvaihtoamme ja etsi sieltä joku itse määrittämäsi tehtävä ja toteuta siitä joku versio.

Mitenkäs siellä on muuten yövahtina pysytty virkeänä? Onko tekstiä syntynyt?

– Jussi

Syntiä tauon jälkeen

”Niin, että jos tässä sitten sinne helvettiin joutuu, niin ei tarvitse ainakaan yksin lähteä.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 07.08.2020 klo. 18:57

Ystäväni,

Kiitos viimeisestä. Oli ihanaa, kun kävit. Kiitos myös kirjeestäsi ja ihanista lauluista! Sinähän aivan riehaannuit kirjoittamaan tauon jälkeen. Näytti ihan siltä, että et kirjoittanut mitään tuon parin viikon kirjeenkirjoitustauon aikana ja sinulla oli sisälläsi rästissä luovuutta, joka purkautui kirjoitustehtävään. Osuinko oikeaan?

Itse en ole kirjoittanut kerta kaikkiaan yhtään mitään pariin viikkoon. Joitain säkeitä ja ideoita on silloin tällöin töiden lomassa välähtänyt päähän mutta en ole kirjoittanut niitä ylös. (Pöljä minä.) Muistan niistä yhden lastenlauluraakileen ja kirjoitan sen ehkä kohta vihkoon. Mutta ensin kirjoitan tämän päivän myöhässä tulevan kirjeen…

Minulla alkoi nyt muutaman viikon pituinen työjakso, johon kuuluu myös yövahtina toimimista. Näen tämän hyvänä mahdollisuutena kirjoittaa enemmän. (Mikäli siis en ole aivan liian väsynyt.) Yövahdin suurin tehtävä on monesti hereillä pysyminen (- koputan puuta ja toivon, että se tosiaan jää suurimmaksi tehtäväkseni -), joten kirjoittaminen saa toimia minun  piristäjänäni.

Mielenkiintoisen aiheen annoit jälleen… Synti. Tämä sana kuuluu kristinuskon sanastoon, ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon nettisivuilla kirjoitetaan muun muassa näin: ”Synti on pimeä valta, joka orjuuttaa ihmistä ja saa hänet kiertymän itsensä ympärille, tavoittelemaan vain omaa etuaan ja käyttämään lähimmäisiään omien pyrkimystensä välineinä sekä nousemaan itse omaksi jumalakseen.” Aika hyvin sanottu.

Jälleen kirjoitin monta aloitusta ja eri ideoita vihkooni mutta mikään niistä ei meinannut lähteä jatkumaan alkua pidemmälle. Kunnes sitten hyppäsin toisen ihmisen sisään ja toiseen aikaan ja kirjoitin tarinan alusta loppuun samalta istumalta. Kyllä improvisaatiossa ja kirjoittamisessa vain on todella paljon samaa!

Tällaista se Hilma 50–luvun kyläpahasessa mietiskelee:

Minä olen katsellut naapurin Veikkoa jo monta vuotta. Ihan viattomasti tietenkin. Jotenkin siihen silmät aina kiinnittyvät, minkä minä sille mahdan. Joskus se menee tästä ohi suopellolle ja aina heiluttaa minulle, vaikka olisin kauempanakin kasvimaalla tai kaivolla. Kyläkaupassa se joskus on samaan aikaan, ja niin kohtelias se on! Kerrankin antoi minun mennä edeltä tiskille, vaikka sillä oli enemmän tavaroita käsissä. Voimakkaana se niitä kannatteli sillä aikaa, kun minä asiani toimitin. Ajattelin, että kyllä noilla käsivarsilla heinätyöt hoituu ja muutkin talon hommat. Melkein minulla kävi mielessä, että jaksaisi se minutkin noilla käsillä nostaa mutta sen ajatuksen minä vedin takaisin ennen, kuin se kunnolla ehti muodostuakaan.
Mutta sitä minä vaan tässä sitten olen miettinyt, että joutuuko siitä puolittaisesta himokkaasta ajatuksesta puoliksi helvettiin? Ja että jos minun siellä helvetissä pitää osan aikaa olla, niin missä minä sitten sen lopun ajan olen? Minä kun en ole koskaan oikein välittänyt matkustamisesta. Hevoskärryssäkin pitemmässä matkassa alkaa vatsassa kiertämään. Ja kun en tiedä, minkälaisia menopelejä siellä alisessa on. Niin, että melkein minä mieluummin olisin yhdessä paikassa vaan.
Ja kun ei sitä puolittaista ajatusta enää poiskaan saa otettua, niin minä taidan nyt lähteä Veikon torpalle ja kun minä sen miehen näen, niin minä pussata moiskautan sitä suoraan suulle. Niin että jos tässä sitten sinne helvettiin joutuu, niin ei tarvitse ainakaan yksin lähteä.


Sinulle annan tehtäväksi ottaa jonkin minun kirjoitukseni aikaisemmista kirjeistä ja tehdä siitä omasi.

Työn iloa ja vapaa-ajan onnea!

-Annastiina

Laulattaa

”Arki ja töiden alkaminenkaan ei tunnu enää niin arkiselta, kun saa kirjoittaa ja hullutella höpsöjen laulujen äärellä.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 04.08.2020 klo 01:19

Rakas ystävä,

Katso, kuinka rennon näköinen lomailija


Kiitos ihastuttavasta tehtävästä. Somessa kertyi tällaisia aiheita runolle:

– Ex-tempore-reissut
– Närsäkkälä (paikan nimi Kiteellä)
– Oravat, liito-oravat ja niiden välissä olevat oravat.
– Kaarnavene, kutsut, presidentin valitus, sukkapiilo, pyllylaulu
– Sauna & uinti(reissu)

Minä inspiroiduin näistä kovasti ja vietin tässä nyt muutaman tunnin tehden runoja ja lauluja. Ja kyllä hauskaa oli. Yllättäen ja pyytämättä näitä syntyikin nyt aika monta. Toivottavasti niiden lukeminen tuottaa myös jonkinlaista iloa 🙂

Ensimmäisenä syntyi laulu Närsäkkälästä (joka on siis paikka Kiteellä). Saadakseni inspiraatiota päätin guuglettaa, että minkälainen paikka tuo Närsäkkälä mahtaa olla. Närsäkkälästä ei kuitenkaan kellään internetissä ollut mitään sanottavaa, eikä edes Wikipedia-artikkelia ole Närsäkkälästä kirjoitettu, joten päättelin, että kyseessä lienee aika hiljainen kylä.

Sen verran löysin tietoa, että joskus internetin olemassaolon aikoina Närsäkkälässä on ollut 170 asukasta. Tämä laulu on omistettu kaikille heille.

HILJAINEN NÄRSÄKKÄLÄ

Mitä sinä höpötät siinä
pidä hetken nyt turpasi kiinni
Ei täällä kukaan urputa,
eikä kylällä turhaan puhuta

On vaiettu ummet ja lammet
ja suljettu kielen kannat
ei kukaan turhaan raataa
ja vaikeneminen muistot kultaa

Kälä-kälä, kälä-kälä, kälä-kälä kälä
se on Närsäkkälä
Kälä-kälä, kälä-kälä, kälä-kälä kälä
se on Närsäkkälä

On hiljainen sen kylätie,
ja hyvä niin

Seuraavaksi innostuin aivan hulluna ehdotuksesta ”pyllylaulu”, joka sai minut ensimmäisenä ajattelemaan Eino Leinoa ja hänen maailman kauneudelle ja ihmisen hyvyydelle kirjoittamiaan lauluja, kovin inhimillinen ja kaunis asia kun pyllykin on.

Päädyin itse kuitenkin Leinoa arkisempaan lähestymistapaan ja kaiken lisäksi pöllin sekä sävelen, rytmin että soinnut eräästä tunnetusta lastenlaulusta. Lisäsin höysteeksi ison kourallisen lapsellista huumoria ja viihdytyin itse hyvin paljon tästä. Odotan jo innolla, että pääsen laulamaan tätä omille lapsilleni!

LAPSELLINEN PYLLYLAULU

Pylly, pakarat, peppu, perse, varpaat (perse, varpaat)
Pylly, pakarat, peppu, perse, varpaat (perse, varpaat)
Pieru päästä ja käyhän kakalla
Pylly, pakarat, peppu, perse, varpaat (perse, varpaat)

”Ex tempore -matka” oli ehdotuksista se, joka tuntui henkilökohtaisimmalta ja siitä syntyikin nyt varmaan tämän laulusarjan vakavahenkisin teos.

Minulle on aina ollut vähän vaikeaa matkalle (tai yhtään mihinkään) lähteminen. Sitä kun olisi niin paljon mukavampaa jäädä aina vain kotiin. Lähtemisestä aiheutuu aina niin paljon vaivaa ja harmia ja helposti siinä rahaakin kuluu. Kätevää olisi, jos joku tulisi kotoa hakemaan, mielellään vaikka niin että minä olen vielä unessa kun minut kannetaan autoon. Voisin sitten herätä vasta matkalla tai perillä kohteessa ja olla onnellinen. Mutta ah, ei se kai ole mahdollista enää näin aikuisena.

EX TEMPORE -MATKA

En ulkomaanmatkalle
mä lähde tänäänkään
Luulen, että sohvalle vaan
istumaan mä jään

Tuijottamaan ikkunasta
ulos maailmaan
Ei mua kukaan uloskaan
enää tule hakemaan

Jos joku tulis hakemaan mut yllättäin
kun näkis, että kotiini mä loukkuun jäin
Olisin kai onnellinen vaik poliisiputkasta
ja nauttisin vaan ex tempore -matkasta

Naapureita vakoilen
parvekkeelta taas
Asunto niin korkealla
mutta mieli maas

Poistua en uskalla
ulko-ovesta
kurkin rappukäytävään
oven lovesta

Jos joku tulis hakemaan mut yllättäin
kun näkis, että kotiini mä loukkuun jäin
Olisin kai onnellinen vaik poliisiputkasta
ja nauttisin vaan ex tempore -matkasta

Lopuksi vielä aivan ehdoton suosikkini saamistani ehdotuksista. Olen suuri sanaleikkien ystävä ja siksi tämä sykähdytti minua suuresti: ”Oravat, liito-oravat ja niiden välissä olevat oravat”. Siitä syntyi vähän marssihenkinen kannustuslaulu kaikille talveen valmistautuville ja niiden välissäkin oleville elukoille.

LAULU TALVEEN VALMISTAUTUMISESTA

Kaikki oravat, ja liito-oravat 
ja niiden välissäkin olevat oravat
käykää kaikki käpyjänne suojelemaan
siis talvisäilöihin piilottamaan

Kaikki karhut maan, ja pandakarhut vaan
eikä unohdeta niiden välissä olevia karhujakaan
Käykää talviturkkia kasvattamaan
kohta lumi peittää maan

Kaikki metsämaat, ja kaikki autiomaat,
ja niiden välissäkin olevat joutomaat
tulee hangen alle ne uppoamaan
ja alkaa kaikki talvehtimaan

Kiitos vielä tästä tehtävästä! Tämä tempaisi minut taas kirjoittamisen syövereihin ja tulipa tuossa kitaraakin rämpytettyä samalla. Arki ja töiden alkaminenkaan ei tunnu enää niin arkiselta, kun saa kirjoittaa ja hullutella höpsöjen laulujen äärellä.

Erittäin lämmin kiitos myös siitä, että sain majailla luonasi kesälomallani ja levätä ja laiskotella ihan olan takaa. Tulihan sitä puutarhajuhliin vähän ensin jotain ahkeroituakin, mutta sitä seuraavien päivien huolettomuus, aikatauluttomuus ja tuloksettomuus tulivat kyllä tarpeeseen. Toivottavasti en ollut tylsä vieras.

Lomalla on kivaa!

Heittäydypä sinäkin kirjoittelun iloitteluun ja kirjoita seuraavaan kirjeeseen laulu tai runo tai vaikka novelli. Koska laiskottelu on sitä itseään, saat aiheeksesi synnin. Inspiroidu siitä!

Kirjoittelemisiin!

– Jussi