Viimeinen

”Lataan niin suuria odotuksia vuoden viimeiselle runolle, että se ei uskalla syntyä lainkaan.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 18.12.2020

Ystäväni,

Tämä on vuoden viimeinen kirje.

Kiitos sinulle tästä melkein vuoden kestäneestä kirjekaveruudesta! Olen todella tyytyväinen, että olemme jaksaneet näin pitkään pitää kiinni viikoittaisesta kirjoitusrutiinista. Olen ylpeä itsestäni ja olen ylpeä sinusta.

Näyttää jo vähän talvelta

On tässä vuoden aikana kyllä tullut luotua jos jonkinlaista tarinaa. Osa on ollut hyviä, osa keskinkertaisia ja osa jopa huonoja – ja olen niistä kaikista iloinen. Olen oppinut, että kirjoittaminen(kaan) ei ole niin vakavaa. En menetä kasvojani enkä ylpeyttäni, enkä huonone ihmisenä, jos joskus teen vähemmän hyvän tarinan tai jos runon riimit eivät ihan osu kohdilleen. Pääasia on, että luo. ”Kaikissa simpukoissa ei ole helmiä”, ”joskus täytyy syödä kattilallinen puuroa löytääkseen mantelin” ja muita uusia, juuri keksittyjä sanontoja. Eli jos vain odottaa täydellistä, niin eihän silloin tule kirjoitettua yhtään mitään. Jos taas kirjoittaa paljon, niin todennäköisemmin siellä seassa joskus pilkistää se onnistunutkin tekele.

Huonoista kirjoituksista puheen ollen… En ole vieläkään saanut kirjoitettua tämän kertaista tehtävää. Haluaisin taas kirjoittaa runon tai laulun, koska koen, että se on itselleni omin tapa kirjoittaa. Olen yrittänyt ihan oikeasti jo pari päivää. Koko kirje on sen takia myöhässä sovitusta.

Olen kirjoittanut kolme sivua ideoita, ajatuksia ja keskeneräisiä säkeitä mutta mikään niistä ei tunnu olevan Se Säe tai Se Idea, joka vapauttaisi luovuuden ja valuttaisi paperille vapaana aaltoilevan runolammikon. Alitajuntakaan ei tällä kertaa auttanut yön aikana selventämään ajatuksia. Luulen, että (vaikka juuri sanoin, että olen oppinut armollisuutta itseäni ja kirjoittamista kohtaan, niin kuitenkin) nyt lataan niin suuria odotuksia vuoden viimeiselle runolle, että se ei uskalla syntyä lainkaan.

Kun olin ottanut tämän kuvan, katsoin oikealle ja näin 50 metrin päässä kaksi tien yli hölkkäävää hirveä. Se oli hieno hetki. <3

Luulenpa, että minun täytyy nyt luovuttaa. En nyt saa tähän kirjeeseen synnytettyä viimeisen kirjeen arvoista runoa.
Liitän kuitenkin mukaan, jotta mukana jotain olisi, pienen runosen, joka ei edes vastaa tehtävänantoa. Tämä runo voisi toimia lämmittelijänä sille Suurelle Runolle, joka ideaalimaailmassa olisi valmistunut ja löisi kaikki ällikällä. (Mikä se ällikkä muuten edes on?) Valitettavasti tässä maailmassa tämän lämppärirunon jälkeinen kohta on runoton.

Heippa vaan, vanha vuosi,
aja varovasti!
Älä katso taaksesi.
Aja historiaan asti!

Terve sulle, uusi vuosi!
Olet odotettu.
Suuret haaveet harteillasi,
toivein korotettu.

Älä pelkää, uusi vuosi.
Voit tehdä parhaas vaan.
Vaikka epäonnistuisit
ja ajaisit ojaan,
vuoden päästä varmasti
jo painut unholaan.


Voi, minä niin toivon, että lähetän sinulle vielä yhden kirjeen, jossa on hieno runo uuden vuoden lupauksista!

Lumilepardi

Hyvää viikonloppua ja hyvää joulua! Toivottavasti osaat ja ehdit sekä levätä että nauttia lomasta.

-Annastiina


P.S. Googlasin sen ällikän. Se johtuu sanasta ”älli” eli taju eli järki. ”Ällikällä lyöty” on hetkellisesti niin pöllämystynyt, että järkensä on kadonnut. Olisihan se pitänyt tajuta. Eli ällätä.

Maailma valmiiksi

”Ehkä minäkin sitten löydän jostain vielä jonkun takan tai kaminan, johon saan tulet sytyttää ja nauttia hetken tuleen tuijottelusta.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 15.12.2020 02:28

Rakas ystävä,

Kirjoitan sinulle taas lyhyesti, koska elämässä on näköjään hyvin vähän aikaa tärkeille asioille tällä hetkellä. Joulu tulee. Maailma pitää saada valmiiksi. Töissä on kiirettä. Päässä on kiirettä. Ei se tästä, mutta toisaalta kyllä kai.

Viikon päästä jo helpottaa, kun alkaa loma. Ehkä minäkin sitten löydän jostain vielä jonkun takan tai kaminan, johon saan tulet sytyttää ja nauttia ihan vaan hetken tuleen tuijottelusta. Vaikka nyt on kyllä vähän sellainen fiilis, että mieli kaipaa enemmän vain tekemistä, jotta se ei ehtisi ihan kaikkea kelailemaan yhtä aikaa edestakaisin ja moneen kertaan. Parempi siis pitää aivot kiireessä, ettei karuselli lähde ylikierroksille.

En enää itse näköjään kuvaa juuri mitään mutta onneksi nuorempi polvi napsii tällaisia mestarillisia otoksia

Kiitos kirjeestäsi ja mahtavasta runosta tai laulusta. Samastuin salatonttuun. Taidan kaikesta huolimatta olla vähän sellainen Peter Pan tai ehkä enemmän sellainen ujo pikkupoika, joka mielellään lähtisi pystyttämään takapihalle joulua eläimille. Pitkään olen luullut olevani pikemminkin päinvastoin pikkuvanha. Boomerin mieli kahlittuna milleniaalin ruumiiseen. Mutta se on tainnut ollakin vain tarina, jonka olen keksinyt itselleni, suojellakseni itseäni. Itseltäni? Tiedä häntä. Mystisiä ovat nämä mielen polut.

Kirjoitin sinulle nyt kuitenkin toiveesi mukaisesti tavaralähetistä. Hieman tuli kerrottua myös hänen ystävästään. Tämä on jälleen enemmänkin tällainen sirpale kuin mikään kokonainen tarina, mutta näillä mennään


Huonomuistinen tavaralähetti

Tämän olen kirjoittanut ylös muistaakseni. Oletko sinä joskus unohtanut jotain? Minä olen. Minä olen Max Nykänen ja olen tavaralähetti. Tai olin, koska enää en pysty työtäni tekemään. Minä kärsin muistisairaudesta, enkä siis useimmiten enää muista hetken kuluttua mitä minä olin äsken lähdössä tekemään. Välillä kyllä muistan oikein hyvin, mutta tavaralähettinä ei oikein voi ottaa riskiä. Tavara on kuljetettava sinne minne se kuuluu kuljettaa, silloin kun se kuuluu kuljettaa. Ei ole vara unohtaa mihin aamupäivän kuljetukset on tarkoitus viedä, kun iltapäivän kuljetukset tekevät jo tuloaan. Olen yhtenä päivänä unohtanut mistä olen tulossa ja toisena päivänä mihin olen menossa. Olen kuljettanut konepajan tilaaman jyrsimen ompelimoon, jättänyt ompelimon tilaaman leikkurin lastauslaiturille ja jättänyt vaimon evääksi laittamat voileivät syömättä lounastunnilla.

Ystäväni Jorma ”Horemheb” Jäppinen auttoi aikansa minua salaamaan tämän sairauteni. Horemheb on hyväsydäminen varastopäällikkö. Hän tarkoittaa aina hyvää, mutta jälkikäteen ajateltuna hänen hölmö ystävällisyytensä ajoi minutkin vain pahempaan tilanteeseen. Horemheb Jäppinen on pitkä ja jäntevä mies, arviolta kolmekymmenvuotinen eli minuun verrattuna nuorukainen. Suurella älykkyydellä häntä ei ole siunattu, mutta sitäkin suuremmalla sydämellä kyllä. Siksi en ole koskaan voinut olla hänelle vihainen. Hänen tekonsa, olivatpa ne kuinka älyttömiä tahansa, kumpuavat aina aidosti hänen sydämestään, enkä usko, että hän on koskaan tehnyt mitään satuttaakseen, loukatakseen tai muuten vahingoittaakseen toista elävää olentoa. Autuaita ovat hengessään köyhät ja puhdassydämiset. 

Minun elämääni Horemheb toi sekä iloa että murhetta teoillaan. Ei nimittäin ole julmempaa ystävällisyyttä kuin auttaa sairasta peittämään sairautensa, auttaa sairasta uskomaan terveyteensä ja auttaa sairasta pettämään itseään ja ympäristöään. Horemhebillä oli valta merkitä tai olla merkitsemättä ylös muistini tuottamat murheet työnantajamme papereihin, mutta jokin jumalattomuus sai hänet toimimaan tavalla, jonka hän katsoi viisaaksi ja hyväksi, mutta jonka minä nyt päinvastoin katson typeräksi ja pahansuovaksi. Eikä pidä nyt ymmärtää väärin, ettenkö arvostaisi ja ymmärtäisi hänen tarkoitusperäänsä. Päinvastoin olen täysin vakuuttunut siitä, että tämän kaiken Horemheb teki auttaakseen minua pitämään työpaikkani, elantoni ja elämänhaluni. Mutta valhe, samoin kuin totuus, on tehty paljastumaan.

Tapahtunutta ei voi tehdä tapahtumattomaksi, unohtunutta ei voi tehdä unohtumattomaksi. Sairautta ei voi puhua terveydeksi. Niinpä myös tämä salaisuus nousi aikanaan pintaan, mutta sitä ennen jokainen piilotettu unohdus ehti kertautua ja kerätä korkoa päälleen. Sairauteni paheni päivä päivältä ja viikko viikolta. Ja vaikka vajosinkin yhä syvemmälle unohdukseen, en siltikään voi olla vihainen Horemhebille, joka piti minut kiinni oikean elämäni syrjässä pidempään kuin olisi ollut hyväksi kenellekään. Ja samalla kun kiroan hänet, olen myös kiitollinen hänelle ja toivon hänen tietävän, että rakastan häntä ystävänä elämäni viimeisiin päiviin asti.

Muistini tai muistamattomuuteni vankina en sitä ehkä pysty hänelle enää itse kertomaan, mutta mielessäni rukoilen hänelle onnea ja autuutta matkallaan. Jos olen oikein ymmärtänyt, myös Horemheb sai tekonsa tähden lähteä työpaikastaan varastopäällikkönä. Hänen takiaan valtava joukko tavarantoimituksia oli solmussa ja kerta toisensa jälkeen väärissä paikoissa pitkin kaupunkia. Oliko se sen arvoista? Sen tuomion voi jokainen itse mielessään langettaa. Tämän olen kirjoittanut ylös muistaakseni. Tai unohtaakseni. En ole aivan varma.


Joululoma lähestyy ja ehkä mekin heittäydymme kirjoitustauolle pyhien koittaessa, ehkä jo vähän ennakoiden. Sinä taidat kuitenkin ehtiä sitä ennen vielä yhden kirjeen kirjoittaa, joten heitänpä täältä vielä tehtävän kehiin. Ennakoin jo tulevaa ja patistan sinua kirjoittamaan lupauksen uudelle vuodelle. Sen ei tarvitse olla totta, eikä mikään oma lupauksesi. Saat käyttää mielikuvitusta ja tyylikin on vapaa.

Hauskaa viikkoa!

– Jussi

Pehmoisia ajatuksia

”Rakastan sitä lämmintä ja kotoisaa oloa, kun aamulla herään ja laitan ensimmäisenä aamuasianani hellaan tulen.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 10.12.2020 klo. 19:58

Ystäväni

Kiitos kirjeestä! Ihanaa, kun jaksoit taas kirjoittaa runonkin. Toivottavasti pääsi pysyy nyt poissa sieltä harmaasta maailmasta, jossa ei jaksa edes kirjeitä kirjoittaa. Se on huono paikka se.

Tule takaisin valoooon… Hypnot*

Minä ajattelin nyt listata sinulle vain positiivisia kuulumisia ja pehmoisia ja lämpimiä asioita (vaikka on niitä tummempiakin kuulumisia tietysti).

Laitoin tänään ensimmäistä kertaa tänä syksynä (ja talvena) hellaan tulen. Olin varautunut pitkään väsytystaisteluun, koska hella on aina pitkän tauon jäljiltä savuttanut ihan mahdottomasti eikä vetoa ole löytynyt kunnolla, vaikka olisin mitä tehnyt. Mutta tänään!

Tänään poltin hellanpesässä ensin pari ihan pientä paperisuikaletta ja sen jälkeen pienen tuohikäppyrän ja olin varautunut jatkamaan tätä ikuisuuden. Pieni hupsu musta savukiehkura pussahti hellan levyjen välistä ylös mutta sen jälkeen savu lähti aivan oikeaan suuntaan. Sitten kaikki toimi moitteettomasti. Olen super-iloinen! Rakastan sitä lämmintä ja kotoisaa oloa, kun aamulla herään ja laitan ensimmäisenä aamuasianani hellaan tulen…

Rakkaani, Porin Valu

Olen hankkinut kaikki joululahjat jo tässä vaiheessa joulukuuta! En ole ikinä ollut näin ajoissa. Yleensä tajuan vasta viikon sisällä joulusta, että ai niin ne lahjatkin (vaikka ei niitä edes kovin monta ole muistettavaksi).
Myös joulusiivous on aloitettu! Ja onpa ihanaa, että ehdin tehdä siivousta leppoisasti ihan omassa tahdissani. Esimerkiksi tänään pidin ihan suosiolla välipäivän, koska keskityin mm. kirjoittamiseen ja auton renkaan tyhjenemismysteerin selvittämiseen. Ja hellan vedon ihasteluun.

Kirjoittamisesta puheen ollen, se sujui jälleen kivasti. Mitä nyt kissa rönötti sylissä niin, että jouduin välillä käyttämään vain yhtä kättä. Sinnikkäästi kissi-miironi teki tahtonsa selväksi ja tuli kolme kertaa takaisin, vaikka siirsin sen aina uudestaan omaan pehmeään petiinsä… Hänellä saattaa olla jonkinlainen läheisriippuvuus… Mutta niin, itse kirjoittaminen oli kohtalaisen helppoa.

Miksei muka voi olla sylissä 24/7 ?

Minä tykkään todella paljon siitä tunteesta, kun runo ja tarina soljuvat omiin uomiinsa. Joskus se tapahtuu yllätyksenä minullekin (suomen kieli ikään kuin ehdottelee minulle tarinan jatkoa; tällainen riimi olisi tässä – saatkos sen sovitettua tarinaan?) ja joskus – niin kuin nyt – tiesin jo alussa, mihin pyrin ja täyttelin vain aukkopaikkoja sopivilla sanoilla kunnes tarina oli valmis.

Tässäpä siis iloinen joulutarina (- toistaiseksi säveltämätön joululaulu), jossa lapsella on kolme salaista jouluperinnettä:

Salatontun tehtävä

Heti herätessä muistan perinteisen tehtävän.
On tänään suuri päivä salatontun tärkeän!
Punainen lakki päähän niin kuin tontuillakin on
ja sitten voinkin aloittaa joulumission.

Ensimmäinen tehtävä on vajaan hiipiä.
Haen sieltä sahan – se vasta onkin terävä!
Metsän reunasta sahaan kuusen – ihan pienen vain.
Sen leikkimökin taakse pystytän laulaessain:

Ei – aikuiset ei tätä tietää saa!
Ne sanois, että sahaan voisit itses satuttaa,
eikä varmaan ymmärtäisi, että en
itseäni varten tätä tee – vaan eläinten.

Toinen tehtävä on koristeita hankkia
mut ensin täytyy syödä aamiaista.
Muuten äiti epäilee jotain hämärää
– sitä paitsi salatontunkin on syötävä.

Ei – aikuiset ei tätä tietää saa!
Ne sanois, että pihan perää ei saa koristaa,
eikä varmaan ymmärtäisi, että en
itseäni varten tätä tee – vaan eläinten.

Kolmantena tehtävänä salatontun on
lahjat viedä kuusen alle, niin kuin oikein on.
Ehkä pari piparkakkua nyt tuosta joutaa
ja omenoita muutama herkkukorista.

Ei – aikuiset ei tätä tietää saa!
Ne sanois, että ruoka nykyään on kallista,
eikä varmaan ymmärtäisi, että en
itseäni varten tätä tee – vaan eläinten.

Illalla ikkunasta katson leikkimökin taa.
Eläimiä kerääntyy viettämään joulujuhlaa.
Pipareita maistellaan ja purraan omenaa.
Ei kukaan pelkää toistansa, on rauhaa vaan.

Ei – aikuiset ei tätä tietää saa!
Ne sanois, että kuvittelet kaiken varmaan vaan.

Isä näyttää hellältä, kun katsoo minua.
No, jouluhan on tunteellista aikaa.
Äiti hymyilee ja kyynel valuu pitkin naamaa.
No, se on varmaan joulun aikaansaamaa.

Kirjoittaisitko minulle ensi kirjeeseen tarinan huonomuistisesta tavaralähetistä?

Toivottavasti viikonloppusi on rentouttava. Mukavia ja lämpöisiä ajatuksia täältä sinne.
Soita, jos on aikaa?

-Annastiina

Harmaata näkyvissä!

”Latasin lauluun ehkä jopa vähän enemmän melankoliaa ja pessimismiä kuin sinä.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 08.12.2020 klo. 01:07

Rakas ystävä,

Pääkoppa temppuilee. Siksi jäi edellinen kirjekin välistä. Nyt on onneksi vähän parempi. Mutta kirjoitan silti vain lyhyesti, koska pitkäaikaisväsymys vaivaa taas. Vähän on työstressiäkin, kun maailma pitää taas saada valmiiksi ennen suomalaisten joululomien alkua, mutta pääasiassa päätä vaivaavat paljon vanhemmat velat, kaunat ja muut päänsisäiset rasitteet.

Harmaata myös pään yläpuolella

Kiitos kirjeestäsi. Ja ihanasta laulusta sekä tekstinä että videona. Tätä kelpaa maailmallekin soittaa.

Omat kuulumiseni jäävät nyt vähemmälle, sillä keskityin toivomasi joululaulun kirjoittamiseen. Latasin siihen ehkä jopa vähän enemmän melankoliaa ja pessimismiä kuin sinä.
Olepa hyvä, ja oikein surullista joulua!

MULKUN JOULU

Lahjapino pieni kuusen alla,
keittiössä joulu tuoksuu
Ahdistuksen peitän humalalla,
kohtaa huuleni vain pullon suu
Pelkään edes veljelleni soittaa,
toivon että huomen pian koittaa
Häpeän vaik onkin sydän jäinen,
oonko yksin vaiko yksinäinen?
Viima, vihma, tuska ihon alla,
sielun säikeet vereslihalla

Muistan mielessäni tovereita,
juhlan keskipiste olla sain
Sattui matkalleni havereita,
luotani join pois myös rakkaimpain
En tietoisesti tahtonut ma pahaa,
katkeruus vain oksat poikki sahaa
Vittumainen huumor jumalalla,
paras ystäväkin mullan alla
Jäljellä vain yksin syyllisyys,
ansaittu on mulkun yksinäisyys


Rytmityksestä ja tyylistä kiitokset Eino Leinolle, jonka runoja olen tässä pyöritellyt viime aikoina. Olen pidemmän aikaa jo halunnut kirjoittaa jotain samanlaisella poljennolla ja nyt sitten päätin kokeilla.

Mutta että tässä ei nyt ennen joulua ihan vaivuta synkkyyteen, niin kirjoitapa sinä jotain kepeää. Olkoon teemana edelleen tuo joulu, mutta kirjoita jotain onnellista ja ihanaa. Kirjoita lapsesta, jolla on kolme ihan omaa (muilta salaista) jouluperinnettä.

– Jussi

Yksinäistä joulua

”Liiasta tragediasta voi tulla humoristista, vähän niin kuin miinus ja miinus on yhteenlaskettuna plus.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 03.12.2020 klo. 23:26

Ystäväni

Onpas outoa kirjoittaa, kun sinun kirjeesi jäi välistä… Tuntuu vähän siltä, kuin kirjoittelisin itselleni vain. Saat kyllä soittaa joku päivä ja kertoa, mikä oli niin tärkeää, että kirje jäi kirjoittamatta! Tämähän on kuitenkin elämän tärkeimpiä asioita. 😉 No, on minulla pieni aavistus sinun syistäsi vaikka ei ollakaan ehditty puhua. Luulen, että kiireesi liittyvät erääseen siivekkääseen sorkkaeläimeen…

Itsehän olen ollut jotakuinkin vapaa kuin taivaan lintunen. Viimeinenkin opetustunti peruttiin koronatilanteen takia, joten olen pysytellyt kotona ja tehnyt puuttuvia paperitöitä. Ostin myös valtavan kuorman polttopuita, ja niiden latomisessa liiteriin on ollut tekemistä.  

Minä sitten otin ja toteutin itse sen sinulle antamani kirjoitustehtävän. Mietin kyllä jo viime viikolla sitä tehtävää keksiessäni, että olisi mukavaa kirjoittaa itsekin siitä. Joten hyvä, että nyt sitten pääsin siihen keskittymään.

Minä olen vähän melankoliaan ja joskus ehkä pessimismiinkin taipuvainen, joten ”yksinäinen joulu” tuntui itselleni hyvältä kirjoitusaiheelta ja olin varma, että jotain siitä syntyy. Ja syntyikin. Muistin, että joissain taloyhtiöissä on lintujen ruokkiminen kielletty jyrsijäongelman takia, ja siitä se ajatus sitten lähti. Kirjoittaminen sujui taas ilahduttavan jouhevasti ja koin jopa yhden ihan mahtavan palastenpaikoilleenloksahtamiseuforian. On onnea, kun sanat löytävät paikkansa!

Työtuoli on varattu

Tämä kokonaisuus on taas sellainen, että en ole ihan varma, onko se tragedia vai tragikomedia. Tasapaino noiden kahden välillä on kiikkerä. Olen sitä mieltä, että tragedia on sydämeenkäyvempää, mikäli se sisältää hieman koomisiakin aineksia – mutta liika on tietenkin liikaa. Myös liiasta tragediasta voi tulla humoristista, vähän niin kuin miinus ja miinus on yhteenlaskettuna plus. En sitten tiedä, mihin tämä minun joululauluni asettuu. Ainakin minua vähän itketti, kun sitä kirjoitin. Tosin paikoin myös vähän hymyilytti…

(Lisäys seuraavana päivänä: Tänään tuo biisi tuntuu paljon vakavammalta kuin eilen. Ehkä se komiikan näkeminen oli joku defenssireaktio..? Tänään katsottuna ainoa komiikan rajalla häilyvä kohta on tuo naapuri -kohta. Siinä tuntuu, että negatiivisia asioita on jo paljon, ja sitten vielä se naapurikin… En osaa selittää paremmin… toivottavasti ymmärrät. Ja ehkä sana ”komiikka” ei kuitenkaan oikein sovi tähän pohdintaani. Luulen, että tarkoitin uskottavuutta. Nyt en enää tajua, mitä ajattelin…)

Lauluun syntyi myös sävel. Se vain ilmestyi ja oli mukana ihan ensimmäisistä lauseista saakka. Olin niin innoissani, että lauloin ja kitaroin tämän uudenkarhean biisin videolle ja lähetän sen sinulle kohta. Tässä sanat:

Yksinäinen joulu

Lapset eivät pääse tänä jouluna.
Uusimaa on kiinni, ei sieltä matkusteta.
Ne lupasivat kyllä vielä soittaa aattona
ja virtuaalihalata.


Ei voi mennä ulos, eikä jumppaankaan.
Taloyhtiö kielsi linnunruokinnan.
Teevee toistaa aina samaa roskaa vaan
ja naapurikin joutui sairaalaan.


Mummo laittaa linnunsiemeniä pöydän päälle,
sitten istuu odottamaan – ei voi tehdä muutakaan.
Pienen hetken päästä kuuluu nurkan takaa rapinaa
ja pöydän jalkaa hiiri kapuaa.


Mummo kertoo jotain vanhaa tarinaa.
Hiiri rouskuttaa jo posket pullollaan.
Mummon silmään nousee helmi hopeinen
– vain hiiri näkee sen.


Mummo pitää linnunsiemeniä pöydän päällä,
aina odottaa, et joku tulis häntä tapaamaan.
Pieni hiiri rouskuttaa ja teevee huutaa tyhjää
mutta ovikello pysyy hiljaa vaan.


Mummo katsoo ikkunasta epäselvää kuvaansa
ja viereltänsä hiiri poistuu omaan elämään.
Mummo toivoo, että hänkin pääsis pian lähtemään
– ei yksinäisyys ole elämää.


Ulkona on pimeää, ja hiljaa sataa räntää,
joka maahan osuu – muttei siihen jää.


Toivottavasti ehdit nukkua ennen seuraavaa kirjettä. Haluaisin lukea sinunkin versiosi yksinäisestä joulusta… mutta toisaalta tässä melankoliassa on nyt jo ryvetty yhden laulun verran, niin voit myös halutessasi kirjoittaa iloisen joululaulun. Tai kirjoita vaikka ihan neutraali ja yhdentekevä joululaulu mutta joululaulu kuitenkin. Minulla on jo joulufiilis!

Kivaa viikonloppua! Muista levätä!

-Annastiina