Maailma valmiiksi

”Ehkä minäkin sitten löydän jostain vielä jonkun takan tai kaminan, johon saan tulet sytyttää ja nauttia hetken tuleen tuijottelusta.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 15.12.2020 02:28

Rakas ystävä,

Kirjoitan sinulle taas lyhyesti, koska elämässä on näköjään hyvin vähän aikaa tärkeille asioille tällä hetkellä. Joulu tulee. Maailma pitää saada valmiiksi. Töissä on kiirettä. Päässä on kiirettä. Ei se tästä, mutta toisaalta kyllä kai.

Viikon päästä jo helpottaa, kun alkaa loma. Ehkä minäkin sitten löydän jostain vielä jonkun takan tai kaminan, johon saan tulet sytyttää ja nauttia ihan vaan hetken tuleen tuijottelusta. Vaikka nyt on kyllä vähän sellainen fiilis, että mieli kaipaa enemmän vain tekemistä, jotta se ei ehtisi ihan kaikkea kelailemaan yhtä aikaa edestakaisin ja moneen kertaan. Parempi siis pitää aivot kiireessä, ettei karuselli lähde ylikierroksille.

En enää itse näköjään kuvaa juuri mitään mutta onneksi nuorempi polvi napsii tällaisia mestarillisia otoksia

Kiitos kirjeestäsi ja mahtavasta runosta tai laulusta. Samastuin salatonttuun. Taidan kaikesta huolimatta olla vähän sellainen Peter Pan tai ehkä enemmän sellainen ujo pikkupoika, joka mielellään lähtisi pystyttämään takapihalle joulua eläimille. Pitkään olen luullut olevani pikemminkin päinvastoin pikkuvanha. Boomerin mieli kahlittuna milleniaalin ruumiiseen. Mutta se on tainnut ollakin vain tarina, jonka olen keksinyt itselleni, suojellakseni itseäni. Itseltäni? Tiedä häntä. Mystisiä ovat nämä mielen polut.

Kirjoitin sinulle nyt kuitenkin toiveesi mukaisesti tavaralähetistä. Hieman tuli kerrottua myös hänen ystävästään. Tämä on jälleen enemmänkin tällainen sirpale kuin mikään kokonainen tarina, mutta näillä mennään


Huonomuistinen tavaralähetti

Tämän olen kirjoittanut ylös muistaakseni. Oletko sinä joskus unohtanut jotain? Minä olen. Minä olen Max Nykänen ja olen tavaralähetti. Tai olin, koska enää en pysty työtäni tekemään. Minä kärsin muistisairaudesta, enkä siis useimmiten enää muista hetken kuluttua mitä minä olin äsken lähdössä tekemään. Välillä kyllä muistan oikein hyvin, mutta tavaralähettinä ei oikein voi ottaa riskiä. Tavara on kuljetettava sinne minne se kuuluu kuljettaa, silloin kun se kuuluu kuljettaa. Ei ole vara unohtaa mihin aamupäivän kuljetukset on tarkoitus viedä, kun iltapäivän kuljetukset tekevät jo tuloaan. Olen yhtenä päivänä unohtanut mistä olen tulossa ja toisena päivänä mihin olen menossa. Olen kuljettanut konepajan tilaaman jyrsimen ompelimoon, jättänyt ompelimon tilaaman leikkurin lastauslaiturille ja jättänyt vaimon evääksi laittamat voileivät syömättä lounastunnilla.

Ystäväni Jorma ”Horemheb” Jäppinen auttoi aikansa minua salaamaan tämän sairauteni. Horemheb on hyväsydäminen varastopäällikkö. Hän tarkoittaa aina hyvää, mutta jälkikäteen ajateltuna hänen hölmö ystävällisyytensä ajoi minutkin vain pahempaan tilanteeseen. Horemheb Jäppinen on pitkä ja jäntevä mies, arviolta kolmekymmenvuotinen eli minuun verrattuna nuorukainen. Suurella älykkyydellä häntä ei ole siunattu, mutta sitäkin suuremmalla sydämellä kyllä. Siksi en ole koskaan voinut olla hänelle vihainen. Hänen tekonsa, olivatpa ne kuinka älyttömiä tahansa, kumpuavat aina aidosti hänen sydämestään, enkä usko, että hän on koskaan tehnyt mitään satuttaakseen, loukatakseen tai muuten vahingoittaakseen toista elävää olentoa. Autuaita ovat hengessään köyhät ja puhdassydämiset. 

Minun elämääni Horemheb toi sekä iloa että murhetta teoillaan. Ei nimittäin ole julmempaa ystävällisyyttä kuin auttaa sairasta peittämään sairautensa, auttaa sairasta uskomaan terveyteensä ja auttaa sairasta pettämään itseään ja ympäristöään. Horemhebillä oli valta merkitä tai olla merkitsemättä ylös muistini tuottamat murheet työnantajamme papereihin, mutta jokin jumalattomuus sai hänet toimimaan tavalla, jonka hän katsoi viisaaksi ja hyväksi, mutta jonka minä nyt päinvastoin katson typeräksi ja pahansuovaksi. Eikä pidä nyt ymmärtää väärin, ettenkö arvostaisi ja ymmärtäisi hänen tarkoitusperäänsä. Päinvastoin olen täysin vakuuttunut siitä, että tämän kaiken Horemheb teki auttaakseen minua pitämään työpaikkani, elantoni ja elämänhaluni. Mutta valhe, samoin kuin totuus, on tehty paljastumaan.

Tapahtunutta ei voi tehdä tapahtumattomaksi, unohtunutta ei voi tehdä unohtumattomaksi. Sairautta ei voi puhua terveydeksi. Niinpä myös tämä salaisuus nousi aikanaan pintaan, mutta sitä ennen jokainen piilotettu unohdus ehti kertautua ja kerätä korkoa päälleen. Sairauteni paheni päivä päivältä ja viikko viikolta. Ja vaikka vajosinkin yhä syvemmälle unohdukseen, en siltikään voi olla vihainen Horemhebille, joka piti minut kiinni oikean elämäni syrjässä pidempään kuin olisi ollut hyväksi kenellekään. Ja samalla kun kiroan hänet, olen myös kiitollinen hänelle ja toivon hänen tietävän, että rakastan häntä ystävänä elämäni viimeisiin päiviin asti.

Muistini tai muistamattomuuteni vankina en sitä ehkä pysty hänelle enää itse kertomaan, mutta mielessäni rukoilen hänelle onnea ja autuutta matkallaan. Jos olen oikein ymmärtänyt, myös Horemheb sai tekonsa tähden lähteä työpaikastaan varastopäällikkönä. Hänen takiaan valtava joukko tavarantoimituksia oli solmussa ja kerta toisensa jälkeen väärissä paikoissa pitkin kaupunkia. Oliko se sen arvoista? Sen tuomion voi jokainen itse mielessään langettaa. Tämän olen kirjoittanut ylös muistaakseni. Tai unohtaakseni. En ole aivan varma.


Joululoma lähestyy ja ehkä mekin heittäydymme kirjoitustauolle pyhien koittaessa, ehkä jo vähän ennakoiden. Sinä taidat kuitenkin ehtiä sitä ennen vielä yhden kirjeen kirjoittaa, joten heitänpä täältä vielä tehtävän kehiin. Ennakoin jo tulevaa ja patistan sinua kirjoittamaan lupauksen uudelle vuodelle. Sen ei tarvitse olla totta, eikä mikään oma lupauksesi. Saat käyttää mielikuvitusta ja tyylikin on vapaa.

Hauskaa viikkoa!

– Jussi

Harmaata näkyvissä!

”Latasin lauluun ehkä jopa vähän enemmän melankoliaa ja pessimismiä kuin sinä.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 08.12.2020 klo. 01:07

Rakas ystävä,

Pääkoppa temppuilee. Siksi jäi edellinen kirjekin välistä. Nyt on onneksi vähän parempi. Mutta kirjoitan silti vain lyhyesti, koska pitkäaikaisväsymys vaivaa taas. Vähän on työstressiäkin, kun maailma pitää taas saada valmiiksi ennen suomalaisten joululomien alkua, mutta pääasiassa päätä vaivaavat paljon vanhemmat velat, kaunat ja muut päänsisäiset rasitteet.

Harmaata myös pään yläpuolella

Kiitos kirjeestäsi. Ja ihanasta laulusta sekä tekstinä että videona. Tätä kelpaa maailmallekin soittaa.

Omat kuulumiseni jäävät nyt vähemmälle, sillä keskityin toivomasi joululaulun kirjoittamiseen. Latasin siihen ehkä jopa vähän enemmän melankoliaa ja pessimismiä kuin sinä.
Olepa hyvä, ja oikein surullista joulua!

MULKUN JOULU

Lahjapino pieni kuusen alla,
keittiössä joulu tuoksuu
Ahdistuksen peitän humalalla,
kohtaa huuleni vain pullon suu
Pelkään edes veljelleni soittaa,
toivon että huomen pian koittaa
Häpeän vaik onkin sydän jäinen,
oonko yksin vaiko yksinäinen?
Viima, vihma, tuska ihon alla,
sielun säikeet vereslihalla

Muistan mielessäni tovereita,
juhlan keskipiste olla sain
Sattui matkalleni havereita,
luotani join pois myös rakkaimpain
En tietoisesti tahtonut ma pahaa,
katkeruus vain oksat poikki sahaa
Vittumainen huumor jumalalla,
paras ystäväkin mullan alla
Jäljellä vain yksin syyllisyys,
ansaittu on mulkun yksinäisyys


Rytmityksestä ja tyylistä kiitokset Eino Leinolle, jonka runoja olen tässä pyöritellyt viime aikoina. Olen pidemmän aikaa jo halunnut kirjoittaa jotain samanlaisella poljennolla ja nyt sitten päätin kokeilla.

Mutta että tässä ei nyt ennen joulua ihan vaivuta synkkyyteen, niin kirjoitapa sinä jotain kepeää. Olkoon teemana edelleen tuo joulu, mutta kirjoita jotain onnellista ja ihanaa. Kirjoita lapsesta, jolla on kolme ihan omaa (muilta salaista) jouluperinnettä.

– Jussi

Hitaasti manaten

”Luovuus näemmä kukkii, kun sitä lannoittaa riittävän pitkään ja säännöllisesti.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 24.11.2020 klo.00:14

Rakas ystävä,

Kiitos kirjeestäsi!

Olipa huikaiseva runo talvelle. Se tempaisi minut mukaansa ja alkoi soida päässä. Kitarakin hyppäsi syliin ja yhtäkkiä runo olikin laulu. Äänitin sen ja lähetän sen sinulle vielä kuultavaksi. Luovuus näemmä kukkii, kun sitä lannoittaa riittävän pitkään ja säännöllisesti.

Tänään saat kuitenkin vastalahjaksi ihan toisenlaisen talvisen tarinan. Kanavoin sisäistä shamaaniani kaikessa rauhassa. Odotapas vain.

Kävin lumituiskussa tulistelemassa. Nautin hitaasta pakastumisesta.

Todella hauska kuulla, että sinulla on ollut siellä hauskaa elokuvahommissa. Se on oikein. Ja sinä olet kyllä niissä hommissa aivan huippu. Ja hyvä myös, että hektisyys helpottaa ja toivottavasti autostakin tulee nyt ehjä vähän pidemmäksi aikaa, ettei budjetti pauku.

Tuo mainitsemasi kahvilassa kirjoittaminen on kyllä jännä juttu. Minä en jotenkin pääse siihen oikein kiinni. Olen kerran tainnut istua kahvilassa kirjoittamassa, mutta se tuntui kyllä jotenkin ihan omituiselta. Ehkä se johtuu siitäkin, että en oikein pidä kahviloista. Ne ovat minun riihimäkeläistä persluonnettani vastaan. Porvarien humputuksia. Ja kallista. Kahviahan saa kotona puoli-ilmaiseksi. Enkä minä edes juo kahvia. Mitään nisujakaan ei oikein saisi syödä, kun ne ovat epäterveellistä. Kaikkien näiden ahdistavien ajatusten kanssa ei sitten kykenekään enää mihinkään luovaan työhön. Mikä siinä kahvilassa kirjoittamisessa sitten oikein niin viehättää?

Noh, kukin kirjoittakoon tyylillään. Minä kirjoitan kotona pimeässä, yksin keskellä yötä. Silloin kun kukaan ei häiritse ja saan hakata näppäimistöä raivon vallassa ja suoltaa hengentuotteeni ulos ja ylös paperille. Tässä uusin hengentuotteeni:

HÄMÄLÄINEN TALVENODOTTELUMANAUS

Hitaasti ja hiljaa,
hyhmää tulee
Talvi matelee maahan,
lumi leijailee

Ei täällä pakkanen pauku,
lämmöt rauhassa laskevat
Älä hätäile muuttolintu,
kyllä huomennakin vielä ehtii

Kyntämässä kylmää,
rämpimässä rännässä
Ottamassa huilia,
jäätymistä seuraamassa
Anna kielesi tarttua hetkeen kiinni,
jäätyä ajattomuuden metalliseen pintaan

Hämäläinen talvi,
on rauhassa kypsynyt
Istu ja pala,
kyllä ennen kevättä on jo kylmä

Kiitos tehtävänannosta. Mietin sitä koko viikonlopun ja suunnittelin perehtyväni johonkin perinnerunouteen. Näin jo sieluni silmin, miten vihdoin otan ihailemani trokeen haltuun ja kirjoitan sinulle sujuvasti kalevalaisen manauksen. Mutta ei. Tämmöinen siitä tuli. Tämä pulppusi sisälläni niin vahvana, että se oli pakko päästää sieltä pois. Siinä on heimoni syvin olemus. Sen heimon, jonka keskuuteen olen syntynyt. Tämä lappilaisten heimo olisikin ihan eri heiniä sitten.

Kirjoita sinä seuraavaksi sivu matkaoppaaseen. Matkakohteena tulee kuitenkin olla jokin yllättävä paikka. Vaikka oma vessa tai naapurin liiteri.

Jään odottamaan taas kirjettäsi. Hauskaa viikkoa!

– Jussi

Pauli Frederik Hellsten

”Pakottamalla syntyy rutiini ja rutiini mahdollistaa vapauden.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 16.11.2020 klo. 23:44

Rakas ystävä,

Hienoinen sadismini selvästi kannatti. Kiitos kirjeestäsi ja aavikoiden tuulessa leijuvan rakkauden tarinasta. Kyllä minä taas arvasin, että jotain hyvää ja kaunista sieltä syntyy, kun vähän haastetta heittää kehiin. Eikä tuo teksti niin kauas edes alkuperäisestä lauseesta heittänyt. Tyylillisesti ehkä vähän liian syntiseltä tuntui paikka paikoin, mutta maantiede ja jopa loppusanat osuivat varsin hyvin kohdalleen.

Antamani lause oli nimittäin sattumanvarainen poiminta raamatusta. Olisikohan ollu Tuomarien kirjasta. Alkuperäinen tarina taitaa edetä kyllä vähän eri suuntaan ja erilaisilla henkilöhahmoilla kuin sinun tarinassasi. Mutta pidin tästä sinun tulkinnasta enemmän.

lumiukko vuoden takaa kirjekaverit
Vuoden vanha kuva ystävästäni lumiukosta. Hän ei ole vielä palannut kesälomaltaan.

Kiitos taas myös kirjoitustehtävästä. Nämä ovat alkaneet tuntua kerta toisensa jälkeen mukavammilta toteuttaa. Pakottamalla syntyy rutiini ja rutiini mahdollistaa vapauden. Niinpä aloin nyttenkin maalailemaan vain pensselillä sinne tänne ja sieltä se ilmestyi sanoina paperille tämä Pauli Frederik Hellsten, josta olit niin utelias kuulemaan.

Nytpä sitten tiedät minkälainen mies on kyseessä:

PAULI FREDERIK HELLSTEN

Hei Leena,

Terveisiä täältä Tampereelta. Ollaan tässä muutama yö ja minä kirjoitan nyt, kun lupasin. Niin se vaan on, että sinun veljes on nyt oikea rokkitähti. Sanovat, että tämä ei ole vielä mitään ja että ollaan vaan tämmönen jokamiesluokan humppabändi, mutta kyllä tämä pohjoisen pojasta tuntuu ihan suuren maailman meiningiltä.

Olen päässyt hyvin tutuiksi näiden soittajien kanssa. Jutut luistaa, eikä matkustaminenkaan tunnu niin raskaalta, kun kaikilla piisaa tarinoita kerrottavana. On nämä välillä aika kovia ottamaan viinaa, mutta tuntuu ettei se nyt sentään ihan liiallisuuksiin mene. Ainakaan suurimmalla osalla.

Ja on meillä vaan aikamoinen keikkabussin kuskikin tässä porukassa. Sinun pitäisi tavata se. Olisit varmaan ihan lääpällään, kun sillä on pitkä pikimusta tukka ja leuka leveä kuin ladon ovi. Sen nimi on Hellsten. Se on jotain hotellinomistajien vanhaa sukua, mutta kuulemma karannut 16-vuotiaana kotoaan ja sillä tiellä on vieläkin.

Koko nimi on Pauli Frederik Hellsten. En kyllä yleensä usko puoliakaan sen jutuista, sen verran suulas mies tuntuu olevan. Mutta mukava se on ja rehellinen aina kun on tosiasioista kyse. Sitä taustaansa se tuntuu vähän häpeävän, kun ei täällä kukaan muu niin rikkaan suvun vesoja taida olla. Sen takia se niitä juttuja keksii.

Tässä yhtenä päivänä se sanoi olevansa oikeasti hylätty orpolapsi, joka poimittiin pienenä Aurajoesta talteen, kun se kellui siellä puisesta kaljakorista tehdyllä lautalla. Ja ihan mahdoton se on huulta heittämään muutenkin. Minä oon monena iltana istunut pitkään sille kaverina, kun se ajaa. Pidän sitä hereillä ja kuuntelen sen juttuja. Ja olen minä kertonut sille omianikin. Se on utelias mies ja haluaa kuulla kaikkea, varsinkin pohjoisesta se on kiinnostunut. Ehdotti se, että minä puhuisin meille kiertueen sinne pohjoiseen, että pääsisi ihan kunnolla tutustumaan paikkaan.

Olen minä sille sinustakin kertonut, mutta ei se ole sen enempää kehdannut kysellä vaikka selvästi kiinnostunut olikin. Että olepa hyvä vaan, täällä minä valmistelen sulle naimakauppaa rikkaan perijän kanssa. Vaikka et sinä varmaan sitä enää huoli, kun minä sulle näin siitä kirjoitan. Sinä haluat aina ite päättää, etkä suostu toisten ehdotuksiin, komentelusta puhumattakaan.

Mutta minä kyllä uskon, että tämä Hellsteeni on oikeasti hyvä mies. Yhtenä yönä minä satuin heräämään, kun tultiin perille seuraavaan keikkapitäjään ja minä puolella korvalla kuulin ja toista silmää raottamalla näin, että se rukoili iteksensä, kun luuli ettei kukaan kuule eikä näe sitä. Tuskinpa se mikään varsinainen uskovainen on, mutta en minä semmoisesta niin huolikaan. Sehän on jokaisen oma asia miten sitä uskoaan harjoittaa. Mutta kerronpa vaan ihan tiedokses, että ei näissä muusikkopiireissä kaikki mitään juoponretkuja ole. Ainakin joukosta löytyy tämä Pauli Frederik Hellsten. Autonkuljettaja ja Varsinais-Suomen faaraon hylätty poikalapsi. Kuten se itse sanoo.

Mutta minäpä lopetan nyt tämän kirjeen, että ehdin viedä sen postiin ennen sulkemisaikaa, että saan ostettua postimerkin. Pidä varas, jos tullaan kiertueelle kotikulmille. Kerro terveisiä vanhuksille. Minä kirjoitan taas.

Veljesi, Pekka

Minä odotan täällä kovasti talvea. Viime päivät ollaan oltu jo siinä hilkulla, että pysytään pakkasen puolella, mikä on jo edistystä sitä edeltäneeseen lämpöaaltoon. Saisi pärähtää päälle jo se kunnon talvi ja voisipa sitä luntakin rojauttaa taivaalta. Loppuisi märässä rämpiminen ja kolean kostea kylmyys.

Kirjoitapa sinä nyt seuraavaksi jotain kaunista talvesta. Tyyli on ihan vapaa, mutta kirjoita niinkuin kyseessä olisi vanha ystävä, jonka kotiinpaluuta odotetaan innolla.

Jään odottamaan taas kirjettäsi. Hauskaa viikkoa!

– Jussi

Sukellus menneeseen

Minun on kohdattava historiani ja menneisyyteni, jotta voisin ymmärtää nykyisyyteni ja elää tulevaisuuteni.

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 09.11.2020 klo. 23:29

Rakas ystävä,

Kiitos kirjeestäsi. Olipa jännittävä (taas) huomata miten eri tavalla kirjoitustehtävän voi tulkita. Itse en ajatellut ollenkaan sellaisia elämän tärkeitä hetkiä, tuollaisia kirjeessä kuvaamiasi merkkipaaluja. Täysin ymmärrettävää siis, että ajatuksesi veivät juuri siihen suuntaan, enhän ollut kovin täsmällinen tehtävänannossani.

Kaunis on pohjolan talven tunteja kestävä auringonlasku

Tehtävä ehkä kuitenkin kumpusi omista ajatuksistani, jotka ovat viime aikoina viipyilleet, ihan tarkoituksellakin, menneissä ajoissa ja muistoissa, joiden uskon vaikuttavan siihen miten asioita tänä päivänä katson. Olen yrittänyt löytää muistini syövereistä ihan pieniäkin hetkiä, tilanteita, joissa olen esimerkiksi katsonut itseäni jonkun toisen silmin ja se on vaikuttanut siihen, miten minä olen alkanut katsoa itseäni ja ajatella itsestäni.

Jotkin hetket ovat saaneet minut tuomitsemaan itseni, jotkin ehkä kompensoimaan omia negatiivisia tunteitani. Jotkin ovat vahvistaneet minua ja saaneet minut tuntemaan itseni hyväksi ja hyväksytyksi.

On minusta kiinnostava ajatus, että lähes kaikki kokemamme asiat ja hetket ovat tallessa muistimme syövereissä, vaikka suurinta osaa emme niistä kykene aktiivisesti muistamaan. Joitain hetkiä huomaan jopa tarkoituksella unohtaneeni, koska ne ovat pelottaneet tai satuttaneet minua. Nyt olen yrittänyt päästä yhteyteen erityisesti lapsuuden hetkieni kanssa. Olen yrittänyt muistaa ja muistella niitä hetkiä löytääkseni sieltä avaimia nykypäivän itseni kanssa toimimiseen.

Eräs minulle tärkeä ihminen antoi minulle jo kauan sitten elämänohjeen ”Historiassa on avain tulevaisuuteen” ja päivä päivältä ymmärrän tuota ohjetta paremmin. Aiemmin olen ajatellut sitä yleisemmällä ja yhteiskunnallisemmalla tasolla, sellaisena kuvittelen sen myös minulle annetun, mutta nyttemmin olen alkanu pohtimaan sitä myös henkilökohtaisella tasolla. Minun on kohdattava historiani ja menneisyyteni, jotta voisin ymmärtää nykyisyyteni ja elää tulevaisuuteni.

Kaunis on pohjolan matalalta loistava valo

Kiitos myös tämänkertaisesta tehtävänannosta. Se tuntui aluksi jotenkin hankalalta. En osannut valita, mistä minuutista kirjoittaisin. Tuntui siltä, että olisi tärkeä kertoa jostain sellaisesta minuutista, jolla on jokin merkitys. Miksi kirjoitan juuri tästä minuutista?

Lähdin liikkeelle jostain paljon yksinkertaisemmasta, eräästä omasta muistosta ja hetkestä, jossa minuuteilla on merkitystä mutta eksyin muistostani ihan erilaiseen seikkailuun ja löysin mielestäni ihan kiinnostavan päähenkilön tarinalleni. Minulle tuli jopa tunne, että tässä voisi olla alku jollekin suurelle seikkailulle.

Mutta tässäpä tämä minuuttitarina nyt on:

TÄNÄ KESÄNÄ AION OPETELLA SUKELTAMAAN

Hyppäsin laiturilta veteen ja sukelsin pinnan alle. En ole kovin hyvä sukeltaja, mutta avasin silmäni. Vesi oli tietysti hieman sameaa, mutta järvivedeksi yllättävän kirkasta. Ensimmäiset viisitoista sekuntia pystyin pidättämään hengitystä hyvin. Pikkuveli on niin paljon parempi sukeltamaan kuin minä. Hapuilin ympärilleni. Kirkkaassa vedessä pelotti vähän. Jos vaikka joku kala ui vastaan. Toiset viisitoista sekuntia teki jo vähän tiukkaa. En kuitenkaan halunnut nousta heti pintaan. Minulle naurettaisiin, jos en pystyisi olemaan pinnan alla pidempään. Sukelsin ihan pohjaan ja katsoin lähietäisyydeltä hiekkaa, jonka seasta pilkisti näkinkengän ruskea pinta. Se näytti minulle kieltä. Seuraavat viisitoista sekuntia tuntuivat jo vähän helpommalta, mutta tiesin myös, etten kestäisi enää pitkään. Pelko ja ahdistus hiipi rintaani. Keuhkot ehkä kestäisivät, mutta pää ei. Näin kuinka joku toinen hyppäsi laiturilta ja aiheutti kuplamyrskyn pinnan alla. Uin vähän kauemmas, etten vain jäisi alle jos joku vielä hyppäisi. Vedenalainen maisema tummuu mitä kauemmas ja syvemmälle järvelle katson. Menetän hetkeksi ajantajuni. En tiedä kauanko olen ollut pinnan alla. Tuntuu ikuisuudelta, vaikken varmaan ole ollut sukelluksissa vielä minuuttiakaan. Sitten ohitseni ui yhtäkkiä jotain tummaa. Se on jokin karvainen. Ehkä jokin eläin. Säikähdän sitä ja alan hapuilla käsilläni. Näen sivusilmällä eläimen uivan kohti ulappaa, syvemmälle veteen. En saa vartaloani ja raajojani kunnolla hallintaan. Happi alkaa loppua. Haluaisin uida eläimen perään ja nähdä mihin se on menossa, mutta en pysty uimaan. Tuntuu kuin se kutsuisi minua mukaan seikkailuun. Ehkä kuvittelen, mutta minusta tuntuu kuin se pysähtyisi katsomaan minua. Kuin se odottaisi minun seuraavan sitä. Se haluaisi näyttää minulle jotain. Mutta minun on noustava pintaan. Minun on saatava happea. Ponnistan varpaillani pohjan hiekasta. Varpaani osuu rikkinäisen näkinkengän reunaan ja se tekee kipeää. Ponnistan itseni kohti pintaa ja näen auringon valon. Matka pohjasta tuntuu kestävän ikuisuuden, vaikka matkaa ei ole kuin pari metriä. Haluaisin jo avata suuni, hengittää. Puhallan ilmaa pois keuhkoista helpottaakseni oloani. Sitten pintajännite rikkoutuu, tunnen kasvoillani viileän tuulen. Avaan suuni ja vedän keuhkoni täyteen raitista ilmaa. Kuulen etäisenä toisten lasten huudot laiturilta, mutta katseeni kiinnittyy ulapalle. Hengitän raskaasti ja nautin jokaisesta hengenvedosta kelluen pää pinnalla ja muu vartalo veden alla. Samalla tunnen kuitenkin suurta halua ja houkutusta sukeltaa uudestaan, paljon pidempään ja kauemmas. Haluan nähdä mihin minua yritettiin houkutella ja pystyisinkö lähtemään siihen seikkailuun. Aion palata vielä illalla tänne sukeltamaan. Aion harjoitella sitten kun on rauhallista, mutta ei vielä täysin pimeää. Ehkä se eläin vielä ui minun luokseni ja pääsen seuraamaan sitä. Jos ei tänään, niin huomenna. Tai sitä seuraavana iltana. Tänä kesänä aion opetella sukeltamaan.


Kirjoitapa sinä seuraavaksi tarina, joka alkaa sanoilla: ”Meillä on sekä olkia että muuta rehua aaseillemme, niin myös leipää ja viiniä minulle itselleni ja palvelijattarellesi ja nuorelle miehelle, joka on palvelijasi kanssa, niin ettei meiltä mitään puutu.” Hah, siinäpä sinulle haastetta!

Jään odottamaan kirjettäsi. Hauskaa viikkoa!

– Jussi

Pitkän päivän jälkeen

”Välillä voi olla hiljaa ja kuunnella ikkunan takana humisevaa myrskytuulta.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 02.11.2020 klo. 23:39


Rakas ystävä,

Sen verran haluan nyt meidän ikuisuusaiheesta sanoa, että nyt on viety väsymys eeppisiin mittasuhteisiin. Oli ihan mahtava viikonloppu siellä sinun luona ja upeat pikkujoulukemut, mutta näillä kilometreillä yöjunasta suoraan töihin meneminen sekä iltapuhteena podcastin juontaminen on kyllä semmoinen yhdistelmä, joka vie mehut. Mutta onnellinen olen silti. Hyvä on ihmisen olla, kun on mukavan reissun jälkeen kotona ja saa taas kirjettä kirjoitella.

Kiitos loistavasta seurasta!

On tämä kirjoittaminen nimittäin niin mahtava juttu. Kirjoitin tässä antamasi tehtävän, jota pyörittelin jo aiemmin päivällä tänään päässäni. Tehtävänanto oli hauska ja puhelinkeskustelu asetelmana tuntui jotenkin hyvin omakohtaiselta aiheelta. Minähän nimittäin vähän inhoan puhelimessa puhumista. Tai ainakin puhelimella soittamista.

Kyllä se puhelimessa juttelu sitten aina jotenkin suttaantuu ja muuttuu lopulta mukavaksi, mutta jostain syystä luuriin tarttuminen on aina ollut minulle hieman vaikeaa. Olet ehkä huomannutkin, että en ihan jatkuvasti soittele ja kysele kuulumisia. Siinä suhteessa tämä kirjeenvaihto on ollut kyllä hyvä työväline myös kuulumisten vaihtoon. Tämä on paljon luontevampi vuorovaikutuksen tapa minulle.

Tietysti parasta on se, kun saa istua saman pöydän ääressä ihmisen kanssa, hörppiä kuumaa teetä kupposesta ja jutella ihan kaikessa rauhassa ja sopivassa rytmissä. Välillä voi olla hiljaa ja kuunnella ikkunan takana humisevaa myrskytuulta. Välillä puhua pälpättää täysillä.

Tässä hieno otos pihasaunasta ja tulista sen polun varrella…

Mutta tässä se nyt tulee se puhelinkeskustelu:


PUHELINKESKUSTELU KAHDEN IHMISEN VÄLILLÄ

– Haloo…
– Moi, herätinkö mä sut? Anteeks.
– No joo, ei se mitään.
– Mitä rakkaus sun mielestä on?
– Mitä?
– Että mitä rakkaus sun mielestä on? Onko se enemmän vaan niinku sitä että kahden ihmisen perustarpeet, niinku läheisyys, kuulluksi tuleminen, hyväksytyksi tuleminen ja vaikka turvallisuus tulee tyydytetyksi? Vai onks se jotain enemmän?
– No on kai se niinku vähän jotain enemmän…
– Niin no tietysti ihan semmoset perustarpeet myös, niinku hengissä pysyminen ja vaikka himot ja seksi on tärkeitä.
– Niin ja onhan rakkaus sit vähän niinku semmonen kipinä.
– Ai mikä? Mikä kipinä?
– No semmonen, kun jonkun ihmisen kanssa voi vaan tuntea semmosen vähän niinku sähkösen väreilyn. Semmosen jonkun ihan selittämättömän asian mikä siinä välillä on.
– En mä tiiä tommosesta. En mä oo varmaan koskaan tuntenu tommosta. Ootko sä?
– Oon mä. En just nyt, mutta oon kyllä joskus.
– Mitä sä teet nyt?
– No mä nukun?
– Voinks mä tulla käymään?
– Öööö… Ai nyt hetikö?
– Niin tai ehkä on parempi, jos mä tuun vaikka aamulla. Tai illemmalla huomenna. Juodaan vaikka teetä tai jotain. Olis kiva jutella.
– Totta kai sä saat tulla käymään. Vaikka heti, jos on hätä. Onko sulla?
– Ai onko mitä?
– Hätä?
– No kyllä mulla kai vähän on. Mut tää helpotti jo, kun sä vastasit ja sain puhua sun kanssa tästä.
– Ai rakkaudesta?
– Niin. Se mietitytti mua ja meinas lähteä taas aikamoinen karuselli pyörimään päässä. Nyt mä saan ehkä unen päästä kiinni.
– No hyvä. Kiva, jos mun unenpöpperöisessä vastauksessa oli joku järki sentään.
– Oli siinä. Hyvin sä sanoit taas asioita. Sä oot niin ihanan järkevä.
– No en tiiä siitä. Mut oon joutunu miettiin näitä asioita kyl. Enkä mä silti tiiä oonko mitään varsinaisia vastauksia löytäny mihinkään. Oon vaan tajunnu, että näitä on pakko kelailla, että ymmärtäis paremmin itteensä. Ja sitten pikkuhiljaa muita.
– No niinpä. Täytyy vaan itekin miettiä vielä lisää näitä.
– Mut älä mieti liikaa. Muista nukkua kanssa. Pärjäätkö sä siellä varmasti?
– Joo. Kyllä mä pärjään. Ainakin aamuun asti pärjään hyvin näillä ajatuksilla.
– No hyvä. Soita, jos tulee vielä hätä. Mä jätän äänet päälle puhelimeen.
– Kiitos. Sä oot tosi tärkeä mulle. Ja tosi hyvä.
– Kiitos. Säkin oot tärkeä. Ja huippuhyvä.
– Joo. Hyvää yötä ja kauniita unia.
– Kauniita unia.
– Moikka.
– Moi.

Taisin alitajuisesti toivotella tässä jo itsellenikin hyviä öitä, koska sänky kyllä kutsuu pitkän päivän jälkeen. Saat kuitenkin vielä tehtävän, joka liittyy tällä kertaa muistoihin. Kaiva muistisi syövereistä jokin merkityksellinen hetki elämässäsi. Jokin hetki, johon liittyy jokin tunne tai muu muisto, hyvä tai huono. Pyri kuvaamaan mahdollisimman tarkkaan sen hetken tunnelma. Tyyli on vapaa.

– Jussi

Kohta nähdään

”Meri syleilee maailmaa joka puolelta ja kierrättää sen tarinoita valtavia matkoja.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 26.10.2020 klo. 21:32

Rakas ystävä,

Yritän olla osallistumatta enää tähän väsymyskilpailuun ja puhun jostain ihan muusta. Minähän olen nimittäin tulossa sinne kylään tällä viikolla!

Mahtavaa nähdä pitkästä aikaa sinut kasvotusten ja jutella ihan kunnolla. Tekee hyvää taas rauhoittua ja ottaa hetki ihan iisisti siellä maaseudun rauhassa. Täällä Rovaniemellä kun tulee elettyä tätä villiä city-elämää päivästä toiseen. Heh. Noh, ainakin sitä pääsee näistä omista arkiympyröistä hetkeksi irti ja saa viettää hyviä hetkiä hyvässä seurassa. Kiitos jo etukäteen siitä.

Torniosta päivää

Tässäpä tämä pyytämäsi merellinen seikkailu nyt sitten. Ei tällä mitään tekemistä seikkailun kanssa ole, mutta pohdiskelinpa sitä merta ainakin.

MERELLINEN SEIKKAILU

Järvi on ja pysyy. Sen vesi vaihtuu hiljalleen, mutta uusi vesi ehtii tulla osaksi vanhaa vettä ennen kuin edelliset pisarat poistuvat. Joki on elävä. Se kulkee paikasta toiseen ja kuljettaa mukanaan tavaraa ja tarinoita. Joki juoksee ja kulkee, eikä se ole päivääkään samanlainen. Joki on joka päivä uusi ja yhtä nuori, vaikka se olisikin tuhansia vuosia vanha. Mutta meri on yhtä aikaa sekä vanha ja paikallaan pysyvä että nuori ja alati muuttuva. Meri elää ja myllertää. Se syleilee maailmaa joka puolelta ja kierrättää sen tarinoita valtavia matkoja. Meri on yhtä aikaa siinä ihan lähelläsi, mutta samaan aikaan se on jossain todella kaukana. Meren vesi tulee jostain kaukaa syvyyksistä tai virtana vierailta mailta. Meri on pysyvä ja virtaava yhtäaikaa.

Kirjoitapa sinä seuraavaksi tarina pelkillä kysymyksillä. Eli saat käyttää vain kysymyslauseita kirjoittaessasi. Poimi halutessasi inspiraatioksi jostain lähelläsi olevasta kirjasta, lehdestä tai vaikka tv-ohjelmasta ensimmäinen kysymys, joka tulee vastaan.

Jään odottamaan kirjettäsi ja sitten olenkin pian jo matkalla luoksesi.

– Jussi

Talven alku

”Yö pimenee, mutta silti hetki hetkeltä kaikki kirkastuu.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 19.10.2020 klo. 21:47


Rakas ystävä,

Minä olen nyt aivan puhki. Olen ollut pari päivää lyhytelokuvan kuvauksissa näyttelemässä ja tänään oli myös ensimmäinen työpäivä loman jälkeen. Hauskaa on ollut, mutta tällainen elämä on joskus rankkaa, vaikkei olekaan vielä ihan noin vanha kuin sinä (hah, siitäs sait). Kirje jää siis tästä syystä nyt vähän lyhyeksi. Toivottavasti tämä ei kuitenkaan ole täynnä kirjoitusvirheitä.

Terveisiä kuvauksista! Oli sauna ja oli pyyhe, mutta saunomaan en päässyt.

Koska aloitan näiden kirjeiden kirjoittamisen aina vasta näin iltasella ja tein sen taas, en myöskään lähde nyt pimeään ja lumiseen metsään istumaan ja kirjaamaan ylös havaintoja. Kiitos kuitenkin tehtävänannosta. Olen tässä itse asiassa kuvausten aikana viettänyt aika paljon aikaa metsän keskellä, toki pääasiassa saunamökin lämmössä istuskellen. Pystyn kuitenkin ehkä jollain tavalla kuvailemaan metsää ympärilläni.

Pakkasta ei ole kovin paljon, mutta sen verran, että taivaalta tippuvat pisarat muuttuvat matkalla lumihiutaleiksi. Tai ainakin sellaisiksi märiksi jalkaräteiksi, jotka vihmoen läiskähtävät päin naamaa. Metsä on sysipimeä, vaikka maa pikkuhiljaa vaalenee, kun lumi kertyy varpujen lehdille ja sammalen kiemuroihin. Maa on vielä lämmin ja suurin osa lumesta sulaa pois. Pakkanen kuitenkin kiristyy yötä vasten ja hiutaleet muuttuvat hiljalleen enemmän ja enemmän oikeaksi lumeksi. Oliko tämä metsä vielä valmis tähän lumisateeseen? Sienet saavat hattujensa päälle lumikasan. Tämä tuli niin yllättäen ja niin aikaisin. Kaupungin valoja ei näy missään, olen riittävän kaukana kaikesta, jotta metsä ja taivas näyttävät oikeasti pimeiltä. Tuuli heiluttaa vähän puiden oksia. Hiutaleet rapisevat osuessaan maahan ja runkoihin. Yö pimenee, mutta silti hetki hetkeltä kaikki kirkastuu. Aamuun mennessä täällä on jo kaksikymmentä senttimetriä lunta. Metsä on vaihtanut asuaan. Talvi on palannut lyhyen poissaolonsa jälkeen.

Minä olen kiitollinen siitä, että olen ottanut pari askelta siihen suuntaan, että ymmärrän itseäni paremmin. Olen pyörittänyt päässäni olevia asioita, tarttunut kiinni ajatusten hurrikaanin reunasta ja minulla on jo sellainen tunne, että kyllä tämän vielä saa pysähtymään. Minun päämääränäni onkin nyt selvittää omat ajatukseni, ymmärtää menneisyyteni, nykyisyyteni ja tulevaisuuteni. Tuntuu hyvältä, että näen jo edessä aukeavan polun, joka mahdollisesti johtaa tuohon päämäärään

Jätän vähän tylysti taas kommentoimatta montaa asiaa edellisestä kirjeestäsi. En yksinkertaisesti kykene siihen enää tällä kertaa. Saat kuitenkin vielä kirjoitustehtävän: Kirjoita jotain paheesta, paheista tai paheellisuudesta.

Jään odottamaan kirjettäsi. Ja menen nyt nukkumaan.

– Jussi

Mönkijällä ajelin
…kaksi metriä.

Minä kirjoitan päiväkirjaa!

”On tässä kai ihan joku pointtikin sitten.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 12.10.2020 klo. 01:59

Rakas ystävä,

Päätin kirjoittaa sinulle poikkeuksellisesti jo näin etuajassa. Tapani mukaan kuitenkin keskellä yötä. Näemmä en kuitenkaan saa vielä unta, joten miksipä en kirjoittaisi tätä. Aloin tuossa nimittäin lueskella edellistä kirjettäsi uudelleen ja samalta istumalta kirjoitin sitten kertarysäyksellä antamasi tehtävän:

RUNO TOIVOSTA

Toivo on elämän polttoaine,
jos se loppuu,
matka tyssää
Vastakohta on epätoivo,
tai toivottomuus
Eipä olekaan,vaan toivon vastakohta on kuolema

Eihän polttoaineen tai matkan
vastakohta ole epämatka, polttoaineettomuus tai matkattomuus,
vaan matkan päättyminen,
pysähtyneisyys

Ihminen elää sen varassa,
että hän pystyy täyttämään itsensä toivolla,
aina sopivin väliajoin,
ennen kuin tankki tyhjenee

Missä on siis sinun lähin tankkauspisteesi?
Olethan laskenut,
että tankkisi ei tyhjene ennen kuin ehdit sinne

Vai ajattelitko paahtaa vain niin pitkään,
että toivoa ei enää ole?
Silloin olet vaarallisella tiellä

Toivoa on aina,
jos uskallat vain tankata

Minä olen alkanut kirjoittaa päiväkirjaa. Kävimme tästä muistaakseni keskustelua joskus kirjeenvaihdon alkupuolella. Minun on aina ollut mahdoton kirjoittaa päiväkirjaan mitään henkilökohtaista. Vähintään seuraavana päivänä tai pari viikkoa myöhemmin olen yleensä repinyt kirjoittamani sivut tai polttanut tai hävittänyt koko päiväkirjan.

Tuota kahden viikon merkkipaalua ei tässä minun nykyisessä päiväkirjaprojektissa ole vielä ohitettu, mutta jos tämä kirjeeseen kirjoittaminen nyt sinetöisi sitten projektin sillä tavalla, että en peru ajatuksiani enää.

En kirjoita päivittäin, kirjoitan aina kun siltä tuntuu. Päiväkirjaa kirjoitan käsin. Se on kaikista pahin, koska tuollaiseen konkreettiseen kirjaan ei ole edes salasanaa, joka jonkun pitäisi murtaa.

Tässä päiväkirjassa ei ole edes lukkoa. Siellä ne nyt ovat minun viime viikkojen synkimmät salaisuuteni ja syvimmät tunteeni ja henkilökohtaisimmat ajatukseni ihan kenen tahansa luettavissa, jos vain hoksaavat napata tuon kirjan käteensä ja avata sen luettavakseen. Käsialasta toki tuskin kukaan muu saa selvää.

Päässä kiertävien ajatusten ja tunteiden kirjoittaminen ylös tuntuu nyt kuitenkin hyvältä. Tuntuu, että saan äyskäröityä päätä vähän tyhjemmäksi ja toisaalta ajatukset saavat realistisemmat mittasuhteet kuin päässäni. Olen pystynyt jopa jäsentämään vähän sekavia ajatussykkyröitä kirjoittaessani niitä auki paperille. On tässä kai ihan joku pointtikin sitten.

Tuhertelin syksyn värejä ja aurinkokin paistoi ikkunasta

Minä olen nyt muuten lomalla. Viime viikon vietin tosiaan siellä Limingassa opetushommissa ja improillessa, mikä oli ihan hemmetin hyvä irtiotto arjesta ennen syyslomalle heittäytymistä.

Toivottavasti sinäkin ehdit jossain välissä siellä vähän lomailemaan, vaikka kyllähän sitä paahtaa saa silloin kun siltä tuntuu. Kunhan sitä tekee terveellä pohjalla ja muistaa oikeasti levätä vähän aiemminkin kuin haudassa vasta.

Kiitos muuten upeasta nurinniskoin kirjoitetusta tarinasta. Se on kyllä aina jotenkin kaunista nähdä, minkälaista materiaalia ihmisen aivot synnyttävät, kun niille annetaan joku tuollainen haaste. Seuraavaksi tehtäväksi kaivoin sulle vanhan tehtävänannon kevättalven kirjeenvaihdostamme:

En tällä kertaa määrittele erillistä kirjoitustehtävää sinulle vaan toivon vain, että käytät jokusen hetken määritelläksesi ja sanallistaaksesi jonkin konkreettisen päämäärän itsellesi. Jonkin sellaisen päämäärän, jonka haluat ja uskallat jakaa kanssani. Saat itse valita, kuinka ison tai pienen päämäärän asetat, mutta yritä olla mahdollisimman tarkka määrittelyssäsi. Sanallista tai visualisoi se jollain tavalla. Visualisoinnistahan sinulla taitaa ollakin kokemusta, kun muistelen kuvakollaasia kotitalosi seinällä. Aika moni kollaasiin visualisoiduista tavoitteista on tainnut elämässäsi muuttua todeksi. Niinhän sitä sanotaan, että pitää olla varovainen siinä, mitä toivoo, koska ääneen lausutuilla toiveilla on tapana toteutua.

Minua ne vain kiinnostavat edelleen nämä äänen lausutut toiveet ja unelmat. Niillä kun on tapana käydä toteen.

Vaihtoehtoisesti voit myös kirjoittaa tarinan, runon tai laulun, jonka aiheena tai teemana on unelma ja toive.

Kävin konkäällä könyämässä

Tähän loppuun toistan vielä vähän itseäni, koska viime kirjeessä kirjoittelit taas ajankäytöstäsi ja töistäsi. Mahtavaa, että olet päässyt taas tekemään noin upeita juttuja, joista nautit. Ihan hullun siistiä! Mutta (nyt tulee se toisto) muista levätä.
Hauskaa viikkoa!

– Jussi

Työmatkalla

”Tällä hetkellä olen tilassa, jota kai klassisesti kuvaillaan sanoilla ”väsynyt, mutta onnellinen”.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 6.10.2020 klo: 00:34

Rakas ystävä,

Aloitan siteeraamalla Eino Leinoa. Tämä kuvastaa jotenkin mielentilaani pidemmältä ajalta, mutta hieman myös tällä hetkellä.

Upposi mereen unteni kukkivat kunnaat.
Mies olen köyhä: kalliit on laulujen lunnaat.
Kaikkeni annoin, hetken ma heilua jaksoin,
haavehen kullat mieleni murheella maksoin.


Uupunut olen, ah, sydänjuurihin saakka!
Liikako lienee pantukin paatinen taakka?
Tai olen niitä, joilla on tahto, ei voima?
Voittoni tyhjä, työn tulos tuntoni soima
.

Eino Leino: Elegia

No tällä hetkellä olen kyllä enemmän tilassa, jota kai klassisesti kuvaillaan sanoilla ”väsynyt, mutta onnellinen”. Olen nimittäin Limingassa ja tarkemmin sanottuna Limingan Taidekoulussa.

Pari aittaa Limingassa

En ole ehtinyt, muistanut, hoksannut tätä sinulle hehkuttaa matkan varrella, mutta minulle tarjoutui siis ihana tilaisuus ottaa pieni irtiotto päivätöistä ja lähteä viikoksi opettamaan tänne tänä syksynä alkaneen teatterilinjan opiskelijoille impron perusteita ja työkaluja.

Tänään käynnistettiin viikko käymällä syvällisesti impron perusteita ja mentaalisia merivirtoja läpi. Päivä huipentui, kun lähdimme vielä illemmalla pyörähtämään Oulussa improjameissa, jotka meille tarjosi Oulun ylioppilasteatteri. Täällä sitä nyt sitten ollaan aikamoisissa improfiiliksissä pitkän koronatauon jälkeen.

Revontulet Limingassa


ALA-KAKKOLA
VANHIN LEHMÄ KATEISSA

Kylän vanhin lehmä on julistettu kadonneeksi Kyhnävällä, Ala-Kakkolan kylässä.
Koska lehmä on hyvin arvokas, pyydetään kaikki näköhavainnot ilmoittamaan suoraan Kyhnävän nimismiehelle. Varoitettakoon myös alueella eläjiä siitä, että lehmä on sangen vaarallisen luontoinen, kun sillä on käynnissä tällainen juoksuaika. Silminnäkijöiden havaintoihin perustuen tiedetään, että lehmä, Ulpukka nimeltään, on särkenyt aitauksensa, uinut Kakkolajoen yli ja liikkunut siitä kohti etelää, lähemmäs Nurmelan tilan peltoalueita. Niinikään silminnäkijöiden havaintojen mukaan jo pian eläkkeelle lypsykarjatehtävistä siirtymässä oleva Ulpukka olisi alkanut elää seudun metsissä hirvipariskunnan kanssa. Tätä tietoa nimismiehen kanslia ei kuitenkaan ole vahvistanut.
Ulpukan etsinnät jatkuvat parhaillaan ja etsintäpartiot haravoivat Ala-Kakkolan ja Ylä-Kakkolan rajaseutua, jotta rotunauta saataisiin palautettua takaisin omille kotilaitumilleen odottelemaan rauhallisia eläkepäiviä. Mutta kerrankos sitä lehmäkin irtioton viimeisinä työpäivinään ottaa.

Vähän pelottava kissa Limingassa


Kokeilepa sinä seuraavaksi kirjoittaa lyhyt tarina siten, että aloitat tarinan viimeisestä lauseesta ja jatkat lause kerrallaan taaksepäin aina tarinan ensimmäiseen lauseeseen asti.

Jäänpä odottamaan kirjettäsi. Hauskaa viikkoa!

– Jussi