Satuasetuksella

”Oli yllättävää, että pelkillä kysymyksillä sai kuitenkin kerrottua ihan oikean pienen tarinan.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 30.10.2020 klo. 11:45

Ystäväni

Huh, tallentaessani tätä kirjettä koneelleni huomasin tämän olevan neljäskymmenes kirje, jonka olen kirjoittanut sinulle! Niin että sole poka mikhän, kyllä me kirjoittaa osataan. Jos ajatellaan kirjeessä olevan vaikkapa kolmekin sataa sanaa, niin sanoja on tullut vuoden alusta lähtien 12000. Ja sinun sanasi siihen päälle tekee 24000 sanaa. Jos tulee joskus sellainen olo, että ”ikinä en oo mittään kirjottanu”, niin voidaan katsoa tätä kirjeenvaihtoamme ja olla ihan ylpeitä. Hyvä me!

Hallan kuorruttama ruusunlehti

Ja todellakin, huomenna minä haen sinut junalta tänne rauhalliseen atmosfääriin, jossa maté virtaa ja keskustelu on syvällistä mutta samalla sopivan leppoisaa ja välillä ihan höpöä. Onpa ihanaa nähdä livenä taas pitkästä aikaa!

Ihan(an) höpö oli myös antamasi tehtävä! Pelkillä kysymyksillä keskustelu on tuttua improharjoituksista mutta eiväthän sellaiset improkohtaukset kovin kauan kestä, koska se on vaikeaa! Ajattelin, että ei tämä kirjoittaminenkaan tulisi helppoa olemaan, ja oletin, että jos jonkinlaisen pätkän saisin kirjoitettua, niin se muistuttaisi lähinnä stressaantuneen muistisairaan monologia. Oli yllättävää, että pelkillä kysymyksillä sai kuitenkin kerrottua ihan oikean pienen tarinan.

Minulla on ehkä jäänyt aivoihin päälle satuasetus. Kirjoitin nimittäin eilen pienen näytelmän draamakurssia varten. Se oli hyvin satumainen. Ja niin taitaa olla tämä kysymystarinakin.

Voisiko se olla Täplis? Näinkö kenties harhoja sellin aamunharmaassa hämärässä? Ja kuka lopulta on Täplis? Liittyykö hän vain eiliseen sekasotkuun vai onko hän poikennut elämässäni jo aiemmin? Muistaisinko, jos hän olisi?

Onko normaalia, että vasta eilen tapaamani henkilö on saanut ajatuksistani niin suuren osan? Miten on mahdollista, että tunnen suurempaa yhteenkuuluvuutta lähes tuntemattoman kanssa, kuin koskaan ennen kenenkään muun kanssa? Kuvittelenko kaiken vai olemmeko me todellakin yhteen luodut?

Jos en olisi mennyt mukaan eiliseen tappeluun, olisinko nyt vapaa? Olisinko silloin koskaan tavannut Täplistä? Miten voin koskaan selittää itselleni olevani onnellinen, että osallistuin väkivaltaan?

Oliko se kuiskaus? Eikö ikkunan takaa kuulunutkin Täpliksen matala, hiljainen ääni? Kuinka hän oli päässyt vartijoiden ohi ja tuliko hän todellakin tänne minun takiani?
”Missä olet, Raita?”
”Kuuletko ääneni, Täplis?”
”Saatko kiinni heittämästäni köydestä?”
”Jaksatko vetää minut ulos?”


Kävelimmekö todellakin rauhallisesti vartijoiden edestä, poistuimmeko ulos portista kokonaisen komppanian tehdessä meille kunniaa? Mistä Täplis oli saanut nämä uskomattoman aidot valepuvut? Miten ikinä pystyn korvaamaan tämän kaiken Täplikselle? Voinko koskaan olla hänen arvoisensa?

”Raita? Haluaisitko suudella minua?”
”Etkö huomannut, että olen halunnut sitä koko ajan?”

Pakkaskuorrutusta mehitähdellä


Tämä tästä ja jatketaan taas.

Kirjoita ensi kerraksi puhelinkeskustelu kahden henkilön välillä.

-Annastiina

Kohta nähdään

”Meri syleilee maailmaa joka puolelta ja kierrättää sen tarinoita valtavia matkoja.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 26.10.2020 klo. 21:32

Rakas ystävä,

Yritän olla osallistumatta enää tähän väsymyskilpailuun ja puhun jostain ihan muusta. Minähän olen nimittäin tulossa sinne kylään tällä viikolla!

Mahtavaa nähdä pitkästä aikaa sinut kasvotusten ja jutella ihan kunnolla. Tekee hyvää taas rauhoittua ja ottaa hetki ihan iisisti siellä maaseudun rauhassa. Täällä Rovaniemellä kun tulee elettyä tätä villiä city-elämää päivästä toiseen. Heh. Noh, ainakin sitä pääsee näistä omista arkiympyröistä hetkeksi irti ja saa viettää hyviä hetkiä hyvässä seurassa. Kiitos jo etukäteen siitä.

Torniosta päivää

Tässäpä tämä pyytämäsi merellinen seikkailu nyt sitten. Ei tällä mitään tekemistä seikkailun kanssa ole, mutta pohdiskelinpa sitä merta ainakin.

MERELLINEN SEIKKAILU

Järvi on ja pysyy. Sen vesi vaihtuu hiljalleen, mutta uusi vesi ehtii tulla osaksi vanhaa vettä ennen kuin edelliset pisarat poistuvat. Joki on elävä. Se kulkee paikasta toiseen ja kuljettaa mukanaan tavaraa ja tarinoita. Joki juoksee ja kulkee, eikä se ole päivääkään samanlainen. Joki on joka päivä uusi ja yhtä nuori, vaikka se olisikin tuhansia vuosia vanha. Mutta meri on yhtä aikaa sekä vanha ja paikallaan pysyvä että nuori ja alati muuttuva. Meri elää ja myllertää. Se syleilee maailmaa joka puolelta ja kierrättää sen tarinoita valtavia matkoja. Meri on yhtä aikaa siinä ihan lähelläsi, mutta samaan aikaan se on jossain todella kaukana. Meren vesi tulee jostain kaukaa syvyyksistä tai virtana vierailta mailta. Meri on pysyvä ja virtaava yhtäaikaa.

Kirjoitapa sinä seuraavaksi tarina pelkillä kysymyksillä. Eli saat käyttää vain kysymyslauseita kirjoittaessasi. Poimi halutessasi inspiraatioksi jostain lähelläsi olevasta kirjasta, lehdestä tai vaikka tv-ohjelmasta ensimmäinen kysymys, joka tulee vastaan.

Jään odottamaan kirjettäsi ja sitten olenkin pian jo matkalla luoksesi.

– Jussi

Syysloma

”Aina ei ole rahkeita muuhun kuin aidan alittamiseen.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 23.10.2020 Klo 01:02

Ystäväni

Hups, tämä kirjeenvaihtohan on mennyt kilpailuksi siitä, kumpi on väsyneempi ja kiireisempi! 😀 Joten nokitan tällaisella viikolla:

Täällä on tällä viikolla syyslomaviikko, joten minulla on vapaata opetuksesta. On ollut aikaa tehdä kaikkea muuta.

Kuvat alkavat jo vähän toistaa itseään, kun juna on ainoa paikka, missä saa ja ehtii ottaa kuvia…

Osallistuin viime sunnuntaina ”Ammattina ääninäyttelijä” -kurssille leppoisasti etänä, oman keittiönpöytäni ääressä. (Opettajana upea ammattilainen Mia Renwall.)

Maanantaina katsoin piirrettyjä, koska etsin materiaalia oman dubbausnäytteeni tekemiseksi. Harjoittelin myös hulluna. (Pun intended.)

Tiistaina kuvasin self tapen hakeakseni erääseen tv-sarjaan pieneen yhden kuvauspäivän rooliin. Sitten matkustin junalla Helsinkiin äänenkäytön valmennukseen, jossa mm. äänitimme äänivalmentajan kanssa dubbausnäytteeni, jolla yritän päästä dubbausstudioiden listoille ja sitä kautta puhumaan suomeksi lastenohjelmia yms. (Sormet ristiin!)

Keskiviikkona olin Helsingissä tv-sarjan kuvauksissa ja sen jälkeen matkustin ystäväni luo Jyväskylään.

Torstaiaamuna sain tietää, että minut valittiin 18 self tapen lähettäneen joukosta siihen roolin, jota tiistaina hain. Se kuvataan perjantaina eli huomenna. Junailin itseni illaksi Jyväskylästä kotiin, jossa siis nyt olen (tosin kello on jo yö). Aamulla on herätys puoli viideltä, jotta voin taas lähteä Helsinkiin näihin nopealla aikataululla minulle annettuihin kuvauksiin. Aion tulla vielä samana iltana takaisin kotiin, missä toivottavasti saan nukkua ja levätä viikonloppuna. (Tai siis ainakin lauantaina.)

Sunnuntaina lähden Helsinkiin, jotta olen ajoissa maanantaiaamuna tv-sarjan kuvauspaikalla. Koko maanantai menee kuvauksissa.

Tiistaina menen äänittämään studiolla ääninäytteen, jolla voin hakea ääninäyttelijän töitä esim. mainoksissa ym. äänitteissä. Sitten matkustan taas kotiin.

Ohi juostessa otettu turistikuva

Notta kiirettä pitää. Mutta ihania juttuja nämä kaikki ovat ja nautin kovasti kaikesta tällä hetkellä – vaikka väsymyskin on koko ajan läsnä. Toivon kovasti, että näistä näyttelemiseen liittyvistä töistä poikisi hienojen kokemuksien lisäksi jotain myös tulevaisuuteen.

Tarvinneeko sanoa, että en ole ehtinyt kirjoittaa mitään koko viikolla..?
No, mietin tässä juuri, että kuinka voisin minimoida tehtävän kirjoittamiseen käyttämäni ajan ja mieleeni tuli tyyli, jota joskus lapsena/esinuorena harjoitettiin. Siinä runo(hko)n sanojen alkukirjaimista muodostuu runoon liittyvä ja/tai siihen lisäinfoa tuova sana. Kirjoitin sitten vartissa oman mukaelmani:


Pieni aiheeton hulluus
etsii elämän laitoja.
Laiskuus,
irstaus,
synti
uskonpuutetta unelman naapurissa.

Ja ei, en ole tähän juuri tyytyväinen muuta kuin sillä tasolla, että sain tehtävän suoritettua. Olen kuitenkin tämän kirjeenvaihdon myötä oppinut antamaan armoa itselleni ja hyväksymään myös keskeneräisyyttä ja jopa huonoutta. Aina ei ole rahkeita muuhun kuin aidan alittamiseen.

Junanikkunataidetta

Toivottavasti sinun kiireesi ja väsymyksesi ovat jo hellittäneet. Ja älä huoli, on tässä puolin ja toisin kommentoimatta ohitettu toistemme kysymyksiä ja aiheita… Ehkä se johtuu mm. siitä, että saatamme kirjeiden lisäksi myös kommunikoida muilla nykyaikaisilla tavoilla. Tai olla niin väsyneitä, että huomiokyky ei ylety muualle kuin omaan elämänpiiriin… Mikä lie, sano Veera kun metsässä rapsahti. Ja nyt nukkumaan.

-Annastiina

(P.S. Ai niin! Kirjoita merellinen seikkailu, johon liittyy jokin erimielisyys.)

(P.P.S. Muista levätä!)

Talven alku

”Yö pimenee, mutta silti hetki hetkeltä kaikki kirkastuu.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 19.10.2020 klo. 21:47


Rakas ystävä,

Minä olen nyt aivan puhki. Olen ollut pari päivää lyhytelokuvan kuvauksissa näyttelemässä ja tänään oli myös ensimmäinen työpäivä loman jälkeen. Hauskaa on ollut, mutta tällainen elämä on joskus rankkaa, vaikkei olekaan vielä ihan noin vanha kuin sinä (hah, siitäs sait). Kirje jää siis tästä syystä nyt vähän lyhyeksi. Toivottavasti tämä ei kuitenkaan ole täynnä kirjoitusvirheitä.

Terveisiä kuvauksista! Oli sauna ja oli pyyhe, mutta saunomaan en päässyt.

Koska aloitan näiden kirjeiden kirjoittamisen aina vasta näin iltasella ja tein sen taas, en myöskään lähde nyt pimeään ja lumiseen metsään istumaan ja kirjaamaan ylös havaintoja. Kiitos kuitenkin tehtävänannosta. Olen tässä itse asiassa kuvausten aikana viettänyt aika paljon aikaa metsän keskellä, toki pääasiassa saunamökin lämmössä istuskellen. Pystyn kuitenkin ehkä jollain tavalla kuvailemaan metsää ympärilläni.

Pakkasta ei ole kovin paljon, mutta sen verran, että taivaalta tippuvat pisarat muuttuvat matkalla lumihiutaleiksi. Tai ainakin sellaisiksi märiksi jalkaräteiksi, jotka vihmoen läiskähtävät päin naamaa. Metsä on sysipimeä, vaikka maa pikkuhiljaa vaalenee, kun lumi kertyy varpujen lehdille ja sammalen kiemuroihin. Maa on vielä lämmin ja suurin osa lumesta sulaa pois. Pakkanen kuitenkin kiristyy yötä vasten ja hiutaleet muuttuvat hiljalleen enemmän ja enemmän oikeaksi lumeksi. Oliko tämä metsä vielä valmis tähän lumisateeseen? Sienet saavat hattujensa päälle lumikasan. Tämä tuli niin yllättäen ja niin aikaisin. Kaupungin valoja ei näy missään, olen riittävän kaukana kaikesta, jotta metsä ja taivas näyttävät oikeasti pimeiltä. Tuuli heiluttaa vähän puiden oksia. Hiutaleet rapisevat osuessaan maahan ja runkoihin. Yö pimenee, mutta silti hetki hetkeltä kaikki kirkastuu. Aamuun mennessä täällä on jo kaksikymmentä senttimetriä lunta. Metsä on vaihtanut asuaan. Talvi on palannut lyhyen poissaolonsa jälkeen.

Minä olen kiitollinen siitä, että olen ottanut pari askelta siihen suuntaan, että ymmärrän itseäni paremmin. Olen pyörittänyt päässäni olevia asioita, tarttunut kiinni ajatusten hurrikaanin reunasta ja minulla on jo sellainen tunne, että kyllä tämän vielä saa pysähtymään. Minun päämääränäni onkin nyt selvittää omat ajatukseni, ymmärtää menneisyyteni, nykyisyyteni ja tulevaisuuteni. Tuntuu hyvältä, että näen jo edessä aukeavan polun, joka mahdollisesti johtaa tuohon päämäärään

Jätän vähän tylysti taas kommentoimatta montaa asiaa edellisestä kirjeestäsi. En yksinkertaisesti kykene siihen enää tällä kertaa. Saat kuitenkin vielä kirjoitustehtävän: Kirjoita jotain paheesta, paheista tai paheellisuudesta.

Jään odottamaan kirjettäsi. Ja menen nyt nukkumaan.

– Jussi

Mönkijällä ajelin
…kaksi metriä.

Onneakin on

”Maailmassa on kuitenkin lukematon määrä hyvää, joka ei lopu, vaikka sitä kuinka tankkaisi.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 16.10.2020 klo. 13:13

Ystäväni,

Kyllä se niin on, että iän karttuminen tuo omia haasteitaan elämään. Tiedät sen sitten, kun olet elänyt yhtä kauan kuin minä, poikaseni. 😀 Ei kun oikeasti, olen huomannut, että tässä iässä univelkojen maksaminen ei tapahdukaan yhtä nopeasti ja helposti, kuin kymmenen, saatika sitten kaksikymmentä vuotta sitten.

Kun matkustaa junalla Helsinkiin ihan vain ”päiväseltään” työkeikalle, niin siinä helposti vierähtää lähes kokonainen vuorokausi. Ja kun junassa on tehtävä suunnittelutöitä seuraavan aamun opetustunnille, ei matkalla ehdi edes nukkua.

Muutaman tunnin unilla seuraava päivä menee vielä ihan kivasti mutta viimeistään illalla iskee niin painostava väsymys, että iltaseitsemältä sitä luulee kellon olevan jo nukkumaanmenoaika. Niinpä eilinen, eli kirjeenkirjoituspäivä, meni väsymyksessä kieriskelyyn, enkä jaksanut kirjoittaa pientä alkua pidemmälle.

Tänä aamuna sitten asetuin tietokoneen ääreen heti omieni ja kissan aamutoimien jälkeen ja aloin kirjoittaa antamaasi tehtävää.

Runo. Siitä tuli runo. Mitään en mahtanut. Mikä hitsi siinä on, että siitä tulee aina runo!?

Ehkä tarkoituksenasi oli kalastella minun omia toiveitani ja unelmiani – mutta tämä runo ei mennyt ihan niin. Tämä runo tuli luoksemme jostain menneestä ajasta. (Ja tuli sävelen kera jälleen. Eli kaipa tämä on sitten taas laulu.)

Tyranni on kuollut

Ei kukaan mua täältä löydä.
Niin kaukana kaikki,
niin kaukana muut.
Katson käsiäni päällä pöydän,
ikkunasta syyllisen valaisee kuu.

Se on tehty, mikä on tehty.
Ei takaisin saa,
en tahtoisikaan.
Kun veri on käsistä pesty,
se sieluun siirtyy painamaan.

Jos yhden toiveen mä saan,
sen omien tarpeideni edelle paan.
Jos saan, niin toivon mä vaan,
ettei kaikki ollut turhaa.

Mä odotan täällä aikaa
tasa-arvoisempaa,
oikeudenmukaisempaa.
Jos kaikki muuttuisi parempaan suuntaan,
ei tekoni väärin ehkä olisikaan.

On unelmani parempi maailma
ilman tyranniaa,
ilman väkivaltaa.
Nyt kuolen yksin, enkä koskaan
tule tietämään tekoni seurauksia.

Jos yhden toiveen mä saan,
sen oman elämäni edelle paan.
Jos saan, niin toivon mä vaan,
ettei kaikki ollut turhaa.

Kiitos siitä toivorunosta. Se on ihan totta, että toivosta täytyy pitää kiinni ja sitä täytyy tankata niin, että epätoivo ei ota ylivaltaa. Maailmassa on kuitenkin lukematon määrä hyvää, joka ei lopu, vaikka sitä kuinka tankkaisi. Ehkä se menee jopa toisin päin: jos tankkaat itseesi hyvää, hyvän määrä kasvaa.

Tällä hetkellä olen kiitollinen näistä asioista:
Omasta kodista.
Omasta parhaasta kaverista eli Aslanista.
Eläinlääkäristä, joka tuli kotikäynnille, jotta Aslanin ei tarvitsisi stressaantua lääkärireissusta.
Mielenkiintoisesta työstä näyttelijänä.
Mielenkiintoisesta työstä opettajana.
Uudesta (käytetystä) autosta, jolla pääsen liikkumaan riippumatta muiden aikatauluista.
Pakkasaamuista, jotka tekevät maisemasta valkoisen ja rapean.
Kaverin koirasta, joka tulee kohta käymään.
Ja vähän siitä kaveristakin.

Mistä sinä olet kiitollinen?

Aslan lääkärin kotikäynnin jälkeen <3

En tiedä, osaanko nyt sanallistaa omia päämääriäni ja tavoitteitani… Tuntuu, että pää on niin täynnä nykyhetkeä, että en oikein osaa keskittyä tulevaan. Mutta onnellisuus on tavoitteena kestosuosikkini, ja se tavoitetaan tekemällä asioita, jotka ovat itselle tärkeitä. Siihen pyrin ja siinä melko tavalla olenkin.

Tehtävä sinulle: Mene metsään. Ota muistiinpanovälineet mukaan. Kirjoita tunnelmia paikan päällä metsässä. Voit viimeistellä kirjoituksen kotona, ettet jäädy.

Ihanaa viikonloppua!

-Annastiina

Minä kirjoitan päiväkirjaa!

”On tässä kai ihan joku pointtikin sitten.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 12.10.2020 klo. 01:59

Rakas ystävä,

Päätin kirjoittaa sinulle poikkeuksellisesti jo näin etuajassa. Tapani mukaan kuitenkin keskellä yötä. Näemmä en kuitenkaan saa vielä unta, joten miksipä en kirjoittaisi tätä. Aloin tuossa nimittäin lueskella edellistä kirjettäsi uudelleen ja samalta istumalta kirjoitin sitten kertarysäyksellä antamasi tehtävän:

RUNO TOIVOSTA

Toivo on elämän polttoaine,
jos se loppuu,
matka tyssää
Vastakohta on epätoivo,
tai toivottomuus
Eipä olekaan,vaan toivon vastakohta on kuolema

Eihän polttoaineen tai matkan
vastakohta ole epämatka, polttoaineettomuus tai matkattomuus,
vaan matkan päättyminen,
pysähtyneisyys

Ihminen elää sen varassa,
että hän pystyy täyttämään itsensä toivolla,
aina sopivin väliajoin,
ennen kuin tankki tyhjenee

Missä on siis sinun lähin tankkauspisteesi?
Olethan laskenut,
että tankkisi ei tyhjene ennen kuin ehdit sinne

Vai ajattelitko paahtaa vain niin pitkään,
että toivoa ei enää ole?
Silloin olet vaarallisella tiellä

Toivoa on aina,
jos uskallat vain tankata

Minä olen alkanut kirjoittaa päiväkirjaa. Kävimme tästä muistaakseni keskustelua joskus kirjeenvaihdon alkupuolella. Minun on aina ollut mahdoton kirjoittaa päiväkirjaan mitään henkilökohtaista. Vähintään seuraavana päivänä tai pari viikkoa myöhemmin olen yleensä repinyt kirjoittamani sivut tai polttanut tai hävittänyt koko päiväkirjan.

Tuota kahden viikon merkkipaalua ei tässä minun nykyisessä päiväkirjaprojektissa ole vielä ohitettu, mutta jos tämä kirjeeseen kirjoittaminen nyt sinetöisi sitten projektin sillä tavalla, että en peru ajatuksiani enää.

En kirjoita päivittäin, kirjoitan aina kun siltä tuntuu. Päiväkirjaa kirjoitan käsin. Se on kaikista pahin, koska tuollaiseen konkreettiseen kirjaan ei ole edes salasanaa, joka jonkun pitäisi murtaa.

Tässä päiväkirjassa ei ole edes lukkoa. Siellä ne nyt ovat minun viime viikkojen synkimmät salaisuuteni ja syvimmät tunteeni ja henkilökohtaisimmat ajatukseni ihan kenen tahansa luettavissa, jos vain hoksaavat napata tuon kirjan käteensä ja avata sen luettavakseen. Käsialasta toki tuskin kukaan muu saa selvää.

Päässä kiertävien ajatusten ja tunteiden kirjoittaminen ylös tuntuu nyt kuitenkin hyvältä. Tuntuu, että saan äyskäröityä päätä vähän tyhjemmäksi ja toisaalta ajatukset saavat realistisemmat mittasuhteet kuin päässäni. Olen pystynyt jopa jäsentämään vähän sekavia ajatussykkyröitä kirjoittaessani niitä auki paperille. On tässä kai ihan joku pointtikin sitten.

Tuhertelin syksyn värejä ja aurinkokin paistoi ikkunasta

Minä olen nyt muuten lomalla. Viime viikon vietin tosiaan siellä Limingassa opetushommissa ja improillessa, mikä oli ihan hemmetin hyvä irtiotto arjesta ennen syyslomalle heittäytymistä.

Toivottavasti sinäkin ehdit jossain välissä siellä vähän lomailemaan, vaikka kyllähän sitä paahtaa saa silloin kun siltä tuntuu. Kunhan sitä tekee terveellä pohjalla ja muistaa oikeasti levätä vähän aiemminkin kuin haudassa vasta.

Kiitos muuten upeasta nurinniskoin kirjoitetusta tarinasta. Se on kyllä aina jotenkin kaunista nähdä, minkälaista materiaalia ihmisen aivot synnyttävät, kun niille annetaan joku tuollainen haaste. Seuraavaksi tehtäväksi kaivoin sulle vanhan tehtävänannon kevättalven kirjeenvaihdostamme:

En tällä kertaa määrittele erillistä kirjoitustehtävää sinulle vaan toivon vain, että käytät jokusen hetken määritelläksesi ja sanallistaaksesi jonkin konkreettisen päämäärän itsellesi. Jonkin sellaisen päämäärän, jonka haluat ja uskallat jakaa kanssani. Saat itse valita, kuinka ison tai pienen päämäärän asetat, mutta yritä olla mahdollisimman tarkka määrittelyssäsi. Sanallista tai visualisoi se jollain tavalla. Visualisoinnistahan sinulla taitaa ollakin kokemusta, kun muistelen kuvakollaasia kotitalosi seinällä. Aika moni kollaasiin visualisoiduista tavoitteista on tainnut elämässäsi muuttua todeksi. Niinhän sitä sanotaan, että pitää olla varovainen siinä, mitä toivoo, koska ääneen lausutuilla toiveilla on tapana toteutua.

Minua ne vain kiinnostavat edelleen nämä äänen lausutut toiveet ja unelmat. Niillä kun on tapana käydä toteen.

Vaihtoehtoisesti voit myös kirjoittaa tarinan, runon tai laulun, jonka aiheena tai teemana on unelma ja toive.

Kävin konkäällä könyämässä

Tähän loppuun toistan vielä vähän itseäni, koska viime kirjeessä kirjoittelit taas ajankäytöstäsi ja töistäsi. Mahtavaa, että olet päässyt taas tekemään noin upeita juttuja, joista nautit. Ihan hullun siistiä! Mutta (nyt tulee se toisto) muista levätä.
Hauskaa viikkoa!

– Jussi

Ilmasto- ja muita ahdistuksia

”Luulin hetken katsovani kuvaa jostain dystopiaelokuvasta, kunnes heti Tajusin, että tämä on meidän elämäämme nyt – ja tästä lähtien aina.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 9.10.2020 klo. 20:25

Ystäväni,

Huh, kun on ollut muutama päivä melkoista kiirusta! Nyt on ensimmäinen hetki, kun pystyn (ja jaksan) keskittyä tämän kirjeen ja tehtävän kirjoittamiseen. Eilen illalla en onnistunut pitämään ajatuksia ja silmiä auki paria riviä pitempään, ja tänään olin puutarhatöissä Suonenjoella alkuiltaan asti.

Viime päivinä harvinainen lepohetki

Keskiviikkona oli minun ensimmäinen kuvauspäiväni tv-sarjassa. Kuvaukset kestivät iltakymmeneen saakka. Niin myöhään ei olisi mennyt enää junia tai busseja Pieksämäelle, joten jouduin tekemään kuvausreissuni autolla. Olin kotimatkalla niin väsynyt, että en uskaltanut ajaa pimeällä rajoitusten sallimia nopeuksia vaan köröttelin kahdeksaakymppiä melkein koko matkan ja pidin paljon taukoja. Olin kotona vasta puoli neljältä aamulla ja yhdeksältä menin reippaana opettamaan draamaa. No, nuorena sitä jaksaa, nukutaan sitten haudassa ja muita klisheitä.

Tällä kaverilla ei juurikaan ole stressiä

Tiedätkö sellaisen tunteen, kun joskus vain yhtäkkiä Tajuaa jonkun asian isolla teellä? Minulle kävi niin, että näin lehtikuvan Sauli Niinistöstä maakuntavierailulla. Kyseessä oli aivan perinteinen pönötyskuva mutta presidentillä sekä tietysti muillakin kuvissa olevilla maakunnan pääjehuilla oli kasvoillaan hengityssuojain. Luulin hetken katsovani kuvaa 12 apinasta tai jostain muusta dystopiaelokuvasta, kunnes heti Tajusin, että tämä on meidän elämäämme nyt – ja tästä lähtien aina.

Pieni itkuhan siinä sitten tirahti. Miten käy halausten? Miten käy kahvittelujen? Miten käy luottamuksen, kun kuka tahansa missä tahansa voi olla viruksen kantaja? Ymmärtävätkö ihmiset toisiaan vielä huonommin nyt, kun puolet kasvoista on peitetty? Hukkuuko maailma käytettyihin kasvomaskeihin? Pilaantuvatko vedet (kaikkien muiden paskojen lisäksi) käsidesistä?

Koronavalaistumisen lisäksi olen viime aikoina ahdistunut myös maailman luonnon ja ilmaston tilasta. Tämä on minulle siis lähes pysyvä olotila. Tällä viikolla kuitenkin luin jälleen uudesta laajasta-alaisesta meren saastumisesta johtuvasta vesieläinten ja -eliöiden joukkokuolemasta Venäjällä sekä satojen erimaalaisten tutkijoiden allekirjoittamasta artikkelista, jossa ilmaistaan suuri huoli peruuttamattomasta tuhosta, jonka ihmisen toimet ovat aiheuttaneet ja tulevat aiheuttamaan.

Ihmiskuntaan mahtuu niin paljon ihmisiä, että en usko minkään asian – positiivisen tai negatiivisen – saavan kaikkia ihmisiä samanmielisiksi. Luulisi, että maailman tuhoutuminen olisi tarpeeksi omakohtainen asia jokaiselle mutta ei. Emme halua ihmiskuntana tehdä mitään elinympäristömme säilyttämiseksi. Haluamme, että meillä tässä hetkessä on rahaa, valtaa ja mainetta. Ja Porsche. Tai no, ainakin haluamme elämän, johon olemme tottuneet. Saavutetuista eduista ei haluta luopua. Tulevaisuushan ei ole vielä täällä, miksi siitä siis pitäisi huolehtia!

Anteeksi ahdistuksen jakamisesta. Mutta ollaanhan me tästä ennenkin puhuttu. Ehkä kestät vielä tämän verran. Sitä paitsi kirje loppuu kuitenkin kivasti kirjoitustehtävään. Jee.

Annoitpa taa aika mielenkiintoisen tehtävän. Epäjärjestyksessä kirjoittaminen on minulle kyllä jokseenkin tuttua, koska kirjoitan monesti runoja niin, että aloitan jostain keskeltä ja tarinan kehittyessä kirjoitan vuorotellen kaikkia säkeistöjä. En kuitenkaan koskaan ole kirjoittanut mitään lopusta alkuun, kuten nyt pyysit minua tekemään.

Mutta nyt kirjoitin!


Jooga

Tänään on lauantai eikä minulla ole mitään sovittua tekemistä. Istun valkoisella sohvallani katsellen ikkunasta ulos. Silmäni alkavat painua kiinni ja kehooni valuu ihana lämpö. Mutta yhtäkkiä silmäni avautuvat ja sydämeni alkaa hakata.

Olen loistava noudattamaan aikatauluja ja organisointikykyni on suorastaan kadehdittavan hyvä. Silti minua vaivaa tunne siitä, että olen myöhässä jostain. Kaivan Guccin laukusta siihen sävymaailmaltaan sopivan päivyrin. Kalenterissa lukee: ”Rentoutusjooga 15:00”! Nyt on kiire!

Vaihdan vaatteet ja juoksen autoon. Pyyhin uudesta joogapaidastani auton kyljestä tarttuneen pölyn, vilkaisen nopeasti peiliin – kelpaa – ja kaasutan matkaan. Pysäköin autoni kaupungin laitamilla metsän vieressä olevalle parkkipaikalle, jossa on jo kaikkien muiden kurssilaisten autot ja juoksen polulle. Saavun juuri ajoissa metsäaukiolle, jossa joogatunti poikkeuksellisesti sovittiin pidettäväksi.

Tunti alkaa minuutilleen kolmelta – kuinka tyydyttävää – tutuilla liikkeillä, jotka rentouttavat ja tuovat liikkuvuutta tukilihaksiin. Taivutan ylävartaloani vasemmalle, käsiäni ylös ja hengitän syvään metsän tuoksua.

Yhtäkkiä pysähdyn. Katson ympärilleni. Muu ryhmä kyyköttää maassa epämukavan näköisessä asennossa tehden liikettä, jonka on tarkoitus saada mieli irti stressistä ja syyllisyydestä. Mieleni valtaa vapauden kaipuu, ja mitään ajattelematta juoksen voimakkaana metsään läpi oksien ja yli kivien ja pysähdyn vasta hiekalle järven rantaan. Joogapaitani on repaleina ja kengätkin olivat jääneet metsään.

Eikä sillä ollut mitään väliä.   

Ergonomia…


Kirjoita minulle ensi kirjeeseen runo toivosta. Kiitos jo etukäteen.

Kivaa viikonloppua!

-Annastiina

Työmatkalla

”Tällä hetkellä olen tilassa, jota kai klassisesti kuvaillaan sanoilla ”väsynyt, mutta onnellinen”.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 6.10.2020 klo: 00:34

Rakas ystävä,

Aloitan siteeraamalla Eino Leinoa. Tämä kuvastaa jotenkin mielentilaani pidemmältä ajalta, mutta hieman myös tällä hetkellä.

Upposi mereen unteni kukkivat kunnaat.
Mies olen köyhä: kalliit on laulujen lunnaat.
Kaikkeni annoin, hetken ma heilua jaksoin,
haavehen kullat mieleni murheella maksoin.


Uupunut olen, ah, sydänjuurihin saakka!
Liikako lienee pantukin paatinen taakka?
Tai olen niitä, joilla on tahto, ei voima?
Voittoni tyhjä, työn tulos tuntoni soima
.

Eino Leino: Elegia

No tällä hetkellä olen kyllä enemmän tilassa, jota kai klassisesti kuvaillaan sanoilla ”väsynyt, mutta onnellinen”. Olen nimittäin Limingassa ja tarkemmin sanottuna Limingan Taidekoulussa.

Pari aittaa Limingassa

En ole ehtinyt, muistanut, hoksannut tätä sinulle hehkuttaa matkan varrella, mutta minulle tarjoutui siis ihana tilaisuus ottaa pieni irtiotto päivätöistä ja lähteä viikoksi opettamaan tänne tänä syksynä alkaneen teatterilinjan opiskelijoille impron perusteita ja työkaluja.

Tänään käynnistettiin viikko käymällä syvällisesti impron perusteita ja mentaalisia merivirtoja läpi. Päivä huipentui, kun lähdimme vielä illemmalla pyörähtämään Oulussa improjameissa, jotka meille tarjosi Oulun ylioppilasteatteri. Täällä sitä nyt sitten ollaan aikamoisissa improfiiliksissä pitkän koronatauon jälkeen.

Revontulet Limingassa


ALA-KAKKOLA
VANHIN LEHMÄ KATEISSA

Kylän vanhin lehmä on julistettu kadonneeksi Kyhnävällä, Ala-Kakkolan kylässä.
Koska lehmä on hyvin arvokas, pyydetään kaikki näköhavainnot ilmoittamaan suoraan Kyhnävän nimismiehelle. Varoitettakoon myös alueella eläjiä siitä, että lehmä on sangen vaarallisen luontoinen, kun sillä on käynnissä tällainen juoksuaika. Silminnäkijöiden havaintoihin perustuen tiedetään, että lehmä, Ulpukka nimeltään, on särkenyt aitauksensa, uinut Kakkolajoen yli ja liikkunut siitä kohti etelää, lähemmäs Nurmelan tilan peltoalueita. Niinikään silminnäkijöiden havaintojen mukaan jo pian eläkkeelle lypsykarjatehtävistä siirtymässä oleva Ulpukka olisi alkanut elää seudun metsissä hirvipariskunnan kanssa. Tätä tietoa nimismiehen kanslia ei kuitenkaan ole vahvistanut.
Ulpukan etsinnät jatkuvat parhaillaan ja etsintäpartiot haravoivat Ala-Kakkolan ja Ylä-Kakkolan rajaseutua, jotta rotunauta saataisiin palautettua takaisin omille kotilaitumilleen odottelemaan rauhallisia eläkepäiviä. Mutta kerrankos sitä lehmäkin irtioton viimeisinä työpäivinään ottaa.

Vähän pelottava kissa Limingassa


Kokeilepa sinä seuraavaksi kirjoittaa lyhyt tarina siten, että aloitat tarinan viimeisestä lauseesta ja jatkat lause kerrallaan taaksepäin aina tarinan ensimmäiseen lauseeseen asti.

Jäänpä odottamaan kirjettäsi. Hauskaa viikkoa!

– Jussi

Kuka olisin?

”Ehkä tämä oli vain aivojen käynnistelyä ja siivoilua turhista höpsötyksistä.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 01.10.2020

Ystäväni

Kiitos kirjeestäsi ja polkupohdinnoistasi.


Arki rullaa täällä kivasti. On sopivasti puutarhatöitä ja opetusta sekä alkusäätöä ensi viikolla alkavan tv-roolin kanssa. Olen ehtinyt vähän ajatella tätäkin kirjeen kirjoittamista jo parina päivänä. Ei sillä, että olisin aloittanut kirjoittamista…

Olen huomannut, että tarvitsen kirjoittamisen aloittamiseen liukuvan alun. Ajatus tehtävän kirjoittamisesta välähtää mielessä jo heti tehtävän saatuani sekä seuraavana päivänä. Se palaa mieleen deadline-päivän aamuna mutta jää vielä päivän töiden alle. Illemmalla aloitan muka kirjoittamisen mutta oikeasti ele on vain kirjoitusvihkon ja kynän esiin ottaminen ja ehkä otsikon tai pääajatuksen ylös kirjoittaminen. Sitten täytyy taas vähän haahuilla.

Seuraavalla kerralla vihkon ääreen palatessa sinne saattaa piirtyä lisää ajatuksia. Sitten otan esiin tietokoneen ja kirjoitan paperille piirtyneet asiat koneelle. Sitten voi taas vähän silittää kissaa ja syödä välipalaa…

Näin palasittain minun kirjoitukseni yleensä syntyvät. Toki on myös niitä ihmeitä, jolloin kokonaisuus ilmaantuu paperille ihan yhdeltä istumalta – mutta sitäkin on kyllä edeltänyt alkuhahmottelu, jonka jälkeen asia on hautunut hetken mielessä.

Viimeksi se runo punaisista kengistä syntyi viime tipassa aamulla, kun kirjeen olisi jo pitänyt olla lähetetty. Viime hetken paniikki tuo joskus hyviä juttuja. Ehkä pitää kokeilla aamukirjoittamista useamminkin..?

Tämän kertainen tehtävä on vielä toistaiseksi toteuttamatta. Vihkoon on ilmestynyt antamasi otsikko: ”Kuka olisin, jos en olisi minä?” ja kuka -alkuisia lauseita mieleen tulleista tunnetuista kappaleista, koska sain hassun ajatuksen, että se Kuka voisi olla henkilö, joka on saanut todella paljon aikaan.

”Kuka voisi kellot seisauttaa.” ”Kuka näkee kaiken tuon, Kuka löytää onnen luo.” ”Kuka laittaisi niille edes kengät pieniin jalkoihin.” ”Kuka keksi rakkauden.” ja hienonhuono Susanne Vegan Luka-kappaleen innoittama sanaleikki: ”My name is Kuka. I live on the second floor.”

En tiedä, mitä näillä lauseilla ja keskeneräisellä ajatuksella teen. Ehkä tämä oli vain aivojen käynnistelyä ja siivoilua turhista höpsötyksistä. Ne voi lakaista maton alle!
Nyt yritän keskittyä olennaiseen…

Tämä lisko on ehkä miettinyt päänsä puhki


No en tiedä, kuinka olennaista tästä nyt sitten tuli… Melko nopeasti tämä syntyi mutta taisi kyllä mennä höpsöttelyksi tämäkin tehtävä! 😀 No, ainakin kirjoitin jotain, sehän tässä kai on sitä olennaista. Kiitos ja anteeksi!

Näen unta, jossa menen taloon.
Peilikuvani hukkuu päivänvaloon.
En tiedä, kuka olen,
enkä tunne taloakaan
ja kun aamu avaa oven,
vieras vierelläni makaa.

Minä sytytän takan
ja herätän sen akan,
jota vaimoksi voin kutsua,
mutten koskaan rakastaa.
Lakkaan kyntensä,
tuon kylpyvetensä,
kuivaan jalat,
hieron niskan.
Siirrän paikkaa piirongin
kerran josko toisenkin.
Teen ruuan, viikkaan pyykin.
Löytyy kaikkeen tähän syykin:
Rahan tiukka ote
mun kaulaa kuristaa.

Jos pystyisin, niin lähtisin
ja kaiken tämän jättäisin
mutta nyrkissään tuo nainen
elämääni puristaa.

Olen yrittänyt, uskokaa!
Aina totuus pommin pudottaa:
Ilman rahaa lähtöni
tietää kuolemaa.

Iltakaakaon keittelen,
sitten hänet peittelen
kalliiseen silkkiin tietenkin.
Jo katkeaa selkä kamelin!
On pakko pelko kohdata.
Käy totuus vastaan pahuutta.
Mä haen kirveen pihalta,
sen nostan päälle niskansa.
En ehdi sitä laskea,
kun tunnen viillon rinnassa
ja peto tanssii katossa
sydämeni kourassaan.

Herään, haukon ilmaa.
On luut ja iho paikoillaan.
On onni, että olenkin
minä ja omassa maailmassa.

Täytyy nyt vielä sanoa ääneen eli kirjoittaa näkyviin huoleni siitä, että kirjoitan pelkkiä runoja. Haluaisin kirjoittaa novellin tai edes proosarunon – mutta päästä tulee vain riimejä! Riimittelyssä on jotain todella koukuttavaa! Kun löytää rimmaavan sanaparin, joka sopii tarinaan, siitä saa välittömästi onnistumisen tunteen. Instant success!

Lupaan (yrittää) kirjoittaa ensi kerralla ihan suoran tarinan.

Kirjoita sinä nyt pieni lehtijuttu Ala-Kakkolan paikallissanomiin siitä, miten kylän vanhin lehmä katosi ja mitä siitä seurasi.  

Ihanaa viikonloppua ja juuri alkanutta lokakuuta!

-Annastiina

Mielen polkuja

”Minusta on tullut kylähullu.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 29.09.2020 klo. 01:43

Rakas ystävä,

Kiitos kirjeestä.
Ihan mahtava runo taas. Ei ollenkaan sitä, mitä ajattelin tehtävänantoa laatiessani mutta ihan mahtavaa Hans Christianin jalanjäljissä kulkevaa upeaa riimittelyä. Siistiä! Kuin myös tv-sarjaroolisi. Vau! Mahtavaa! Jes! Upeaa! Hyvä Annastiina! Kyllä minäkin täällä vähän hysteerisesti hyppelin. Olen onnellinen sun puolestasi ja ihanaa, että pääset tekemään tuon työn. Onhan se kivaa.


Kaivelin myös muistini sopukoita ja mietin mitkä omista kirjekaveruuden tehtävistä ovat parhaiten mieleen jääneitä. Yksi isoimpia ylpeydenaiheitani on ainakin Laulu talvehtimisesta, joka tuli luikautettua ihan säveltaiteeksi asti.

Selaillessani taas kirjeenvaihtoamme taaksepäin huomasin, että olen jossain vaiheessa jättänyt ilmeisesti tosi monta kirjoitustehtävää tekemättä. Sentään olen jotain kirjoittanut. Moniin teksteihin näytän purkaneeni tuntemuksiani ja pahaa oloani, mutta näemmä myös joitain hyviä hetkiä ja oivalluksia.

(Epä)täydellisyyttä etsimässä -kirjeessä oli Eevasta kertova hieno tarina, jota en edes muistanut. Tykkäsin myös yksittäisestä lauseparista ”Joskus tuntuu vaikealta olla ihminen. Olisi helpompaa olla vaikka joku rusakko.” Ja olihan se katsos kakkoja -haiku ihan jäätävän hieno.

Tosi vaikeaa kuvata omaa jalkaa tästä kulmasta

Tehtävistä kyllä huomaa, että tässä matkalla on tullut kahlattua vähän syvemmissäkin vesissä ja niitä tunteita on tullut purettua tähän kirjeenvaihtoon ja erilaisiin kirjoituksiin. Se on ollut kyllä hyvä ja tarpeellista. Toivottavasti se ei ole sinusta tuntunut liian raskaalta lukea ja myötäelää.

Tykkäsin kyllä omissa kirjoituksissani myös siitä, miten olen sekoitellut fiktiota ja faktaa, omia kokemuksiani ja mielikuvitustani keskenään. Erilaiset fiilikset ovat puskeneet pintaan ja olen kasannut niistä aina jotain teksinpätkiä ja hajatelmia.

Tässä tuleekin sitten seuraava sellainen. Ajatuksia työmatkan varrelta.

Palvelupolku keskellä kylää

POLKUJA

Minusta on tullut kylähullu. Ostin kesällä lenkkarit ja nyt minä jo kävelen pitkin ojanpenkkoja töihin. Tuntui vain siltä, että pehmeällä ruohikolla ja hietamaalla on mukavampi ja terveellisempi kävellä kuin kovana kengänpohjaan vastaavaa asfalttia pitkin. Vastaantulijat katsovat kuin vajaamielistä, kun mennä ketuutan pitkin piennarta, vaikka tarjolla olisi upouusi kävelybaana suoraan vieressä. Mutta kun minä haluan kulkea sitä niittymäistä nurmikaistaletta pitkin. Mietin ensin, että onkohan täällä nurmikoilla tallaaminen kielletty, mutta sitten totesin, että vitut. Jos johonkin kauniiksi laitetun nurmikon keskelle ilmestyy polku, se on vain merkki huonosta kaupunkisuunnittelusta.

Tien pitäisi aina kulkea siinä missä ihmisten kulkuväylä menee, eikä siellä mihin se norsunluutornissaan istuva idiootti on sen suunnitellut. Kaupunkikeskustaan ilmestyvä polku on suoraa asiakaspalautetta suunnittelijalle, käyttäjän tarpeen elävä ilmentymä. Ihmisillä on tarve kulkea sieltä mistä se on helpointa. Ihminen on laiska ja sen takia ihmiskunta on kehittynyt tähän pisteeseen missä me nyt olemme. Ilman meitä uusien polkujen tallaajia ja kulkemisen loputtomia optimoijia tällainen sivilisaatio ei olisi mahdollinen. Ja meitä edelläkävijöitä ja oman tien kulkijoita on monia, sillä ei esimerkiksi kirjastoaukion tasaisen nurmen keskelle synny polkua yhdessä yössä. Se vaatii valtaisan ihmisjoukon systemaattista yhteistyötä. Kollektiivista asennetta, joka saa ihmiset kulkemaan sieltä, mistä on hyvä kulkea, eikä sieltä mistä joku toinen määrää. Polku syntyy päiviä, viikkoja, kuukausia ja jopa vuosia kestävän prosessin tuloksena, ei minään satunnaisena päähänpistona. Polku on suurenmoinen luomistyö ja jättimäinen NPS-asiakastyytyväisyystutkimuksen tulos, joka on hierottu muistomerkiksi maahan. Se on osallisena olemista ja kaupunkilaisten merkittävä panos oman ympäristönsä kehittämiseen. Sellaisena sitä pitäisi vaalia ja kunnioittaa.

Viisainta mitä suunnittelija tällaisessa tilanteessa voi tehdä, on piirtää asemakaavaansa tuo polku ja antaa ihmisten nauttia siitä. Oikein viisas suunnittelija tilaisi jopa kivimiehet rakentamaan polulle reunakivetykset ja järjestäisi suuret avajaisseremoniat tälle uudelle väylälle. Tosin siinä piilee se riski, että ainakin minä alkaisin pian vierastaa liian nätiksi laitettua väylää ja pian alkaisi jo uusi polku rakentua johonkin sen viereen.

Tänään vanhempi rouva pysäytti minut työmatkallani. Tätä normimummoa otti ilmeisesti pannuun, kun minä en istunutkaan hänen maailmankuvaansa, vaan raahasin itseni siveellisten rajojen ulkopuolelle ja asetuin poikkiteloin valtavirran mielipiteen kanssa. Käyskentelin parin pikku istutuksen välistä, mutta varoin kyllä tarkkaan astumasta kenenkään vaivalla istuttamien kasvillisuuksien päälle. Ehkä minä myös näytin hänen mielestään vähän hampuusilta, nyt kun minulle on kasvanut parta ja pukeudun kuin köyhän miehen nuuskamuikkunen tai kaivoskoneisiin itsensä viikonlopuksi kahlitseva ituhippi. Lukuunottamatta uusia lenkkareitani.

Mitä ihmeen mörkö minusta on tullut? No se mummo ainakin säikähti, kun murahdin sille kuin vesikauhuinen bernhandilainen ja käskin painua helvettiin muita määräilemästä. Tai olisin halunnut sanoa, mutta en sanonut. Olen sen verran kohtelias kuitenkin vanhempaa väkeä kohtaan. Eikä minua se normimummo ärsyttänyt, vaan oma ahdistuneisuuteni ja aikaisemmin aamulla päiväkodistani saamani paperit. Taas on miljoona lippulappua täytettäväksi ja varhaiskasvatuksen kysymyspatteristo vastattavaksi. Minä olen tunnelukossa oleva alisuoriutuja. Ei minulta voi odottaa liikoja. Tai siis ei minulta voi odottaa edes perusjuttujen hoitamista.

Pomppaan riemukkaasti maahan jätetyn koiranpaskan yli. Eikös nämä pitäisi nykyään kerätä johonkin pusseihin ja viedä pois kunnon kansalaisten ja hampuusien jaloista pyörimästä ja hienojen rouvien nenistä haisemasta. Saattaahan sen jonkinlaista vastarintaa ja anarkismia olla tämäkin. Fuck the Police! Sama keski-ikäinen hurjapää jättänee polkupyörän takavalon asentamatta, ajelee autollaan pari ylimääräistä kierrosta kaupunkikeskustassa vaikkei saisi ja jättää palauttamatta astiat buffet-ravintolan palautuspisteeseen. Ihan vain, koska voi ja koska haluaa kokea elävänsä edes joskus.

Nyt seison konttorin ovella. Olen unohtanut avaimet kotiin ja on pakko soittaa konttorin ovikelloa. Joku työkavereista joutuu nousemaan tuolistaan ja raahautumaan avaamaan oven minulle. Vaivaannuttava hetki, joka ei selittelemällä parane. Naamioidun taas tavalliseksi toimistotyöntekijäksi ja alan käyttäytyä. Tästä se urapolku lähtee taas nousuun.

Anarkiaaaaaa!

Sinä saat seuraavaksi kirjoittaa siitä kuka olisit, jos et olisi sinä. Nyt saa ihan vapaasti tulkita taas tehtävänantoa.

– Jussi