Itsekritiikin löysäämistä

”Mitä sitten, jos vaikka kirjoitankin huonon runon? Seuraavalla kerralla kirjoitan ehkä paremman.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 24.01.2020 klo 01:15

Ystäväni,

En tiedä, mihin olen aikani laittanut tällä menneellä viikolla! Nyt on kuitenkin se tilanne, että minä, joka yleensä kulutan minkä tahansa kirjoittamiseen vähintään kaksi päivää, joudun nyt kirjoittamaan tämän kirjeen kahden viimeisen tunnin aikana, jotka torstailla on vielä annettavanaan.

Käytin myös häpeilemättä hyväkseni unohdustasi antaa viime kirjeessäsi minulle kirjoitusaihe, enkä siis ole kirjoittanut mitään. Tosin aiemmin tänä iltana, kun otin ensimmäisen kerran läppärin syliini aloittaakseni kirjeen kirjoittamista, aloinkin yllättäen aivan spontaanisti kirjoittaa runoa! Se on hieman vaiheessa vielä, joten en uskalla luvata lähettäväni sitä tämän kirjeen ohessa. Mutta mikäli se tässä viime hetkillä valmistuu, niin saat sen lukea.

Myöhäisillan aherrusta. Kissa on jo siirtynyt unten maille.

Olen todella iloinen, että päätit tehdä nuo dramaturgian ennakkotehtävät ja pyrkiä opiskelemaan. Voin helposti kuvitella sinut näytelmäkirjailijaksi! Sinulle on kertynyt jo niin paljon kokemusta tekstien tulkitsemisesta teatterilavalla, että siitä on varmasti suurta hyötyä näytelmien kirjoittamisessa. *Potkis* siis ennakkotehtävien kirjoittamiseen! Toivottavasti pääset jatkoon ja sitä kautta kouluun. Ja jos taas et, niin oletpa ainakin kirjoittanut jotain tavoitteellista ja merkityksellistä.

Tuli mieleen, että olenhan itsekin hakenut takavuosina samaiseen kouluun, samaiseen koulutusohjelmaan… Sain kansalaisopiston näyttelijänlinjan dramaturgian kurssilla melko vahvan innostuksen kirjoittamiseen. Kirjoitin silloin käsikirjoituksen kuunnelmaan, joka toteuttamanani ansaitsi peräti kunniamaininnan kansalaisopistojen kuunnelmakilpailussa. (Kuuletko henkselieni paukkuvan?) Siitä rohkaistuneena kirjoitin seuraavana keväänä ennakkotehtävät ja lähetin ne suurten toiveiden siivittämänä Teatterikorkeakouluun. En päässyt edes pääsykokeisiin. (Raks poks, henskelit katkes ja housut ratkes.) Tajusin tätä muistellessani, että tämä on juuri täydellinen demonstraatio siitä, miten toimin huonoa palautetta saadessani: En nimittäin ole kirjoittanut vapaaehtoisesti mitään tuon saamani hylkäyksen jälkeen!

Hankalaa tuossa hylyssä oli se, että tehtävistä ei annettu minkäänlaista palautetta. En siis tiedä, oliko alkumetreillä karsiutumiseni syy pienoisnäytelmässä (johon olin itse asiassa melko tyytyväinen), novellianalyysissäni vai kenties opiskelijaksi hakemisen perusteluissani. Päätin varmuuden vuoksi, että olin sysihuono noissa kaikissa, eikä minun täten kannata jatkaa minkäänlaista kirjoittamista.

Tämä kirjeenvaihto (ja varsinkin nuo tehtävät) on siis todella iso askel minulle. Mutta toisaalta nyt, kun päätös tästä on tehty, olen pikkuhiljaa kallistumassa ajattelemaan, että eipä minulla tässä ole mitään menetettävää. Mitä sitten, jos vaikka kirjoitankin huonon runon? Seuraavalla kerralla kirjoitan ehkä paremman. Ei kai kukaan kirjoittaja suolla kynästään pelkkiä timantteja? Eiköhän Leinon Einokin ole aikanaan muutamia paperitolloja survonut roskikseen.

Tämä ajatus mielessäni päätin tehdä jotain itselleni todella epätyypillistä. Aion nimittäin liittää tähän kirjeeseen mukaan keskeneräisen runon. Ihan vain siksi, että en ehtinyt kirjoittaa sitä loppuun mutta myös siksi, että minua kiehtoo ajatus siitä, että näytän sinulle myös kirjoittamiseni prosessia, enkä vain lopputulosta. Kello on jo reilusti yli puolen yön, enkä enää näin väsyneenä jaksa keskittyä tuohon runon tunteeseen. Toivottavasti seuraavaan kirjeeseen kirjoitan sen valmiina – tai ainakin seuraavassa vaiheessaan. Pyydän, että (mikäli haluat kommentoida,) hillitset itsesi ja kommentoit runoa vasta, kun ilmoitan sen olevan valmis. Tällä hetkellä siinä on osasia, jotka ovat omastakin mielestäni joko epäaitoja tai liian tavanomaisia tai liian jotain ja liian vähän jotain. No, joka tapauksessa se ei ole valmis. Haluan olla siihen itse tyytyväinen, ennen kuin altistan sen kritiikille. (Miksi sitten altistan sen ylipäätään katseelle? En minä enää edes tiedä. Haluan vain nukkumaan.)

Kuuset kaartuvat ylleni
tummien havujen läpi sataa lunta
Sinut vietiin tänään
vietiin rinnastani sydän
tyhjässä onkalossa  
elämän rippeet etsivät toisiaan
kaikuna poukkoilee kaipaus

Mitä minä teen sillä ajalla
joka sinulta jäi
mikään ei enää ole
tarkoitukseltaan samaa
ei elämä
aika
eikä tila välillämme

Olisinpa tiennyt
tavallinen olikin ainutkertaista
et ottanut minua mukaan
joten tässä minä makaan
vanhojen kuusten keskuudessa
hiutaleiden kutitus poskillani
muistuttaa
olenhan silti elossa


Tästä on hyvä jatkaa.
Pidän edelleen voimassa sen viimeksi antamani tehtävän eli mielipidekirjoituksen. Kunhan saat ennakkotehtävät kirjoitettua ja ehkä ansaitusti myös levätä kirjoittamisurakan jälkeen, niin ota työn alle jokin sinulle tärkeä asia, josta haluat ihmisten tietävän ja kerro se niille!

Vaihtoehtoisesti voit tietenkin myös kirjoittaa ihan mitä haluat, kuten minäkin tällä kerralla tein. Jos tekee mieli kirjoittaa vaikkapa runo eilisen teeren teehetkestä, niin anna palaa. Luovuuttahan ei kannata rajoittaa.
Nyt minä menen nukkumaan. On jo aikakin.

Annastiina

Huijarisyndroomaa ja uusia haasteita

”Oli kiinnostavaa huomata, miten samoja ajatuksia liikkuu luovan alan ja taiteen lisäksi niin akateemisessa maailmassa, yrittäjien piirissä kuin urheilijoidenkin joukossa.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 21.01.2020 klo 1:29

Rakas ystävä,


Olen niin ylpeä! Sinusta, minusta, meistä. On ihanaa lukea edellisessä kirjeessä lähettämiäsi runoja ja nyt novelliasi. Olen todella otettu siitä, että juuri minä saan niitä lukea. Varsinkin kun tiedän kokemuksesta, miten pelottavaa niiden kirjoittaminen ja lähettäminen voi olla ja on. Sitä kun paljastaa itsestään aina jotain kirjoittaessaan vaikka fiktiota kirjoittasikin, ja se jos mikä on suuri luottamuksen osoitus vastaanottajaa kohtaan.

Kirjekaverit Jussi Olavi Jokinen
Tässä olen hiihtohississä ja esitän, ettei pelota yhtään

Olen myös todella onnellinen, että todella kirjoitit tuon novellin. Kirjeesi alkupuolella jo hetken pelkäsin, että luistat tehtävästä, mutta ah, mikä onni olikaan, kun kirjeen lopussa odottikin iloinen yllätys. Ja jälleen, sait lyötyä minut ihan ällikällä. Ajatukseni tehtävää laatiessa oli itse asiassa ihan erilainen ja olisin ehkä itse kirjoittanut novellin tylsästi jonkun ulkopuolisen silmin. Jonkun joka katsoo ja tarkkailee eläintä. Mutta totta kai sinä kirjoitit jotain paljon parempaa, jotain missä tämä oman elämänsä gepardi on niin lähellä lukijaa. Toisaalta en ole yhtään yllättynyt, että sinä pystyit siihen, koska tiedän, että sinulla on ihan mielettömän vahva ymmärrys eläimistä ja ainakin minun näkökulmastani ihan ainutlaatuinen suhde eläimiin ja luontoon ylipäätään. Ymmärrät ja osaat eläimiä ja se näkyi myös tekstissä. Minusta oli ihan mahtavaa päästä hetkeksi kissan pään sisään katsomaan maailmaa näkökulmasta, joka on itselleni muuten hyvin vieras. Eikä fiilis ollut ollenkaan niin satukirjamainen, kuin ehkä kirjeesi mukaan ennalta pelkäsit.

Luonnon ja eläinten lisäksi analysoit ja havainnoit muuten ihailtavan täsmällisesti myös omia tuntemuksiasi nyt ja menneisyydessä luovaan työskentelyyn liittyen. Kuulisin ja lukisin siitä mielellläni vielä lisääkin, koska uskon, että tässä ollaan loppujen lopuksi jonkin varsin universaalin ja yleisen asian äärellä.

Häpeä ja siitä juontuva pelko lukitsee meidän luovuutemme niin helposti. Ja tavalla tai toisella se saattaa kahlita meistä siis aika isonkin osan. Näin ainakin omiin ajatuksiini peilaten vedän suoria tulkintoja sanoistasi. Epävarmuuden takana on yleensä pelko häpeään joutumisesta. Jos ”totuus” paljastuisi niin kaikki nauraisivat tietäessään miten huono oikeasti olenkaan. Hus pois, sellaiset ajatukset!

Kävin muuten tällä viikolla puhumassa eräässä tilaisuudessa empatiasta ja vuorovaikutuksesta, ja tilaisuuden kärkenä oli juurikin huijarisyndrooma, josta mekin olemme aiemmin keskustelleet ja jonka piiriin luullakseni nuo sinunkin kirjeessä kuvailemasi ”oireet” hyvinkin kuuluvat. Sen otannan perusteella kyseessä on kyllä hyvin yleinen ongelma ja siitä on syytä puhua ja kirjoittaa mahdollisimman paljon. Vertaistarinoiden kautta sitä ehkä itse kukanenkin sitten huomaa, että ihan tavallisiahan tässä ollaan. En sen kummemmin ruodi tilaisuudessa käytyjä keskusteluja, mutta oli kiinnostavaa huomata, miten samoja ajatuksia liikkuu luovan alan ja taiteen lisäksi niin akateemisessa maailmassa, yrittäjien piirissä kuin urheilijoidenkin joukossa.

Aika hurjan lupauksen ja sitoumuksen olemmekin tässä siis tehneet. Taistelemme omia aika syvällä olevia tunteita ja pelkoja vastaan. Onneksi tiedän, että voin luottaa sinuun, eikä minun tarvitse pelätä tuomiota saati sen vilpillisyyttä, päinvastoin. Tässähän ollaan yhteisellä matkalla kohti parempaa versiota omasta itsestään.

Tilaisuudessa puhuimme myös armosta ja ennen kaikkea armollisuudesta itseänsä kohtaan. Aionkin nyt olla esimerkillisen armollinen itselleni. Tunnustan syntini eli sen, etten ole toteuttanut antamaasi tehtävää. Mielipidekirjoitus on ihan mielettömän hyvä tehtävä, ja olen miettinyt moneen otteeseen, että niitä pitäisi kirjoittaa paljon enemmän.

Ylipäätään ihmisten, jotka pitävät esimerkiksi empatiaa, ihmisarvoja ja tasavertaisuutta tärkeinä asioina, pitäisi kirjoittaa julkisesti paljon enemmän. Varsinkin paikallisesti ja paikallislehdissä tai jossain sen tyyppisillä areenoilla. Ja lupaan vielä toteuttaa tuon tehtävän ja ihan oikeasti lähettää sen ainakin tyrkylle johonkin lehteen.

Kirjekaverit Jussi Olavi Jokinen Pyhätunturissa
Terveisiä Lapista ja Pyhätunturista!

Perusteluni tehtävän tämänkertaiselle tekemättömyydelle on kuitenkin onneksi kirjoittaminen. Kuten sinulle eräässä viestissä mainitsinkin, niin otin itselleni haasteeksi kirjoittaa Teatterikorkeakoulun dramaturgian ja näytelmän kirjoittamisen koulutusohjelman pääsykokeiden ennakkotehtävät. Olenkin hyvin ylpeä siitä, että tässä on nyt parin päivän aikana syntynyt jo 9 sivua näytelmätekstiä ja pari lyhyempää kirjoitelmaa muun muassa siitä, miksi haluaisin opiskella.

Ehkä tämä tempaus syntyi osittain siitä mainitsemastasi mielekkyyden ja tarpeellisuuden kaipuusta. Minullakin on aina ollut suuret luulot itsestäni ja ehkä ripauksen verran vähemmän sitä itsekritiikkiä. Ystävät ovat kuvailleet minua epärealistiseksi optimistiksi ja olen aika ylpeä siitä.

Päämäärät ovat kuitenkin minulle tosi tärkeitä ja ne motivoivat tekemään kaikenlaista. Tällä kertaa kokeilen tätä tosin osittain ihan vain seikkailumielellä, mutta pistän kyllä hakemuksen sisään ja pelaan oikeilla panoksilla. Tuleepahan haastettua itseään tässä. Laitan noita tekstejä sinulle vähän myöhemmin tällä viikolla luettavaksi ja kommentoitavaksi. Deadline on perjantaina.

Kirjeeni tulee perille taas reippaasti tiistain puolella mutta jostain syystä tämä yöaika inspiroi minua kirjoittamaan enemmän kuin päivä. Päivällä on liikaa kaikkea muuta aina. Yöllä koko muu maailma on hiljaa ja minä saan kirjoittaa rauhassa.

Jään odottamaan innolla seuraavaa kirjettäsi. Soitellaan myös tällä viikolla ja jutellaan.

– Jussi

Itsetutkiskelua

”Ei kannata edes aloittaa, kun en kuitenkaan ole tarpeeksi hyvä.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 16.01.2020 klo 22:00

Ystäväni,

Kiitos kirjeestäsi! Kiitos rohkeudestasi, rehellisyydestäsi ja itsesi likoon laittamisesta!

Luin kirjeesi heti aamulla herättyäni. Ensimmäinen kirjoituksesi yhteyden etsimisestä sai minut itkemään, Jeesus-runo taas nauramaan. Herätit siis kirjoituksillasi tunteita. Hyvä, oman elämäsi Juice!

Hauskaa, että kirjoitit runosi välittämättä riimeistä tuon taivaallista. Itse kamppailin viime viikolla juuri niiden kanssa! Huomasin, kuinka automaattisesti riimit vain tulevat, enkä sitten lopultakaan päässyt niistä eroon vaikka olisin halunnut. Aikeenani oli kyllä kirjoittaa vielä yksi kuolemaa käsittelevä runo, jossa riimejä ei olisi mutta aika ei sitten riittänytkään enää siihen. Ehkä vielä tässä jonain päivänä…

Minullakin on ollut hankalaa saada aikaiseksi tätä toista kirjettä. Samoin tahmoo sen tehtäväkseni antamasi houkutusnovellin kirjoittaminen. Itselläni ei ole kyse kiireestä, enhän tällä hetkellä ole edes töissä. Mutta jostain syystä viime viikolla kirjoittaminen oli helppoa ja hauskaa, kun taas tällä viikolla olen istunut tunteja tietokoneen ja vihkon äärellä tuijottaen tyhjyyteen. Olen saanut aikaan pari typerää piirrosta teeman ympärille (todetakseni, että piirrän edelleen ihan samalla tavalla kuin yläasteikäisenä). Piirrellessäni keksin kyllä myös idean novellia varten. Se on hyvä juttu. Lisäksi olen kirjoittanut idean alle muutamia kappaleiden alkuja. Yhtään kokonaista kappaletta ei kuitenkaan ole syntynyt, eikä kokonaisuus ota hahmottuakseen. Tekisi mieli syyttää aihetta… Kuka antaa aiheeksi novellin eläimen näkökulmasta?! Emmehän me ihmiset edes tiedä, millä tavalla eläin ajattelee! Uskoisin, että ei ainakaan ihmisten kielellä! Jos eläimen laittaa puhumaan kuten ihminen, voiko lopputulos olla mitään muuta kuin satu? ”Olen pieni nalle vain, pörheä, lapset mua rakastaa…”   

Joskus piirtely auttaa ajattelutyöhön keskittymisessä. Parhaimmillaan siitä saa uusia ideoita.

Jonkinlainen alakuloisuus on taas läsnä pitkästä aikaa. Se tekee kaikesta toimimisesta vaikeaa. Ei tämä mitään vakavaa ole, ja menee varmasti ohi taas jonain päivänä. Mutta tällä hetkelläkin esimerkiksi seinän tuijottaminen vetää minua enemmän puoleensa kuin tämä kirjoittaminen. Nyt ovat kuitenkin käsillä torstain viimeiset hetket, ja kuten sinäkin, myös minä aion pitää kiinni tästä kirjeenvaihdosta. Jollain tavallahan se rutiini on luotava. Vaikka sitten pakolla.

Mietin tätä kirjoittamisen vaikeutta, ja sitä, mistä kaikesta se hankaluus ja motivaation puute kumpuaa. Joskus minun on vaikeaa saada asioita aikaan ihan vain siksi, että en käsitä, mitä varten teen niitä. Mitä mieltä on kirjoittaa runoja pöytälaatikkoon? Miksi kirjoittaisin novellin, jos en saa sillä aikaan mitään?

Olen ainakin jostain ala-asteikäisestä saakka omannut omituisen yhdistelmän suuria luuloja itsestäni ja toisaalta huonon itsetunnon. Tämä kombinaatio toimii yhdessä niin, että kun alan tehdä jotain asiaa – oli se sitten kirjoittamista, piirtämistä tai vaikkapa historian kokeeseen lukemista – kuvittelen itseni valmiin aikaansaannokseni kanssa suoraan huipulle. Mielikuvissani olen vähintäänkin koulun paras ainekirjoittaja ja kaupungin paras piirtäjä. Koevastauksiani juhlitaan opettajainhuoneessa suorastaan ihmelapsen tekosina. Nämä mielikuvat päässäni alan sitten vetää ensimmäistä viivaa paperille. Ja eihän se koskaan näytä siltä, miltä sen haluaisin näyttävän. Totean aina heti alussa, että en tule ylettämään asettamaani rimaan, ja siitä alkaa alamäki. En minä pysty tähän. Minä olen superhuono! Ja kun sitten lopulta saan tekeleeni valmiiksi, ja se yleensä arvioidaan vähintään hyvin, yleensä kiitettävin arvosanoin, ihmettelen, etteivät opettajat ja muut arvioijat näe tulosteni oikeaa tasoa. Kuinka tyhmiä he oikein ovat? Taas he luulevat minun olevan hyvä vaikka oikeasti olen aivan keskinkertainen, enkä riitä mihinkään! 

Samanlainen ajatusmalli jatkuu edelleen jossain määrin. Toki olen iän myötä oppinut vähän suitsimaan ennakko-odotuksiani ja myös arvioimaan aikaansaannoksiani hieman realistisemmin. Mutta siltikin saan itseni silloin tällöin kiinni ajattelemasta: Ei kannata edes aloittaa, kun en kuitenkaan ole tarpeeksi hyvä. Minun on myös vaikeaa luottaa kenenkään palautteeseen koskien omia tekeleitäni. Jos saan hyvää palautetta, ajattelen (ainakin alitajuisesti) että palautteen antaja ei ole aivan tehtävänsä tasalla, kun ei tajua tässä olevia virheitä. Negatiivinen palaute on helpompaa ottaa vastaan – tosin silloin lopputuloksena saattaa olla se, että lakkaan (ainakin joksikin aikaa) tekemästä sitä asiaa, josta sain pyyhkeitä.

Tällaisia ajatuksia tällä kertaa pyörii päässä. On hyvä, että ne tulevat kirjoitetuiksi ulos ja näkyville. Se on kai ensimmäinen askel siihen, että asiat alkavat muuttua.

Edellisessä kirjeessäsi pohdiskelit omasta elämästäsi kirjoittamista. Oma elämä, omat kokemukset, ajatukset ja tunteet ovat aidointa, mitä voi kirjoittaa. Ainakin ne ovat täyttä totta. En ehkä sanoisi, että se on helpoin tie aloittaa kirjoittaminen – mutta uskoisin, että se on palkitsevaa. Osuvasti kirjoititkin tämän kirjeprojektimme olevan myös itsensä hoitamista. Kirjoittaminenhan on asioiden käsittelyä. Jos näkee sen vaivan, että järjestelee tuntemuksensa siihen malliin, että saa niistä ymmärrettäviä lauseita, ajatukset järjestyvät pakostakin ymmärrettäviksi myös itselle. Silloin ehkä voi nähdä asiat uudessa valossa. Kirjoittaminen on ikään kuin keskustelua itsensä kanssa. Eihän siinä voi olla kasvamatta ja kehittymättä!

Mielekkyyden ja tarpeellisuuden kaipuusta syntyi seuraava tehtävä sinulle. Haluan, että laadit lyhyen mielipidekirjoituksen itsellesi tärkeästä asiasta johonkin lehteen. En tarkoita, että se olisi pakko lähettää julkaistavaksi mutta kirjoita silti niin kuin sen haluaisit lehdestä luettavan. Saatanpa itsekin kirjoittaa tämän saman tehtävän. Jospa jo huomenna olisi vähemmän harmaa päivä, ja inspiraatio pääsisi valloilleen..? (Tai perspiraatio, kuten äitini aina vitsikkäästi lohkaisee.)
Toivon sinulle hyviä kirjoitustuulia!

Annastiina

Ai niin, vielä se hitsin novelli! Eli saanko esitellä: Houkutusta käsittelevä novelli, jonka päähenkilö on eläin!


Maljakko

Olen koko aikuisikäni pitänyt itseäni pidättyväisenä ja hyvin käyttäytyvänä. Olen toimissani harkitsevainen enkä koskaan nosta tassuani toisia vastaan. Tai no, joskus minun on täytynyt muistuttaa Mustia oman tilani rajoista. Nykyään riittää jo pelkkä etutassun kohottaminen, jos Musti tulee liian lähelle: Mustilla on hyvä muisti vaikka älyssä ei niin paljolti kehumista olekaan.

Annan itsestäni aina viisaan vaikutelman, ja viisas minä olenkin. Tiedän paljon asioita. Tiedän äänistä, milloin ulkona sataa vettä ja milloin siellä on pakkasta. Silloin minä en mene ulos. Tiedän, milloin ihminen aikoo nousta sohvalta ja milloin hän on heräämässä. Silloin minä osaan johdattaa hänet ruokakaapilleni ja joskus hän tajuaa antaa minulle sieltä ruokaa. Osaan hypätä ikkunalaudalle pudottamatta ainuttakaan esinettä. Tiedän, että huonekasveja ei saa syödä.

Viikseni ovat järjestyksessä, näetkö, ne asettuvat riveittäin muodostaen kasvojeni sivuille kauniit symmetriset viuhkat. Minä olen nähnyt. Katson joskus itseäni peilistä. Pidän turkkini kunnossa. Nuolen sen läpikotaisin puhtaaksi joka päivä aterian jälkeen ja iltaisin ennen kun käyn nukkumaan. Olen aika notkea, minä yletän kielelläni jopa hännäntyveen. Sieltä täytyy vähän kammata hampailla, tiedätkö, jotta ihon lähellä olevat karvantyvet puhdistuvat. Kaikki eivät siihen taivukaan. Mutta minä olenkin solakka. Syön vain minulle annetun annoksen enkä varastele ruokaa muiden lautasilta. Tiedän, kuinka käy, jos syö liikaa kerralla. Silloin tulee oksennus. Minä tiedän sen, olenhan itsekin ollut joskus nuori ja hupsu. Tosin siitä on jo kauan.

Mutta kun nyt istun tässä keittiön pöydällä, tunnen oloni jotenkin hassuksi. Ihminen laski juuri äsken eteeni maljakon. Siihen aivan minun eteeni. Sitten hän kääntyi pois ja alkoi rapistella papereita tiskipöydällä. Papereista paljastui kukkia ja nyt ihminen askartelee niiden parissa.

 Maljakko kimaltelee valossa. Sen läpi kulkeva auringonvalo piirtää pöytään kuvioita ja lasisen pinnan sisällä liikkuva vesi saa ne liikahtelemaan. Stimuloivaa. Tunnen selkänahassani värähdyksen, joka kulkee niskastani aina hännänpäähän saakka. En voi estää häntääni liikahtamasta innostuneena. Mahanpohjassa tuntuu samalta kuin joskus pentuna, kun leikki sisarusteni kanssa vei mukanaan, eivätkä ajatukset yltäneet samaan paikkaan. Valon leikki pöydällä vangitsee katseeni. Lihakseni jännittyvät. Vaihtelen painoani takajalalta toiselle kunnes tiedän oikean hetken koittaneen. Valon pisaralla ei ole mitään mahdollisuuksia päästä karkuun! NYT!

Lasin iskeytyminen lattiaan, ihmisen huuto, minä juoksen kuin gepardi! Vasta omassa unipesässäni ajatus ehtii kanssani samaan paikkaan.

Minäkö se olin?

Omakohtaisia aiheita

”Minun on ilmeisesti alettava etsiä iloa elämään, kun kuolema tuntui paljon helpommalta aiheelta kirjoittaa kuin elämä.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 14.01.2020 klo 0:23

Rakas ystävä,

Tämä on ollut kauhea päivä. Paskaa! Olen yrittänyt luoda kirjoittamisen rutiinia ja varasin alunperin koko päivän sitä varten, että kirjoitan erilaisia asioita, kokeilen ja leikin. Ideoita on pyörinyt päässä pitkin viikkoa ja viimeisin kirjeesi lisäsi vielä paloa ja poltetta päästä kirjoittamisen äärelle. Mutta pala palalta minä itse murensin oman suunnitelmani, lupasin käydä palaverissa, sitten vielä toisessa… tuli puhelu ja yllättävä virallinen kirje, johon piti reagoida (muka) heti. Ja ihan aamusta tietysti myös väsytti ja laiskotti huonosti nukutun yön jälkeen. Äääh, tämä on perseestä. Minä olen perseestä.

Tieni luovuuteen

Minun haasteeni kirjoittamisessa on ehdottomasti rutiinien luominen. Olen laiska ja saamaton, ja tietysti myös vähän pelottaa aina laittaa omaa tekstiä paperille. Kuten eräs ystäväni totesi, kirjoittaminen on aina vähän pakko vaikka siitä kuinka unelmoisi ja nauttisi. Minä olen itse pahin viholliseni, en osaa sanoa ei asioille, jotka ovat muka tärkeämpiä kuin minun kirjoittamiseni. Päinvastoin, olen hanakka keksimään esteitä kirjoittamiselleni.

Siksi nämä kirjeet ovat pelastukseni ja näistä aion pitää kiinni. Vaikka en kirjoittaisi koko päivänä mitään muuta, niin tämän kirjeen minä kirjoitan. Siitä muodostuu pikku hiljaa rutiini, jota opin noudattamaan. Ehkä jo ensi maanantaina olen viisaampi ja vahvempi, eikä aikani kulu muuhun puurtamiseen vaan istun oikeasti kirjoituspöydän ääressä nauttimassa kirjoittamisesta. Tai ehkä inspiraatio, aika ja aikaansaavuus yllättävät minut jo aiemmin tällä viikolla.

Kiitos kuitenkin vielä kirjeestäsi. On huojentavaa kuulla, etten ole kamppailuni kanssa yksin.

Kirjoittamasi runo oli aivan mahtava. Ränttätänttä ei todellakaan ollut se, mitä odotin ja olen aivan hurmaantunut! Varsinkin ensimmäisen runon ensimmäiset säkeet saivat minut purskahtamaan ääneen. Kuolema on ollut omassa elämässä vähän turhankin lähellä, vähän turhankin paljon. Kirjoittamissasi sanoissa purkautui niin suorasukaisen kauniilla tavalla totuus, ja lopulta runo lipui hyvin aidon ja rehellisen tuntuiseen loppukaneettiinsa lämpö on vielä, vaan valoa ei. Niin se on. Eikä sinun tarvitse selittää runoasi minulle, se selitti itse itsensä ja tuli osaksi tajuntaani.

Seuraavan tekstikappaleen inspiroiduin kirjoittamaan runosi luettuani.

  Yhteys

  Isä kuoli kuusi vuotta sitten. Teki itsemurhan ja katosi elämästäni kuin sormia napsauttamalla. Isä ei yllättäen varoittanut etukäteen, eikä sen puoleen jättänyt selittävää viestiä jälkeensä. Tavallaan se ei ollut yllätys, vaan masentuneen ja elämänhalunsa menettäneen ihmisen ratkaisu. Uskomatonta se oli, vaikka aavistin, kun mummo soitti niin aikaisin aamulla, että tulossa ei ollut hyviä uutisia. Loppu oli tullut, isä oli vetänyt töpselin seinästä.
Yritin jo siinä hetkessä vielä tavoittaa isän. Kuulla, haistaa, nähdä ja muistaa voimakkaasti jotain hänestä. Olisin halunnut soittaa isälle. Monta viikkoa, kuukausia yritin tavoittaa häntä. Yritin saada yhteyden. Etsin häntä paikoista, joissa olimme olleet yhdessä. Etsin minulle jätettyä viestiä. Etsin kanavaa, jonka kautta vielä saisi yhteyden. Etsin lapsuuden kotipihasta. Etsin jalkapallokentältä ja yhteisiltä lenkkipoluilta. Etsin isän avopuolisonsa mökiltä, jonka terassille isä hirtti itsensä. Etsin parrusta, johon köysi oli kiinnitetty. Olisin etsinyt hirttoköyden silmukasta, jos se olisi ollut vielä jäljellä. Minulla oli tarve saada yhteys vielä kerran.
Lopulta etsin tietysti arkusta kappelin kellarissa, hetkeä ennen hautajaisia. Etsin virsistä ja tutuista lauluista. Etsin ystävistä ja tuttavista. Mutta ei sitä yhteyttä löytynyt sieltäkään. Löytyi vain tyhjä kuori, ei selitystä eikä isää. Yhteys oli poikki. Sitä yhteyttä etsin välillä vieläkin. Metsän puista, jälkeen jääneistä esineistä ja joskus jopa hautakivestä. Mutta se yhteys on poikki.
Vain yhtä kautta olen onnistunut kuulemaan, haistamaan, näkemään ja muistamaan. Omien lasteni kautta. Olemalla isä heille, niinkuin isä oli minulle. Signaali on vahva ja kuuluvuus hyvä.

Tämä teksti on käytännössä totta, niin todellista kuin pystyin aiheesta ja minulle tapahtuneista asioista nyt kirjoittamaan. Keskustelin kirjoittamisesta erään yhteisen ystävämme kanssa ja tuli puheeksi, että minulle hyvä tapa aloittaa voisi olla kirjoittaa ihan suoraan omasta elämästä.

Kuuntelin tässä taannoin norjalaisen Karl Ove Knausgårdin samannimiseen kirjasarjaan pohjautuvan kuunnelmasarjan ”Taisteluni” (Min Kamp), joka on todella ronskin omaelämäkerrallinen teos (jopa niin röyhkeästi ettei hänen läheisten ihmistensä nimiä ole muutettu) ja aika vavisuttava kuvaus nuoren miehen kasvusta kirjailijaksi, elämän raadollisuudesta ja suurista virheistä, jotka tahtomatta perityvät sukupolvelta toiselle. Knausgård on jopa itseään vahingoittavan rehellinen ja dokumentaarinen kerronnassaan ja on varmasti loukannut todella monia hänelle rakkaita ja läheisiä ihmisiä teoksellaan.

Ihan näin pitkälle en ole omassa kirjoittamisessa ajatellut mennä, mutta toisaalta koen kyllä itseni tarkastelun varsin helpoksi ja hedelmälliseksi tavaksi aloittaa kirjoittaminen. Ehkäpä suoraan synteihin syöksymällä, vapaudun niistä, eikä enää tarvitse pelätä kirjoittaa mitään.

ENSIMMÄiNEN RUNO ELÄMÄNILOSTA

Vittu jee!
Jeesus tulee!

TOINEN RUNO ELÄMÄNILOSTA

Listasin tähän joukon asioita, jotka tekevät minut elämässä iloiseksi.
Hyvä keskustelu.
Kuppi hyvää teetä.
Hetki näyttämöllä.
Aito ja puhdas yhteys toiseen ihmiseen.
Häpeämättömyys.
Oma rauha.
Lista päättyy tähän.

KOLMAS RUNO ELÄMÄNILOSTA

Elämänilo = Lapsi
Lapsi + Hetki aikaa = Leikki
Leikki + Lapsi = Yllätyksiä täynnä
Yllätys + Häpeämättömyys = Elämänilo
Elämänilo = Lapsi


Ole hyvä, olen vastannut haasteeseesi. Oli yllättävän vaikea haaste minulle, mutta olen tyytyväinen. Minun on ilmeisesti alettava etsiä iloa elämään, kun kuolema tuntui paljon helpommalta aiheelta kirjoittaa kuin elämä. Kiitos haasteesta, se teki hyvää ja ravisutti mieltä.

Nyt olen myöhästynyt kirjeen lähettämisestä ja kello on jo 20 minuuttia tiistain puolella. Annan sen itselleni anteeksi, kirjoitinhan kolme upeaa runoa antamastasi aiheesta. Olen oman elämäni Juice Leskinen.

Kiitos rohkeudestasi ja rehellisyydestäsi tämän yhteisen haasteemme edessä. Ei todellakaan ole helppoa asettua kirjoittamaan ja vielä vähemmän helppoa on olla kritisoimatta itseään ja lähettää tekstejä luettavaksi toiselle ihmiselle. Kiitos kun saan kanssasi hoitaa itseäni ja löytää tien takaisin kirjoittamisen nautintojen äärelle. Paikkaan, josta olen ollut liian kauan poissa.

Heitän haasteeksi sinulle ihan pienen novellin kirjoittamisen. Teemana on houkutus ja haluan, että novellin päähenkilö on jokin eläin. Nyt menen nukkumaan. Odotan innolla seuraavaa kirjettäsi. Nautin niistä suunnattomasti.

– Jussi

P.S. Älä katso Ruusun nimi -tv-sarjaa. Se oli erittäin hyvä, mutta älä katso silti. Se ei ole se kirja. Joskus mielikuvat on parempi pitää puhtaana.

Nytkö se jo alkoi

”Se, että uskon tämän olevan sinulle yhtä tärkeää kuin itsellenikin, merkitsee minulle paljon ja antaa rohkeutta tulevaan kirjoittamiseen.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 09.01.2020 klo 13:07

Ystäväni,

Pääsit yllättämään ensimmäisellä kirjeelläsi! Olin jotenkin aika varma, ettei tässä joululoman aikaan vielä kirjeenvaihtoa päästä aloittamaan. Alun perinhän suunnittelin itse aloittavani kirjoittamisen jo viime torstaina (koska torstait ovat sopimuksemme mukaan minun kirjoituspäiviäni) mutta saamattomuus ja kaiken muun nonsense-tekemisen mukatärkeys iskivät jälleen, enkä saanut aikaiseksi istua alas ja keskittyä kirjoittamiseen. Jotain sellaista ajattelin sinullekin käyvän tänä ensimmäisenä kirjoitusvuoromaanantainasi. Mutta osoitit luuloni vääriksi ja sisäinen pessimistini sai pitkän nenän. Kiitos siitä! Riemuitsen aina, kun universumi osoittaa ennakko-odotukseni vääriksi.

Et usko, miten iloiseksi tulin kirjeestäsi! Ensinnäkin sen takia, että kirjoittamalla heti ensimmäisenä mahdollisena maanantaina osoitit arvostavasi tätä yhteistä juttua. Se, että uskon tämän olevan sinulle yhtä tärkeää kuin itsellenikin, merkitsee minulle paljon ja antaa rohkeutta tulevaan kirjoittamiseen.
Toiseksi iloitsen siitä, että heti tuosta ensimmäisestä kirjeestäsi sain mahtavan inspiraatioryöpyn! Se taas todistaa jo heti alussa oikeaksi hypoteesini siitä, että kirjoittamiseen liittyvästä kirjeenvaihdosta saa synergiaetua omaan kirjoittamiseen. Tästä on hyvä aloittaa!

Kysyit mielipidettäni Ruusun nimi -kirjasta. Luin sen ensimmäisen kerran jo aika nuorena (olisinko ollut lukiossa tuolloin), ja olin siitä todella vaikuttunut. Aikuisiällä olen lukenut sen toistamiseen ja nähnyt siitä tehdyn elokuvan pari kertaa. Itse en yleensä ole dekkareiden ystävä mutta tässä nimenomaisessa teoksessa juuri tuo tapahtumapaikka ja -aika ovat niin hallitsevat ja mystiset, että en koe sen kuuluvan tiukasti tai ainakaan ainoastaan tähän lajityyppiin.

Huomasin kyllä tämän uuden sarjan ilmestymisen Yle Areenaan. Ensin innostuin ja meinasin klikata ensimmäisen jakson auki heti – mutta etusormi ei toiminutkaan odotetulla tavalla. Aloin miettiä, miksi en sitten halunnutkaan katsoa tätä sarjaa. Ja kyllä, syy oli siinä, etten halunnut pilata jo olemassa olevaa mielikuvaani Ruusun nimestä. Kirja on yksi parhaista kirjoista, joita olen lukenut, ja 1986 tehty elokuva onnistuu vangitsemaan kirjan tunnelman melko täydellisesti. Mitä uutta siihen voisi lisätä? Miksi siihen pitäisi yrittää lisätä jotain?
Voi olla, että uteliaisuuteni voittaa jossain vaiheessa tämän uudistusvastarintani mutta toistaiseksi pidän kiinni mielestäni ainoasta oikeasta Ruusun nimestä. Voithan toki yrittää saada minut muuttamaan mieltäni..?

Aloitin tuon heittämäsi kirjoitushaasteen ”runo kuolemasta jäljelle jäävän näkökulmasta” niin kuin tapanani on, kirjoittamalla ylös mieleeni tulevia asioita aiheesta. Arvaatko muuten, mikä on ensimmäinen mieleeni tullut runo kuolemasta? Eräs runo on nimittäin jäänyt todella vahvasti mieleeni sydäntäsärkevän lohduttomuutensa takia. Tämä kyseinen teos on tullut tietoisuuteeni elokuvasta Neljät häät ja yhdet hautajaiset. Tunnelman intensiivisyyteen ja ainakin runon muistiin jäämiseen vaikuttavat tietysti myös elokuvan tapahtumat ja audiovisuaalinen anti mutta en usko, että kukaan voi kiistää itse runon vaikuttavuutta omana itsenäisenä taideteoksenaan. Kyseessä on siis tietenkin W.H. Audenin Funeral blues.

Minulla oli siis esimerkki täydellisestä runosta, ja minun täytyi kirjoittaa oma runo samasta teemasta. Olin yhden ongelmani äärellä, jonka takia kirjoittaminen – tai mikä tahansa luominen – on niin vaikeaa: Joku on tehnyt tämän täydellisesti. Kuinka minä voisin pystyä samaan?
Kuinkahan tuosta itsensä muihin vertaamisesta pääsisi eroon? Siinähän ei nimittäin järjellä ajateltuna ole mitään mieltä. Ehkäpä tämän kirjeenvaihtoprojektin aikana opin vähän löystyttämään itselleni asettamiani kriteereitä. Pakkohan minun on; muuten en saa mitään aikaiseksi!

Niinpä.

Huomasin myös, miten vaikeaa on kirjoittaa aiheesta, johon itselläni ei tällä hetkellä ole kovin tiivistä tarttumapintaa. Luova kirjoittaminen on mielestäni vähän kuin näyttelemistä: On keskityttävä ja tunnettava oikeita tunteita (tai vähintäänkin täytyy muistaa, miltä oikeat tunteet tuntuvat), jotta niitä voi välittää. Niinpä tässä tällä hetkellä kohtalaisen seesteisenä soljuvassa elämässäni on vaikeaa löytää aikaa, jolloin voisi uppoutua tuntemaan surua, vihaa, syyllisyyttä, yksinäisyyttä ja mitä näitä kuolemaan liittyviä juttuja nyt onkaan. Toki mietin myös muunlaisia lähestymistapoja kuoleman käsittelyyn kuin ensimmäisenä mieleen tuleva ”olen niin surullinen, ettei elämä tunnu enää miltään ilman häntä” -tapa. Voihan runo kuolemasta olla myös vaikkapa välttelevä tai vähättelevä. Ja miksipä ei kuolemasta voisi kirjoittaa myös hauskaa ränttä-tänttä -runoa? Kaikkeahan voi.

Ja nyt ollaankin taas perusongelmani äärellä! On niin paljon, mitä voi! On niin paljon ideoita, aiheita ja lähestymistapoja! Minkä minä niistä valitsen!?
Viime vuosinahan olen ratkaissut ko. ongelman niin, etten ole tehnyt yhtään mitään. Mutta nyt siihen tulee muutos! Itsekritiikki pois! Pääasia on, että kirjoitan jotain!

Puolittaisia ajatuspätkiä luonnoslehtiöön

Tällainen pätkä syntyi, kun ajattelin kokeilla, kuinka minimalistisesti runon voi kirjoittaa (– vieläpä käyttämällä hauskaa/naiivia/banaalia ränttä-tänttä-poljentoa™, joka on siis kaikkea muuta kuin se, mitä alun perin ajattelin lähteä tavoittelemaan):


Kuolema tuli,
mukanaan vei
rakkaan ystävän,
minua ei.

Elämän tuli
toisesta sammui,
toisessa kytevän
kipinän vei.
Jäljellä hiillos,
tunteiden tuhka.
Lämpö on vielä
vaan valoa ei.

Käsin kirjoittaminen ja tämä oma vaikeuteni valita kaikista maailman asioista ilmenevät yhdessä niin, että minulla on vihkon sivuilla yleensä monta aloitusta ja ideaa. Joskus niistä tulee vain yksi runo, joskus taas monta erillistä. Paljastan tässä (uuden, uljaan itsekritiikittömyyteni nimissä) toisenkin luonnoksista muodostuneen runon:


Kuoliko Jumala kanssasi?
Ainakin valo on poissa.
Otitko värit mukaasi?
Näen vain harmaata kasvoissa.

Miksi veit tunteet mukanasi?
Jätit jälkeesi vain tyynen veden.
Imit minut kuiviin kuolemallasi.
Olisit jättänyt edes kyyneleen.


Tekisi mieleni kirjoittaa saatteeksi selittelyjä siitä, miksi kirjoitin juuri noin, miltä lopputulema omasta mielestäni vaikuttaa ja mitä olisin voinut tehdä toisin. Mutta ehkä on parempi vain jättää selittelyt sikseen. Ne olisivat kuitenkin vain oman työni vähättelyä. Ehkä tyydyn nyt vain iloitsemaan siitä, että kirjoitin jotain. Minä sain jotain aikaan!!!

Tuo talteen kirjoittamasi tarina kuulemastasi kertomuksesta oli todellakin – niin kuin kirjoitit – draamallinen! Siitä voisi kuvitella tehtävän näytelmän tai elokuvan. Miten mahtavaa, että elämä on täynnä tarinoita, isoja ja pieniä, kaikki kertomisen arvoisia, jotka vain odottavat ylös kirjoittamista!
Olin miettinyt jo valmiiksi muutamia aiheita haastaakseni sinut kirjoittamaan. Taidan jättää ne kuitenkin vielä muistikirjan uumeniin odottamaan tulevia kertoja. Nimittäin tässä tämänhetkisessä innostuksen puuskassani (mietittyäni monta päivää kuolemaan liittyviä asioita) haluan antaa sinulle tehtäväksi kirjoittaa runo elämänilosta. Nauti!

Nyt menen ruokkimaan kissan ja antamaan sille iltalääkket. Toivottavasti kirjoitat taas maanantaina! Odotan innolla!

Kirjekaverit kissa pöydällä
Kirjoittaminen on kuulemma yksinäistä puuhaa. En ole huomannut. Assistentti on lähes aina paikalla.

Annastiina

Ensimmäinen kirje

”Nyt kuitenkin nostin perseeni penkistä ja asetuin tähän kirjoituspöydän ääreen. Ihan vain sinua varten ja sinun ansiostasi.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 06.01.2020 klo 23:09

Rakas ystävä,

On maanantai ja lupasin kirjoittaa sinulle aina maanantaisin. Nyt on ensimmäinen kerta, kun kirjoitan ja tänään sattuu myös olemaan loppiainen ja joululomani viimeinen päivä. Ja koska on jo aika myöhä, kirjoitan lyhyesti. Vaikka emmehän sopineetkaan kyllä mitään siitä kuinka pitkästi pitäisi kirjoittaa. Pääasia, että kirjoittaa jotain.

Onneksi olimme kuitenkin sopineet tästä, sillä nyt sain kiskottua itseni ylös sohvalta, johon olin ehtinyt asettua mukavasti nauttimaan illan ihanasta hiljaisuudesta. Olin jo uppoutumassa Umberto Econ ”Ruusun nimi” -teoksesta tehtyyn kiehtovan tv-sarjan maailmaan ja heittäytymässä pimeälle keskiajalle, enkä varmasti taaskaan olisi kirjoittanut yhtään mitään. Nyt kuitenkin nostin perseeni penkistä ja asetuin tähän kirjoituspöydän ääreen. Ihan vain sinua varten ja sinun ansiostasi.
Viimekertaisen keskustelumme jälkeen kirjoittaminen ja aiheet ovat kyllä pyörineet entistä enemmän mielessä mutta lomakiireiden takia en ole vielä konkreettisesti kirjoittanut mitään. Maanantaithan olin ajatellut omistaa kirjoittamiselle eri muodoissaan – mutta loppiainen laskettakoon poikkeukseksi.

Terveisiä pohjoisen puhureista!

Käytin näköjään koko kirjeen alun selitelläkseni ihan vitusti sitä, miksi en ole kirjoittanut mitään taaskaan. Noh, tästä se paraneminen alkaa ja lupaan kirjoittaa nyt vielä jotain ihan oikeaakin.

Lomalla tuli keskusteltua monien ihmisten kanssa, joiden kanssa ei niin paljon pääse arkisin jutustelemaan ja erityisesti mieleen jäi eräs vanhemman ihmisen avioerokuvaus, jossa oli mielestäni varsin draamallinen tunnelma. Kirjaan sen nyt tähän ylös sellaisena kuin minä sen kuulin ja mielessäni näin. Nimet olen tietysti muuttanut.
 

Elämäni rakkaus

Tämä tapahtui neljäkymmentä vuotta sitten. Raili ja Eelis olivat olleet pitkään naimisissa ja heillä oli neljä lasta, joista vanhimmat olivat jo liki täysi-ikäisiä. Eelis oli ollut useamman päivän poissa. Työreissulla, joka mitä luultavimmin oli jatkunut ryyppyreissuna. Paskiaiseksi ja juopoksi Eelis oli osoittautunut jo kauan aikaa sitten.

Sinä aamupäivänä Raili tiskasi keittiössä, hän oli menossa iltavuoroon töihin ja lapset olivat koulussa. Raili kuuli eteisestä kolinaa, josta pystyi päättelemään isännän tulleen kotiin. Raili odotti kohta keittiöön marssivan viinalta tai ainakin vanhalta viinalta tuoksuvan miehenkaltaisen, mutta yllätyksekseen keittiöön astelikin selväpäinen ja hymyilevä Eelis.

Mies oli tullut kotiin kertomaan, että hän oli löytänyt uuden naisen, elämänsä rakkauden, johon hän oli täydellisen rakastunut ja jonka kanssa hän halusi naimisiin. Raili pudotti tiskiharjan kädestään, kuivasi kätensä keittiöliinaan ja komensi miehensä hakemaan auton tallista.

Raili ei halunnut olla kenenkään rakkauden esteenä, eikä avioerossa tarvinnut hänen puolestaan aikailla. Raili ja Eelis ajoivat viiimeisen yhteisen matkansa käräjäoikeuteen ja niin he pian olivat virallisesti vapaita toisistaan.

Mainittakoon, että Eelis ei päätynyt uusiin naimisiin tämän elämänsä rakkauden kanssa, mutta sen sijaan hänet kihlasi ja nai eräs syöjätär, jonka tossun alla turkiskauppiaana Eelis vietti lopun elämänsä. Raili puolestaan kohtasi muutamaa vuotta myöhemmin elämänsä miehen, Paavon, jonka kanssa hän eli susiparina elämänsä onnellisesti loppuun asti.

Sen pituinen se.


Mitä mieltä olet muuten Econ ”Ruusun nimi” -kirjasta? Oletko lukenut ja mitä pidit? Itse olen siitä aina jostain syystä pitänyt, mutta minulla onkin salainen perversio dekkareita kohtaan ja Eco kirjoittaa omansa niin genressä poikkeavaan maailmaan, että se kutkuttelee aivonystyröitä ihan erilaisella tavalla. Syystäkin klassikko, joka toimii myös näyttämöllä ja elokuvana, kuin myös näemmä tv-sarjana. Suosittelen, uusi sarja-adaptaatio löytyy Yle Areenasta.

Viimeksi tavatessamme puhuimme myös runoudesta ja laululyriikoista. Haluaisinkin näin kirjeeni päätteeksi heittää sinulle haasteen. Kirjoittaisitko minulle lyhyen runon, haluamallasi tyylillä. Näin synkkämielisenä ihmisenä toivoisin, että runossa käsittelisit jollain tavalla kuolemaa, niiden tai sen ihmisen näkökulmasta, joka jää jäljelle elämään toisen kuoltua.

Voi hyvin ja kirjoita pian takaisin. Ja kirjoita yleensäkin, kun sinäkin siitä niin pidät.

– Jussi