Uutta ihanaa

”Kamalan jännittävää – mutta samalla jossain takaraivossani tiedän, että minä pystyn tähän.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 25.09.2020 klo. 10:54

Ystäväni

Elämä on taas aika siistiä! Toki myös vähän väsynyttä – mutta niiin siistiä.

Syksyä jalkojen alla


Sain sen sivuroolin, johon viime kirjeessä kerroin hakeneeni! Olen niin innoissani siitä, että uutisen kuultuani menin vähän hysteeriseen tilaan ja hyppelin pitkin taloa kuin mikäkin lottovoittaja. Minulla tulee olemaan kahdeksan kuvauspäivää ripoteltuina kuudelle viikolle. Sarjaa kuvataan Etelä-Suomessa, joten reissaamista tulee harjoitettua seuraavien parin kuukauden aikana aika paljon. Mutta sehän ei minua haittaa, päinvastoin: Tykkään matkustaa junalla. (Vaikkakin tämä eräs covid aiheuttaa siihen hieman rajoituksia…)

Ja erityisen paljon tykkään näyttelemisestä! On aivan huippua päästä taas uuteen projektiin mukaan ja tavata uusia ihmisiä. Näyttää hassulta introvertin kynästä. Mutta (koska kaikki täytyy nykyään diagnosoida ja luokitella,) minä taidankin olla ambivertti!

Tänään oli ensimmäinen tunti seutuopiston näytelmäkurssia. Mainitsinkos jo, että tämä opettamani ryhmä on erityinen? Jännitin sitä aika paljon – opettaminen sinänsä on jo jännää saatika sitten erityisryhmän opettaminen – mutta kaikki meni hyvin ja oppilaatkin taisivat tykätä. Olin tunnin jälkeen todella väsynyt. Jännitys vie paljon energiaa, kuin myös se kaikki sosiaalisuus. Meinasin nukahtaa autoon matkalla takaisin kotiin. Enkä tietenkään ole osannut nukkua päiväunia, vaikka siihen olisi ollutkin aikaa. Yritän pysyä hereillä tämän kirjeen ajan.

Ope odottelee innoissaan ryhmäänsä

Sinun viime kirjeessä kirjoittamasi tehtävä oli hieno! Tykkäsin jälleen todella kovasti hienovaraisesta mustahkosta huumoristasi, joka pääsee aina yllättämään ihan tavallisen tarinoinnin keskellä. Sinun kannattaisi kirjoittaa kirja! Uskon, että olet parhaimmillasi pitkän kertomuksen luojana. Sinulla pysyy ”langat käsissä” ja isot linjat kunnossa. Uskon, että mm. pitkien improjen tekeminen on auttanut sinua kehittämään pitkäjännitteisyyttä tarinankerronnassa.

Itselläni on aina ollut hankaluuksia pitää juoni ehjänä heti, kun tarinan pituus ylittää muutaman sivun. Olen parhaimmillani lyhyissä tarinoissa ja runoissa. Niin luulen.

Hei! Sinä et lainkaan kertonut, mitkä ovat mielestäsi sinun kirjoituksistasi parhaita. Mihin menneiden kirjeiden omista kirjoituksistasi olet tyytyväisin?

Antamasi tehtävä oli jälleen vähän hankala. Tai ainakin sellaisen ensivaikutelman sain lukiessani tehtävänantoa. Luen sen kohta uudelleen ja alan kirjoittaa.

Minulla on nykyään näiden tehtävien kirjoittamisen kanssa sellainen olo, kuin kerroin viime kirjeessäni minulla olevan opettajuutenikin kanssa: Kamalan jännittävää – mutta samalla jossain takaraivossani tiedän, että minä pystyn tähän.

Ja taas ollaan perjantaissa! Olin niin väsynyt, etten enää illalla saanut kirjoitettua tehtävää. Tein sen nyt aamulla. Hyvin löyhästihän tämä runo taas liittyy tehtävänantoon, eikä tarinakaan ei ole minun keksimäni.

(Hei vaan, Hans Christian, annoit minulle innotuksen. Tämä runo on omistettu sinulle!)

Punaiset kengät

Olen nuori,
vahvana vereni virtaa.
Tahdon tanssia, tanssia, tanssia!
En luutaa tahdo, en kirjoja,
vaan tangoa, polkkaa ja valssia.


Näin punaiset kengät ikkunassa.
Niiden kiilto sai silmäni loistamaan
mutta kuinka ne saisin,
kuinka sipsuttaisin
niillä illalla kylälle tanssimaan?


Sanon mummolle: ”Tarvitsen uudet kengät.
Tiedän yhdet hyvät, anna rahaa vaan.”
”Minkä väriset on ne,
onko soveliaat
ne sunnuntaikirkossa astumaan?”
Ei kai pieni valhe haittaa tee
jos ei pahaa tarkoitusta?
Otan kasvoille hymyn kauneimman,
sanon: ”Mummo kulta, ne on mustat.”


Nuo kengät maailman ihanimmat
nyt jalkojani koristavat!
En menekään kirkkoon, jospa tanssisin vähän!
Otan kokeeksi pari askelta.
Ensin tanssi on hidas, sitten kiihtyy hurjaksi,
en tiedä enää askelia.
Muutun ohjaajasta matkustajaksi
ja kengät tahdin sanelevat.


Olen väsynyt
tahdon jo nukkumaan
mutta kengät vain jatkavat tanssiaan
yli niittyjen, soiden,
läpi kylien, joiden
haluaisin tulevan auttamaan
mutta kukaan ei kuule,
ei apuun ennä;
kohtaloni on tanssia aina vaan.
En pysähdy enää,
vaikka tahtoisin.
Tämä tanssi päättyy kuolemaan.

Ihanaa viikonloppua!

-Annastiina

P.S. Kirjoita ensi kerraksi jostain asiasta, ihmisestä, maisemasta (tai mistä vain), minkä näit työmatkalla.

Sakkopaikalla

”Mulla on hyvin usein sellainen tunne, että mun autoni on pysäköitynä kiekkopaikalle ja aika on juuri kulumassa umpeen.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 22.09.2020 klo. 00:39

Rakas ystävä,

Selailin tässä vähän mennyttä kirjeenvaihtoa ja kelailin mielessäni kaikkia niitä tekstejä, joita on kirjoiteltu matkan varrella. Ihan ensimmäisenä itselle tuli sinun kirjoituksistasi mieleen se keskeneräinen runo, jonka lähetit. Se tuntui jotenkin tärkeältä merkkipaalulta. Jo silloin tuntui siltä, että tällä kirjekaveruudella oli jokin tarkoitus, joka oli osittain jo siinä hetkessä täyttynyt.


Toinen mieleen noussut kuva oli se pyöveli-piirros, jota en onnistunut nyt löytämään (näitä kirjeitä on lähetetty niin paljon!!!). Muistan myös sen runon tai laulun, jonka kirjoitit nuoruuden tai lapsuuden Annastiinalle. Se jotenkin kosketti. Pysäyttävä oli myös se ihmissuhteessa tapahtuvaa väkivaltaa käsittelevä teksti. Eikä nyt unohdeta niitä legendaarisia räppi-lyriikoitakaan.

Olen kyllä ylpeä meistä ja siitä, miten säntillisesti ja sinnikkäästi olemme onnistuneet pitämään rutiinista kiinni (paria poikkeusta lukuunottamatta kai). Siitäkin huolimatta, että monessa kohtaa meillä näyttäisi olleen varsin kova kiire jonnekin.

Minä toivoisin, että tulevaisuudessa minulla ei olisi kiire juuri minnekään. Jos sitä jotenkin oppisi elämään niin ja järjestämään työt ja asiat sillä tavalla, että ei tarvitsisi tuntea sitä kiireen viiltoa niskassaan.

Kiire on niin kauhean ahdistavaa. Mulla on hyvin usein sellainen tunne, että mun autoni on pysäköitynä kiekkopaikalle ja aika on juuri kulumassa umpeen. Vaikka mulla ei edes olisi autoa. Tai vaikka auto olisi parkkeerattuna kotipihassa ja minä istun keskellä yötä kotisohvalla. Se on sellainen salamannopea väristys, joka menee pitkin selkänikamia, huips vain, ja nanosekunnin mittainen paniikki siitä, että pysäköinnin valvoja vaanii jo jossain sakkolappunsa kanssa. Sellaisesta syyllisyyden tunteesta olisi mukava päästä myös eroon.

Kiire on tietysti myös ihan todellista. Ruuhkavuodet ja niin edelleen. On liikaa töitä, liikaa tekemistä suhteessa resursseihin ja voimavaroihin. Ei ehdi tekemään kaikkea mihin luulee pystyvänsä. Vanhenee ja väsyy, mutta luulee pystyvänsä yhä nuoruuden urotekoihin.

Kiire on myös tarttuvaa. Jos kaverilla vieressä on kiire, niin en kai minä voi jäädä tähän laiskottelemaan. Kyllä sitä aina jostain kiireen itselleen keksii. Kunnes sitten lopulta ei olekaan enää kiire mihinkään.

No joo, se siitä kiireestä. Sytytän pari kynttilää, koska nehän rauhoittavat. Tulitikkurasian kannessa on Kekkosen rintakuva. Muisto menneiltä vuosilta. Kynttilöiden alustana olevan tarjottimen ostin Minimanista, koska henkilökunta oli niin mukavaa ja kerrankin jonkin asian ostamisesta tuli hyvä mieli. Sytytetty ja sammunut tulitikku tuoksuu hyvältä. Se on varmaan parasta kynttilöiden polttamisessa.


Sitten vielä se tehtävä. Tällä kertaa en kirjoittanut sitä ensin, vaan kaikki tämä edellä oleva piti pullauttaa ulos ennen sitä.


LUKU 18: OLEN SUOMALAINEN

Minä en juo kahvia. En ole koskaan juonut. Inhoan kahvia, koska se maistuu pahalta. Osaan silti keittää kahvia ja minulla on aina kaapissa kahvipaketti, mutta koskaan en ole varma siitä milloin se on avattu, ovatko aromit jo kokonaan haihtuneet tai onko kahvi muuten vain pilalla. Kahvipannua minulla ei ole, eikä kahvinkeitintä, luojan kiitos, mutta mummoni on ostanut minulle sellaisen muovisen tislaimen, johon saa suodatinpussin ja kahvia pystyy tiputtelemaan kupillisen kerrallaan. Hän osti sen, jotta pystyi keittämään itselleen kahvia vieraillessaan minun luonani silloin, kun olin muuttanut elämäni ensimmäiseen omaan asuntoon.

Lapsena yritin maistella kahvia, kun aikuiset sitä joivat. Mikähän minussa oli vikana, kun en oppinut siitä tykkäämään? Kaikki edellytykset olivat ja opettajia ympärillä vaikka kuinka paljon, mutta tällainen teenlipittäjä sivari minusta silti kasvoi. Englannissa ne juovat teetä päivät pitkät, mutta Suomessa on eri kulttuuri. Täällä juodaan kahvia, eikä sellaista ihmistä oikein voi pitää luotettavana, joka ei sitä juo. Joudun melkein päivittäin kieltäytymään siitä sosiaalisesta leikistä, joka kahvinjuonnin ympärille on rakentunut. ”En minä kahvia juo, mutta jos teetä on niin saattaisin kupillisen ottaa.” Ei ole sama klangi siinä ja heti on kaikki vähän pilalla. Vitun tee. Opettelen huomenna juomaan kahvia.

Valehtelin, kun sanoin, että minulla ei ole kahvipannua. On minulla, takanreunuksella suuri isoisoäitini perintökalleutena suvussa kulkenut kuparinen kahvipannu. Mutta ei siinä voi kahvia vieraille hienolla induktioliedellä keittää. Pitäisi olla puuhella ja paljon vieraita. Mutta ei minulla koskaan käy paljon vieraita. Pelkään ihmisiä, enkä ole oppinut pitämään heistä, niin kuin en kahvistakaan. Yhdelle satunnaiselle vieraalle on turha keittää kuparipannullista. Riittää, kun tislaa suodatinpussilla suoraan kuppiin.

Tuijotan takan päällä kököttävää kuparipannua. Yhtäkkiä se symboloi minulle omaa ulkopuolisuuttani peräti kahdella tavalla. Se näyttää siltä kuin osoittaisi mieltään pitäen mykkäkoulua, vaikka eihän kahvipannu osaa edes puhua. Tunnen syyllisyyttä siitä, että en ole suostunut sopeutumaan osaksi suomalaista kulttuuria ja aloittanut systemaattista vatsahaavan kehittämistä 12-vuotiaana. Kahvin lisäksi olen kieltäytynyt myös tupakasta, viinasta, aseista ja kovista huumeista. Voiko tällainen ihminen olla isänmaallinen? Tunnen syyllisyyttä myös siitä, että en ole ollut yhtä vieraanvarainen kuin isoisoäitini, vaikka en oikeastaan edes koskaan tuntenut häntä, enkä tiedä kuinka vieraanvarainen hän oli. Kuvittelen vain mielessäni ne lukemattomat hetket, kun tuolla pannulla on keitetty kahvit kaikille kyläläisille, vaikka todellisuudessa isoisoäiti perheineen on asunut varsin kaukana muista kyläläisistä ja he elelivät vähän erillään muista ihmisistä. Luultavasti samasta syystä kuin minäkin. Se tieto ei silti estä minua tuntemasta syyllisyyttä.

Otan kuparipannun alas takanreunukselta. Täytän sen vedellä ja laitan liedelle, mutta eihän se vittu kuumene. Googlaan ”kuparipannu induktioliesi” ja löydän iltapäivälehden artikkelin, jossa kerrotaan Ylen uutisoineen siitä, että tinakauha ei välttämättä kuulu induktioliedellä toimiviin astioihin. Minulle selviää myös se, että kupari ei induktioliedellä kuumene, koska induktiolieden toiminta perustuu magnetismiin. Tiesin tämän, mutta silti minun oli pakko kokeilla. Paska pannu. Nykyajassa se on vain muisto ajoista, joihin minulla itselläni ei ole mitään kosketuspintaa. Säilytän pannua takanreunuksella, koska muistan sen olleen äidilleni tärkeä ja koska voin osoittaa vierailleni (silloin harvoin kun heitä luonani käy), miten juureva olenkaan. Todellisuudessa kannan mukanani toisten ihmisten muistoja, säilytän esinettä, jolla ei ole mitään käyttötarkoitusta, eikä oikein muutakaan arvoa minulle. Se ei ole edes kauniin näköinen.

Alan itkeä, koska yhtäkkiä tunnen itseni yhtä valheelliseksi kuin tuo muistoesine, joka ei lämpene edes liedellä. En ole aamulla ottanut mielialalääkkeitä, joita psykiatri ei minulle määrännyt, koska ajattelin, että en minä niitä varmaan tarvitse. Nyt seison pelkässä kylpytakissa keittiössä itkemässä sitä, miten tyhjä ja kylmä kahvipannuni onkaan, tajuamatta edes siinä hetkessä, ettei vika ole kahvipannussa, vaan minussa itsessäni. Siinä miten olen vuosikausia yrittänyt lämmittää itseäni elämän induktioliedellä tajuamatta, että eihän se vittu lämmitä yhtään. Ajatuksissani en ole masentunut, minua saattaa välillä vain itkettää ja heikottaa tällaisissa tilanteissa.

Nappaan kuparipannun hellalta ja heitän sen näyttävästi huoneistoni läpi siivittäen sen lentoa jollain terävällä kirosanalla. Sen verran suomalainen minäkin sentään olen. Pannu kolahtaa makuuhuoneen seinään ja kuulen miten vesi roiskahtaa pitkin tapettia ja pannun kansi pyörähtää lattialle. En välitä, se on vain tapettia, ja silmäni ovat sumeina kyynelistä, sydän hakkaa ja tunnen oloni pieneksi ja paskaksi. Otan keittiön kaapista viinapullon, jonka olen hankkinut juuri tällaisia hetkiä varten. Korkkaan pullon ja juon siitä pitkän kulauksen. Ensimmäistä kertaa elämässäni sitten konfirmaatiomessun tunnen vahvan alkoholin polttavan nieluani ja valuvan sisääni samalla lämmittäen ja vahvistaen, samalla heikentäen minua. Annan suomalaisen kulttuurin valua sisääni kaikessa jakomielisyydessään.

Tästä innostuneena täräytän päälle stereoni, joihin olen upottanut tuhansia euroja. Laitan Kari Tapion soimaan. Italialainen iskelmä on muuttunut suomalaisuuden uskontunnustukseksi ja minä laulan mukana. Avaan vaatekaappini ja tyhjennän sen sisällön lattialle. Minulla on vain paskoja vaatteita. Siltä minusta ainakin nyt tuntuu. Olen kaikki nämä vuodet esittänyt jotain toista henkilöä. Olen pukeutunut vaatteisiin, joita olen luullut haluavani käyttää. Nyt en enää löydäkään mitään sopivaa päälle pantavaa. Olenko hukannut itseni vai päinvastoin löytänyt itseni? Kummassakaan tapauksessa mikään näistä vaatteista ei enää sovi tilanteeseen, eikä tee oikeutta sen juhlavuudelle. Kiedon isäni vanhan Aku Ankka -kravatin ironisesti kaulaani. Naapuri hakkaa seinään ja vastaan hänelle hakemalla vasaran siivouskomerosta ja hakkaamalla takaisin. Miestä ei saa häiritä, kun hän on kerrankin päättänyt näyttää tunteensa.

Jalat alkavat pettää, mutta könyän innoissani kylpyhuoneeseen. Laitan veden valumaan kylpyammeeseen ja suunnittelen hukuttautuvani. Mutta ennen itseni murhaamista päätän murhata sen kuparipannun. Kompuroin makuuhuoneeseen. Kaadun sänkyyn ja kaikki pimenee.

Aamulla herätessäni näen ensimmäiseksi tyynylläni olevan kahvipannun. Nousen istumaan ja toivon, että näkisin yhä unta. Lattiaa peittää puolen metrin vesikerros ja koko vaatekaappini sisältö.

Sinä saat tehtäväksesi kirjoittaa arkisen elämäkerran. Nappaa kasa omia vaatteitasi ja kerro jokin yksittäinen hetki tai kokemus, jonka kukin vaatekappale on nähnyt sinun mukanasi kulkiessaan. Miten vaatekappale kohtasi sinut? Missä elämänvaiheissa- tai muutoksissa vaate on ollut mukana? Tarinan ei tarvitse olla totta. Tyyli ja muoto on vapaa.

Odotan kirjettäsi. Koeta olla kiireetön. Koetan itsekin.

– Jussi

Sähkökatkos

”Kaikenlaista on tullut kirjoitettua, mitä en todellakaan olisi kirjoittanut ilman sinun antamiasi tehtäviä.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 18.09.2020 klo. 10:40

Ystäväni

Kirjoitan tätä takkatulen valossa. (No joo, ja vähän tämän tietokoneenkin valossa…) Sähköt menivät poikki puolisen tuntia sitten. Tuuli taivuttelee pihaa reunustavia puita mutta en usko, että ne antavat periksi. Otin vettä talteen, ja teetä on valmiiksi keitettynä termarissa. Mitäpä sitä ihminen muuta tarvitsee… (No, ehkä ladatun puhelimen tarvitsisi… Harmi, etten ehtinyt ladata sitä. Enkä myöskään mokkulaa.)

Täälläkin on jo syksyn värejä – kissakin on oranssi

Olen taas palannut normaaliin sillisalaattielämään. Töitä on riittänyt. Olen tehnyt puutarhatöitä ja yhden selftapen tv-sarjan sivuroolia varten (Sormet ristiin!!! Haluaisin sen roolin todella kovasti!). Sen lisäksi – ja tämä on se uusi tuuli, mistä viime kirjeessä vinkkasin – aloitan ensi viikolla paikallisen seutuopiston tuntiopettajana! Kurssin suunnittelussa on mennyt ja tulee menemään aikaa.

Tuo opettajuus on vaivannut päätäni kovasti. Edellisestä opettajan hommasta on paljon aikaa, ja olen välillä ollut sitäkin mieltä, etten pysty vastaamaan tähän uuteen haasteeseen. Olen kuitenkin koko ajan ollut sisimmässäni tietoinen siitä, että viime hetken panikoimisesta huolimatta osaan tämä homman kyllä. Toivota onnea!

Selftapen ottojen 67 ja 68 välillä

Olen kirjoittanut sinulle 33 kirjettä tämän kirjeenvaihtomme aikana. Se tuntuu aika paljolta. Ja aika kivalta. Osaatko sanoa, mikä minun kirjoittamistani tehtävistä on sinun mielestäsi paras tai jollain muulla tavalla mieleen jäävin? Entä omista kirjoituksistasi? Mietin tätä kysymystä äsken itse sinun kirjoitustesi kohdalla ja ensimmäisenä mieleeni nousi se vesiaiheinen kirjoitus. Siinä oli jotain niin suloista ja samalla ankaraa. Pidin myös erityisesti parisuhderunostasi ”Sinun takiasi kestin mitä vaan”. Siinä oli joitain huiman hyviä riimejä. Viimeisin dada-runokin oli ihana.

Omista kirjoituksistani olen tyytyväisin lauluun teini-ikäiselle itselleni ja siihen parin kirjeen takaiseen runoon elämän käännekohdasta. Myös rap-sanoitus oli mieleen jäävä sen rennon leikillisen tunteen takia, jollaista en siihen mennessä ollut juuri kirjoittaessani kokenut.

Voisinpa siis todeta, että tämä kirjeenvaihtomme on ollut hyödyllistä – sen lisäksi, että se on ollut hauskaa (silloin, kun ei ole ollut hankalaa ja työlästä). Kaikenlaista on tullut kirjoitettua, mitä en todellakaan olisi kirjoittanut ilman sinun antamiasi tehtäviä. Kiitos!

No deitti-ilmoituksiin sitten… Nämä nyt ovat vaan tällaisia… en tiedä.

En minä oikeastaan edes mitään etsi, eihän minunlaisestani kukaan varmaan välitä. Mutta jos nyt satut olemaan kiva tyttöaasi ja haluat elämäsi pilata, niin täällä Puolen hehtaarin metsässä on kyllä tilaa. Ei meidän tarvitse koko aikaa yhdessä olla; minä olen kyllä tottunut olemaan yksin ja viihdyn omassa seurassani. Jos sitä nyt viihtymiseksi voi sanoa. Voit vaikka hengata minun kavereiden kanssa, kun he ovat kuitenkin hauskempia kuin minä.
Lempikappale: Rakkaus on sininen
Tunnuslause: Keep negative!
– Ihaa

Hei kaikki aktiiviset, itsestään huolta pitävät tyypit! Täällä nuorekas, lennokas tyttö, joka etsii luotettavaa syliä. Työssäni harjoitan vaihtotaloutta mutta arvostan yksityiselämässäni pysyvyyttä. Käyn yötöissä, joten olisi kiva, jos sinulla olisi suunnilleen sama vuorokausirytmi. Ei seikkailijoille!
– Hammaskeiju

Tässä olis reilu kaks sataa kiloa nallukkaa (197/253), joka tykkää halata ja hallita. Jotkut sanovat varmaan säälimättömäksi mutta tulet huomaamaan, että olen vähän niin kuin Robin Hood; otan mutta myös annan (jos tiedät mitä tarkoitan). Etsin sellaista aikuista, jolla on raha-asiat kunnossa ja välit valtioon hyvät.
– Verokarhu

Nyt on perjantaiaamu. Sähköt palasivat yöllä ja sain kaikki laitteet ladattua. Myös tuon mokkulan, jonka sammumiseen tämän kirjeen lähettäminen hiipui. (Kerrankin kirjeen myöhästyminen ei ollut minusta kiinni!)

Kirjoita ensi kerraksi tarina siitä, mitä on tapahtunut, kun lopputulos on tämä: ”Aamulla herätessäni näen ensimmäiseksi tyynylläni olevan kahvipannun. Nousen istumaan ja toivon, että näkisin yhä unta. Lattiaa peittää puolen metrin vesikerros ja koko vaatekaappini sisältö.”

Mukavaa viikonloppua! Nauti syksyn väreistä ja raikkaasta syysilmasta.

-Annastiina

Ei se tästä

”Minä kirjoitin sinulle nyt sitten tällaisen dadaistisen runon.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 14.09.2020 klo. 23:50

Rakas ystävä,

Täällä on nyt syksy. Osa puista on niin kirkkaan värisiä, että ihan häikäisee. Olen kiertänyt aika valokuvauksellisia paikkojakin tässä, mutta en ole ottanut yhtään kuvaa niistä.

Minusta on joskus mukava olla ottamatta kuvia. Minusta tuntuu vähän siltä, että kun näkee ja kokee jotain todella kaunista ja upeaa, niin se tavallaan menee vähän rikki, jos sitä alkaa valokuvaamaan.

Nykyään tietysti kaikkea mahdollista pitäisi kuvata ja tunkea sosiaaliseen mediaan mutta minäpä se olen aina ollut vähän tämmöinen vastarannan kiiski.

Nuorena poikana tuli ihan harrastettua valokuvausta ja siinäpä sai sitten olla kuvaajana kaikissa sukujuhlissa myös. Jäi sitten vähän itse juhlat aina juhlimatta, kun mietti vain kuvakulmia ja sitä, mitä tapahtuu seuraavaksi tai yritti epätoivoisesti vältellä kaikkien sukulaisten hyviä ideoita siitä, mitä ja ketä ja mistä suunnasta pitäisi seuraavaksi olla kuvaamassa. Mutta kylläpä minä jotain kuvia yritän tässä ihan vasitella kirjettä varten ottaa.


Väsymyskin alkaa tässä helpottaa. Sain viime viikolla tehtyä ison rymsteeraus-operaation kämpässäni ja nyt tuntuu paljon avarammalta sekä ulkoisesti että sisäisesti. Viikonloppuna sain myös levättyä ihan kunnolla, mikä luonnollisesti teki hyvää niin ikään sekä mielellä että keholle. Ei se tästä, sanos vanha ystäväni muusikko Pekka Kumpulainen.

Kiitos muuten viime kirjeessä lähettämästäsi runoteoksesta. Se oli ihan mieletön! Minä kyllä optimistisesti ajattelin, että jotain hienoa voi syntyä, kun lähdet tuollaista kollaasia kirjoittamaan, mutta enpä kyllä osannut ajatella, että noin koherentti kokonaisuus saattaisi kasaan parsiutua. Arno Kotro, Takashi Hiraide ja Annastiina Gylling ovat selvästi vuoloksia samasta seetripuusta.

Arno Kotro kävi muuten joskus meidän lukiossa vierailemassa. En muista itse keskustelusta juurikaan mitään, mutta muistan ihan selvästi miten hän istui meidän lukion juhlasalissa ja me innokkaat taidenörtit pääsimme tenttaamaan häntä kirjallisuudesta ja kirjailijuudesta.

Kuvasin naapurin pihapuskia, koska ne nyt eivät kuvaamisesta särjy, mutta tunnelma välittyy

Minä kirjoitin sinulle nyt sitten tällaisen dadaistisen runon. En tiedä onko tässä nyt sopivasti sitä punaista ja liittyikö tämä lopulta mitenkään numero kolmeenkaan, mutta siitä se inspiraatio lähti. Haluaisin myös oppia kirjoittamaan lauluja kuin Mikko Perkoila.


PERKOILA NÄKI PUNAISTA JA LASKI KOLMEEN

Oli kolme viisasta tietäjää
ja oli kolme pientä porsasta
Oli Kasper, Jesper ja Joonatan,
ja Tupu, Hupu ja Lupu

Oli Kolme ässää
ja Pythagoran kolmikko
ja Marx-veljekset
Paitsi ne oli kyllä nelikko.

Kolmikko, kaksikko, kermakko
valjakko, maljakko, valikko
taikka nelikko ja Blytonin Viisikko

Oli Suomea kiertävä kuusikko,
joista jokainen oli rytmimuusikko
Keikkabussin alle jäi joku elikko,
kysyin kuiskasikko hiljaa vai huusikko?

Kirjoitapa sie seuraavaksi kolmelle fiktiiviselle henkilölle lyhyt deitti-ilmoitus.

– Jussi

Silmäpussieläin

”Vielä on pari päivää purkua ja sitten tämä työrupeama on ohi.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 10.09.2020 klo. 22:47

Ystäväni

Yövuorot ovat nyt ohi! Olen nukkunut jo pari yötä ihan normaalisti, ja silmäpussit ovat kutistuneet jo hyväksyttäviin mittoihin. Vielä on pari päivää purkua ja sitten tämä työrupeama on ohi. Sitten otan vähän aikaa ihan rennosti. Ja siivoan tämän kaaokseen ajautuneen rytökasan, jota kodiksenikin kutsun…

Yövuoron aikana tuli otettua myös kuvia

Uusia kevyitä tuuliakin on luvassa, joten kovin kauan en voi lepäillä. Täytyy ruveta opiskelemaan, palauttamaan mieleen ja suunnittelemaan – hypätä epämukavuusalueelle ja ruveta kasvamaan. Kerron tästä myöhemmin lisää…

Tässä juuri päättyvässä työjaksossa oli muun muassa se hyvä puoli, että sain olla monenlaisten eläinten välittömässä läheisyydessä. Muistin taas, että haluan vuohen. En kestä, miten suloisia otuksia ne ovat! Ja kanoja haluan myös.

Muistat varmaan Enni Mustosen ja Saima Harmajan, joista kerroin pari kirjettä sitten? Hehän olivat minulla vain väliaikaishoidossa ja ovat nyt jo lähteneet kotiinsa. Kyllä tässä pihassa on nyt kanojen mentävä aukko! (Ja vuohen.)

Ei vuohia, ei kanoja… Pelkkiä perhosia…

Antamasi tehtävä syntyi yllättäen melko helposti. Ajattelin ensin, ettei tällä tavalla voi tulla muuta kuin sillisalaattia mutta kappas vain; sattuma oli suosiollinen ja tarinasta oli helppoa tehdä yhtenäinen, vaikka puolet siitä ei tullutkaan minun ”kynästäni”.

Valitsin vuoropuheluni vastapuoleksi kirjat Sanovat sitä rakkaudeksi (Arno Kotro) sekä Kissavieras (Takashi Hiraide). Molemmat kirjat ovat omalla tavallaan runollisia ja tunnelmoivia, joten lopputuloksestakin tuli haikeatunnelmainen runo(hko).

Aloitin Arno Kotron lauseella ja siitä lähtien tarina muotoutui yksi lause kerrallaan kaavalla: ”minä, Hiraide, minä, Kotro…” (Paitsi olkihattukommenttiin Hiraide sai sanoa kaksi lausetta, kun ne liittyivät niin vahvasti yhteen.)

Viimeksi kun näimme
rakas
sinä nauroit minulle.
Siinä ei sinänsä ollut mitään uutta –
et koskaan oikein ymmärtänyt tyyliäni.
Katkaistujen kukkien terälehtiä leijaili ilmassa.
Oli syyskesän ensimmäinen päivä
ja sinä palautit antamani kukkakimpun
tuhannessa palasessa.
Ei tällä määrällä eripuraa
tule keistään vanhaa avioparia.


Tänään toivoin sinun nauravan
– ei minulle vaan minun kanssani.
”Olkihattu päässä, vai mitä?
Onhan sentään viikonloppu”
sanoit ivallisesti kävellessäsi minua kohti.
”Kiitos nyt tästäkin
vaikka mitäpä siitä” vastasin hiljaa
ja heitin toivoni katukiveykselle
tuhanneksi palaseksi.

Kuule, mitä jos kirjoittaisit ensi kirjeeseesi jotain, mihin liittyy numero kolme (3) ja punainen väri.

Nyt menen, kissani kutsuu minua kanssaan raksujen ääreen. Sitten nukkumaan, ihanaa! Leppoisaa viikonloppua!

Lainaan tähän loppuun erästä tuntemaani taiteilijaa: ”Muista levätä!”

Mailman isoimpia ja maailman eniten!


-Annastiina

Väsyneestä virsi kaunis

”Nämä ongelmat eivät lähde sillä, millä ne tulivatkin.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 08.09.2020

Rakas ystävä,

Muista levätä. Tätä mantraa olen toistellut kaikille ihmisille jo pidemmän aikaa ja olen pyrkinyt sanomaan sen mahdollisimman usein. Se on myös muistutus minulle itselleni, sillä se on minun heikko kohtani. Pitää muistaa levätä. Nyt se on päässyt vähän unohtumaan ja se kyllä tuntuu. Täytyy ottaa vastapainoksi ylimääräinen vapaapäivä tässä pikapuoliin.

Minulla vaan on vähän paha tapa nauttia kaikkiin vaivoihin lääkkeeksi työtä. Olen koukussa työhön, varmaan siksi että siellä tunnen hallitsevani tilanteen. Sen minä osaan. Tämä muu maailma on aina vähän pelottava ja minulle vierasta kaaosta.

Silti tiedän, että on minulle huonoksi lääkitä itseäni näin. Olen kuin haaksirikkoutunut, joka yrittää pelastautua juomalla suolavettä. Liika työhän se tässä ongelma oli, ja se on kyllä käynyt vuosien saatossa selväksi, että nämä ongelmat eivät lähde sillä, millä ne tulivatkin. Työuupumuksen hoitoon ei pitäisi varmaan suhtautua homeopatiana, vaan enemmän vieroitushoitona. Aineita ei voi kokonaan jättää, mutta niihin ei saisi retkahtaa uudestaankaan.

Katu on mäsänä. Olenko minäkin?

Kiitos kirjeestäsi. Hieno aikuisten satuhan siitä syntyi.

Mielikuvitusystäviä minullakaan ei ollut lapsena. Ei ainakaan juuri sellaisia selkeitä nimettyjä hahmoja, mistä jotkut ihmiset kertovat tarinoita. Mielikuvitusleikkejä kyllä oli sitäkin enemmän.

Pohdin tähän lopuksi vielä vähän rahaa, kun kerran siitä kysyit.

Voiko vapautta ostaa?

Jos saisin jostain niin paljon rahaa,etten sitä eläessäni pystyisi tuhlaamaan,yrittäisin ostaa vapautta

Rakkautta ei voi rahalla ostaa, mutta voisiko vapautta?

Maksaisin kaikki laskuni vuosiksi eteenpäin, koska inhoan laskujen maksamista. Hankkiutuisin eroon kaikesta omaisuudesta. Vuokraisin kaiken ja käyttäisin tarvittaessa, koska inhoan omistamista. Maksaisin vuokrat vuosiksi etukäteen. Tekisin töitä sen verran kuin jaksan.

Olisiko se vapautta?


Kirjoitapa sinä seuraavaksi lyhyt tarina sillä tavoin, että joka toisen lauseen joudut sattumanvaraisesti poimimaan ja kopioimaan jostain lehdistä ja kirjoista mitä ympärilläsi on.

Hauskaa viikkoa. Muista levätä.

– Jussi

Horjuvia riimejä

”Kun vain väkisin raapustaa sanoja paperille, niin jossain vaiheessa ne sanat ottavat minut mukaansa, ja kirjoittamisesta tuleekin mukavaa.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 04.09.2020 klo.20:54

Ystäväni

Kiitos kirjeestäsi.
Meillä on nyt sitten näköjään kummallakin niin paljon töitä, että väsymys on todella tuntuvaa. Meidän välillämme tässä asiassa on vain se ero, että minun väsyttävä ylityöjaksoni on väliaikainen ja päättyy pian, kun taas sinulla se tuntuu jatkuvan vuodesta toiseen.  

Minulla on ollut parhaimmillaan 16-tuntisia työpäiviä, kun aamu-, päivä- ja ilta- tai yövuorot ovat osuneet saman vuorokauden puolelle. Onneksi niitä sattumia ei kuitenkaan ole joka päivä.

Tänään sain jopa nukuttua parin tunnin päiväunet vaikka päikkärit ovat minulle hankalia. Alan kaiketi olla niin väsynyt, että uni tulee vaikka väkisin. Nukuin ensin tunnin ja heräsin ajattelemaan, että en varmasti enää saa unta. Sitten heräsin taas tunnin päästä.

Kimalaiset aamu-unilla. Samaistun.

Kirjeeni on nyt vuorokauden myöhässä juuri väsymyksen takia. Tänään välttelin jälleen kirjoittamista viimeiseen saakka, koska en saanut taaskaan kiinni antamastasi tehtävästä, aikuisten sadusta. Mutta niin se vaan on, olen huomannut, että kun vain väkisin raapustaa sanoja paperille, niin jossain vaiheessa ne sanat ottavat minut mukaansa, ja kirjoittamisesta tuleekin mukavaa.

Otin tehtävänantosi mukaisesti päähenkilölleni luonteenpiirteitä kirjasta, jota olen (huonolla menestyksellä) lukenut yövuorojen aikana, tarkistuskierrosten väleissä. Kirja on Pirkko Saision Kadonnut aurinko. Sattumanvaraisesti tökkimällä sain seuraavat adjektiivit: harvahapsuinen, kaunis, kunniakas, kestävä, innokas, hidas ja sinertävä.

Eilen yritin hahmotella tarinaa innokkaasta mutta valitettavan hitaasta sankarista, joka aina myöhästyy pelastustehtävistään. Ei lähtenyt lentoon.

Tänään sitten, Ylen Prinsessat-dokumentin innoittamana (- kyllä, ehdin aamulla katsoa telkkaria Areenasta -) koetin aloittaa satua prinsessasta, jolla on sinertävä mieli mutta siitä uhkasi tulla liian masentava. Sinähän halusit jotain keveämpää tällä kertaa.

Lopulta paperille kirjoitetuista sanoista muodostui ajatus sinertäväsieluisesta runoilijasta. Tuli jälleen runo, ja ehkä vähän höpsö ja horjuvariiminen. Ole hyvä.

Olipa kerran runoilija
– mutta runoja ei ollut.
Hän ei keksinyt oikeita aiheita
– oli runosuoni kuollut.

Hänellä oli kyllä paljon sanottavaa
ja sielunsa oli sinertävä
mutta inspiraation sattui kadottamaan;
luomisen tuska oli hirvittävä!

Hän valvoi öisin ja lopulta
keksi mikä vois auttaa:
Etsi kauan sopivaa nummea,
missä hevosia laukkaa.

Hän kesytti valkoisen hevosen
– käytti sokeria ja leipää.
Siiviksi lakanan taitteli
ja kas: Runoratsulla ratsasti!

Liian isoa palaa eivät haukanneet
– eivät korkealle laukanneet.
Vauhti oli kaataa heidät kumoon
mutta toi aiheita uuteen runoon!

Olipa kerran runoilija
– hän kirjoitti uutta kirjaa.
Välillä piti taukoa
ja silitti Runoratsun harjaa.  


Kysyit mielikuvitusystävistä. Minulla ei sellaista varsinaisesti koskaan ole ollut. Olen kyllä aina leikkinyt mielikuvitukseni avulla, ja luonut erilaisia paikkoja ja tilanteita ja ihmisiä mutta mitään pysyvää hahmoa en muista leikeissäni viipyneen. Kuvittelin itseni eri ihmiseksi ja hahmoni vaihtuivat kausittain. Muistan esimerkiksi sellaisen kauden, jossa minä olin leikeissäni aina punatukkainen ja pisamanaamainen hevostyttö. Joskus taas sairastuminen oli jostain syystä in. Leikkiminä saattoi kesken ratsastuksen alkaa voida huonosti ja hänen otsalleen nousi kylmä hiki. Se oli hienoa. 😀

Luin paljon lapsena, joten sieltähän nuo ihanteet ovat varmasti tulleet. Kylmä hiki ja punainen tukka sekä muut hittijutut, jotka ilmestyivät leikkeihin.

Onko sinulla ollut kuviteltuja ystäviä lapsena?

Mielikuvitusystävä on kyllä kiehtova aihe kirjoittamiseen. Itsekin vähän inspiroiduin ajatuksesta. Ehkä sinulla on jo jotain valmiita ajatuksia aiheen ympäriltä..?

Onneksi puutarha tulee toimeen ja jopa kukoistaa, vaikka en ole ehtinyt siellä pitkään aikaan juuri mitään tehdäkään.

Annan sinulle kuitenkin tehtäväksi jotain muuta, kuin edellä mainitun. Kirjoita mielikuvitusleikki siitä, millaista olisi, jos sinulla olisi rahaa niin paljon, ettet pystyisi sitä kaikkea tuhlaamaan vaikka yrittäisit. Mitä tekisit? Millainen sinun päiväsi olisi? Saat toki hypätä myös jonkun toisen kenkiin, jos haluat.

Kivaa viikkoa! Toivottavasti et ole enää niin väsynyt, kuin viime kirjettä kirjoittaessasi.

-Annastiina

Ihmiselle kiitos

”Tämä on julkinen kiitos kaikille heille, jotka ovat antaneet sirpaleita omasta elämästään osaksi minun elämääni.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 01.09.2020 klo. 00:27

Rakas ystävä,

Minä en nyt saanut näitä ajatuksia ladattua mihinkään tarinalliseen tai edes laulun muotoon, vaikka pyörittelin kaikenlaisia ideoita. Kirjoitan nyt siis vaan tähän auki sen ajatuksen, jonka ympärillä kiertelin tässä monta tuntia. Väsymyksellä ehkä oli osansa siihen, että kierrokset olivat liian kaarevia osuakseen kohteeseensa.

Mä olen vuosikausia jutellut anonyymien ihmisten kanssa internetissä. Varmaan satojen eri ihmisten kanssa kaikkiaan. Osa niistä on kertonut totuuden itsestään, osa on varmasti valehdellut, osa on näytellyt jotain ihan muuta, kuin mitä ovat oikeasti. En mäkään aina niille rehellinen ollut, tuli puhuttua roolissa, mutta ehkä sieltä roolin takaa oli helpompi kertoa totuuksia, jotka olisivat muuten olleet liian pelottavia kertoa. Eikä mua koskaan haitannut, vaikka tiesinkin, että kaikki ei ole totta, mitä toinen kertoo. Eihän sillä mitään väliä ollut, koska kyse oli vain siitä hetkestä ja hetkestä muodostuvasta tarinasta. Oon jutellut ihmisten kanssa, jotka on olleet kiusattuja, epävarmoja itsestään, super-itsevarmoja, vahvoja, heikkoja, häiriintyneitä, avoimia, seksuaalisia, ujoja, nuoria, vanhoja, yksinäisiä, onnellisia, itsemurhan partaalla ja kaikkea näiden väliltä. Tämä on julkinen kiitos kaikille heille, jotka ovat antaneet sirpaleita omasta elämästään osaksi minun elämääni. En tiedä keitä te olette, ettekä te tiedä kuka minä olen, mutta olen saanut teiltä paljon tärkeitä oppeja elämääni, rohkeutta silloin kun sitä on muuten puuttunut, näkökulmia ja perspektiiviä elämään. Teidän kanssanne olen oppinut ihmisyydestä, mutta ennen kaikkea ymmärtänyt asioita itsestäni. Kuuntelin ja yritin ymmärtää teitä, mutta tärkeintä oli, että teidän kauttanne peilasin omaa itseäni suhteessa tähän suureen maailmaan. Kiitos.

Noh, sainpahan jotakuinkin ajatukseni oksennettua tähän.

Minua on tässä jo pidemmän aikaa kiinnostanut kirjoittaa mielikuvituskavereista. Onko sinulla ollut mielikuvituskavereita?

Olenkohan kysynyt tätä jo joskus aiemminkin? Olen sen verran poikki, etten muista. Kello on aika paljon ja takana on useampi huonosti nukuttu yö. Mutta eiköhän se tästä taas.

Pimeys tulee

Aika jykevästi muuten kolisi tuo sinun edellisen kirjeesi runo. Ihminen on jännä otus. Huih.

Kirjoitapa seuraavaksi jotain ihan pöljää ja höpsöä. Vaikka joku aikuisten satu. Inspiraatioksi voit kehittää sadun sankarihahmon etsimällä lähelläsi olevasta kirjasta adjektiiveja, joista muodostuu kuvaus tuosta henkilöstä. Saat ihan vapaat kädet.


– Jussi

Syksy tulee, kynttilät ja Hercule Poirot -elokuvat tulee. Keski-ikä tulee. Vai eläkeikä?

Vereslihaa

”Olin vahvasti ja tietoisesti olemassa ja läsnä.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja:Jussi Olavi
Päiväys: 27.08.2020 klo.23:11

Ystäväni,

Oli ihanaa lukea onnen pilkahduksestasi! Toivotaan, että se ei jää ainoaksi laatuaan vaan sitä seuraa muita pilkahduksia, välähdyksiä, läikähdyksiä ja ryöpsähdyksiä. On kuulemma myös mahdollista saada onnellisuus jäämään ihan kokoaikaiseksi kumppaniksi…

Punaherukoita voi ihan hyvin poimia kissa sylissä

Muistan hyvin tuollaisen (ehkä samankaltaisen) heräämisen omasta elämästäni vuosia sitten. Olin ollut jo pitkään harmaassa limbossa, jossa mikään ei näyttänyt, kuulostanut tai tuntunut oikein miltään – tai jos tuntuikin, niin lähinnä ärsyttävältä.

Sain kuitenkin itsestäni sen verran irti, että tunnistin tarpeen ja ostin ja aloin syödä mäkikuismavalmistetta. Parin viikon päästä olin saunassa ja yhtäkkiä havahduin siihen, että tunsin löylyn ihollani aivan eri tavalla kuin ennen. Solut heräsivät tuntemaan. Valot oli sytytetty. Olin vahvasti ja tietoisesti olemassa ja läsnä.

Herätys oli todella vahva ja se näytti minulle sen valtavan kontrastin, joka hyvinvoivan mielen ja masentuneen mielen välillä on. Tuon sisäisen tapahtuman jälkeen olenkin osannut hieman paremmin ennakoida toimenpiteitä, jos on vaikuttanut siltä, että mieli alkaa luisua taas latteuteen.

Tätä kirjettä kirjoittaessani en ole vielä kirjoittanut antamaasi tehtävää. Yleensä kirjoitan ensin tehtävän ja sitten vasta kirjeen…

Yritin kovasti miettiä, kuka minun elämässäni käväissyt ihminen olisi jättänyt minuun muutoksentekevän jäljen. Jokainen tuttavuus antaa jotain, siitä olen varma, mutta enpä tiedä, onko elämäni muuttunut radikaalisti kenenkään sanomisista tai tekemisistä…

Mielessäni on pyörinyt useakin idea ja näkökulma, josta voisin kirjoittaa mutta en ole saanut vielä aikaan päättää, mitä polkua lähtisin seuraamaan. Jos olisi aikaa, voisin kokeilla kirjoittaa jokaista ideaa ja valita niistä toimivimman mutta – vaikka vapaailta onkin – en ehdi. Nyt alan kuitenkin yrittää jotain…

Syksyä. Vai loppukesää..?


Tunti siihen meni! En tajua, miten aivot toimivat mutta kirjoitin kaksi aloituslausetta, joista toinen oli niin vahva, että se vei mennessään. Tästä tuloksena syntyi runo elämää muuttavasta tilanteesta.

Tässä sekoittuu menneen parisuhteen faktat sekä aavistuksenomainen taiteellinen liioittelu. Kiitoskirje tämä ei ole.


Mä tiesin kyllä, että osaan huutaa
-jopa paiskata lautasen seinään
mutta nyt, kun koetan vakuuttaa
edessäs, että en mä sua pelkää,
nousee uusi tunne, paljon vahvempi
kuin keskenkasvuisen uhma:
Olen nyrkkisi edessä vanhempi,
voisin ylpeyden takia kuolla!
Otan mieluummin iskun, kuin tunnustan,
että pelko syö uskooni reikää.
Voittajana paikalta raahustan,
vaikka veri mun kasvoja peittää.


Sain kirjeestäsi sellaisen kuvan, että sinulla on jo mielessäsi joukko elämässäsi piipahtaneita ihmisiä. Haluaisinkin, että tekisit tämän saman tehtävän. Eli kirjoita kirje ihmiselle, joka on suuresti vaikuttanut elämääsi. Voit vapaasti tulkita tehtävänantoa yhtä laveasti kuin minäkin…

Onnen täplittämää viikkoa sinulle!


Annastiina

Loppukesää. Vai syksyä?

Onnen pilkahdus

”Hyvin konkreettisesti tuntui siltä, kuin silmät olisivat pitkästä aikaa auenneet ihan auki.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 25.08.2020 klo. 01:37

Rakas ystävä,

Nyt kuulostaa jotenkin tosi synkältä tämä toteamus, mutta minusta tuntuu että olin tuossa yhtenä iltana pitkästä aikaa hetken hyvin onnellinen. Se oli semmoinen aika euforinen hetki, kun kävelin tuossa Rovaniemen vanhan sillan yli keskustaan ja kuuntelin kuulokkeista jotain modernia kansanmusiikkia ja yhtäkkiä semmoinen iloinen tuulahdus pelmahti kasvoilleni.

Kemijoki loistossaan

Se oli jännä tunne, kun jotenkin hyvin konkreettisesti tuntui siltä, kuin silmät olisivat pitkästä aikaa auenneet ihan niin auki, että näin ympärilläni olevia kauniita asioita. Pilviä, pensaita, vettä ja laineita, ohi kiitävät autot, taivaan, auringonlaskun ja kaikkea mitä sitä nyt ihan tavallisia asioita meidän ympärillämme on.

Enhän minä nyt tietysti täysin onneton ole ollut, mutta siinä hetkessä oli jotain sellaista taikaa, että tuli vahvasti mieleen se taannoin antamasi kirjoitustehtävä, jossa olisi pitänyt kirjoittaa siitä hetkestä, kun olin viimeksi onnellinen. Ja oli ilo huomata, että sitä onnea ja iloa oli löydettävissä ihan siitä vierestä, luonnosta ja jopa kaupunkimaisemasta.

Viime viikonloppu tuli vietettyä ihan suhteellisen onnellisesti mökkeillen ja mustikoita noukkien. Poimuri lauloi ja saalistakin tuli ihan kiitettävästi, vaikka apajilla oli monta muutakin noukkijaa jo käynyt. Nyt on sitten pakastettu marjaa, laitettu mustikkapiirakkaa ja tulipa kiisselikin tehtyä. Riittäkööt marjoista iloa nyt tumman talven yli. Hillaa pakkasessa jo vähän olikin ja parin viikon päästä, jos vielä käy puolukoita keräämässä vähän talteen, niin niillä sitä alkaa jo pärjäämään.

Täälläkö niitä marjoja on?

Kiitos kirjeestäsi ja antamastasi kirjoitustehtävästä. Inspiroiduin siitä kovasti. Varsinainen tarina tämä ei nyt minun mittapuuni mukaan ole, mutta joku tällainen minulle tyypillinen sirpale kuitenkin.

MUURI
Pääni sisällä lähtee tivoli käyntiin. Se on fiiliksenä vähän samanlainen, millaiseksi joskus kuvataan hetkeä ennen kuolemaa. Elämä vilistää silmien edessä. Paitsi, että tässä filmissä eivät vilise ne elämän hyvät ja onnelliset hetket, vaan jotain ihan päinvastaista. Tajuntaan räiskähtelee kuvia tekemättömistä töistä, epäonnistumisista, asioista joita en ole vieläkään saanut tehtyä, pelkoja siitä mitä ihmiset minusta ajattelevat, pahaa tietysti. Muutamassa sekunnissa pystyn näkemään kaikki ne pettymykset, joita olen tuottanut. Itselleni ja muille. Suuret ja pienet. Syke nousee, ahdistus kasvaa nopeasti, kropasta häviävät kaikki voimat. Pään sisään tai ympärille täytyy rakentaa nopeasti muuri, ennen kuin koko pakka hajoaa. Muuri vaientaa tivolin. Tivolin äänet eivät hetkellisesti kantaudu korviini, jos tukin ne musiikilla, äänikirjoilla, podcasteilla, youtube-videoilla, televisiosarjoilla. Mutta kyllä se tivoli siellä pyörii yhä edelleen. En voi pysähtyä kuuntelemaan sitä, en ennen kuin olen saanut sen hallintaani. Tivolin laitteet täytyy saada pyörimään yksi kerrallaan, kaikessa rauhassa ja sulassa sovussa. Sitten en enää tarvitse muuria.

Kirjoittaisitko sinä seuraavaksi avautumisen / kiitoskirjeen jollekin henkilölle, joka on piipahtanut elämässäsi aivan lyhyesti ja ehkä täysin tietämättään vaikuttanut sinuun isosti.

En tiedä pääsetkö yhtään kärryille siitä mitä haen takaa tai onko ihmisillä yleisesti edes tällaisia kohtaamisia elämässään, mutta mulla on elämän varrella ollut joitakin sellaisia ihan mikrotason kohtaamisiakin jopa tuntemattomiksi jääneiden ihmisten kanssa, jotka on kuitenkin antaneet vaikka jonkun kaivatun buustin itsetunnolle sellaisessa hetkessä, kun sitä on eniten tarvinnut.

Noh, kyllä sä joka tapauksessa jotain saat tuosta kirjoitettua. Inspiroidu vapaasti.

– Jussi

Hento kuiskaus pimeässä