Sukellus menneeseen

Minun on kohdattava historiani ja menneisyyteni, jotta voisin ymmärtää nykyisyyteni ja elää tulevaisuuteni.

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 09.11.2020 klo. 23:29

Rakas ystävä,

Kiitos kirjeestäsi. Olipa jännittävä (taas) huomata miten eri tavalla kirjoitustehtävän voi tulkita. Itse en ajatellut ollenkaan sellaisia elämän tärkeitä hetkiä, tuollaisia kirjeessä kuvaamiasi merkkipaaluja. Täysin ymmärrettävää siis, että ajatuksesi veivät juuri siihen suuntaan, enhän ollut kovin täsmällinen tehtävänannossani.

Kaunis on pohjolan talven tunteja kestävä auringonlasku

Tehtävä ehkä kuitenkin kumpusi omista ajatuksistani, jotka ovat viime aikoina viipyilleet, ihan tarkoituksellakin, menneissä ajoissa ja muistoissa, joiden uskon vaikuttavan siihen miten asioita tänä päivänä katson. Olen yrittänyt löytää muistini syövereistä ihan pieniäkin hetkiä, tilanteita, joissa olen esimerkiksi katsonut itseäni jonkun toisen silmin ja se on vaikuttanut siihen, miten minä olen alkanut katsoa itseäni ja ajatella itsestäni.

Jotkin hetket ovat saaneet minut tuomitsemaan itseni, jotkin ehkä kompensoimaan omia negatiivisia tunteitani. Jotkin ovat vahvistaneet minua ja saaneet minut tuntemaan itseni hyväksi ja hyväksytyksi.

On minusta kiinnostava ajatus, että lähes kaikki kokemamme asiat ja hetket ovat tallessa muistimme syövereissä, vaikka suurinta osaa emme niistä kykene aktiivisesti muistamaan. Joitain hetkiä huomaan jopa tarkoituksella unohtaneeni, koska ne ovat pelottaneet tai satuttaneet minua. Nyt olen yrittänyt päästä yhteyteen erityisesti lapsuuden hetkieni kanssa. Olen yrittänyt muistaa ja muistella niitä hetkiä löytääkseni sieltä avaimia nykypäivän itseni kanssa toimimiseen.

Eräs minulle tärkeä ihminen antoi minulle jo kauan sitten elämänohjeen ”Historiassa on avain tulevaisuuteen” ja päivä päivältä ymmärrän tuota ohjetta paremmin. Aiemmin olen ajatellut sitä yleisemmällä ja yhteiskunnallisemmalla tasolla, sellaisena kuvittelen sen myös minulle annetun, mutta nyttemmin olen alkanu pohtimaan sitä myös henkilökohtaisella tasolla. Minun on kohdattava historiani ja menneisyyteni, jotta voisin ymmärtää nykyisyyteni ja elää tulevaisuuteni.

Kaunis on pohjolan matalalta loistava valo

Kiitos myös tämänkertaisesta tehtävänannosta. Se tuntui aluksi jotenkin hankalalta. En osannut valita, mistä minuutista kirjoittaisin. Tuntui siltä, että olisi tärkeä kertoa jostain sellaisesta minuutista, jolla on jokin merkitys. Miksi kirjoitan juuri tästä minuutista?

Lähdin liikkeelle jostain paljon yksinkertaisemmasta, eräästä omasta muistosta ja hetkestä, jossa minuuteilla on merkitystä mutta eksyin muistostani ihan erilaiseen seikkailuun ja löysin mielestäni ihan kiinnostavan päähenkilön tarinalleni. Minulle tuli jopa tunne, että tässä voisi olla alku jollekin suurelle seikkailulle.

Mutta tässäpä tämä minuuttitarina nyt on:

TÄNÄ KESÄNÄ AION OPETELLA SUKELTAMAAN

Hyppäsin laiturilta veteen ja sukelsin pinnan alle. En ole kovin hyvä sukeltaja, mutta avasin silmäni. Vesi oli tietysti hieman sameaa, mutta järvivedeksi yllättävän kirkasta. Ensimmäiset viisitoista sekuntia pystyin pidättämään hengitystä hyvin. Pikkuveli on niin paljon parempi sukeltamaan kuin minä. Hapuilin ympärilleni. Kirkkaassa vedessä pelotti vähän. Jos vaikka joku kala ui vastaan. Toiset viisitoista sekuntia teki jo vähän tiukkaa. En kuitenkaan halunnut nousta heti pintaan. Minulle naurettaisiin, jos en pystyisi olemaan pinnan alla pidempään. Sukelsin ihan pohjaan ja katsoin lähietäisyydeltä hiekkaa, jonka seasta pilkisti näkinkengän ruskea pinta. Se näytti minulle kieltä. Seuraavat viisitoista sekuntia tuntuivat jo vähän helpommalta, mutta tiesin myös, etten kestäisi enää pitkään. Pelko ja ahdistus hiipi rintaani. Keuhkot ehkä kestäisivät, mutta pää ei. Näin kuinka joku toinen hyppäsi laiturilta ja aiheutti kuplamyrskyn pinnan alla. Uin vähän kauemmas, etten vain jäisi alle jos joku vielä hyppäisi. Vedenalainen maisema tummuu mitä kauemmas ja syvemmälle järvelle katson. Menetän hetkeksi ajantajuni. En tiedä kauanko olen ollut pinnan alla. Tuntuu ikuisuudelta, vaikken varmaan ole ollut sukelluksissa vielä minuuttiakaan. Sitten ohitseni ui yhtäkkiä jotain tummaa. Se on jokin karvainen. Ehkä jokin eläin. Säikähdän sitä ja alan hapuilla käsilläni. Näen sivusilmällä eläimen uivan kohti ulappaa, syvemmälle veteen. En saa vartaloani ja raajojani kunnolla hallintaan. Happi alkaa loppua. Haluaisin uida eläimen perään ja nähdä mihin se on menossa, mutta en pysty uimaan. Tuntuu kuin se kutsuisi minua mukaan seikkailuun. Ehkä kuvittelen, mutta minusta tuntuu kuin se pysähtyisi katsomaan minua. Kuin se odottaisi minun seuraavan sitä. Se haluaisi näyttää minulle jotain. Mutta minun on noustava pintaan. Minun on saatava happea. Ponnistan varpaillani pohjan hiekasta. Varpaani osuu rikkinäisen näkinkengän reunaan ja se tekee kipeää. Ponnistan itseni kohti pintaa ja näen auringon valon. Matka pohjasta tuntuu kestävän ikuisuuden, vaikka matkaa ei ole kuin pari metriä. Haluaisin jo avata suuni, hengittää. Puhallan ilmaa pois keuhkoista helpottaakseni oloani. Sitten pintajännite rikkoutuu, tunnen kasvoillani viileän tuulen. Avaan suuni ja vedän keuhkoni täyteen raitista ilmaa. Kuulen etäisenä toisten lasten huudot laiturilta, mutta katseeni kiinnittyy ulapalle. Hengitän raskaasti ja nautin jokaisesta hengenvedosta kelluen pää pinnalla ja muu vartalo veden alla. Samalla tunnen kuitenkin suurta halua ja houkutusta sukeltaa uudestaan, paljon pidempään ja kauemmas. Haluan nähdä mihin minua yritettiin houkutella ja pystyisinkö lähtemään siihen seikkailuun. Aion palata vielä illalla tänne sukeltamaan. Aion harjoitella sitten kun on rauhallista, mutta ei vielä täysin pimeää. Ehkä se eläin vielä ui minun luokseni ja pääsen seuraamaan sitä. Jos ei tänään, niin huomenna. Tai sitä seuraavana iltana. Tänä kesänä aion opetella sukeltamaan.


Kirjoitapa sinä seuraavaksi tarina, joka alkaa sanoilla: ”Meillä on sekä olkia että muuta rehua aaseillemme, niin myös leipää ja viiniä minulle itselleni ja palvelijattarellesi ja nuorelle miehelle, joka on palvelijasi kanssa, niin ettei meiltä mitään puutu.” Hah, siinäpä sinulle haastetta!

Jään odottamaan kirjettäsi. Hauskaa viikkoa!

– Jussi

Tässä ja nyt

”Jokaisesta hetkestä olen oppinut jotain ja kaikkien niiden hetkien avulla osaan tänään reagoida, toimia, tuntea ja ajatella tällä tavalla, kuin nyt teen.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 06.11.2020 klo. 15:44


Ystäväni

Kiitos kirjeestäsi ja kiitos myös pikkujouluvisiitistäsi. On hienoa, että jaksat silloin tällöin matkustaa tänne kauas minua (ja muita ystäviä) tapaamaan.

Aika kivaa, että saatiin maistaa joulutunnelmaa jo lokakuussa! En ole mikään yltiöpäinen jouluihminen mutta kyllähän jouluruuat ovat hyviä ja joululauluissa on jotain käsittämättömän puoleensavetävää. (Joten kiitän myös lauluseurasta!) Ei kaksi joulua vuodessa ole minusta yhtään liikaa – varsinkin, jos toisen niistä saa viettää ystävien seurassa. <3

Toteutin antamasi tehtävän pienenä esseenä. Mietin aihetta oikeastaan joka päivä kirjeesi lukemisen jälkeen, enkä taaskaan saanut kiinni siitä, enkä osannut valita mitään yhtä merkittävää elämäni hetkeä. Lopulta nyt äsken kokosin ajatukseni aiheesta tähän:

Merkityksellinen hetki

Minä en osaa valita mitään yksittäistä hetkeä tai tapahtumaa, joka olisi jollain lailla merkittävä elämässäni. Yleensä kai merkittäviksi hetkiksi mainitaan naimisiin meno ja lasten syntymät. En ole kokenut kumpaakaan. Onko minussa jotain vikaa? Enkö ole kokenut mitään mahtavaa?

Elokuvissahan tapahtuu niin: yksi hetki muuttaa koko elämän. Sellaisesta tulee hyvä elokuva. Minun elämästäni ei kaiketi tulisi hyvää elokuvaa. Mutta minun elämästäni tulee hyvä elämä, eikä se ole merkityksetön, vaikka se onkin kai ollut hieman tasapaksu.

Olenhan kokenut yhtä ja toista, olen opiskellut, saanut ja menettänyt ystäviä, olen löytänyt itsestäni uusia puolia; heikkouksia ja vahvuuksia, olen oppinut elämästä ja itsestäni ja kantapään kautta, olen muuttanut, ostanut talon, hankkinut kissan, olen ollut sekä erilaisissa töissä että työttömänä, olen ihastunut ja ehkä rakastunutkin, olen kärsinyt sydänsuruista, olen unelmoinut, saavuttanut unelmiani ja muuntanut niitä toisiksi.

Monesti asiat tapahtuvat pienissä paloissa, vähän kerrallaan. Siksi on vaikeaa löytää yhtä yksittäistä tapahtumaa, joka olisi ollut merkityksellinen. Mikään ei nouse muistoissani muiden yli. Mikään ei ole yksin vaikuttanut minun kokonaiselämääni merkittävästi.

Kuitenkin yhtä paljon, kuin kaikki elämäni tapahtumat ovat mitättömiä ja tasapäisiä, ovat ne myös valtavia ja kaikkivoipia yhdessä. Jokaisesta hetkestä olen oppinut jotain ja kaikkien niiden hetkien avulla osaan tänään reagoida, toimia, tuntea ja ajatella tällä tavalla, kuin nyt teen. Voisin siis sanoa, että jokainen hetki on elämäni merkittävin hetki. Tässä hetkessä on kaikki menneet hetket, ja tässä hetkessä voin kääntää elämäni suunnan, jos niin haluan.

On aika ihanaa ajatella, että jokainen hetki (tämä, tämä ja tämä…) on elämän tärkein hetki. Tämä ajatus antaa arvoa elämälle itsessään. Menneet tapahtumat ovat menneisyydessä ja muistoissa. Niitä ei voi muuttaa, eikä tuoda takaisin. Mutta tässä hetkessä mikään ei ole vielä hukattua. Tässä hetkessä on mahdollisuus.   

Tässä hetkessä annan sinulle tehtäväksi sen aikoja sitten keksimäni tehtävän, jota et koskaan toteuttanut: minuuttitarina! Kirjoita siis tarina, joka tapahtuu minuutin aikana. Nyt ei ole siis tarkoitus kirjoittaa vain minuuttia, eikä kirjoittaa tarinaa, joka luettuna kestää minuutin. Teksti voi itsessään olla kuinka pitkä tai lyhyt tahansa, kunhan se käsittelee minuutin aikana tapahtunutta asiaa. Aikahan taipuu ja venyy… Joskushan tapahtuu asioita, joiden kohdalla aika tuntuu hidastuvan tai nopeutuvan. Se on kiehtova ilmiö. Kerro minulle siitä. Tai jostain muusta…

Ihanaa viikonloppua! Muista levätä! Ja muista, että just tämä hetki… 😉

Annastiina

Pitkän päivän jälkeen

”Välillä voi olla hiljaa ja kuunnella ikkunan takana humisevaa myrskytuulta.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 02.11.2020 klo. 23:39


Rakas ystävä,

Sen verran haluan nyt meidän ikuisuusaiheesta sanoa, että nyt on viety väsymys eeppisiin mittasuhteisiin. Oli ihan mahtava viikonloppu siellä sinun luona ja upeat pikkujoulukemut, mutta näillä kilometreillä yöjunasta suoraan töihin meneminen sekä iltapuhteena podcastin juontaminen on kyllä semmoinen yhdistelmä, joka vie mehut. Mutta onnellinen olen silti. Hyvä on ihmisen olla, kun on mukavan reissun jälkeen kotona ja saa taas kirjettä kirjoitella.

Kiitos loistavasta seurasta!

On tämä kirjoittaminen nimittäin niin mahtava juttu. Kirjoitin tässä antamasi tehtävän, jota pyörittelin jo aiemmin päivällä tänään päässäni. Tehtävänanto oli hauska ja puhelinkeskustelu asetelmana tuntui jotenkin hyvin omakohtaiselta aiheelta. Minähän nimittäin vähän inhoan puhelimessa puhumista. Tai ainakin puhelimella soittamista.

Kyllä se puhelimessa juttelu sitten aina jotenkin suttaantuu ja muuttuu lopulta mukavaksi, mutta jostain syystä luuriin tarttuminen on aina ollut minulle hieman vaikeaa. Olet ehkä huomannutkin, että en ihan jatkuvasti soittele ja kysele kuulumisia. Siinä suhteessa tämä kirjeenvaihto on ollut kyllä hyvä työväline myös kuulumisten vaihtoon. Tämä on paljon luontevampi vuorovaikutuksen tapa minulle.

Tietysti parasta on se, kun saa istua saman pöydän ääressä ihmisen kanssa, hörppiä kuumaa teetä kupposesta ja jutella ihan kaikessa rauhassa ja sopivassa rytmissä. Välillä voi olla hiljaa ja kuunnella ikkunan takana humisevaa myrskytuulta. Välillä puhua pälpättää täysillä.

Tässä hieno otos pihasaunasta ja tulista sen polun varrella…

Mutta tässä se nyt tulee se puhelinkeskustelu:


PUHELINKESKUSTELU KAHDEN IHMISEN VÄLILLÄ

– Haloo…
– Moi, herätinkö mä sut? Anteeks.
– No joo, ei se mitään.
– Mitä rakkaus sun mielestä on?
– Mitä?
– Että mitä rakkaus sun mielestä on? Onko se enemmän vaan niinku sitä että kahden ihmisen perustarpeet, niinku läheisyys, kuulluksi tuleminen, hyväksytyksi tuleminen ja vaikka turvallisuus tulee tyydytetyksi? Vai onks se jotain enemmän?
– No on kai se niinku vähän jotain enemmän…
– Niin no tietysti ihan semmoset perustarpeet myös, niinku hengissä pysyminen ja vaikka himot ja seksi on tärkeitä.
– Niin ja onhan rakkaus sit vähän niinku semmonen kipinä.
– Ai mikä? Mikä kipinä?
– No semmonen, kun jonkun ihmisen kanssa voi vaan tuntea semmosen vähän niinku sähkösen väreilyn. Semmosen jonkun ihan selittämättömän asian mikä siinä välillä on.
– En mä tiiä tommosesta. En mä oo varmaan koskaan tuntenu tommosta. Ootko sä?
– Oon mä. En just nyt, mutta oon kyllä joskus.
– Mitä sä teet nyt?
– No mä nukun?
– Voinks mä tulla käymään?
– Öööö… Ai nyt hetikö?
– Niin tai ehkä on parempi, jos mä tuun vaikka aamulla. Tai illemmalla huomenna. Juodaan vaikka teetä tai jotain. Olis kiva jutella.
– Totta kai sä saat tulla käymään. Vaikka heti, jos on hätä. Onko sulla?
– Ai onko mitä?
– Hätä?
– No kyllä mulla kai vähän on. Mut tää helpotti jo, kun sä vastasit ja sain puhua sun kanssa tästä.
– Ai rakkaudesta?
– Niin. Se mietitytti mua ja meinas lähteä taas aikamoinen karuselli pyörimään päässä. Nyt mä saan ehkä unen päästä kiinni.
– No hyvä. Kiva, jos mun unenpöpperöisessä vastauksessa oli joku järki sentään.
– Oli siinä. Hyvin sä sanoit taas asioita. Sä oot niin ihanan järkevä.
– No en tiiä siitä. Mut oon joutunu miettiin näitä asioita kyl. Enkä mä silti tiiä oonko mitään varsinaisia vastauksia löytäny mihinkään. Oon vaan tajunnu, että näitä on pakko kelailla, että ymmärtäis paremmin itteensä. Ja sitten pikkuhiljaa muita.
– No niinpä. Täytyy vaan itekin miettiä vielä lisää näitä.
– Mut älä mieti liikaa. Muista nukkua kanssa. Pärjäätkö sä siellä varmasti?
– Joo. Kyllä mä pärjään. Ainakin aamuun asti pärjään hyvin näillä ajatuksilla.
– No hyvä. Soita, jos tulee vielä hätä. Mä jätän äänet päälle puhelimeen.
– Kiitos. Sä oot tosi tärkeä mulle. Ja tosi hyvä.
– Kiitos. Säkin oot tärkeä. Ja huippuhyvä.
– Joo. Hyvää yötä ja kauniita unia.
– Kauniita unia.
– Moikka.
– Moi.

Taisin alitajuisesti toivotella tässä jo itsellenikin hyviä öitä, koska sänky kyllä kutsuu pitkän päivän jälkeen. Saat kuitenkin vielä tehtävän, joka liittyy tällä kertaa muistoihin. Kaiva muistisi syövereistä jokin merkityksellinen hetki elämässäsi. Jokin hetki, johon liittyy jokin tunne tai muu muisto, hyvä tai huono. Pyri kuvaamaan mahdollisimman tarkkaan sen hetken tunnelma. Tyyli on vapaa.

– Jussi

Satuasetuksella

”Oli yllättävää, että pelkillä kysymyksillä sai kuitenkin kerrottua ihan oikean pienen tarinan.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 30.10.2020 klo. 11:45

Ystäväni

Huh, tallentaessani tätä kirjettä koneelleni huomasin tämän olevan neljäskymmenes kirje, jonka olen kirjoittanut sinulle! Niin että sole poka mikhän, kyllä me kirjoittaa osataan. Jos ajatellaan kirjeessä olevan vaikkapa kolmekin sataa sanaa, niin sanoja on tullut vuoden alusta lähtien 12000. Ja sinun sanasi siihen päälle tekee 24000 sanaa. Jos tulee joskus sellainen olo, että ”ikinä en oo mittään kirjottanu”, niin voidaan katsoa tätä kirjeenvaihtoamme ja olla ihan ylpeitä. Hyvä me!

Hallan kuorruttama ruusunlehti

Ja todellakin, huomenna minä haen sinut junalta tänne rauhalliseen atmosfääriin, jossa maté virtaa ja keskustelu on syvällistä mutta samalla sopivan leppoisaa ja välillä ihan höpöä. Onpa ihanaa nähdä livenä taas pitkästä aikaa!

Ihan(an) höpö oli myös antamasi tehtävä! Pelkillä kysymyksillä keskustelu on tuttua improharjoituksista mutta eiväthän sellaiset improkohtaukset kovin kauan kestä, koska se on vaikeaa! Ajattelin, että ei tämä kirjoittaminenkaan tulisi helppoa olemaan, ja oletin, että jos jonkinlaisen pätkän saisin kirjoitettua, niin se muistuttaisi lähinnä stressaantuneen muistisairaan monologia. Oli yllättävää, että pelkillä kysymyksillä sai kuitenkin kerrottua ihan oikean pienen tarinan.

Minulla on ehkä jäänyt aivoihin päälle satuasetus. Kirjoitin nimittäin eilen pienen näytelmän draamakurssia varten. Se oli hyvin satumainen. Ja niin taitaa olla tämä kysymystarinakin.

Voisiko se olla Täplis? Näinkö kenties harhoja sellin aamunharmaassa hämärässä? Ja kuka lopulta on Täplis? Liittyykö hän vain eiliseen sekasotkuun vai onko hän poikennut elämässäni jo aiemmin? Muistaisinko, jos hän olisi?

Onko normaalia, että vasta eilen tapaamani henkilö on saanut ajatuksistani niin suuren osan? Miten on mahdollista, että tunnen suurempaa yhteenkuuluvuutta lähes tuntemattoman kanssa, kuin koskaan ennen kenenkään muun kanssa? Kuvittelenko kaiken vai olemmeko me todellakin yhteen luodut?

Jos en olisi mennyt mukaan eiliseen tappeluun, olisinko nyt vapaa? Olisinko silloin koskaan tavannut Täplistä? Miten voin koskaan selittää itselleni olevani onnellinen, että osallistuin väkivaltaan?

Oliko se kuiskaus? Eikö ikkunan takaa kuulunutkin Täpliksen matala, hiljainen ääni? Kuinka hän oli päässyt vartijoiden ohi ja tuliko hän todellakin tänne minun takiani?
”Missä olet, Raita?”
”Kuuletko ääneni, Täplis?”
”Saatko kiinni heittämästäni köydestä?”
”Jaksatko vetää minut ulos?”


Kävelimmekö todellakin rauhallisesti vartijoiden edestä, poistuimmeko ulos portista kokonaisen komppanian tehdessä meille kunniaa? Mistä Täplis oli saanut nämä uskomattoman aidot valepuvut? Miten ikinä pystyn korvaamaan tämän kaiken Täplikselle? Voinko koskaan olla hänen arvoisensa?

”Raita? Haluaisitko suudella minua?”
”Etkö huomannut, että olen halunnut sitä koko ajan?”

Pakkaskuorrutusta mehitähdellä


Tämä tästä ja jatketaan taas.

Kirjoita ensi kerraksi puhelinkeskustelu kahden henkilön välillä.

-Annastiina

Kohta nähdään

”Meri syleilee maailmaa joka puolelta ja kierrättää sen tarinoita valtavia matkoja.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 26.10.2020 klo. 21:32

Rakas ystävä,

Yritän olla osallistumatta enää tähän väsymyskilpailuun ja puhun jostain ihan muusta. Minähän olen nimittäin tulossa sinne kylään tällä viikolla!

Mahtavaa nähdä pitkästä aikaa sinut kasvotusten ja jutella ihan kunnolla. Tekee hyvää taas rauhoittua ja ottaa hetki ihan iisisti siellä maaseudun rauhassa. Täällä Rovaniemellä kun tulee elettyä tätä villiä city-elämää päivästä toiseen. Heh. Noh, ainakin sitä pääsee näistä omista arkiympyröistä hetkeksi irti ja saa viettää hyviä hetkiä hyvässä seurassa. Kiitos jo etukäteen siitä.

Torniosta päivää

Tässäpä tämä pyytämäsi merellinen seikkailu nyt sitten. Ei tällä mitään tekemistä seikkailun kanssa ole, mutta pohdiskelinpa sitä merta ainakin.

MERELLINEN SEIKKAILU

Järvi on ja pysyy. Sen vesi vaihtuu hiljalleen, mutta uusi vesi ehtii tulla osaksi vanhaa vettä ennen kuin edelliset pisarat poistuvat. Joki on elävä. Se kulkee paikasta toiseen ja kuljettaa mukanaan tavaraa ja tarinoita. Joki juoksee ja kulkee, eikä se ole päivääkään samanlainen. Joki on joka päivä uusi ja yhtä nuori, vaikka se olisikin tuhansia vuosia vanha. Mutta meri on yhtä aikaa sekä vanha ja paikallaan pysyvä että nuori ja alati muuttuva. Meri elää ja myllertää. Se syleilee maailmaa joka puolelta ja kierrättää sen tarinoita valtavia matkoja. Meri on yhtä aikaa siinä ihan lähelläsi, mutta samaan aikaan se on jossain todella kaukana. Meren vesi tulee jostain kaukaa syvyyksistä tai virtana vierailta mailta. Meri on pysyvä ja virtaava yhtäaikaa.

Kirjoitapa sinä seuraavaksi tarina pelkillä kysymyksillä. Eli saat käyttää vain kysymyslauseita kirjoittaessasi. Poimi halutessasi inspiraatioksi jostain lähelläsi olevasta kirjasta, lehdestä tai vaikka tv-ohjelmasta ensimmäinen kysymys, joka tulee vastaan.

Jään odottamaan kirjettäsi ja sitten olenkin pian jo matkalla luoksesi.

– Jussi

Syysloma

”Aina ei ole rahkeita muuhun kuin aidan alittamiseen.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 23.10.2020 Klo 01:02

Ystäväni

Hups, tämä kirjeenvaihtohan on mennyt kilpailuksi siitä, kumpi on väsyneempi ja kiireisempi! 😀 Joten nokitan tällaisella viikolla:

Täällä on tällä viikolla syyslomaviikko, joten minulla on vapaata opetuksesta. On ollut aikaa tehdä kaikkea muuta.

Kuvat alkavat jo vähän toistaa itseään, kun juna on ainoa paikka, missä saa ja ehtii ottaa kuvia…

Osallistuin viime sunnuntaina ”Ammattina ääninäyttelijä” -kurssille leppoisasti etänä, oman keittiönpöytäni ääressä. (Opettajana upea ammattilainen Mia Renwall.)

Maanantaina katsoin piirrettyjä, koska etsin materiaalia oman dubbausnäytteeni tekemiseksi. Harjoittelin myös hulluna. (Pun intended.)

Tiistaina kuvasin self tapen hakeakseni erääseen tv-sarjaan pieneen yhden kuvauspäivän rooliin. Sitten matkustin junalla Helsinkiin äänenkäytön valmennukseen, jossa mm. äänitimme äänivalmentajan kanssa dubbausnäytteeni, jolla yritän päästä dubbausstudioiden listoille ja sitä kautta puhumaan suomeksi lastenohjelmia yms. (Sormet ristiin!)

Keskiviikkona olin Helsingissä tv-sarjan kuvauksissa ja sen jälkeen matkustin ystäväni luo Jyväskylään.

Torstaiaamuna sain tietää, että minut valittiin 18 self tapen lähettäneen joukosta siihen roolin, jota tiistaina hain. Se kuvataan perjantaina eli huomenna. Junailin itseni illaksi Jyväskylästä kotiin, jossa siis nyt olen (tosin kello on jo yö). Aamulla on herätys puoli viideltä, jotta voin taas lähteä Helsinkiin näihin nopealla aikataululla minulle annettuihin kuvauksiin. Aion tulla vielä samana iltana takaisin kotiin, missä toivottavasti saan nukkua ja levätä viikonloppuna. (Tai siis ainakin lauantaina.)

Sunnuntaina lähden Helsinkiin, jotta olen ajoissa maanantaiaamuna tv-sarjan kuvauspaikalla. Koko maanantai menee kuvauksissa.

Tiistaina menen äänittämään studiolla ääninäytteen, jolla voin hakea ääninäyttelijän töitä esim. mainoksissa ym. äänitteissä. Sitten matkustan taas kotiin.

Ohi juostessa otettu turistikuva

Notta kiirettä pitää. Mutta ihania juttuja nämä kaikki ovat ja nautin kovasti kaikesta tällä hetkellä – vaikka väsymyskin on koko ajan läsnä. Toivon kovasti, että näistä näyttelemiseen liittyvistä töistä poikisi hienojen kokemuksien lisäksi jotain myös tulevaisuuteen.

Tarvinneeko sanoa, että en ole ehtinyt kirjoittaa mitään koko viikolla..?
No, mietin tässä juuri, että kuinka voisin minimoida tehtävän kirjoittamiseen käyttämäni ajan ja mieleeni tuli tyyli, jota joskus lapsena/esinuorena harjoitettiin. Siinä runo(hko)n sanojen alkukirjaimista muodostuu runoon liittyvä ja/tai siihen lisäinfoa tuova sana. Kirjoitin sitten vartissa oman mukaelmani:


Pieni aiheeton hulluus
etsii elämän laitoja.
Laiskuus,
irstaus,
synti
uskonpuutetta unelman naapurissa.

Ja ei, en ole tähän juuri tyytyväinen muuta kuin sillä tasolla, että sain tehtävän suoritettua. Olen kuitenkin tämän kirjeenvaihdon myötä oppinut antamaan armoa itselleni ja hyväksymään myös keskeneräisyyttä ja jopa huonoutta. Aina ei ole rahkeita muuhun kuin aidan alittamiseen.

Junanikkunataidetta

Toivottavasti sinun kiireesi ja väsymyksesi ovat jo hellittäneet. Ja älä huoli, on tässä puolin ja toisin kommentoimatta ohitettu toistemme kysymyksiä ja aiheita… Ehkä se johtuu mm. siitä, että saatamme kirjeiden lisäksi myös kommunikoida muilla nykyaikaisilla tavoilla. Tai olla niin väsyneitä, että huomiokyky ei ylety muualle kuin omaan elämänpiiriin… Mikä lie, sano Veera kun metsässä rapsahti. Ja nyt nukkumaan.

-Annastiina

(P.S. Ai niin! Kirjoita merellinen seikkailu, johon liittyy jokin erimielisyys.)

(P.P.S. Muista levätä!)

Talven alku

”Yö pimenee, mutta silti hetki hetkeltä kaikki kirkastuu.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 19.10.2020 klo. 21:47


Rakas ystävä,

Minä olen nyt aivan puhki. Olen ollut pari päivää lyhytelokuvan kuvauksissa näyttelemässä ja tänään oli myös ensimmäinen työpäivä loman jälkeen. Hauskaa on ollut, mutta tällainen elämä on joskus rankkaa, vaikkei olekaan vielä ihan noin vanha kuin sinä (hah, siitäs sait). Kirje jää siis tästä syystä nyt vähän lyhyeksi. Toivottavasti tämä ei kuitenkaan ole täynnä kirjoitusvirheitä.

Terveisiä kuvauksista! Oli sauna ja oli pyyhe, mutta saunomaan en päässyt.

Koska aloitan näiden kirjeiden kirjoittamisen aina vasta näin iltasella ja tein sen taas, en myöskään lähde nyt pimeään ja lumiseen metsään istumaan ja kirjaamaan ylös havaintoja. Kiitos kuitenkin tehtävänannosta. Olen tässä itse asiassa kuvausten aikana viettänyt aika paljon aikaa metsän keskellä, toki pääasiassa saunamökin lämmössä istuskellen. Pystyn kuitenkin ehkä jollain tavalla kuvailemaan metsää ympärilläni.

Pakkasta ei ole kovin paljon, mutta sen verran, että taivaalta tippuvat pisarat muuttuvat matkalla lumihiutaleiksi. Tai ainakin sellaisiksi märiksi jalkaräteiksi, jotka vihmoen läiskähtävät päin naamaa. Metsä on sysipimeä, vaikka maa pikkuhiljaa vaalenee, kun lumi kertyy varpujen lehdille ja sammalen kiemuroihin. Maa on vielä lämmin ja suurin osa lumesta sulaa pois. Pakkanen kuitenkin kiristyy yötä vasten ja hiutaleet muuttuvat hiljalleen enemmän ja enemmän oikeaksi lumeksi. Oliko tämä metsä vielä valmis tähän lumisateeseen? Sienet saavat hattujensa päälle lumikasan. Tämä tuli niin yllättäen ja niin aikaisin. Kaupungin valoja ei näy missään, olen riittävän kaukana kaikesta, jotta metsä ja taivas näyttävät oikeasti pimeiltä. Tuuli heiluttaa vähän puiden oksia. Hiutaleet rapisevat osuessaan maahan ja runkoihin. Yö pimenee, mutta silti hetki hetkeltä kaikki kirkastuu. Aamuun mennessä täällä on jo kaksikymmentä senttimetriä lunta. Metsä on vaihtanut asuaan. Talvi on palannut lyhyen poissaolonsa jälkeen.

Minä olen kiitollinen siitä, että olen ottanut pari askelta siihen suuntaan, että ymmärrän itseäni paremmin. Olen pyörittänyt päässäni olevia asioita, tarttunut kiinni ajatusten hurrikaanin reunasta ja minulla on jo sellainen tunne, että kyllä tämän vielä saa pysähtymään. Minun päämääränäni onkin nyt selvittää omat ajatukseni, ymmärtää menneisyyteni, nykyisyyteni ja tulevaisuuteni. Tuntuu hyvältä, että näen jo edessä aukeavan polun, joka mahdollisesti johtaa tuohon päämäärään

Jätän vähän tylysti taas kommentoimatta montaa asiaa edellisestä kirjeestäsi. En yksinkertaisesti kykene siihen enää tällä kertaa. Saat kuitenkin vielä kirjoitustehtävän: Kirjoita jotain paheesta, paheista tai paheellisuudesta.

Jään odottamaan kirjettäsi. Ja menen nyt nukkumaan.

– Jussi

Mönkijällä ajelin
…kaksi metriä.

Onneakin on

”Maailmassa on kuitenkin lukematon määrä hyvää, joka ei lopu, vaikka sitä kuinka tankkaisi.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 16.10.2020 klo. 13:13

Ystäväni,

Kyllä se niin on, että iän karttuminen tuo omia haasteitaan elämään. Tiedät sen sitten, kun olet elänyt yhtä kauan kuin minä, poikaseni. 😀 Ei kun oikeasti, olen huomannut, että tässä iässä univelkojen maksaminen ei tapahdukaan yhtä nopeasti ja helposti, kuin kymmenen, saatika sitten kaksikymmentä vuotta sitten.

Kun matkustaa junalla Helsinkiin ihan vain ”päiväseltään” työkeikalle, niin siinä helposti vierähtää lähes kokonainen vuorokausi. Ja kun junassa on tehtävä suunnittelutöitä seuraavan aamun opetustunnille, ei matkalla ehdi edes nukkua.

Muutaman tunnin unilla seuraava päivä menee vielä ihan kivasti mutta viimeistään illalla iskee niin painostava väsymys, että iltaseitsemältä sitä luulee kellon olevan jo nukkumaanmenoaika. Niinpä eilinen, eli kirjeenkirjoituspäivä, meni väsymyksessä kieriskelyyn, enkä jaksanut kirjoittaa pientä alkua pidemmälle.

Tänä aamuna sitten asetuin tietokoneen ääreen heti omieni ja kissan aamutoimien jälkeen ja aloin kirjoittaa antamaasi tehtävää.

Runo. Siitä tuli runo. Mitään en mahtanut. Mikä hitsi siinä on, että siitä tulee aina runo!?

Ehkä tarkoituksenasi oli kalastella minun omia toiveitani ja unelmiani – mutta tämä runo ei mennyt ihan niin. Tämä runo tuli luoksemme jostain menneestä ajasta. (Ja tuli sävelen kera jälleen. Eli kaipa tämä on sitten taas laulu.)

Tyranni on kuollut

Ei kukaan mua täältä löydä.
Niin kaukana kaikki,
niin kaukana muut.
Katson käsiäni päällä pöydän,
ikkunasta syyllisen valaisee kuu.

Se on tehty, mikä on tehty.
Ei takaisin saa,
en tahtoisikaan.
Kun veri on käsistä pesty,
se sieluun siirtyy painamaan.

Jos yhden toiveen mä saan,
sen omien tarpeideni edelle paan.
Jos saan, niin toivon mä vaan,
ettei kaikki ollut turhaa.

Mä odotan täällä aikaa
tasa-arvoisempaa,
oikeudenmukaisempaa.
Jos kaikki muuttuisi parempaan suuntaan,
ei tekoni väärin ehkä olisikaan.

On unelmani parempi maailma
ilman tyranniaa,
ilman väkivaltaa.
Nyt kuolen yksin, enkä koskaan
tule tietämään tekoni seurauksia.

Jos yhden toiveen mä saan,
sen oman elämäni edelle paan.
Jos saan, niin toivon mä vaan,
ettei kaikki ollut turhaa.

Kiitos siitä toivorunosta. Se on ihan totta, että toivosta täytyy pitää kiinni ja sitä täytyy tankata niin, että epätoivo ei ota ylivaltaa. Maailmassa on kuitenkin lukematon määrä hyvää, joka ei lopu, vaikka sitä kuinka tankkaisi. Ehkä se menee jopa toisin päin: jos tankkaat itseesi hyvää, hyvän määrä kasvaa.

Tällä hetkellä olen kiitollinen näistä asioista:
Omasta kodista.
Omasta parhaasta kaverista eli Aslanista.
Eläinlääkäristä, joka tuli kotikäynnille, jotta Aslanin ei tarvitsisi stressaantua lääkärireissusta.
Mielenkiintoisesta työstä näyttelijänä.
Mielenkiintoisesta työstä opettajana.
Uudesta (käytetystä) autosta, jolla pääsen liikkumaan riippumatta muiden aikatauluista.
Pakkasaamuista, jotka tekevät maisemasta valkoisen ja rapean.
Kaverin koirasta, joka tulee kohta käymään.
Ja vähän siitä kaveristakin.

Mistä sinä olet kiitollinen?

Aslan lääkärin kotikäynnin jälkeen <3

En tiedä, osaanko nyt sanallistaa omia päämääriäni ja tavoitteitani… Tuntuu, että pää on niin täynnä nykyhetkeä, että en oikein osaa keskittyä tulevaan. Mutta onnellisuus on tavoitteena kestosuosikkini, ja se tavoitetaan tekemällä asioita, jotka ovat itselle tärkeitä. Siihen pyrin ja siinä melko tavalla olenkin.

Tehtävä sinulle: Mene metsään. Ota muistiinpanovälineet mukaan. Kirjoita tunnelmia paikan päällä metsässä. Voit viimeistellä kirjoituksen kotona, ettet jäädy.

Ihanaa viikonloppua!

-Annastiina

Minä kirjoitan päiväkirjaa!

”On tässä kai ihan joku pointtikin sitten.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 12.10.2020 klo. 01:59

Rakas ystävä,

Päätin kirjoittaa sinulle poikkeuksellisesti jo näin etuajassa. Tapani mukaan kuitenkin keskellä yötä. Näemmä en kuitenkaan saa vielä unta, joten miksipä en kirjoittaisi tätä. Aloin tuossa nimittäin lueskella edellistä kirjettäsi uudelleen ja samalta istumalta kirjoitin sitten kertarysäyksellä antamasi tehtävän:

RUNO TOIVOSTA

Toivo on elämän polttoaine,
jos se loppuu,
matka tyssää
Vastakohta on epätoivo,
tai toivottomuus
Eipä olekaan,vaan toivon vastakohta on kuolema

Eihän polttoaineen tai matkan
vastakohta ole epämatka, polttoaineettomuus tai matkattomuus,
vaan matkan päättyminen,
pysähtyneisyys

Ihminen elää sen varassa,
että hän pystyy täyttämään itsensä toivolla,
aina sopivin väliajoin,
ennen kuin tankki tyhjenee

Missä on siis sinun lähin tankkauspisteesi?
Olethan laskenut,
että tankkisi ei tyhjene ennen kuin ehdit sinne

Vai ajattelitko paahtaa vain niin pitkään,
että toivoa ei enää ole?
Silloin olet vaarallisella tiellä

Toivoa on aina,
jos uskallat vain tankata

Minä olen alkanut kirjoittaa päiväkirjaa. Kävimme tästä muistaakseni keskustelua joskus kirjeenvaihdon alkupuolella. Minun on aina ollut mahdoton kirjoittaa päiväkirjaan mitään henkilökohtaista. Vähintään seuraavana päivänä tai pari viikkoa myöhemmin olen yleensä repinyt kirjoittamani sivut tai polttanut tai hävittänyt koko päiväkirjan.

Tuota kahden viikon merkkipaalua ei tässä minun nykyisessä päiväkirjaprojektissa ole vielä ohitettu, mutta jos tämä kirjeeseen kirjoittaminen nyt sinetöisi sitten projektin sillä tavalla, että en peru ajatuksiani enää.

En kirjoita päivittäin, kirjoitan aina kun siltä tuntuu. Päiväkirjaa kirjoitan käsin. Se on kaikista pahin, koska tuollaiseen konkreettiseen kirjaan ei ole edes salasanaa, joka jonkun pitäisi murtaa.

Tässä päiväkirjassa ei ole edes lukkoa. Siellä ne nyt ovat minun viime viikkojen synkimmät salaisuuteni ja syvimmät tunteeni ja henkilökohtaisimmat ajatukseni ihan kenen tahansa luettavissa, jos vain hoksaavat napata tuon kirjan käteensä ja avata sen luettavakseen. Käsialasta toki tuskin kukaan muu saa selvää.

Päässä kiertävien ajatusten ja tunteiden kirjoittaminen ylös tuntuu nyt kuitenkin hyvältä. Tuntuu, että saan äyskäröityä päätä vähän tyhjemmäksi ja toisaalta ajatukset saavat realistisemmat mittasuhteet kuin päässäni. Olen pystynyt jopa jäsentämään vähän sekavia ajatussykkyröitä kirjoittaessani niitä auki paperille. On tässä kai ihan joku pointtikin sitten.

Tuhertelin syksyn värejä ja aurinkokin paistoi ikkunasta

Minä olen nyt muuten lomalla. Viime viikon vietin tosiaan siellä Limingassa opetushommissa ja improillessa, mikä oli ihan hemmetin hyvä irtiotto arjesta ennen syyslomalle heittäytymistä.

Toivottavasti sinäkin ehdit jossain välissä siellä vähän lomailemaan, vaikka kyllähän sitä paahtaa saa silloin kun siltä tuntuu. Kunhan sitä tekee terveellä pohjalla ja muistaa oikeasti levätä vähän aiemminkin kuin haudassa vasta.

Kiitos muuten upeasta nurinniskoin kirjoitetusta tarinasta. Se on kyllä aina jotenkin kaunista nähdä, minkälaista materiaalia ihmisen aivot synnyttävät, kun niille annetaan joku tuollainen haaste. Seuraavaksi tehtäväksi kaivoin sulle vanhan tehtävänannon kevättalven kirjeenvaihdostamme:

En tällä kertaa määrittele erillistä kirjoitustehtävää sinulle vaan toivon vain, että käytät jokusen hetken määritelläksesi ja sanallistaaksesi jonkin konkreettisen päämäärän itsellesi. Jonkin sellaisen päämäärän, jonka haluat ja uskallat jakaa kanssani. Saat itse valita, kuinka ison tai pienen päämäärän asetat, mutta yritä olla mahdollisimman tarkka määrittelyssäsi. Sanallista tai visualisoi se jollain tavalla. Visualisoinnistahan sinulla taitaa ollakin kokemusta, kun muistelen kuvakollaasia kotitalosi seinällä. Aika moni kollaasiin visualisoiduista tavoitteista on tainnut elämässäsi muuttua todeksi. Niinhän sitä sanotaan, että pitää olla varovainen siinä, mitä toivoo, koska ääneen lausutuilla toiveilla on tapana toteutua.

Minua ne vain kiinnostavat edelleen nämä äänen lausutut toiveet ja unelmat. Niillä kun on tapana käydä toteen.

Vaihtoehtoisesti voit myös kirjoittaa tarinan, runon tai laulun, jonka aiheena tai teemana on unelma ja toive.

Kävin konkäällä könyämässä

Tähän loppuun toistan vielä vähän itseäni, koska viime kirjeessä kirjoittelit taas ajankäytöstäsi ja töistäsi. Mahtavaa, että olet päässyt taas tekemään noin upeita juttuja, joista nautit. Ihan hullun siistiä! Mutta (nyt tulee se toisto) muista levätä.
Hauskaa viikkoa!

– Jussi

Ilmasto- ja muita ahdistuksia

”Luulin hetken katsovani kuvaa jostain dystopiaelokuvasta, kunnes heti Tajusin, että tämä on meidän elämäämme nyt – ja tästä lähtien aina.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 9.10.2020 klo. 20:25

Ystäväni,

Huh, kun on ollut muutama päivä melkoista kiirusta! Nyt on ensimmäinen hetki, kun pystyn (ja jaksan) keskittyä tämän kirjeen ja tehtävän kirjoittamiseen. Eilen illalla en onnistunut pitämään ajatuksia ja silmiä auki paria riviä pitempään, ja tänään olin puutarhatöissä Suonenjoella alkuiltaan asti.

Viime päivinä harvinainen lepohetki

Keskiviikkona oli minun ensimmäinen kuvauspäiväni tv-sarjassa. Kuvaukset kestivät iltakymmeneen saakka. Niin myöhään ei olisi mennyt enää junia tai busseja Pieksämäelle, joten jouduin tekemään kuvausreissuni autolla. Olin kotimatkalla niin väsynyt, että en uskaltanut ajaa pimeällä rajoitusten sallimia nopeuksia vaan köröttelin kahdeksaakymppiä melkein koko matkan ja pidin paljon taukoja. Olin kotona vasta puoli neljältä aamulla ja yhdeksältä menin reippaana opettamaan draamaa. No, nuorena sitä jaksaa, nukutaan sitten haudassa ja muita klisheitä.

Tällä kaverilla ei juurikaan ole stressiä

Tiedätkö sellaisen tunteen, kun joskus vain yhtäkkiä Tajuaa jonkun asian isolla teellä? Minulle kävi niin, että näin lehtikuvan Sauli Niinistöstä maakuntavierailulla. Kyseessä oli aivan perinteinen pönötyskuva mutta presidentillä sekä tietysti muillakin kuvissa olevilla maakunnan pääjehuilla oli kasvoillaan hengityssuojain. Luulin hetken katsovani kuvaa 12 apinasta tai jostain muusta dystopiaelokuvasta, kunnes heti Tajusin, että tämä on meidän elämäämme nyt – ja tästä lähtien aina.

Pieni itkuhan siinä sitten tirahti. Miten käy halausten? Miten käy kahvittelujen? Miten käy luottamuksen, kun kuka tahansa missä tahansa voi olla viruksen kantaja? Ymmärtävätkö ihmiset toisiaan vielä huonommin nyt, kun puolet kasvoista on peitetty? Hukkuuko maailma käytettyihin kasvomaskeihin? Pilaantuvatko vedet (kaikkien muiden paskojen lisäksi) käsidesistä?

Koronavalaistumisen lisäksi olen viime aikoina ahdistunut myös maailman luonnon ja ilmaston tilasta. Tämä on minulle siis lähes pysyvä olotila. Tällä viikolla kuitenkin luin jälleen uudesta laajasta-alaisesta meren saastumisesta johtuvasta vesieläinten ja -eliöiden joukkokuolemasta Venäjällä sekä satojen erimaalaisten tutkijoiden allekirjoittamasta artikkelista, jossa ilmaistaan suuri huoli peruuttamattomasta tuhosta, jonka ihmisen toimet ovat aiheuttaneet ja tulevat aiheuttamaan.

Ihmiskuntaan mahtuu niin paljon ihmisiä, että en usko minkään asian – positiivisen tai negatiivisen – saavan kaikkia ihmisiä samanmielisiksi. Luulisi, että maailman tuhoutuminen olisi tarpeeksi omakohtainen asia jokaiselle mutta ei. Emme halua ihmiskuntana tehdä mitään elinympäristömme säilyttämiseksi. Haluamme, että meillä tässä hetkessä on rahaa, valtaa ja mainetta. Ja Porsche. Tai no, ainakin haluamme elämän, johon olemme tottuneet. Saavutetuista eduista ei haluta luopua. Tulevaisuushan ei ole vielä täällä, miksi siitä siis pitäisi huolehtia!

Anteeksi ahdistuksen jakamisesta. Mutta ollaanhan me tästä ennenkin puhuttu. Ehkä kestät vielä tämän verran. Sitä paitsi kirje loppuu kuitenkin kivasti kirjoitustehtävään. Jee.

Annoitpa taa aika mielenkiintoisen tehtävän. Epäjärjestyksessä kirjoittaminen on minulle kyllä jokseenkin tuttua, koska kirjoitan monesti runoja niin, että aloitan jostain keskeltä ja tarinan kehittyessä kirjoitan vuorotellen kaikkia säkeistöjä. En kuitenkaan koskaan ole kirjoittanut mitään lopusta alkuun, kuten nyt pyysit minua tekemään.

Mutta nyt kirjoitin!


Jooga

Tänään on lauantai eikä minulla ole mitään sovittua tekemistä. Istun valkoisella sohvallani katsellen ikkunasta ulos. Silmäni alkavat painua kiinni ja kehooni valuu ihana lämpö. Mutta yhtäkkiä silmäni avautuvat ja sydämeni alkaa hakata.

Olen loistava noudattamaan aikatauluja ja organisointikykyni on suorastaan kadehdittavan hyvä. Silti minua vaivaa tunne siitä, että olen myöhässä jostain. Kaivan Guccin laukusta siihen sävymaailmaltaan sopivan päivyrin. Kalenterissa lukee: ”Rentoutusjooga 15:00”! Nyt on kiire!

Vaihdan vaatteet ja juoksen autoon. Pyyhin uudesta joogapaidastani auton kyljestä tarttuneen pölyn, vilkaisen nopeasti peiliin – kelpaa – ja kaasutan matkaan. Pysäköin autoni kaupungin laitamilla metsän vieressä olevalle parkkipaikalle, jossa on jo kaikkien muiden kurssilaisten autot ja juoksen polulle. Saavun juuri ajoissa metsäaukiolle, jossa joogatunti poikkeuksellisesti sovittiin pidettäväksi.

Tunti alkaa minuutilleen kolmelta – kuinka tyydyttävää – tutuilla liikkeillä, jotka rentouttavat ja tuovat liikkuvuutta tukilihaksiin. Taivutan ylävartaloani vasemmalle, käsiäni ylös ja hengitän syvään metsän tuoksua.

Yhtäkkiä pysähdyn. Katson ympärilleni. Muu ryhmä kyyköttää maassa epämukavan näköisessä asennossa tehden liikettä, jonka on tarkoitus saada mieli irti stressistä ja syyllisyydestä. Mieleni valtaa vapauden kaipuu, ja mitään ajattelematta juoksen voimakkaana metsään läpi oksien ja yli kivien ja pysähdyn vasta hiekalle järven rantaan. Joogapaitani on repaleina ja kengätkin olivat jääneet metsään.

Eikä sillä ollut mitään väliä.   

Ergonomia…


Kirjoita minulle ensi kirjeeseen runo toivosta. Kiitos jo etukäteen.

Kivaa viikonloppua!

-Annastiina