Helmikuun aurinkoa

”Taidanpa tehdä soittolistan, josta voin tunnin välein laittaa pyörimään biisin tai pari ja tanssia niin villisti ja dorkasti kuin osaan.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 13.02.2020 klo 16:59

Ystäväni,

Olipa kiva kuulla, että nouset näyttämölle jälleen! Uskon, että se tekee hyvää sinulle. Näytteleminen on ollut niin suuri osa sinun elämääsi, että itse asiassa ihmettelen, miten olet jaksanut olla ilman sitä näinkin pitkän ajan. Ja nythän sinun ei tarvitse olla vastuussa teatterin tuloksesta eikä huolehtia muusta kuin omasta panoksestasi teatteriyhteisön yhtenä osasena – eli voit keskittyä vain näyttelemiseen, eikö niin? Nauti siitä!

Olin viime kirjettä kirjoittaessani jotenkin niin kiireen sokaisema, että unohdin kommentoida festarikokemustasi ja fiilistellä kesäsateessa tanssimista – ja tanssimista yleensäkin! Musiikin mukana liikkuminen on kyllä todellakin elämän suola! Onpa ihanaa, että olet saanut muistutuksen siitä festaridiskossa. Ethän nyt unohda sitä taas? Itsekin aina silloin tällöin muistelen ylioppilasteatterin kevätretkeä, ja sitä huumaavaa vapauden ja onnen tunnetta, kun ympärillä on vain ystäviä, musiikkia ja kesäisen lämmintä sadetta, ja vain liikkeellä on väliä. Ah, enpä ole itsekään tanssinut sillä tavalla pitkiin aikoihin!

Tanssin huumaa kevätretkellä vuonna 2009

Mutta liikkeestä puheen ollen, tämä kirjoittamisen vuoksi tietokoneen ääressä istuminen on jumiuttanut joka ikisen kohdan minun kropassani! Puutarhurista työttömäksi istujaksi on pitkä matka, ja liikunnan kannalta aivan väärään suuntaan. Tämä tilanne on saanut minut kehittelemään kaikenlaisia pieniä liikuntatuokioita, joilla tauotan liiallista istumista. Lempitaukojumppani on tietenkin tanssiminen! Välttämättä siihen ei edes tarvita musiikkia; päässä saa soimaan aina sopivan rytmin kuhunkin fiilikseen. Mutta nyt kun tässä samalla mietin asiaa, niin taidanpa tehdä jonkinlaisen soittolistan, josta voin aina vaikkapa tunnin välein laittaa pyörimään biisin tai pari ja tanssia niin villisti ja dorkasti kuin vain osaan. En usko, että taukojumppa siitä enää paljon voisi parantua!

Tällä viikolla minulla on ollut parempi olo. Olen suunnitellut aloittavani kirjoittamaan omaa blogia. Se olisi tämän kirjeprojektin lisäksi sellainen (ainakin näennäisesti) helppo tapa tuottaa tekstiä. Voin kirjoittaa aiheista, jotka ovat minulle tärkeitä ja tuttuja, eikä kirjoitusten tarvitse olla pitkiä eikä noudattaa mitään tiettyä kaavaa tai normia. Lisäksi saan aktivoitua itseäni myös toisessa luovuuden lajissa, joka on jäänyt minulta unholaan, eli valokuvauksessa. Tämä inspiraation puuska johtunee suurelta osin käsillä olevasta vuodenajasta. Helmikuun aurinko saa minut aina heräämään. Se antaa toivoa siitä, että kevät on tulossa. (Tätä kirjoittaessani ulkona kylläkin sataa tiheää, märkää lunta. Mutta joka tapauksessa valo on erilaista, jotenkin keltaisempaa, kuin tammikuussa.)

Helmikuun räntäsade

Tuo lähettämäsi mielipidekirjoitus onkin tärkeästä asiasta. Se toimii kyllä sellaisenaankin hyvin. Mutta koska aina voi parantaa, niin tein tekstiin pari muutosehdotusta. Pari lausetta ottaisin pois, koska niissä oleva asia tulee esiin muualla tekstissä. Loppukappaleesta poistaisin liikaa toistoa (vaikka ymmärränkin, mitä sillä haet), ja siihenkin kirjoitin oman ehdotukseni. (Keltaisella merkityt ehdotan poistettaviksi. Alleviivatut ovat lisäyksiä.)
Siinä on siis silmieni lainaamisen tulos. Muistathan, että ne eivät ole välttämättä paremmat silmät kuin omasi. Ne ovat vain erilaiset. Joten sinä teet itse lopulliset päätökset ja korjaukset – tai jätät tekemättä. 

Lehtikirjoitukset ovat mielenkiintoisia kirjoitettavia siitäkin syystä, että merkkimäärä on rajoitettu. Vaatii paljon miettimistä, kun yrittää saada tekstiin mahdutettua kaiken tarpeellisen. Tiivistäminen on taitolaji. Joskus luovaan kirjoittamiseenkin on hyvä ottaa mukaan jokin rajoitus. Jos jaksat, ehdit ja haluat tuon mielipidekirjoituksen viimeistelyn lisäksi kirjoittaa jotain muutakin, niin tässä sinulle tehtävä: Kirjoita yhden sivun mittainen tarina, joka tapahtuu yhden minuutin aikana.

Itse en nyt ole kirjoittanut mitään rästi- tai muutakaan tehtävää, olen vain ideoinut muutamia blogitekstejä. Yritän saada kirjoitetuksi ensi kirjeeseen mennessä sen taannoin antamasi tehtävän lapsuuden tekstiin reagoimisesta. Mutta nyt jaan kanssasi arkistoistani löytämäni runon, jonka olen kirjoittanut ehkä parikymppisenä. Runo paljastaa minun ennenkin kokeneen kirjoittamisen vaikeutta. Tämä toimikoon vaikkapa muistutuksena siitä, että kyllähän sitä voi kirjoittaa myös siitä, ettei osaa kirjoittaa. Tyhjän paperin kammo on yhtä hyvä aihe kuin mikä tahansa muukin!

tänään
reppu sopii selkääni
ja portaat ovat
kevyet laskeutua


karkaan tyhjän paperin ääreltä

tänään
tie on paperia
kenkäni piirtävät siihen
mieleni jäljet

Mukavaa viikkoa! Toivottavasti helmikuun aurinko paistaa myös sinne pohjoiseen!

Annastiina

Mielenterveys on hullu juttu

”Olen keskittynyt tekemään luovan työn muille mahdolliseksi ja tavallaan unohtanut itse olevani luova tyyppi myös.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 10. 02. 2020 klo 23:59

Rakas ystäväni,

Täältä se tulee! Rästiin jäänyt tehtävä: mielipidekirjoitus minulle tärkeästä aiheesta.

Mielenterveyssyistä johtuvat sairauspoissaolot lisääntyvät. Opiskelijoista yhä useampi hakeutuu hoitoon mielenterveysongelmien takia. Joka koululuokassa on vähintään yksi lapsi, jonka vanhemmalla on mielenterveysongelma. Siinäpä meillä pommi purettavaksi.

Työterveyteen ja perusterveydenhuoltoon tarvitaan psykoterapiaa ja psykoterapiasta tarvitaan lisää puhetta ja ymmärrystä. Siinä missä nyt ymmärretään, että ihmisten fyysistä terveyttä kuuluu tarkkailla ja sairauksia ennaltaehkäistä, niin mielenterveyden suhteen tilanne on varsin toisenlainen. Psykoterapia hävettää ja pelottaa, mikä johtaa liian usein omien ongelmien kieltämiseen ja vähintäänkin hoitoon hakeutumisen lykkäämiseen. Pitää olla niin reipas ja pärjätä. Pelkoon ja ahdistukseen yhteiskunnan tulee mielestäni vastata tarjoamalla helpommin lähestyttäviä palveluita asiakaslähtöisemmin suunniteltuina kokonaisuuksina. Hoitoon on aina paras mennä siinä vaiheessa, kun ei vielä ole kuolemansairas. Hoitoon pitää myös päästä helpommin ja varhaisemmassa vaiheessa sairautta.

Sairastuin vuosi sitten itse ja huomasin, että yhtäkkiä aktiivisen yrittäjän, ratkaisukeskeisen ja päättäväisen ihmisen oli käsittämättömän vaikea avata kirjekuorta ja ovesta ulos käveleminen pelotti. Omaa romahdusta ei ollut helppo tunnustaa, eikä avun etsiminen ollut helppoa sekään. Ja oikeastaan olisin kaivannut psykoterapiaa jo kaksi vuotta ennen varsinaista romahdusta, kun ensimmäistä kertaa mieleen hiipi ajatus, että kaikki ei ole ehkä ihan kunnossa. Mutta jostain syystä piti mennä syvemmälle. Mistä sitä edes tietää, koska on oikeasti mieleltään sairas? Pitäähän sitä olla oikeasti sairas ennen kuin terapeutille mennään.

Jälkikäteen toivoisin, että ei olisi tarvinnut olla. Ei syöpään sairastuessakaan enää nykyään mietitä, että “Tämä on nyt varmaan vain sellainen pikkusyöpä. Ei tämän takia vielä lääkäriin kannata mennä.” Ensinnäkään syöpää ei tarvitse itse diagnosoida ja toisekseen tiedetään, että terapia kannattaa aloittaa jo ennen kuin koko kroppa on täynnä etäpesäkkeitä.

Haluan nähdä sen vuosia kestävän kansallisen kampanjan, joka tekee mielenterveysongelmista arkisia ja luo hoitopolun, joka alkaa jo siitä hetkestä, kun ihminen ensimmäistä kertaa tuntee olevansa ahdistunut tai masentunut. Haluan nähdä sen mielenterveyden hätänumeron, joka on yhtä hyvin tunnettu kuin 112. Haluan nähdä sen maailman, jossa on täysin normaalia käydä psykoterapeutilla vähintään kerran vuodessa perustarkastuksessa. Haluan nähdä sen maailman, jossa mielenterveyden ensiapukurssi kulkee käsi kädessä sen toisen ensiapukurssin kanssa.

Jussi Olavi Jokinen
Entinen yrittäjä

Asetin itselleni merkkirajaksi 2700 merkkiä, mikä on Helsingin Sanomien pitkän mielipidekirjoituksen haamuraja. Se on siis pisin mahdollinen julkaistava mielipidekirjoitus. Teemaksi valitsin itselleni läheisen ja tälläkin viikolla mielessä pyörineen mielenterveyden ja siihen liittyvät ongelmat

Haluaisin erittäin mielelläni kuulla ajatuksia, kommentteja ja kritiikkiä tekstistä, sen muodosta ja sisällöstä. Sokeuduin jo vähän itse sille ja kaipaan sitä, että pääsen näkemään tekstiä jonkun toisen silmin. Sallithan siis, että lainaan silmiäsi tähän tarkoitukseen?

Olipa ihana kirjoittaa sinulle pitkästä aikaa jotain ihan oikeaa näiden meikäläisen peruslätinöiden lisäksi. Pääsykoetehtävien jälkeen en ole kirjoittanut oikein mitään. Siis mitään, missä olisi ajatusta ja sisältöä, palanen itseäni mukana. Viestittelin sinulle aiemmin, että tässä on menty vähän mieli maassa ja paskassa kahlaten. Siitä ja erään ystäväni kirjoituksesta sosiaalisessa mediassa intouduinkin kirjoittamaan tuon mielipidekirjoituksen. Ehkä mielessä pyöri myös ensi viikolla alkavat näytelmäharjoitukset.

Kyllä, olen todellakin yli vuoden tauon jälkeen menossa myös näyttämölle. Olen samaan aikaan sekä peloissani että innostunut. Jostain syystä minua pelottaa, miten pääsen vauhtiin ja jaksanko tehdä teatteria mutta toisaalta uskon sen olevan ihan parasta taas pitkästä aikaa. Ja näytelmä (Lapin ylioppilasteatteri: Aika hauska masennusnäytelmä) ainakin on niin hiton tärkeä, että on todellinen kunnia päästä mukaan.

Aika hauska masennusnäytelmä, Lapin ylioppilasteatteri ja Lentävän Poron Teatteri

Ja ai että tuo sinun kirjeesi oli taas niin sykähdyttävä ja ajatuksia herättävä (vaikka yrititkin viestittää jotain ihan päinvastaista). Luovuuslukko on todella kiinnostava ajatus. Sitä makustellessa totesin, että jonkinlaisessa lukossa sitä on itsekin tullut oltua jo tosi pitkään, vaikka periaatteessa samaan aikaan olen tehnyt tosi luovaa työtä mm. teatterin parissa. Olen kuitenkin ihan selvästi keskittynyt tekemään luovan työn muille mahdolliseksi ja tavallaan unohtanut itse olevani luova tyyppi myös – mikä on vähän pöljää, koska juuri sen takia olen alalle alunperin päätynyt, että olen luova tyyppi ja olen rakastanut luomista ja taiteen tekemistä.

Sellaista fyysistä ”pakko luoda” -tunnetta minulla ei ehkä kyllä koskaan ole ollut. Siitä huolimatta, että rakastan luovaa työtä, niin se on silti aina ollut vähän sellainen ”pakko ryhtyä” -fiilis enemmänkin. Minun on pitänyt pakottaa itseni aloittamaan tai muuten hommat on jääneet tekemättä. Sen takia kaikki yhdessä tekeminen, deadlinet ja mukavat pakotteet toimivat minulle hyvin. Silloin ei pääse luistattelemaan niin helposti, vaan on tavallaan vastuussa jollekin toiselle omasta luovasta työskentelystään.

Kirjoitit pyynnöstäni tunteista luovana työkaluna. Pakko todeta, että minulla on vähän erilainen suhtautuminen aiheeseen. Lyhyesti voisin sanoa, että tunteiden aktiivisen tuntemisen sijaan minä otan mieluummin vähän etäisyyttä tunteeseen, jota tutkin ja katson sitä tavallaan ulkopuolisen silmin. Näyttämöllä tämä tapahtuu ennen kaikkea roolia rakentaessa ja menen sitten askel kerrallaan sitä oikeaa tunnetta kohti, kerta toisensa jälkeen, harjoitus harjoitukselta rohkeampana.

Nyt päätän kirjeeni tähän, sillä vuorokautta on vielä puoli minuuttia jäljellä. Toivottavasti sinulla on ollut hyvä viikko. Minä menen parempaan suuntaan ja kyllä se tästä iloksi muuttuu. Soitellaan! Jään odottamaan kirjettäsi innolla.

– Jussi

Luovuuden lukkoja

”Ennen tämän lukkiutumisen alkua tunsin silloin tällöin lähes ruumiillista tarvetta kirjoittaa tai maalata – luoda!”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 08.02.2020 klo 02:16

Ystäväni,

Kiitos kirjeestäsi. Se herätti ajatuksia.
Sinuhe, egyptiläinen on itsellenikin tärkeä kirja, se pääsee kyllä helposti viiden parhaan lukemani kirjan joukkoon. Riipaisevaa on ihmisen yksinäisyys; sinun, Sinuhen, minunkin. Liekö sellaista ihmistä olemassakaan, jossa ei Sinuhe eläisi, ei eläisi valtava yksinäisyys? Voiko kukaan ihminen todella ymmärtää toista ihmistä?

Olen jatkanut tällä viikolla vanhojen päiväkirjojeni lukemista ja itsereflektiota. Yksi suuri teema, joka nousi esiin parikymppisen Annastiinan kirjoituksista, on juuri yksinäisyys. Olen ollut varsinkin lapsena ja nuorena hyvin ujo, ja ihmisille puhuminen on ollut minulle hankalaa. Hyvin harvoin elämässäni olen kokenut kuuluvani johonkin joukkoon. (Ja nekin pari huteraa kertaa ovat tapahtuneet viimeisten kymmenen vuoden sisällä.)

Silloin, kun vielä kirjoitin, päiväkirja oli minulle puuttuva sydänystävä. Se tarjosi mahdollisuuden purkaa ajatuksia ja ikään kuin keskustella itseni kanssa. Toki minulla on aina ollut myös ystäviä – harvoja mutta hyviä. Silti jostain syystä olen kokenut, etten voi tai osaa täysin vapaasti kertoa kaikkea yhdellekään ihmiselle. Enkä nyt tarkoita, että minulla olisi jokin Ihmeellinen Suuri Salaisuus, jota ei voi kertoa kenellekään! Mutta ihan tavallisissa asioissa, annastiina-asioissa, olen kokenut, että joko minua ei jakseta kuunnella tai sitten minua ei ymmärretä. Päiväkirja on aina ottanut vastaan kaiken, mitä olen sinne syytänyt, oli se sitten kuinka typerää, noloa, monimutkaista tai hitaasti kerrottua tahansa.

 ”Täytynee kirjoittaa päiväkirjaa niin kauan kunnes joskus löydän ihmisen, jolle voisin kaikesta puhua…” Annastiina, 20v.

Sain ensimmäisen päiväkirjani kymmenvuotissyntymäpäivälahjaksi. Meni melkein vuosi ennen kuin aloitin sen kirjoittamisen mutta sen jälkeen kirjoitinkin päiväkirjaa parikymmentä vuotta. Joskus kirjoitin lähes joka päivä, toisinaan taas saattoi mennä viikkoja, kuukausiakin välissä. Pikku hiljaa välejä alkoi olla enemmän ja nyt huomaan, etten ole kirjoittanut moneen, ehkä lähemmäs kymmeneen, vuoteen.

Päiväkirjojani yli kymmenen vuoden ajalta

Kirjoittamisen loppuminen ei johdu siitä, että olisin löytänyt ihmisen, ”jolle voisin kaikesta puhua”. Olen yrittänyt miettiä, mikä sai minut lopettamaan mutta en ole löytänyt yhtä ainoaa vastausta. Joka tapauksessa tähän jonkinlaiseen luovuuslukkoon sisältyy myös lukemisen loppuminen, piirtämisen ja maalaamisen loppuminen sekä musiikin kuuntelun loppuminen. Ennen tämän lukkiutumisen alkua tunsin silloin tällöin lähes ruumiillista tarvetta kirjoittaa tai maalata – luoda! Saatoin maata tuntikausia lattialla ja vain kuunnella musiikkia, antaa sen liikuttaa minua. Nykyään, silloin harvoin, kun tulee sellainen olo, että voisin kuunnella musiikkia, katselen levyvalikoimaa kymmenen minuuttia, enkä löydä mitään, mitä oikeasti haluaisin kuunnella. En ole maalannut – satunnaisia pieniä luonnoksia lukuun ottamatta – kymmeneen vuoteen! Kirjoittamiseni on rajoittunut koulutehtäviin sekä pariin opistoaikana tehtyyn tekstiin sekä niihin onnettomiin TeaK:in ennakkotehtäviin, joista toissa kirjeessä kerroin.

Minulla on ikävä tuota luovuutta! Mitä sille on tapahtunut?

No, tässä kirjeprojektissahan sitä luovuutta herätellään… Tuntuu vain olevan niin kovin vaikeaa taas. Pyysin sinulta jälleen vuorokauden lisäaikaa, koska tajusin tuijottavani torstain ja perjantain välisenä yönä väsynein silmin tietokoneen ruutua. Olin saanut aikaan sanat ”Kiitos kirjeestäsi”, en muuta. Päätin nukkua yön ja aloittaa heti aamusta levännein silmin ja ajatuksin. Kuinka ollakaan, päivä oli täynnä ”aivan pakollisia” tehtäviä ja kotitöitä, enkä ”millään ehtinyt” kirjoittaa koko päivänä. Vasta illalla aloin kirjoittaa, pakon ajamana: Toista vuorokautta lisäaikaa en kyllä pyydä!

Kysyit tunteiden ja empatian käyttämisestä kirjoittamisessa. Minä koen, että kaikki luovat asiat saavat alkunsa tunteista. Omalla kohdallani ainakin näin on. Olen tehnyt parhaat maalaukseni ja parhaat runoni juuri sellaisina hetkinä, kun olen kokenut tarvetta luoda, saada jokin tunne tai minua vaivaava asia pois päästäni. (Vai sydämestäni..? Sielustani? Mistä ne tunteet oikein tulevat?) Taisin jossain kirjeessäni jo kirjoittaakin, että runon kirjoittaminen muistuttaa mielestäni näyttelemistä. On tunnettava se asia, mitä haluaa tuoda ilmi. Jos kirjoitan vaikkapa surusta, niin minun on upottava ainakin hetkeksi suruun, jotta muistaisin, miltä se tuntuu. Sieltä tunteesta käsin sitten kirjoitan – tai näyttelen. Mikäli tätä empatiaa ei ole niin silloinhan kirjoitan vain siitä, minkä tiedän surusta, ei sitä, mitä tunnen. Siinä on iso ero, minkä ainakin näyttelijäntyössä huomaa selvästi. Itse arvostan tunteen aitoutta. Yleensä, jos olen tyytymätön johonkin tekstiini, vika löytyy juuri tunteesta, tai siis sen puuttumisesta.

Omalla tavallaan hupaisaa tämä meidän erilaisuus: Sinä olet tuhonnut hurjan määrän omia tekstejäsi, minä taas säilytän aarteinani kaikkea tekemääni, jopa pikkulappusia, joihin olen kirjoittanut vaikka vain kaksi sanaa, tai piirustuksen alkua, vain muutamaa viivaa! Sinä kirjoitat nopeasti ja luotat enterin voimaan eli koet helpottavana asiana (tai ainakin hyväksyt) sen, ettei kirjoitusta voi enää lähettämisen jälkeen muokata. Minä taas hankaan ja säädän ja korjailen viimeiseen asti ja pelkään sitä hetkeä, kun on pakko painaa ”lähetä”. Minä myös luen jo lähettämiäni kirjeitä ja bongailen niissä olevia virheitä!

Jonkinlaista armollisuutta itseäni kohtaan voisin kyllä yrittää kehittää. Esimerkiksi nyt, kun kello on yli kaksi yöllä, ja en millään keksi tähän inspiroivaa ja keskustelevaa lopetusta, niin siitä ei tarvitse stressaantua vaan voin ehkä vain kirjoittaa, että:

vaikka itselläni kirjoittaminen takkuileekin, odotan silti jälleen innolla sinun kirjettäsi. Toivottavasti sinun kirjeesi etenee liukkaammin kuin tämä… (Taisin käyttää tämän kirjoittamiseen kuutisen tuntia. Siihen mahtuu paljon seiniin tuijottelua!)

Annastiina

Kuka minä olen? Ihminen ihmisessä

”Pikkuhiljaa minusta alkaa tuntua siltä, etten ole enää pikkuvanha ja ylikypsä vaan ihan itseni ikäinen niin henkisesti kuin fyysisestikin.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 04.02. 2020 klo 02:19

Rakas ystävä,

Minun pitäisi kirjoittaa sinulle aina maanantaisin mutta näemmä kirje leimautuu aina tiistain puolelle. Pitäisi varmaan alkaa kirjoittaa näitä sunnuntai-iltaisin, niin pääsisin tavoitteeseen. Täältä tätä nyt kuitenkin tulee taas, yöllistä tajunnanvirtaa suurella sydämellä. Tänään olin konttorilla töissä poiketen aiemmista viikoista, kun olen onnistunut pyhittämään maanantait kirjoittamiselle tai ainakin yölliseen kirjoittamiseen valmistautumiselle.

Mutta huhhuh! Olipa vain mielikuvia herättävä ja tunnelmaa tarkasti piirtävä kirjoitus tuo sinun edellinen kirjeesi. Nopeasti siihen jo vastasinkin heti torstaina ja yritin olla sekä tiukkasävyinen että rohkaiseva (RAUHOITU NAINEN), kun aloin aistia kasvavaa paniikkia siellä päässä. Vaikka sinun kirjeestäsi huokui ahdinko ja tuska, niin se oli myös todella hurmaavaa ja antoisaa luettavaa tavastasi katsoa ja kokea maailmaa. Varsinkin, kun vaihdan statusta ja luen kirjettä kirjoittajan ja uteliaan tutkimusmatkailijan silmin, enkä ystävänä tai muuten vain empatiaan kykenevänä ihmisenä.

Tässä kirjeenvaihdossa pääsee nimittäin aivan mielettömälle tutkimusretkelle toisen ihmisen mielenmaisemaan. Miten eri tavoin asiat voivatkaan resonoida meissä erilaisissa samanlaisissa ihmisissä! Kuvaamasi tunteet ovat jännällä tavalla sekä täysin eri maailmasta että hyvin samaistuttavia itselleni.

Isoin ero lienee siinä, että minä en ehkä koskaan ole ollut noin rohkea ja kävellyt noin pitkälle menneisyyden syövereihin. Olen kuratoinut menneisyyttäni aika rankalla kädellä. Siksi on minusta upeaa, että sinulla on olemassa sitä menneisyydessä tuotettua materiaalia niin paljon. Tehtävää laatiessani en kyennyt kuvittelemaan, että tuollainen syväsukellus olisi edes mahdollista, koska minulla vastaavaa aineistoa on ehkä muutama hassu kouluvihko ja lisäksi jotain yläasteen ja lukion ajoilta säästettyjä parhaita kirjoituksia jossain laatikon pohjalla. Kaiken muun olen hävittänyt, jos sitä niin kovin paljon on ollutkaan.

Ehkä olen tällä tavoin suojellut itseäni, sillä voi hyvinkin olla, etten alkuunkaan kestäisi tuollaista syväsukellusta. Tai ainakaan aiemmin en olisi kestänyt, kun olen ollut aivan äärimmäisen kriittinen omaa tekemistäni ja varsinkin kirjoittamistani kohtaan. Juuri siksi olen ehkä tiedostamattakin kehittänyt itsestäni sellaista ”nopea kynä” -tyyppistä tekstin tuottajaa, jotta en pääse suotta tyrmäämään itseäni.

Tiedän tasan tarkkaan sen tunteen, kun on kirjoittanut jotain ja hetken päästä tai seuraavana päivänä se tuntuu niin naiivilta ja typerältä, että haluaa polttaa paperin ja haudata tuhkat syvälle maahan. Itsekriittisyyden kumppanina matkallani on kuitenkin kulkenut myös vahva luottamus tekemiseeni ja siihen, että tiedän mikä on ”hyvää tekstiä”.

Inspiroiduin tässä nyt kirjoittamaan hieman analyysiä itsestäni kirjoittajana.

Kuka minä olen?

Olen pienestä pitäen ollut, kuten ehkä minut tuntien arvaatkin, pikkuvanha. Ylikypsänä syntynyt. Olen siis tiedostanut yllättävän tarkkaan (tai ainakin luullut tiedostavani ja tietäväni) minkälaista on hyvä teksti ja miten syvällisiä asioita ”hyvissä teksteissä” tulisi käsitellä. Hyvin nuorena katsoin jo vanhojen mestareiden (Fellini, Bertolucci, Goddard, Chaplin, Eisenstein) elokuvia, joista ammensin tätä käsitystäni. Lahjaksi heiltä sain sekä ymmärrystä maailmasta, mutta tietysti myös valtavan ristiriidan. Todellisuudessa olin vain nuori ja sinisilmäinen, mutta samalla halusin kirjoittaa jotain suurta ja syvällistä elämästä. Elämästä, joka oli vielä itselläni elämättä.

Ne oikeasti syvälliset mutta samalla naiivit nuoren pojan höpsöydet olen siis jättänyt kirjoittamatta tai kirjoitettuani tuhonnut ne. Olen itse asiassa vähän surullinen, etten koskaan kirjoittanut päiväkirjaan höpsöjä runoja ja rakkaudentunnustuksia.

Tavallaan olen tukkinut itseltäni monta kanavaa tunteiden purkamiseen ja estänyt itseäni elämästä sitä naurettavan naiivia elämää. Niitä tukoksia tässä taidetaan yhä edelleen aukoa. Mutta eipähän ole enää naiivia ja sisällötöntä teksti, kun on traumoja, mistä kirjoittaa ja tukkeutuneita runosuonia avattavaksi.

Mainitsemani ”nopea kynä” -taktiikka tarkoittaa minulle siis lähinnä sitä, että olen matkan varrella alkanut kirjoittaa pääasiassa asioita, jotka pystyn julkaisemaan heti. Blogikirjoituksia, kolumneja, improttua tekstiä näyttämöllä. Jo silloin nuorena kirjoitin pikkunäytelmiä, joita esitettiin mielellään heti yleisölle, improsin tarinoita isän videokameran edessä. Kirjoitin elokuvaesittelyjä ja -arvosteluja ja jossain vaiheessa sitten verkkosisältöjä. Internetin myötä aloin harrastaa myös tarinankerrontaa erilaisissa chat-huoneissa, joten olen kirjoittanut elämässäni myös valtavan määrän tekstiä, jonka on lukenut vain joku yksi toinen minulle täysin tuntematon ja anonyymi ihminen ja sen jälkeen teksti ja tarinat ovat hävinneet jonnekin bittiavaruuteen. Se oli turvallista, koska valinnat olivat aina enter -näppäimen painamisen jälkeen peruuttamattomia.

Juuri mihinkään näistä mainituista teksteistä en siis konkreettisesti pysty enää palaamaan, koska ne ovat hävinneet jonnekin tuuleen ja avaruuteen. Samaan aikaan se sekä hamittaa että huojentaa minua. Vaikka toisaalta juuri nyt alkaa tuntua siltä, että olisin oikeasti valmis kohtaamaan nuoren Jussi Olavin tekstit niiden kaikessa höpsöydessään ja jopa nauttimaan niistä. Ehkä se johtuu siitä, että pikkuhiljaa minusta alkaa tuntua siltä, etten ole enää pikkuvanha ja ylikypsä vaan ihan itseni ikäinen niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Tämän luonneanalyysini pohjalta voinkin jälleen kerran todeta, että tämä kirjeenvaihto on ollut erittäin sovelias tapa astua takaisin kirjoittamisen maailmaan. Sinä annat minulle syyn kirjoittaa, ja kirjoittaminen tuntuu oikealta, koska viestillä on joku vastaanottaja. Toisaalta tällainen kirje on mahdollista kirjoittaa varsin nopeasti ja sen jälkeen voi vain painaa lähetä -nappulaa ja lähetys on peruuttamaton. Sinne meni, ja sen kanssa on nyt elettävä. Huomenna en enää voi poistaa sitä.

Enenevässä määrin kirjeisiini näyttää ilmestyvän jonkinlaista itsereflektiota, mikä sekin on oikein tarpeellista ja hyväksi.

Toivottavasti myös sinä olet saanut pahimman paniikin laantumaan ja otit tosissasi torstaisen pikavastaukseni: Kaikki rästitehtävät on peruttu. Voit aloittaa täysin puhtaalta pöydältä. En anna myöskään mitään uutta tehtävää, vaan pyydän sinua vain vastaamaan seuraavaan kysymykseeni.

Miten hyödynnät tunnetta ja empatiaa kirjoittamisessasi?

Olet maininnut siitä pariin otteeseen kirjeessä ja keskusteluissamme, ja haluaisin kuulla siitä vielä lisää. Kerron sitten omia ajatuksiani samasta aiheesta. Mutta päästän sinut ensin ääneen.

Aion olla myös armollinen itselleni ja aivan omavaltaisesti annan itselleni lisäaikaa rästitehtäväni kirjoittamiseen. Kirjoitan sinulle tiistai-iltana sen kauan odotetun mielipidekirjoituksen. Nyt kello on jo liian paljon – vaikka inspiraatiota olisikin.

Maustetyttöjen soittimet

Sen sijaan kerron sinulle vielä, että olin viime viikonloppuna elämäni ensimmäisillä musiikkifestareilla Pyhätunturissa. Tapahtuma oli Bättre Folk i Fjällen, joka on siis sisartapahtuma Hailuodossa järjestettävälle Bättre Folk -festivaalille. Näin useita live-keikkoja ja tanssin diskossa kuin Travolta.

Sinä ja muutama muu ystäväni hurjilta opiskeluvuosiltani olitte mielessäni useaan otteeseen. Ah, niitä öitä, jotka vietettiin ravintola Tivolin puhkipoljetun Saturday Night Fever -tanssilattian päällä veivaten! Palasen niistä hetkistä sain viikonloppuna takaisin ja aion ehkä lähitulevaisuudessa etsiä vielä lisää niitä jonnekin vanhemmuuden ja ruuhkavuosien syövereihin kadonneita paloja.

Löysin festareilta itseni tai ainakin tajusin kadottaneeni jonkin osasen itseäni tässä matkan varrella. Siellä diskossa se tyyppi minua kuitenkin odotti. Sinähän sen tiedät kyllä, mutta minun kokoisesta ja näköisestä miehestä sitä ei ehkä ihan heti uskoisi, että tanssiminen on kyllä ihan parasta! Erityisesti tanssiminen kesäsateessa!

Lopuksi vielä vastaus kysymykseesi. Kirjallisuudessa isoimman vaikutuksen minuun on varmaan tehnyt Mika Waltari ja erityisesti Sinuhe egyptiläinen. Luin Sinuhen vasta aika myöhäisellä iällä parikymppisenä mutta ehkä juuri siksi se kolahti niin syvälle sieluun. Olenhan aina ollut se oman elämäni suuri yksinäinen.

Sillä minä, Sinuhe, olen ihminen ja ihmisenä olen elänyt jokaisessa ihmisessä, joka on ollut ennen minua, ja ihmisenä elän jokaisessa ihmisessä, joka tulee jälkeeni. Elän ihmisen itkussa ja ilossa, hänen surussaan ja pelossaan elän, hyvydessään ja pahuudessaan, oikeudessa ja vääryydessä, heikkoudessa ja väkevyydessä. Ihmisenä olen elävä ihmisessä ikuisesti enkä sen tähden kaipaa uhreja hautaani ja kuolemattomuutta nimelleni. Tämän kirjoitti Sinuhe, egyptiläinen, hän, joka eli yksinäisenä kaikki elämänsä päivät.

– Jussi

Välikommentti

”Muista olla armollinen myös pohjoistuulen puhaltaessa.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys 01.02.2020 klo 02:20

Hei,

Halusin vastata heti nopeasti.

RAUHOITU NAINEN!

Olet mahtava, ihana ja ihan mielettömän hyvässä etelätuulessa. Muista olla armollinen myös pohjoistuulen puhaltaessa.

Peruutan kaikki rästitehtävät. Niistä ei ole painetta enää. Saa toteuttaa vapaassa järjestyksessä ja ajassa.

Ihan huikeaa, että uppouduit noin syvälle lapsuuden ja nuoruuden teksteihin. Mutta muista tulla myös pois sieltä.

– Jussi

Nostalgian syövereissä

”Nyt olen siinä tilanteessa, että olen todella syvällä menneessä minässäni, oman historiani tapahtumissa ja tunteissa.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 01.02.2020 klo 00:24

Ystäväni.

Kiitos kirjeestäsi ja ihanasta tehtävänannosta! Uskotko, että juuri viime kirjettä kirjoittaessani ajattelin, että pitäisipä taas kaivaa vanhat kirjoitukset esiin, niitä kun on aina niin ihanaa tutkiskella. Saan aina vanhoista tekeleistäni suurta inspiraatiota, olivatpa ne sitten piirustuksia, maalauksia tai kirjoituksia. Niistä saa hyvää perspektiiviä omaan tekemiseen; huomaa, että on ollut sekä huono että hyvä ja kaikkea siltä väliltä. Myös oma mielipide teoksista on voinut muuttua ajan myötä. Joku, johon olen ollut kovin tyytyväinen kymmenen vuotta sitten, saattaakin uudelleen katsottuna näyttäytyä hyvinkin kornina – tai päinvastoin joku ennen huonoksi kokemani voi olla nykyään mielestäni kelvollinen, jopa onnistunut.

Kaivoin siis heti kirjeesi luettuani esiin sinisen kansion, jossa olen säilyttänyt noin kymmenen vuotta sitten kirjoitettuja runoja ja sellaisten ideoita sekä satunnaisia päiväkirjamerkintöjä. Olin jo pitkällä nostalgian pyörteissä, ja jo kirjoittanut puhtaaksi erään hyvin mielenkiintoisen tajunnanvirtaruno-päiväkirja-teelmän, kun luin kirjeesi uudestaan ja tajusin, että tehtävänannossasi halusit minun käsittelevän lapsena kirjoitettua tekstiä! No, kiltti tyttö kun olen, niin jätin tämän nuoruuteni tajunnanvirran ehkä tulevaisuudessa käsiteltäväksi ja keskityin sen sijaan pieneen, harmaaseen vihkoseen, jossa on runoja suunnilleen ikävuosilta 11-17.

Kerrottakoon, että niin ihana kuin tämä tehtävä olikin, oli se myös tähänastisista tehtävistä vaikein. En alussa tajunnut, kuinka hankalaa olisi ensinnäkin valita yksi ainoa kirjoitus ja toiseksi käsitellä sitä nykyminän kautta. Pyörittelin kaksi päivää tuota harmaata runovihkosta käsissäni, lueskelin sitä aina ajan salliessa inspiraatiota hakien mutta en saanut otetta mistään runosta enempää kuin muista.

Yritin parantaa asemiani hakemalla äitini luota lisää materiaalia, josta voisin valita sopivan tekstin; sylillisen vanhoja päiväkirjojani. Huono ratkaisu! Nyt olen siinä tilanteessa, että olen kaiken tämän vanhojen tekstieni lukemisen keskellä todella syvällä menneessä minässäni, oman historiani tapahtumissa ja tunteissa. Taidan tällä hetkellä olla 15-vuotias Annastiina, joka alkoi pikkuhiljaa päästä kiinni omiin tunteisiinsa ja ajatuksiinsa ja oppi käyttämään kirjoittamista niiden käsittelyyn ja tulkintaan.

Tuossa kohdassa elämääni selvästi tapahtui jonkinlainen loikka itseilmaisussa. Seiskaluokalla runoissani ja päiväkirjoissani näkyy selvästi Sinä&Minän, Reginan ja Suosikin vaikutus: Romanttiset haavekuvat, milloin minkäkin pojan liikkeet ja (näin aikuisena katsottuna) mitäänsanomattomat lorut ja rallatukset olivat päiväkirjojen pääosassa. Tuolloin lauseen tai sanan muuttamiseen runoksi tarvittiin vain kolme pistettä perään.


Kuun valossa,
varjot vastakkain,
yhdessä yön kylmyyttä vastaan…
Sinä ja minä…

Kahdeksannella luokalla olin jo selvästi lukenut muka-hauskojen lorujen lisäksi oikeaa runoutta (mm. Edith Södergrania, joka teki minuun lähtemättömän vaikutuksen) ja jopa alkanut saada siitä myös hienovivahteisia vaikutteita kirjoittamiseeni. Lisäksi päiväkirjojen teksteissä alkoi näkyä pidempiä tekstejä, joissa pohdiskelin tunteitani ja maailman menoa. Eräs teksti vaikutti sellaiselta, että olisin ihan hyvin voinut joiltain osin kirjoittaa sen vaikka viime viikolla! Siinä oli mielestäni tarkkanäköistä tapahtumien kuvailua ja melko synkässäkin tilanteessa pinnan alla vilahtelevaa huumoria. Myös runot alkoivat käsitellä asioita, joita havainnoin ja koin – eikä enää asioita joita toivoin, olin nähnyt televisiossa tai kuullut jonkun kertovan…
Muistan, kun en saanut yökylässä unta ja katselin nukkuvaa ystävääni. Ihan pieni, tavallinen hetki elämässä muuntui silloin mielessäni runoksi:

Olet kaunis
hiustesi valuessa tyynyllesi
ripsien varjo poskillasi
kasvoillasi ivallinen ilme
                      mietin
mistäköhän uneksit
ystäväni


Tällä viikolla minulla on siis ollut suuria vaikeuksia kirjoittaa oikeastaan mitään. (Niin taisi olla asian laita jo viime viikollakin.) Kirjeenkin kirjoittaminen oli kuin tervanjuontia. Kirjoitin siis jo yhden, ja päädyin hylkäämään koko kirjeen sen ollessa sellaista sillisalaattia, etten enää itsekään ottanut siitä selvää. Aloitin koko homman äsken alusta (sen jälkeen, kun olin viestillä pyytänyt sinulta vuorokauden lisäaikaa kirjeen lähettämiseen). Tämä tahmaisuus johtuu nyt vain valtavasta määrästä informaatiota, jota en osaa järjestellä järkeväksi kokonaisuudeksi.

Pääni sisällä on aikamoinen kaaos. Paine tästä kirjoitustehtävästä ja kirjeen kirjoittamisesta on nyt valtatunne. Määräaika lähenee – ja sekin on jo pidennetty määräaika. Muistan ja muistelen yläasteikäisenä kokemiani asioita ja tuntemiani ihmisiä. Lukemani päiväkirjat saivat paljon ajatuksia liikkeelle. Ja tunteitakin. Mietin, miten voisin toteuttaa tehtävän, jonka minulle asetit. Kirje 15 -vuotiaalle minälle? En saa ajatuksesta mitään irti. (Ehkä olen vielä liian lähellä teini-ikäistä itseäni osatakseni kuvitella hänet erillisenä ihmisenä.) Entä runo, joka käsittelee samaa aihetta kuin 13 -vuotiaana kirjoittamani runo? Ei inspiroi. Jospa kirjoittaisin viisivuotiaana kirjoittamaani muutaman lauseen tarinaan lihaa luitten ympärille ja tekisin siitä paremmin ymmärrettävän pikku sadun? Nääh. Sehän olisi niin kuin opettaisi lapselle, millainen siitä kirjoituksesta olisi pitänyt tehdä. Viisivuotias minä olisi varmaan loukkaantunut ja lannistunut sellaisesta päsmäröinnistä.

Viisivuotiaan Annastiinan kirjoittama hauska tarina.

Ai niin, se keskeneräinen runokin… sekään ei ole valmis. Tajusin tällä viikolla sen naiiviuden ja banaaliuden, ja koko runosta meni maku. Tai ei koko runosta; alkusäkeet toimivat ihan hyvin. Mutta en millään keksi siihen sopivan todentuntuista jatkoa. Mikään en tunnu tarpeeksi aidolta.
Minun aivoni menevät jotenkin sotkuun, jos siellä on liian paljon tavaraa. Alan miettiä kaikkea kerralla, enkä pysty keskittymään yhteen asiaan. Ja mitä enemmän ajattelen ajatusten riekaleita, sitä enemmän asioita tulee mieleen. Pääni on kuin ideakartta, jonka jokaisesta asiasta lähtee kolme viivaa uusiin asioihin, niistä kaikista taas kolme viivaa ja niin edelleen. Ja soundtrackina tälle kaikelle kaaokselle päässäni soi ”Tonttuparaati”, koska ”kiire jo on, kiire jo on…”

Rakastin koulussa ainekirjoitusta, ja vielä lukiossakin äidinkielen esseet ja muut kirjoitelmat olivat minulle mieluisia. Mutta halusin aina kirjoittaa tiukasti rajatusta aiheesta. Luulen, että edellä kuvaamani aivojeni tapa toimia selittää tämän halun, sillä aina, kun tehtävänanto oli ”kirjoita haluamastasi aiheesta”, olin pulassa. Niin kuin nyt olen. En siis ole toteuttanut antamaasi tehtävää. En ole valinnut haluamaani kirjoitusta lapsuus- tai kouluvuosilta. Sen sijaan olen lukenut niitä päiväkaudet ja nauranut, liikuttunut ja pohtinut itseäni, syitä ja seurauksia, sattumaa ja omien tahtojen ja tekojen toteuttamista. En ole kirjoittanut vastinetta lapsuuden kirjoitukselle. Mutta kirjoitin sentään kirjeen! En ole kirjoittanut viimeksi aloittamaani runoa loppuun. Mutta laitan oheen kuvana runon tämänhetkisen vaiheen.

Aika paljon menee uusiksi…

Niin tosiaan, taidamme olla todella erilaisia kirjoittajina. Minusta alkaa tuntua, että minun kirjoittamiseni on kiinni enimmäkseen etelätuulesta tai maan värähtelyistä. Huomaan, että tapani kirjoittaa pätkä silloin, toinen tuolloin, saattaa olla tuhoon tuomittua. Esimerkkinä toimii tämä kirje. Tai siis se, että kirjoitin kahtena päivänä joitain ajatuksia ja pätkiä, jotka kolmantena päivänä tuntuivatkin vanhentuneilta ja sirpaleisilta ja joista en saanut enää otetta, ja päädyin kirjoittamaan kaiken alusta alkaen uudestaan. Improvisaatiotahan tämä kirjoittaminen todella on, niin kuin sitä osuvasti vertasit. Itse en nauti epävarmuudesta niin paljon kuin sinä, vaikka impro sinänsä onkin mukavaa. Mutta vastauksen löytäminen tuhansien mahdollisuuksien joukosta on kyllä parhaita tunteita ikinä. Siksi valmiiksi saatu kirjoitustyö tuntuu niin hyvältä.

Minä jään pohdiskelemaan, miten käsittelisin tätä rästitehtävää. Se on oikeasti todella hyvä tehtävä, ja haluan sen toteuttaa – vaikka en määräaikana sitä valmiiksi saanutkaan. Sinullakin seuraava tehtävä on jo edellisissä kirjeissä annettu. Nyt, kun olet saanut ennakkotehtävät kirjoitettua, voinet alkaa miettiä, mitä haluat sanoa ja minkä lehden lukijoille…
Onnea muuten noiden TeaK:n ennakkotehtävien suorittamisesta! Tiedän, että se on iso urakka, ja olen ylpeä, että sait sen tehtyä töiden ja perheen ohessa. Hyvä sinä!!!

Hei vielä,
mainitsin tuolla aiemmin Edith Södergranin, jonka runot vaikuttivat minuun vahvasti nuorena. Hänen Runoja -kirjansa on minulla kirjahyllyssä ja tartun siihen edelleen aika ajoin. Runot ovat edelleen vaikuttavia, ja ihailen Södergranin kirjoitustyyliä. Onko sinulla ketään runoilijaa tai kirjailijaa, joka olisi jättänyt sinuun pysyvän jäljen?

Kello on jo yli puolen yön. Kissa väsyi odottamaan minua ja tassutteli jo yläkertaan nukkumaan. Taidan kömpiä perässä.

Odotan kirjettäsi. Kirjoittamisen iloa!

Annastiina

Miten minä kirjoitan?

”Kun teksti lähtee tulemaan, niin minusta tuntuu siltä, että se pitää saada mahdollisimman nopeasti oksennettua paperille.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 28. 01. 2020 klo 01:59

Rakas ystävä,


Tässä sitä taas ollaan. Istun yksin keskellä yötä olohuoneen sohvalla ja kirjoitan kirjettä. Muu perhe luonnollisesti nukkuu jo täyttä häkää mutta minäpä olenkin tänään ahkeroinut kirjoittamisen parissa ja jatkan vielä yötä myöten. Teatterikorkeakoulun ennakkotehtävien viimeinen jättöpäivä lähestyy ja projektini etenee hyvää vauhtia. Näillä näkymin saan tehtävät lähetettyä jo hieman etuajassa! Jihaa! Ja tietysti tämä antoisa kirjoittamisen päivä on mahtava päättää juuri tämän kirjeen kirjoittamiseen. Nyt on voittajafiilis!

Kirjekaverit Jalat sohvalla

Kiitos vielä muuten kommenteistasi liitttyen noihin ennakkotehtäviin. Sinä, kuten ne pari muutakin ihmistä, joilta kommentteja pyysin, pahoittelivat palautteensa epäselvyyttä tai hyödyttömyyttä, mutta minun kokemukseni niistä oli aivan päinvastainen. Kaikki kommentit auttoivat todella paljon näkemään omaa tekstiä jonkun toisen ihmisen silmin.

Suurin hyöty palautteen pyytämisessä ja saamisessa on se, että se on yksi ainoita keinoja päästä katsomaan tekstiä jonkun toisen ihmisen silmin. Mielellään sellaisen ihmisen silmin, jota arvostaa. Ja tässäkin tapauksessa se toimi juuri niin. Kiitos siitä! Kiinnostavaa kuulla myös hakukokemuksistasi samaan koulutusohjelmaan. Tästä pitää jutella myöhemmin vielä lisää. Kunhan nyt minäkin olen omat traumani saanut.

Kirjettäsi odotin jälleen innolla, ja se on tuonut inspiraatiota viikkooni. Vaikka ah ja voih, unohdin antaa sen tehtävän, kun edellistä kirjettäni niin kiireessä ja väsyneenä kirjoitin. Vaan sinäpä lähetit jotain täysin odottamatonta. Jotain mikä vetää minut hyvin nöyräksi tässä kirjoitushaasteiden äärellä. Kiitos tuosta keskeneräisestä runosta. Itse runoa en kommentoi nyt mitenkään, mutta pakko sanoa, että on ihan todella kiinnostavaa päästä lukemaan ja tutkimaan keskeneräistä teosta.

Itselleni runous on varmaan kaikista kirjoittamisen muodoista vierain, enkä oikein hahmota, miten niitä rakennetaan. Keskeneräisen teoksen äärellä olo on kuin tutkimusmatkailijalla jollain uudella mantereella. Pääsen kurkistamaan toisen kirjoittajan pään sisään. Voin vain arvailla, miltä runo sinun päässä ja paperilla tällä hetkellä tuntuu, näyttää ja maistuu. Haastankin sinut ehdottomasti kirjoittamaan tuon runon vielä loppuun siihen pisteeseen, että olet siihen itse tyytyväinen. Haluan nähdä, miten prosessi etenee ja miten samalla tai eri tavoilla ajattelimme prosessin etenevän.

Jo tämän lyhyen kirjeenvaihtomme aikana on käynyt ilmi, että me olemme aika erilaisia kirjoittajina. Kiinnostavaa oli kuulla, miten kirjeidenkin kirjoittamisen prosessi sinulla etenee; pala palalta kehittyen usean päivän aikana. Itse itseäni analysoiden olen kirjoittajana ehkä jotain aika päinvastaista. Kun teksti lähtee tulemaan, niin minusta tuntuu siltä, että se pitää saada aina mahdollisimman nopeasti oksennettua paperille. Olenkin aika nopea tuottamaan tekstiä (välillä laadustakin tinkien) ja tavakseni on muodostunut kirjoittaa vauhdilla ja enempää ajattelematta ensimmäinen versio, jota lähden sitten työstämään. Oli sitten kyse kirjeestä, pienoisnäytelmästä tai mielipidekirjoituksesta.

Ensimmäisen version jälkeen pidän pienen tauon ja ajattelen jotain muuta. Isompien tekstien kanssa saatan nukkua yön ylikin saadakseni vähän etäisyyttä. Sitten, kun olen sopivasti unohtanut, mitä olen äsken kirjoittanut, lähden lukemaan tekstiä alusta uudestaan. Lisäilen asioita tai kirjoitan muistiinpanoja toisen kierroksen edetessä. Liikuttelen jonkun verran palasia vaihdellen järjestystä. Monesti tekstin punainen lanka ja lopullinen rakenne alkaa hahmottua minulle vasta tässä vaiheessa. Näitä kierroksia jatkan sitten niin monta kertaa, että olen tyytyväinen. Joskus tietysti räjäytän koko paketin atomeiksi ja aloitan kasaamisen alusta. Joskus koko teksti saattaa olla suurimmaksi osaksi täyttä hevonpaskaa, mutta sieltä löytyykin joku yksittäinen ajatus, jota voi lähteä seuraamaan.

Jotain yhteneväisyyksiä löydän tästä niin paljon rakastamaani improvisaatioteatteriin. Jollain perverssillä tavalla nautin siitä keskeneräisyydestä ja epävarmuudesta. Tiedän niitäkin kirjoittajia, joille tällainen päämäärätön tekstin tuottaminen on sula mahdottomuus ja esimerkiksi rakenne on heille kaikki kaikessa. Minä voin suunnitella kyllä rakennetta etukäteen ja luoda jonkinlaisen raamin mutta kivointa (ainakin tällä hetkellä) on seikkailu ja löytäminen.

Ylipäätään kirjoittaminen on nyt ihan parasta! Tämä projekti on avannut ihan uusia ulottuvuuksia itselleni. Ennen kaikkea kirjoittamisen rutiini alkaa pikkuhiljaa löytyä. En katso enää telkkariakaan, kun haluan vain kirjoittaa. Noh, välillä on pakko nukkua ja käydä töissä.

Mielipidekirjoituksen aiheita pyörii kyllä jo päässä ja pidän tätä erittäin tärkeänä tehtävänä. Olen nimittäin jo pitkään ollut sitä mieltä, että pitäisi kirjoitella enemmän mielipidekirjoituksia. Ihan vain siksi, että minusta yhteiskunnallinen aktiivisuus ja dialogin synnyttäminen kuuluu jokaisen ihmisen velvollisuuksiin tai se on ainakin sellainen jokamiehenoikeus, jota pitää hyödyntää. Sillä tavalla se maailma kasvaa ja kehittyy ja ennen kaikkea itse tulee kokemuksista rikkaammaksi, jos joku vielä sattuu kirjoittamaan vastineen.

Mutta! Heitänpä haasteen sinulle. Pyydän sinua kaivelemaan tällä kertaa arkistojen aarteita eli etsimään jonkin lapsena tai koululaisena kirjoittamasi tekstin. Kirjoita se mielellään ensin ihan sellaisenaan ylös. Tee sille sitten jotain. Saat itse valita lähdetkö jotenkin muokkaamaan tekstiä, kirjoitatko sille jonkin tekstiparin tai lähetätkö vaikka kirjeen silloiselle itsellesi.

Lisäksi tahdon ehdottomasti lukea ainakin seuraavan version siitä keskeneräisestä runosta.

Olet paras! Tiedäkin se. Iloa, onnea ja kirjoittamisen riemuja viikkoosi!

– Jussi

Itsekritiikin löysäämistä

”Mitä sitten, jos vaikka kirjoitankin huonon runon? Seuraavalla kerralla kirjoitan ehkä paremman.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 24.01.2020 klo 01:15

Ystäväni,

En tiedä, mihin olen aikani laittanut tällä menneellä viikolla! Nyt on kuitenkin se tilanne, että minä, joka yleensä kulutan minkä tahansa kirjoittamiseen vähintään kaksi päivää, joudun nyt kirjoittamaan tämän kirjeen kahden viimeisen tunnin aikana, jotka torstailla on vielä annettavanaan.

Käytin myös häpeilemättä hyväkseni unohdustasi antaa viime kirjeessäsi minulle kirjoitusaihe, enkä siis ole kirjoittanut mitään. Tosin aiemmin tänä iltana, kun otin ensimmäisen kerran läppärin syliini aloittaakseni kirjeen kirjoittamista, aloinkin yllättäen aivan spontaanisti kirjoittaa runoa! Se on hieman vaiheessa vielä, joten en uskalla luvata lähettäväni sitä tämän kirjeen ohessa. Mutta mikäli se tässä viime hetkillä valmistuu, niin saat sen lukea.

Myöhäisillan aherrusta. Kissa on jo siirtynyt unten maille.

Olen todella iloinen, että päätit tehdä nuo dramaturgian ennakkotehtävät ja pyrkiä opiskelemaan. Voin helposti kuvitella sinut näytelmäkirjailijaksi! Sinulle on kertynyt jo niin paljon kokemusta tekstien tulkitsemisesta teatterilavalla, että siitä on varmasti suurta hyötyä näytelmien kirjoittamisessa. *Potkis* siis ennakkotehtävien kirjoittamiseen! Toivottavasti pääset jatkoon ja sitä kautta kouluun. Ja jos taas et, niin oletpa ainakin kirjoittanut jotain tavoitteellista ja merkityksellistä.

Tuli mieleen, että olenhan itsekin hakenut takavuosina samaiseen kouluun, samaiseen koulutusohjelmaan… Sain kansalaisopiston näyttelijänlinjan dramaturgian kurssilla melko vahvan innostuksen kirjoittamiseen. Kirjoitin silloin käsikirjoituksen kuunnelmaan, joka toteuttamanani ansaitsi peräti kunniamaininnan kansalaisopistojen kuunnelmakilpailussa. (Kuuletko henkselieni paukkuvan?) Siitä rohkaistuneena kirjoitin seuraavana keväänä ennakkotehtävät ja lähetin ne suurten toiveiden siivittämänä Teatterikorkeakouluun. En päässyt edes pääsykokeisiin. (Raks poks, henskelit katkes ja housut ratkes.) Tajusin tätä muistellessani, että tämä on juuri täydellinen demonstraatio siitä, miten toimin huonoa palautetta saadessani: En nimittäin ole kirjoittanut vapaaehtoisesti mitään tuon saamani hylkäyksen jälkeen!

Hankalaa tuossa hylyssä oli se, että tehtävistä ei annettu minkäänlaista palautetta. En siis tiedä, oliko alkumetreillä karsiutumiseni syy pienoisnäytelmässä (johon olin itse asiassa melko tyytyväinen), novellianalyysissäni vai kenties opiskelijaksi hakemisen perusteluissani. Päätin varmuuden vuoksi, että olin sysihuono noissa kaikissa, eikä minun täten kannata jatkaa minkäänlaista kirjoittamista.

Tämä kirjeenvaihto (ja varsinkin nuo tehtävät) on siis todella iso askel minulle. Mutta toisaalta nyt, kun päätös tästä on tehty, olen pikkuhiljaa kallistumassa ajattelemaan, että eipä minulla tässä ole mitään menetettävää. Mitä sitten, jos vaikka kirjoitankin huonon runon? Seuraavalla kerralla kirjoitan ehkä paremman. Ei kai kukaan kirjoittaja suolla kynästään pelkkiä timantteja? Eiköhän Leinon Einokin ole aikanaan muutamia paperitolloja survonut roskikseen.

Tämä ajatus mielessäni päätin tehdä jotain itselleni todella epätyypillistä. Aion nimittäin liittää tähän kirjeeseen mukaan keskeneräisen runon. Ihan vain siksi, että en ehtinyt kirjoittaa sitä loppuun mutta myös siksi, että minua kiehtoo ajatus siitä, että näytän sinulle myös kirjoittamiseni prosessia, enkä vain lopputulosta. Kello on jo reilusti yli puolen yön, enkä enää näin väsyneenä jaksa keskittyä tuohon runon tunteeseen. Toivottavasti seuraavaan kirjeeseen kirjoitan sen valmiina – tai ainakin seuraavassa vaiheessaan. Pyydän, että (mikäli haluat kommentoida,) hillitset itsesi ja kommentoit runoa vasta, kun ilmoitan sen olevan valmis. Tällä hetkellä siinä on osasia, jotka ovat omastakin mielestäni joko epäaitoja tai liian tavanomaisia tai liian jotain ja liian vähän jotain. No, joka tapauksessa se ei ole valmis. Haluan olla siihen itse tyytyväinen, ennen kuin altistan sen kritiikille. (Miksi sitten altistan sen ylipäätään katseelle? En minä enää edes tiedä. Haluan vain nukkumaan.)

Kuuset kaartuvat ylleni
tummien havujen läpi sataa lunta
Sinut vietiin tänään
vietiin rinnastani sydän
tyhjässä onkalossa  
elämän rippeet etsivät toisiaan
kaikuna poukkoilee kaipaus

Mitä minä teen sillä ajalla
joka sinulta jäi
mikään ei enää ole
tarkoitukseltaan samaa
ei elämä
aika
eikä tila välillämme

Olisinpa tiennyt
tavallinen olikin ainutkertaista
et ottanut minua mukaan
joten tässä minä makaan
vanhojen kuusten keskuudessa
hiutaleiden kutitus poskillani
muistuttaa
olenhan silti elossa


Tästä on hyvä jatkaa.
Pidän edelleen voimassa sen viimeksi antamani tehtävän eli mielipidekirjoituksen. Kunhan saat ennakkotehtävät kirjoitettua ja ehkä ansaitusti myös levätä kirjoittamisurakan jälkeen, niin ota työn alle jokin sinulle tärkeä asia, josta haluat ihmisten tietävän ja kerro se niille!

Vaihtoehtoisesti voit tietenkin myös kirjoittaa ihan mitä haluat, kuten minäkin tällä kerralla tein. Jos tekee mieli kirjoittaa vaikkapa runo eilisen teeren teehetkestä, niin anna palaa. Luovuuttahan ei kannata rajoittaa.
Nyt minä menen nukkumaan. On jo aikakin.

Annastiina

Huijarisyndroomaa ja uusia haasteita

”Oli kiinnostavaa huomata, miten samoja ajatuksia liikkuu luovan alan ja taiteen lisäksi niin akateemisessa maailmassa, yrittäjien piirissä kuin urheilijoidenkin joukossa.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 21.01.2020 klo 1:29

Rakas ystävä,


Olen niin ylpeä! Sinusta, minusta, meistä. On ihanaa lukea edellisessä kirjeessä lähettämiäsi runoja ja nyt novelliasi. Olen todella otettu siitä, että juuri minä saan niitä lukea. Varsinkin kun tiedän kokemuksesta, miten pelottavaa niiden kirjoittaminen ja lähettäminen voi olla ja on. Sitä kun paljastaa itsestään aina jotain kirjoittaessaan vaikka fiktiota kirjoittasikin, ja se jos mikä on suuri luottamuksen osoitus vastaanottajaa kohtaan.

Kirjekaverit Jussi Olavi Jokinen
Tässä olen hiihtohississä ja esitän, ettei pelota yhtään

Olen myös todella onnellinen, että todella kirjoitit tuon novellin. Kirjeesi alkupuolella jo hetken pelkäsin, että luistat tehtävästä, mutta ah, mikä onni olikaan, kun kirjeen lopussa odottikin iloinen yllätys. Ja jälleen, sait lyötyä minut ihan ällikällä. Ajatukseni tehtävää laatiessa oli itse asiassa ihan erilainen ja olisin ehkä itse kirjoittanut novellin tylsästi jonkun ulkopuolisen silmin. Jonkun joka katsoo ja tarkkailee eläintä. Mutta totta kai sinä kirjoitit jotain paljon parempaa, jotain missä tämä oman elämänsä gepardi on niin lähellä lukijaa. Toisaalta en ole yhtään yllättynyt, että sinä pystyit siihen, koska tiedän, että sinulla on ihan mielettömän vahva ymmärrys eläimistä ja ainakin minun näkökulmastani ihan ainutlaatuinen suhde eläimiin ja luontoon ylipäätään. Ymmärrät ja osaat eläimiä ja se näkyi myös tekstissä. Minusta oli ihan mahtavaa päästä hetkeksi kissan pään sisään katsomaan maailmaa näkökulmasta, joka on itselleni muuten hyvin vieras. Eikä fiilis ollut ollenkaan niin satukirjamainen, kuin ehkä kirjeesi mukaan ennalta pelkäsit.

Luonnon ja eläinten lisäksi analysoit ja havainnoit muuten ihailtavan täsmällisesti myös omia tuntemuksiasi nyt ja menneisyydessä luovaan työskentelyyn liittyen. Kuulisin ja lukisin siitä mielellläni vielä lisääkin, koska uskon, että tässä ollaan loppujen lopuksi jonkin varsin universaalin ja yleisen asian äärellä.

Häpeä ja siitä juontuva pelko lukitsee meidän luovuutemme niin helposti. Ja tavalla tai toisella se saattaa kahlita meistä siis aika isonkin osan. Näin ainakin omiin ajatuksiini peilaten vedän suoria tulkintoja sanoistasi. Epävarmuuden takana on yleensä pelko häpeään joutumisesta. Jos ”totuus” paljastuisi niin kaikki nauraisivat tietäessään miten huono oikeasti olenkaan. Hus pois, sellaiset ajatukset!

Kävin muuten tällä viikolla puhumassa eräässä tilaisuudessa empatiasta ja vuorovaikutuksesta, ja tilaisuuden kärkenä oli juurikin huijarisyndrooma, josta mekin olemme aiemmin keskustelleet ja jonka piiriin luullakseni nuo sinunkin kirjeessä kuvailemasi ”oireet” hyvinkin kuuluvat. Sen otannan perusteella kyseessä on kyllä hyvin yleinen ongelma ja siitä on syytä puhua ja kirjoittaa mahdollisimman paljon. Vertaistarinoiden kautta sitä ehkä itse kukanenkin sitten huomaa, että ihan tavallisiahan tässä ollaan. En sen kummemmin ruodi tilaisuudessa käytyjä keskusteluja, mutta oli kiinnostavaa huomata, miten samoja ajatuksia liikkuu luovan alan ja taiteen lisäksi niin akateemisessa maailmassa, yrittäjien piirissä kuin urheilijoidenkin joukossa.

Aika hurjan lupauksen ja sitoumuksen olemmekin tässä siis tehneet. Taistelemme omia aika syvällä olevia tunteita ja pelkoja vastaan. Onneksi tiedän, että voin luottaa sinuun, eikä minun tarvitse pelätä tuomiota saati sen vilpillisyyttä, päinvastoin. Tässähän ollaan yhteisellä matkalla kohti parempaa versiota omasta itsestään.

Tilaisuudessa puhuimme myös armosta ja ennen kaikkea armollisuudesta itseänsä kohtaan. Aionkin nyt olla esimerkillisen armollinen itselleni. Tunnustan syntini eli sen, etten ole toteuttanut antamaasi tehtävää. Mielipidekirjoitus on ihan mielettömän hyvä tehtävä, ja olen miettinyt moneen otteeseen, että niitä pitäisi kirjoittaa paljon enemmän.

Ylipäätään ihmisten, jotka pitävät esimerkiksi empatiaa, ihmisarvoja ja tasavertaisuutta tärkeinä asioina, pitäisi kirjoittaa julkisesti paljon enemmän. Varsinkin paikallisesti ja paikallislehdissä tai jossain sen tyyppisillä areenoilla. Ja lupaan vielä toteuttaa tuon tehtävän ja ihan oikeasti lähettää sen ainakin tyrkylle johonkin lehteen.

Kirjekaverit Jussi Olavi Jokinen Pyhätunturissa
Terveisiä Lapista ja Pyhätunturista!

Perusteluni tehtävän tämänkertaiselle tekemättömyydelle on kuitenkin onneksi kirjoittaminen. Kuten sinulle eräässä viestissä mainitsinkin, niin otin itselleni haasteeksi kirjoittaa Teatterikorkeakoulun dramaturgian ja näytelmän kirjoittamisen koulutusohjelman pääsykokeiden ennakkotehtävät. Olenkin hyvin ylpeä siitä, että tässä on nyt parin päivän aikana syntynyt jo 9 sivua näytelmätekstiä ja pari lyhyempää kirjoitelmaa muun muassa siitä, miksi haluaisin opiskella.

Ehkä tämä tempaus syntyi osittain siitä mainitsemastasi mielekkyyden ja tarpeellisuuden kaipuusta. Minullakin on aina ollut suuret luulot itsestäni ja ehkä ripauksen verran vähemmän sitä itsekritiikkiä. Ystävät ovat kuvailleet minua epärealistiseksi optimistiksi ja olen aika ylpeä siitä.

Päämäärät ovat kuitenkin minulle tosi tärkeitä ja ne motivoivat tekemään kaikenlaista. Tällä kertaa kokeilen tätä tosin osittain ihan vain seikkailumielellä, mutta pistän kyllä hakemuksen sisään ja pelaan oikeilla panoksilla. Tuleepahan haastettua itseään tässä. Laitan noita tekstejä sinulle vähän myöhemmin tällä viikolla luettavaksi ja kommentoitavaksi. Deadline on perjantaina.

Kirjeeni tulee perille taas reippaasti tiistain puolella mutta jostain syystä tämä yöaika inspiroi minua kirjoittamaan enemmän kuin päivä. Päivällä on liikaa kaikkea muuta aina. Yöllä koko muu maailma on hiljaa ja minä saan kirjoittaa rauhassa.

Jään odottamaan innolla seuraavaa kirjettäsi. Soitellaan myös tällä viikolla ja jutellaan.

– Jussi

Itsetutkiskelua

”Ei kannata edes aloittaa, kun en kuitenkaan ole tarpeeksi hyvä.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 16.01.2020 klo 22:00

Ystäväni,

Kiitos kirjeestäsi! Kiitos rohkeudestasi, rehellisyydestäsi ja itsesi likoon laittamisesta!

Luin kirjeesi heti aamulla herättyäni. Ensimmäinen kirjoituksesi yhteyden etsimisestä sai minut itkemään, Jeesus-runo taas nauramaan. Herätit siis kirjoituksillasi tunteita. Hyvä, oman elämäsi Juice!

Hauskaa, että kirjoitit runosi välittämättä riimeistä tuon taivaallista. Itse kamppailin viime viikolla juuri niiden kanssa! Huomasin, kuinka automaattisesti riimit vain tulevat, enkä sitten lopultakaan päässyt niistä eroon vaikka olisin halunnut. Aikeenani oli kyllä kirjoittaa vielä yksi kuolemaa käsittelevä runo, jossa riimejä ei olisi mutta aika ei sitten riittänytkään enää siihen. Ehkä vielä tässä jonain päivänä…

Minullakin on ollut hankalaa saada aikaiseksi tätä toista kirjettä. Samoin tahmoo sen tehtäväkseni antamasi houkutusnovellin kirjoittaminen. Itselläni ei ole kyse kiireestä, enhän tällä hetkellä ole edes töissä. Mutta jostain syystä viime viikolla kirjoittaminen oli helppoa ja hauskaa, kun taas tällä viikolla olen istunut tunteja tietokoneen ja vihkon äärellä tuijottaen tyhjyyteen. Olen saanut aikaan pari typerää piirrosta teeman ympärille (todetakseni, että piirrän edelleen ihan samalla tavalla kuin yläasteikäisenä). Piirrellessäni keksin kyllä myös idean novellia varten. Se on hyvä juttu. Lisäksi olen kirjoittanut idean alle muutamia kappaleiden alkuja. Yhtään kokonaista kappaletta ei kuitenkaan ole syntynyt, eikä kokonaisuus ota hahmottuakseen. Tekisi mieli syyttää aihetta… Kuka antaa aiheeksi novellin eläimen näkökulmasta?! Emmehän me ihmiset edes tiedä, millä tavalla eläin ajattelee! Uskoisin, että ei ainakaan ihmisten kielellä! Jos eläimen laittaa puhumaan kuten ihminen, voiko lopputulos olla mitään muuta kuin satu? ”Olen pieni nalle vain, pörheä, lapset mua rakastaa…”   

Joskus piirtely auttaa ajattelutyöhön keskittymisessä. Parhaimmillaan siitä saa uusia ideoita.

Jonkinlainen alakuloisuus on taas läsnä pitkästä aikaa. Se tekee kaikesta toimimisesta vaikeaa. Ei tämä mitään vakavaa ole, ja menee varmasti ohi taas jonain päivänä. Mutta tällä hetkelläkin esimerkiksi seinän tuijottaminen vetää minua enemmän puoleensa kuin tämä kirjoittaminen. Nyt ovat kuitenkin käsillä torstain viimeiset hetket, ja kuten sinäkin, myös minä aion pitää kiinni tästä kirjeenvaihdosta. Jollain tavallahan se rutiini on luotava. Vaikka sitten pakolla.

Mietin tätä kirjoittamisen vaikeutta, ja sitä, mistä kaikesta se hankaluus ja motivaation puute kumpuaa. Joskus minun on vaikeaa saada asioita aikaan ihan vain siksi, että en käsitä, mitä varten teen niitä. Mitä mieltä on kirjoittaa runoja pöytälaatikkoon? Miksi kirjoittaisin novellin, jos en saa sillä aikaan mitään?

Olen ainakin jostain ala-asteikäisestä saakka omannut omituisen yhdistelmän suuria luuloja itsestäni ja toisaalta huonon itsetunnon. Tämä kombinaatio toimii yhdessä niin, että kun alan tehdä jotain asiaa – oli se sitten kirjoittamista, piirtämistä tai vaikkapa historian kokeeseen lukemista – kuvittelen itseni valmiin aikaansaannokseni kanssa suoraan huipulle. Mielikuvissani olen vähintäänkin koulun paras ainekirjoittaja ja kaupungin paras piirtäjä. Koevastauksiani juhlitaan opettajainhuoneessa suorastaan ihmelapsen tekosina. Nämä mielikuvat päässäni alan sitten vetää ensimmäistä viivaa paperille. Ja eihän se koskaan näytä siltä, miltä sen haluaisin näyttävän. Totean aina heti alussa, että en tule ylettämään asettamaani rimaan, ja siitä alkaa alamäki. En minä pysty tähän. Minä olen superhuono! Ja kun sitten lopulta saan tekeleeni valmiiksi, ja se yleensä arvioidaan vähintään hyvin, yleensä kiitettävin arvosanoin, ihmettelen, etteivät opettajat ja muut arvioijat näe tulosteni oikeaa tasoa. Kuinka tyhmiä he oikein ovat? Taas he luulevat minun olevan hyvä vaikka oikeasti olen aivan keskinkertainen, enkä riitä mihinkään! 

Samanlainen ajatusmalli jatkuu edelleen jossain määrin. Toki olen iän myötä oppinut vähän suitsimaan ennakko-odotuksiani ja myös arvioimaan aikaansaannoksiani hieman realistisemmin. Mutta siltikin saan itseni silloin tällöin kiinni ajattelemasta: Ei kannata edes aloittaa, kun en kuitenkaan ole tarpeeksi hyvä. Minun on myös vaikeaa luottaa kenenkään palautteeseen koskien omia tekeleitäni. Jos saan hyvää palautetta, ajattelen (ainakin alitajuisesti) että palautteen antaja ei ole aivan tehtävänsä tasalla, kun ei tajua tässä olevia virheitä. Negatiivinen palaute on helpompaa ottaa vastaan – tosin silloin lopputuloksena saattaa olla se, että lakkaan (ainakin joksikin aikaa) tekemästä sitä asiaa, josta sain pyyhkeitä.

Tällaisia ajatuksia tällä kertaa pyörii päässä. On hyvä, että ne tulevat kirjoitetuiksi ulos ja näkyville. Se on kai ensimmäinen askel siihen, että asiat alkavat muuttua.

Edellisessä kirjeessäsi pohdiskelit omasta elämästäsi kirjoittamista. Oma elämä, omat kokemukset, ajatukset ja tunteet ovat aidointa, mitä voi kirjoittaa. Ainakin ne ovat täyttä totta. En ehkä sanoisi, että se on helpoin tie aloittaa kirjoittaminen – mutta uskoisin, että se on palkitsevaa. Osuvasti kirjoititkin tämän kirjeprojektimme olevan myös itsensä hoitamista. Kirjoittaminenhan on asioiden käsittelyä. Jos näkee sen vaivan, että järjestelee tuntemuksensa siihen malliin, että saa niistä ymmärrettäviä lauseita, ajatukset järjestyvät pakostakin ymmärrettäviksi myös itselle. Silloin ehkä voi nähdä asiat uudessa valossa. Kirjoittaminen on ikään kuin keskustelua itsensä kanssa. Eihän siinä voi olla kasvamatta ja kehittymättä!

Mielekkyyden ja tarpeellisuuden kaipuusta syntyi seuraava tehtävä sinulle. Haluan, että laadit lyhyen mielipidekirjoituksen itsellesi tärkeästä asiasta johonkin lehteen. En tarkoita, että se olisi pakko lähettää julkaistavaksi mutta kirjoita silti niin kuin sen haluaisit lehdestä luettavan. Saatanpa itsekin kirjoittaa tämän saman tehtävän. Jospa jo huomenna olisi vähemmän harmaa päivä, ja inspiraatio pääsisi valloilleen..? (Tai perspiraatio, kuten äitini aina vitsikkäästi lohkaisee.)
Toivon sinulle hyviä kirjoitustuulia!

Annastiina

Ai niin, vielä se hitsin novelli! Eli saanko esitellä: Houkutusta käsittelevä novelli, jonka päähenkilö on eläin!


Maljakko

Olen koko aikuisikäni pitänyt itseäni pidättyväisenä ja hyvin käyttäytyvänä. Olen toimissani harkitsevainen enkä koskaan nosta tassuani toisia vastaan. Tai no, joskus minun on täytynyt muistuttaa Mustia oman tilani rajoista. Nykyään riittää jo pelkkä etutassun kohottaminen, jos Musti tulee liian lähelle: Mustilla on hyvä muisti vaikka älyssä ei niin paljolti kehumista olekaan.

Annan itsestäni aina viisaan vaikutelman, ja viisas minä olenkin. Tiedän paljon asioita. Tiedän äänistä, milloin ulkona sataa vettä ja milloin siellä on pakkasta. Silloin minä en mene ulos. Tiedän, milloin ihminen aikoo nousta sohvalta ja milloin hän on heräämässä. Silloin minä osaan johdattaa hänet ruokakaapilleni ja joskus hän tajuaa antaa minulle sieltä ruokaa. Osaan hypätä ikkunalaudalle pudottamatta ainuttakaan esinettä. Tiedän, että huonekasveja ei saa syödä.

Viikseni ovat järjestyksessä, näetkö, ne asettuvat riveittäin muodostaen kasvojeni sivuille kauniit symmetriset viuhkat. Minä olen nähnyt. Katson joskus itseäni peilistä. Pidän turkkini kunnossa. Nuolen sen läpikotaisin puhtaaksi joka päivä aterian jälkeen ja iltaisin ennen kun käyn nukkumaan. Olen aika notkea, minä yletän kielelläni jopa hännäntyveen. Sieltä täytyy vähän kammata hampailla, tiedätkö, jotta ihon lähellä olevat karvantyvet puhdistuvat. Kaikki eivät siihen taivukaan. Mutta minä olenkin solakka. Syön vain minulle annetun annoksen enkä varastele ruokaa muiden lautasilta. Tiedän, kuinka käy, jos syö liikaa kerralla. Silloin tulee oksennus. Minä tiedän sen, olenhan itsekin ollut joskus nuori ja hupsu. Tosin siitä on jo kauan.

Mutta kun nyt istun tässä keittiön pöydällä, tunnen oloni jotenkin hassuksi. Ihminen laski juuri äsken eteeni maljakon. Siihen aivan minun eteeni. Sitten hän kääntyi pois ja alkoi rapistella papereita tiskipöydällä. Papereista paljastui kukkia ja nyt ihminen askartelee niiden parissa.

 Maljakko kimaltelee valossa. Sen läpi kulkeva auringonvalo piirtää pöytään kuvioita ja lasisen pinnan sisällä liikkuva vesi saa ne liikahtelemaan. Stimuloivaa. Tunnen selkänahassani värähdyksen, joka kulkee niskastani aina hännänpäähän saakka. En voi estää häntääni liikahtamasta innostuneena. Mahanpohjassa tuntuu samalta kuin joskus pentuna, kun leikki sisarusteni kanssa vei mukanaan, eivätkä ajatukset yltäneet samaan paikkaan. Valon leikki pöydällä vangitsee katseeni. Lihakseni jännittyvät. Vaihtelen painoani takajalalta toiselle kunnes tiedän oikean hetken koittaneen. Valon pisaralla ei ole mitään mahdollisuuksia päästä karkuun! NYT!

Lasin iskeytyminen lattiaan, ihmisen huuto, minä juoksen kuin gepardi! Vasta omassa unipesässäni ajatus ehtii kanssani samaan paikkaan.

Minäkö se olin?