Pää tyhjäksi ja kalenteri täyteen

”Joskus elämät eivät ymmärrä toisiaan vaikka ovat kulkeneet lähellä toisiaan jo kauan.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 22.05.2020 klo.

Ystäväni

Voi apua! Olin jo hyvässä vauhdissa kirjoittamassa antamaasi tehtävää, kun puhelimeen kilahti sähköposti, joka vaati välitöntä reagointia. Niinpä sitten kirjoitin pari työhakemusta kirjeen ja kirjoitustehtävän sijaan. Nyt, kun viimein pääsin kirjeen pariin, kello lähenee jo puolta yötä.

Tämä on tullut valitettavasti jo tavaksi. Kirje jää aina viime tippaan – tai joskus jopa hypähtää sen tipan yli, kun se on jo läsähtänyt lattiaan. Mutta nyt tähän tulee muutos. Minä nimittäin ostin itselleni kalenterin; sellaisen kunnollisen ison, johon mahtuu kirjoittamaan aikatauluja ja tehtäviä. Minäpä aion kirjoittaa ensi viikon keskiviikon kohdalle: ”Kirje Jussille!” Kyllä! Keskiviikolle! Silloin minulla on kirjeen lähettämiseen yhden päivän puskuri, eikä viime hetken paniikkia kerta kaikkiaan voi syntyä. Ja kun tehtävä asia on kirjoitettu kalenteriin, ei siitä voi luistaa. Eihän?

On se kirjoitusvihkokin siellä taustalla… Mutta syyään eka.

(Nyt on jo perjantai! Oli pakko nukkua välissä… Mutta nyt kirjoitan tämän loppuun!)

Oli todella mielenkiintoista päästä pääsi sisään kirjoittamasi meditointiharjoituksen myötä. Tiedän, että hiljentyminen ja pysähtyminen voi olla vaikeaa mutta uskon, että siihen voi myös oppia. Meditaatiohan ei välttämättä tarkoita tyhjää mieltä (ainakaan alussa) vaan sitä, että mieleen tulevat ajatukset hyväksyy ja päästää niistä irti. Silloin niistä ei pitäisi ahdistua.

En ole itsekään koskaan osannut tyhjentää mieltäni. Vaikka kuinka keskittyisi kuuntelemaan vaikkapa omaa hengitystään, niin silti aivot tuottavat muitakin ajatuksia. Minulle paras rentoutumiskeino onkin luonto ja sen seuraaminen. Joskus saatan tuijottaa pitkiäkin aikoja taivasta tai tarkkailla lintujen touhuja pihalla. Luonnon pienten yksityiskohtien huomaaminen ja niiden katselu tuo minulle lämpimän ja onnellisen olon.

Mitäpä jos kokeilisit pysähtyä vaikka Ounasjoen rannalla? Voisit keskittyä veden virtaukseen ja lokkien ääneen, ja ehkäpä tuuli veisi ahdistuneet ajatuksesi pois. (Minulla on ikävä Rovaniemen jokirantaa!)

Tämän kertainen tehtävä oli todella hankala. Ensinnäkin, kun luin tehtävänannon, minulle tuli sellainen olo, kuin olisin jossain tositeeveessä, ja minusta yritetään kiskoa irti mahdollisimman henkilökohtaisia ja kipeitä, salaisia asioita. Nopeasti kyllä tajusin, ettei minun tarvitse paljastaa mitään kipeää, etkä sitä edes pyytänyt. Mutta silti tehtävään jäi vieno palaneen käry…

Aloin kuitenkin (tietenkin) kirjoittaa (vaikka pyörittelin mielessäni jo sellaistakin ajatusta, että jättäisin tämän tehtävän tekemättä.) Minut aina yllättää se, miten tarina alkaa viedä itse itseään, kun sen vain saa aloitettua. Vaikka lähtökohtana olisikin jokin todellinen asia tai tapahtuma, lopputulos saattaakin olla jotain aivan muuta. Tyhjästä on vaikeaa aloitta mutta kun paperilla on jo vaikka vain pari lausetta, ne alkavat kuljettaa tarinaa eteenpäin ja silloin kirjoittamisesta tulee helppoa. (Tai ainakin helpompaa.)

Tässä sinulle kahden elämän keskustelu:

Kaksi elämää keskustelee. Luoteistuuli puhaltaa ja kevät on myöhässä.

Toinen on versonut aikoja sitten, toinen on uudempi elämä. Lauseet ovat lyhyitä. On vähän kiire.

Kun ne juttelevat, joskus tuntuu, että ne ovat ihan lähekkäin. Ja joskus aivan liian lähekkäin. Molemmat elämät näkevät toisissaan itsensä. Ja sitten ne kohta saattavat vähän riidellä, kun ovat niin erilaisia. Tai kun ovat niin samanlaisia. Mutta nyt ne elämät keskustelevat sovussa.

Elämät sopivat, että liian syvälle ei mennä. Vakavista asioista vitsaillaan nyt kepeästi. Kumpikin elämä on kokenut kovia mutta nyt on hyvä hetki, eivätkä elämät halua uppoutua menneeseen. Nyt hymyilyttää. Ja vähän jännittää. Yleensä ei näin vakavista puhuta.

Yleensä elämät keskustelevat arjesta; että kasvimaa on vielä laittamatta ja milloin pitäisi käydä kaupassa. Vanhemman elämän rinnassa pulppuaa nauru ja sen tekisi mieli hihittää. Sellainen on elämä.

Joskus elämät eivät ymmärrä toisiaan vaikka ovat kulkeneet lähellä toisiaan jo kauan. Ne ovat kuitenkin niin lähellä, että ymmärtävät senkin, etteivät ymmärrä. Ja löytyypä ainakin yksi yhteinen toive, naurun sekainen; etteivät elämät nyt ainakaan huonommiksi muuttuisi.

Kevään eteneminen on nyt nopeutunut pitkän kylmän kauden jälkeen. Vaikka minulla on lukemattomia tekemättömiä töitä sekä ulkona että sisällä, olen silti iloisella kevätmielellä. Eilen liikutuin siitä, että minun tontillani viihtyy kolme (3) kirjosieppoparia. Joillain ei ole yhtään. Minulla on onni saada kolme. Pieni kyynel tuli silmäkulmaan. Ehkä se oli vain kevättuuli, joka ärsytti silmää.

Lopetan nyt täältä tähän.

Ai niin, tehtävä sinulle: Kirjoita tarina aiheesta ”vesi”.

-Annastiina

Paluu rutiineihin

”Toivon, että minulla olisi paikka, jonne voisi piiloutua leikkimään kirjailijaa.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 24.03.2020 klo 00:47

Rakas ystävä,

Olen hukannut kirjoittamisen rutiinin viimeisten viikkojen aikana. Noh, olen hukannut suurinpiirtein kaikki mahdolliset rutiinit elämästäni, kun olen tehnyt teatteria ja töissä on jouduttu pistämään monet asiat ihan uusiksi. Tajusin sen, kun lueskelin tässä huvikseni alkuvuoden kirjeenvaihtoamme.

Tajusin, että olen hukannut kirjoittamisen riemun, jonka olin jo jossain vaiheessa tätä projektiamme tavoittanut. Nautinto on poissa, koska minulla ei ole aikaa. Ei ole aikaa olla ja harhailla jossain ajatusten ulapalla. Ei ole aikaa maata sohvalla ja miettiä, tuumailla ja tuijotella. Olen palannut perusongelmani äärelle: en hallitse aikaa. Olen työnarkomaani ja itseni rankaisija, joka nauttii (sairaalla tavalla) myös kunnon yliannostuksista raatamista. Tiedän kyllä, että saan parhaimmillaan kirjoittamisesta yhtä hyvät kiksit, mutta koska en ole käyttänyt tätä kamaa ihan niin paljon, kunnon tripille on vaikeampi päästä.

Parhaissa kirjoitusfiiliksissä olen ollut tänä keväänä työreissuilla jossain toisessa kaupungissa. Olen päässyt irti arjesta ja iltaisin olen pystynyt antautumaan hetkeksi vain kirjoittamiselle. Tavallaan toivoisin, että minulla olisi sellainen Aleksis Kiven kuolinmökki, jonne voisin paeta pahaa maailmaa, arkea ja etätyöpisteitä. Se olisi sellainen paikka, johon voisi piiloutua leikkimään kirjailijaa. Siellä voisi uppoutua fantasioimaan ja haaveilemaan, kirjoittamaan ylös mielikuvitusseikkailuja ja kuuntelemaan hiljaisuutta ja ajatusten kohinaa.

Huomaan välillä kaipaavani yksinäisyyttä, nautintoa jota niin harvoin nykyisessä elämäntilanteessani on tarjolla. Perheellisen erakon ja sosiaalisuutta vaativaa työtä tekevän introvertin pitäisi osata määritellä itselleen enemmän aikaa yksin olemiselle. Liika stressi ei tee myöskään hyvää luovuudelle.

Minulla on aina ollut tapana tuijotella tyhjyyteen. Pysähdyn paikoilleni, kiinnitän katseeni johonkin pisteeseen enemmän tai vähemmän kaukaisuudessa ja jään tuijottamaan sitä. Joskus saatan tuijottaa samaa pistettä ties kuinka pitkään näkemättä sitä kuitenkaan ollenkaan. Silmät pysyvät auki, mutta ne eivät näe mitään. Se on nautinnollinen tila, jossa olen vähän kuin valveunessa, ja ajatukset harhailevat välillä mitä erikoisemmille poluille. Samaan aikaan hallitusti ja hallitsemattomasti. Tuumailen jotain ja aivot alkavat tuottaa unikuvien kaltaisia mielikuvia päähäni, pystyn ohjailemaan ajatusta ja toisaalta seuraamaan eteen aukeavia polkuja. Se on sellainen hyvin luova tila mutta siihen pääseminen vaatii aikaa ja rentoutta. Yritän järjestää molempia elämääni.

Tässä mä feikkaan sitä luovaa tuijotusta keittiössä

Kaiken tämän keskellä saan vielä kuulla, että sinä olet pettänyt minua. Olet ryökäle mennyt kirjoittamaan joidenkin toisten ihmisten kanssa! Ja vielä kirjoittamiskurssille. Olen julmistunut! No en sentään, oikeastaan päinvastoin. Kuulostaa todella hyvältä sekä tätisi kanssa kulkema lauluntekemisen sarka että paskojen kirjoitusten verkkokurssi.

On minusta erinomaisen hyvä merkki, että olet alkanut pallotella tekstejäsi myös muiden ihmisten kanssa. Aikaisempia kirjeitäsi muistellen uskallan jopa väittää, että tässä suhteessa on tapahtunut aika iso kehitys projektimme alkuhetkiin verrattuna. Todistaahan tämä myös sitä, että kun alkaa kirjoittamaan jotain, vaikka vain kirjeitä kirjoittamisesta, niin asioita alkaa kyllä tapahtua. Lumipallo alkaa pyöriä ja kasvaa.

Haluaisinkin kuulla vielä lisää kurssikokemuksistasi Kirjoittajaklubissa. Aivan paskojen kirjoitusten kurssi kuulostaa nimittäin joltain mikä sopii ihan täydellisesti omaan elämänfilosofiaani. Tulee mieleen eräs improharjoitus, jossa pyritään tekemään niin huono ja tylsä kohtaus, ettei ketään naurata. Harjoituksen tarkoituksena on tietysti tajuta, että kun lakkaa yrittämästä, rentoutuu ja luovuus pääsee todella valloilleen. Liika yrittäminen tuppaa johtamaan puskemiseen ja pakottamiseen, itsensä arvosteluun ja ideoiden tyrmäämiseen. Siksipä iloinen epäonnistuminen tai aivan paskojen kirjoitusten kirjoittaminen on niin vapauttavaa. Yliminä antaa tilaa vaistoille ja alitajunnalle. Minkälaisia tekstejä tulit kirjoittaneeksi kurssilla? Yllätitkö itsesi?

Ah, olipa mukava kirjoittaa taas kirje. Kirjoittaminen on ehdottomasti minulle ominaisin ilmaisun muoto. Kirjoittaessa pystyn käymään dialogia itseni kanssa ja nämä kirjeet ovat kyllä ihanasti pakottaneet minut tutkimaan itseäni entistäkin tarkemmin. Kuka minä olen? Millaisista asioista minä pidän ja mitkä asiat tekevät minulle hyvää? Minkälaisia asioita minun tulee etsiä elämääni? Ja pitäisikö jotain painolastia heittää pois ajatusten selkärepusta? Pikkuhiljaa alan löytää myös vastauksia.

Lopuksi annan vielä pikku tehtäväksi kirjoittaa ruokareseptin, joka on tarina. Saat tulkita tehtävänantoa itsellesi sopivalla tavalla. Jään odottamaan taas kirjettäsi.

– Jussi