Luovuuden lukkoja

”Ennen tämän lukkiutumisen alkua tunsin silloin tällöin lähes ruumiillista tarvetta kirjoittaa tai maalata – luoda!”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 08.02.2020 klo 02:16

Ystäväni,

Kiitos kirjeestäsi. Se herätti ajatuksia.
Sinuhe, egyptiläinen on itsellenikin tärkeä kirja, se pääsee kyllä helposti viiden parhaan lukemani kirjan joukkoon. Riipaisevaa on ihmisen yksinäisyys; sinun, Sinuhen, minunkin. Liekö sellaista ihmistä olemassakaan, jossa ei Sinuhe eläisi, ei eläisi valtava yksinäisyys? Voiko kukaan ihminen todella ymmärtää toista ihmistä?

Olen jatkanut tällä viikolla vanhojen päiväkirjojeni lukemista ja itsereflektiota. Yksi suuri teema, joka nousi esiin parikymppisen Annastiinan kirjoituksista, on juuri yksinäisyys. Olen ollut varsinkin lapsena ja nuorena hyvin ujo, ja ihmisille puhuminen on ollut minulle hankalaa. Hyvin harvoin elämässäni olen kokenut kuuluvani johonkin joukkoon. (Ja nekin pari huteraa kertaa ovat tapahtuneet viimeisten kymmenen vuoden sisällä.)

Silloin, kun vielä kirjoitin, päiväkirja oli minulle puuttuva sydänystävä. Se tarjosi mahdollisuuden purkaa ajatuksia ja ikään kuin keskustella itseni kanssa. Toki minulla on aina ollut myös ystäviä – harvoja mutta hyviä. Silti jostain syystä olen kokenut, etten voi tai osaa täysin vapaasti kertoa kaikkea yhdellekään ihmiselle. Enkä nyt tarkoita, että minulla olisi jokin Ihmeellinen Suuri Salaisuus, jota ei voi kertoa kenellekään! Mutta ihan tavallisissa asioissa, annastiina-asioissa, olen kokenut, että joko minua ei jakseta kuunnella tai sitten minua ei ymmärretä. Päiväkirja on aina ottanut vastaan kaiken, mitä olen sinne syytänyt, oli se sitten kuinka typerää, noloa, monimutkaista tai hitaasti kerrottua tahansa.

 ”Täytynee kirjoittaa päiväkirjaa niin kauan kunnes joskus löydän ihmisen, jolle voisin kaikesta puhua…” Annastiina, 20v.

Sain ensimmäisen päiväkirjani kymmenvuotissyntymäpäivälahjaksi. Meni melkein vuosi ennen kuin aloitin sen kirjoittamisen mutta sen jälkeen kirjoitinkin päiväkirjaa parikymmentä vuotta. Joskus kirjoitin lähes joka päivä, toisinaan taas saattoi mennä viikkoja, kuukausiakin välissä. Pikku hiljaa välejä alkoi olla enemmän ja nyt huomaan, etten ole kirjoittanut moneen, ehkä lähemmäs kymmeneen, vuoteen.

Päiväkirjojani yli kymmenen vuoden ajalta

Kirjoittamisen loppuminen ei johdu siitä, että olisin löytänyt ihmisen, ”jolle voisin kaikesta puhua”. Olen yrittänyt miettiä, mikä sai minut lopettamaan mutta en ole löytänyt yhtä ainoaa vastausta. Joka tapauksessa tähän jonkinlaiseen luovuuslukkoon sisältyy myös lukemisen loppuminen, piirtämisen ja maalaamisen loppuminen sekä musiikin kuuntelun loppuminen. Ennen tämän lukkiutumisen alkua tunsin silloin tällöin lähes ruumiillista tarvetta kirjoittaa tai maalata – luoda! Saatoin maata tuntikausia lattialla ja vain kuunnella musiikkia, antaa sen liikuttaa minua. Nykyään, silloin harvoin, kun tulee sellainen olo, että voisin kuunnella musiikkia, katselen levyvalikoimaa kymmenen minuuttia, enkä löydä mitään, mitä oikeasti haluaisin kuunnella. En ole maalannut – satunnaisia pieniä luonnoksia lukuun ottamatta – kymmeneen vuoteen! Kirjoittamiseni on rajoittunut koulutehtäviin sekä pariin opistoaikana tehtyyn tekstiin sekä niihin onnettomiin TeaK:in ennakkotehtäviin, joista toissa kirjeessä kerroin.

Minulla on ikävä tuota luovuutta! Mitä sille on tapahtunut?

No, tässä kirjeprojektissahan sitä luovuutta herätellään… Tuntuu vain olevan niin kovin vaikeaa taas. Pyysin sinulta jälleen vuorokauden lisäaikaa, koska tajusin tuijottavani torstain ja perjantain välisenä yönä väsynein silmin tietokoneen ruutua. Olin saanut aikaan sanat ”Kiitos kirjeestäsi”, en muuta. Päätin nukkua yön ja aloittaa heti aamusta levännein silmin ja ajatuksin. Kuinka ollakaan, päivä oli täynnä ”aivan pakollisia” tehtäviä ja kotitöitä, enkä ”millään ehtinyt” kirjoittaa koko päivänä. Vasta illalla aloin kirjoittaa, pakon ajamana: Toista vuorokautta lisäaikaa en kyllä pyydä!

Kysyit tunteiden ja empatian käyttämisestä kirjoittamisessa. Minä koen, että kaikki luovat asiat saavat alkunsa tunteista. Omalla kohdallani ainakin näin on. Olen tehnyt parhaat maalaukseni ja parhaat runoni juuri sellaisina hetkinä, kun olen kokenut tarvetta luoda, saada jokin tunne tai minua vaivaava asia pois päästäni. (Vai sydämestäni..? Sielustani? Mistä ne tunteet oikein tulevat?) Taisin jossain kirjeessäni jo kirjoittaakin, että runon kirjoittaminen muistuttaa mielestäni näyttelemistä. On tunnettava se asia, mitä haluaa tuoda ilmi. Jos kirjoitan vaikkapa surusta, niin minun on upottava ainakin hetkeksi suruun, jotta muistaisin, miltä se tuntuu. Sieltä tunteesta käsin sitten kirjoitan – tai näyttelen. Mikäli tätä empatiaa ei ole niin silloinhan kirjoitan vain siitä, minkä tiedän surusta, ei sitä, mitä tunnen. Siinä on iso ero, minkä ainakin näyttelijäntyössä huomaa selvästi. Itse arvostan tunteen aitoutta. Yleensä, jos olen tyytymätön johonkin tekstiini, vika löytyy juuri tunteesta, tai siis sen puuttumisesta.

Omalla tavallaan hupaisaa tämä meidän erilaisuus: Sinä olet tuhonnut hurjan määrän omia tekstejäsi, minä taas säilytän aarteinani kaikkea tekemääni, jopa pikkulappusia, joihin olen kirjoittanut vaikka vain kaksi sanaa, tai piirustuksen alkua, vain muutamaa viivaa! Sinä kirjoitat nopeasti ja luotat enterin voimaan eli koet helpottavana asiana (tai ainakin hyväksyt) sen, ettei kirjoitusta voi enää lähettämisen jälkeen muokata. Minä taas hankaan ja säädän ja korjailen viimeiseen asti ja pelkään sitä hetkeä, kun on pakko painaa ”lähetä”. Minä myös luen jo lähettämiäni kirjeitä ja bongailen niissä olevia virheitä!

Jonkinlaista armollisuutta itseäni kohtaan voisin kyllä yrittää kehittää. Esimerkiksi nyt, kun kello on yli kaksi yöllä, ja en millään keksi tähän inspiroivaa ja keskustelevaa lopetusta, niin siitä ei tarvitse stressaantua vaan voin ehkä vain kirjoittaa, että:

vaikka itselläni kirjoittaminen takkuileekin, odotan silti jälleen innolla sinun kirjettäsi. Toivottavasti sinun kirjeesi etenee liukkaammin kuin tämä… (Taisin käyttää tämän kirjoittamiseen kuutisen tuntia. Siihen mahtuu paljon seiniin tuijottelua!)

Annastiina

Huijarisyndroomaa ja uusia haasteita

”Oli kiinnostavaa huomata, miten samoja ajatuksia liikkuu luovan alan ja taiteen lisäksi niin akateemisessa maailmassa, yrittäjien piirissä kuin urheilijoidenkin joukossa.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 21.01.2020 klo 1:29

Rakas ystävä,


Olen niin ylpeä! Sinusta, minusta, meistä. On ihanaa lukea edellisessä kirjeessä lähettämiäsi runoja ja nyt novelliasi. Olen todella otettu siitä, että juuri minä saan niitä lukea. Varsinkin kun tiedän kokemuksesta, miten pelottavaa niiden kirjoittaminen ja lähettäminen voi olla ja on. Sitä kun paljastaa itsestään aina jotain kirjoittaessaan vaikka fiktiota kirjoittasikin, ja se jos mikä on suuri luottamuksen osoitus vastaanottajaa kohtaan.

Kirjekaverit Jussi Olavi Jokinen
Tässä olen hiihtohississä ja esitän, ettei pelota yhtään

Olen myös todella onnellinen, että todella kirjoitit tuon novellin. Kirjeesi alkupuolella jo hetken pelkäsin, että luistat tehtävästä, mutta ah, mikä onni olikaan, kun kirjeen lopussa odottikin iloinen yllätys. Ja jälleen, sait lyötyä minut ihan ällikällä. Ajatukseni tehtävää laatiessa oli itse asiassa ihan erilainen ja olisin ehkä itse kirjoittanut novellin tylsästi jonkun ulkopuolisen silmin. Jonkun joka katsoo ja tarkkailee eläintä. Mutta totta kai sinä kirjoitit jotain paljon parempaa, jotain missä tämä oman elämänsä gepardi on niin lähellä lukijaa. Toisaalta en ole yhtään yllättynyt, että sinä pystyit siihen, koska tiedän, että sinulla on ihan mielettömän vahva ymmärrys eläimistä ja ainakin minun näkökulmastani ihan ainutlaatuinen suhde eläimiin ja luontoon ylipäätään. Ymmärrät ja osaat eläimiä ja se näkyi myös tekstissä. Minusta oli ihan mahtavaa päästä hetkeksi kissan pään sisään katsomaan maailmaa näkökulmasta, joka on itselleni muuten hyvin vieras. Eikä fiilis ollut ollenkaan niin satukirjamainen, kuin ehkä kirjeesi mukaan ennalta pelkäsit.

Luonnon ja eläinten lisäksi analysoit ja havainnoit muuten ihailtavan täsmällisesti myös omia tuntemuksiasi nyt ja menneisyydessä luovaan työskentelyyn liittyen. Kuulisin ja lukisin siitä mielellläni vielä lisääkin, koska uskon, että tässä ollaan loppujen lopuksi jonkin varsin universaalin ja yleisen asian äärellä.

Häpeä ja siitä juontuva pelko lukitsee meidän luovuutemme niin helposti. Ja tavalla tai toisella se saattaa kahlita meistä siis aika isonkin osan. Näin ainakin omiin ajatuksiini peilaten vedän suoria tulkintoja sanoistasi. Epävarmuuden takana on yleensä pelko häpeään joutumisesta. Jos ”totuus” paljastuisi niin kaikki nauraisivat tietäessään miten huono oikeasti olenkaan. Hus pois, sellaiset ajatukset!

Kävin muuten tällä viikolla puhumassa eräässä tilaisuudessa empatiasta ja vuorovaikutuksesta, ja tilaisuuden kärkenä oli juurikin huijarisyndrooma, josta mekin olemme aiemmin keskustelleet ja jonka piiriin luullakseni nuo sinunkin kirjeessä kuvailemasi ”oireet” hyvinkin kuuluvat. Sen otannan perusteella kyseessä on kyllä hyvin yleinen ongelma ja siitä on syytä puhua ja kirjoittaa mahdollisimman paljon. Vertaistarinoiden kautta sitä ehkä itse kukanenkin sitten huomaa, että ihan tavallisiahan tässä ollaan. En sen kummemmin ruodi tilaisuudessa käytyjä keskusteluja, mutta oli kiinnostavaa huomata, miten samoja ajatuksia liikkuu luovan alan ja taiteen lisäksi niin akateemisessa maailmassa, yrittäjien piirissä kuin urheilijoidenkin joukossa.

Aika hurjan lupauksen ja sitoumuksen olemmekin tässä siis tehneet. Taistelemme omia aika syvällä olevia tunteita ja pelkoja vastaan. Onneksi tiedän, että voin luottaa sinuun, eikä minun tarvitse pelätä tuomiota saati sen vilpillisyyttä, päinvastoin. Tässähän ollaan yhteisellä matkalla kohti parempaa versiota omasta itsestään.

Tilaisuudessa puhuimme myös armosta ja ennen kaikkea armollisuudesta itseänsä kohtaan. Aionkin nyt olla esimerkillisen armollinen itselleni. Tunnustan syntini eli sen, etten ole toteuttanut antamaasi tehtävää. Mielipidekirjoitus on ihan mielettömän hyvä tehtävä, ja olen miettinyt moneen otteeseen, että niitä pitäisi kirjoittaa paljon enemmän.

Ylipäätään ihmisten, jotka pitävät esimerkiksi empatiaa, ihmisarvoja ja tasavertaisuutta tärkeinä asioina, pitäisi kirjoittaa julkisesti paljon enemmän. Varsinkin paikallisesti ja paikallislehdissä tai jossain sen tyyppisillä areenoilla. Ja lupaan vielä toteuttaa tuon tehtävän ja ihan oikeasti lähettää sen ainakin tyrkylle johonkin lehteen.

Kirjekaverit Jussi Olavi Jokinen Pyhätunturissa
Terveisiä Lapista ja Pyhätunturista!

Perusteluni tehtävän tämänkertaiselle tekemättömyydelle on kuitenkin onneksi kirjoittaminen. Kuten sinulle eräässä viestissä mainitsinkin, niin otin itselleni haasteeksi kirjoittaa Teatterikorkeakoulun dramaturgian ja näytelmän kirjoittamisen koulutusohjelman pääsykokeiden ennakkotehtävät. Olenkin hyvin ylpeä siitä, että tässä on nyt parin päivän aikana syntynyt jo 9 sivua näytelmätekstiä ja pari lyhyempää kirjoitelmaa muun muassa siitä, miksi haluaisin opiskella.

Ehkä tämä tempaus syntyi osittain siitä mainitsemastasi mielekkyyden ja tarpeellisuuden kaipuusta. Minullakin on aina ollut suuret luulot itsestäni ja ehkä ripauksen verran vähemmän sitä itsekritiikkiä. Ystävät ovat kuvailleet minua epärealistiseksi optimistiksi ja olen aika ylpeä siitä.

Päämäärät ovat kuitenkin minulle tosi tärkeitä ja ne motivoivat tekemään kaikenlaista. Tällä kertaa kokeilen tätä tosin osittain ihan vain seikkailumielellä, mutta pistän kyllä hakemuksen sisään ja pelaan oikeilla panoksilla. Tuleepahan haastettua itseään tässä. Laitan noita tekstejä sinulle vähän myöhemmin tällä viikolla luettavaksi ja kommentoitavaksi. Deadline on perjantaina.

Kirjeeni tulee perille taas reippaasti tiistain puolella mutta jostain syystä tämä yöaika inspiroi minua kirjoittamaan enemmän kuin päivä. Päivällä on liikaa kaikkea muuta aina. Yöllä koko muu maailma on hiljaa ja minä saan kirjoittaa rauhassa.

Jään odottamaan innolla seuraavaa kirjettäsi. Soitellaan myös tällä viikolla ja jutellaan.

– Jussi