Ei se tästä

”Minä kirjoitin sinulle nyt sitten tällaisen dadaistisen runon.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 14.09.2020 klo. 23:50

Rakas ystävä,

Täällä on nyt syksy. Osa puista on niin kirkkaan värisiä, että ihan häikäisee. Olen kiertänyt aika valokuvauksellisia paikkojakin tässä, mutta en ole ottanut yhtään kuvaa niistä.

Minusta on joskus mukava olla ottamatta kuvia. Minusta tuntuu vähän siltä, että kun näkee ja kokee jotain todella kaunista ja upeaa, niin se tavallaan menee vähän rikki, jos sitä alkaa valokuvaamaan.

Nykyään tietysti kaikkea mahdollista pitäisi kuvata ja tunkea sosiaaliseen mediaan mutta minäpä se olen aina ollut vähän tämmöinen vastarannan kiiski.

Nuorena poikana tuli ihan harrastettua valokuvausta ja siinäpä sai sitten olla kuvaajana kaikissa sukujuhlissa myös. Jäi sitten vähän itse juhlat aina juhlimatta, kun mietti vain kuvakulmia ja sitä, mitä tapahtuu seuraavaksi tai yritti epätoivoisesti vältellä kaikkien sukulaisten hyviä ideoita siitä, mitä ja ketä ja mistä suunnasta pitäisi seuraavaksi olla kuvaamassa. Mutta kylläpä minä jotain kuvia yritän tässä ihan vasitella kirjettä varten ottaa.


Väsymyskin alkaa tässä helpottaa. Sain viime viikolla tehtyä ison rymsteeraus-operaation kämpässäni ja nyt tuntuu paljon avarammalta sekä ulkoisesti että sisäisesti. Viikonloppuna sain myös levättyä ihan kunnolla, mikä luonnollisesti teki hyvää niin ikään sekä mielellä että keholle. Ei se tästä, sanos vanha ystäväni muusikko Pekka Kumpulainen.

Kiitos muuten viime kirjeessä lähettämästäsi runoteoksesta. Se oli ihan mieletön! Minä kyllä optimistisesti ajattelin, että jotain hienoa voi syntyä, kun lähdet tuollaista kollaasia kirjoittamaan, mutta enpä kyllä osannut ajatella, että noin koherentti kokonaisuus saattaisi kasaan parsiutua. Arno Kotro, Takashi Hiraide ja Annastiina Gylling ovat selvästi vuoloksia samasta seetripuusta.

Arno Kotro kävi muuten joskus meidän lukiossa vierailemassa. En muista itse keskustelusta juurikaan mitään, mutta muistan ihan selvästi miten hän istui meidän lukion juhlasalissa ja me innokkaat taidenörtit pääsimme tenttaamaan häntä kirjallisuudesta ja kirjailijuudesta.

Kuvasin naapurin pihapuskia, koska ne nyt eivät kuvaamisesta särjy, mutta tunnelma välittyy

Minä kirjoitin sinulle nyt sitten tällaisen dadaistisen runon. En tiedä onko tässä nyt sopivasti sitä punaista ja liittyikö tämä lopulta mitenkään numero kolmeenkaan, mutta siitä se inspiraatio lähti. Haluaisin myös oppia kirjoittamaan lauluja kuin Mikko Perkoila.


PERKOILA NÄKI PUNAISTA JA LASKI KOLMEEN

Oli kolme viisasta tietäjää
ja oli kolme pientä porsasta
Oli Kasper, Jesper ja Joonatan,
ja Tupu, Hupu ja Lupu

Oli Kolme ässää
ja Pythagoran kolmikko
ja Marx-veljekset
Paitsi ne oli kyllä nelikko.

Kolmikko, kaksikko, kermakko
valjakko, maljakko, valikko
taikka nelikko ja Blytonin Viisikko

Oli Suomea kiertävä kuusikko,
joista jokainen oli rytmimuusikko
Keikkabussin alle jäi joku elikko,
kysyin kuiskasikko hiljaa vai huusikko?

Kirjoitapa sie seuraavaksi kolmelle fiktiiviselle henkilölle lyhyt deitti-ilmoitus.

– Jussi

Silmäpussieläin

”Vielä on pari päivää purkua ja sitten tämä työrupeama on ohi.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 10.09.2020 klo. 22:47

Ystäväni

Yövuorot ovat nyt ohi! Olen nukkunut jo pari yötä ihan normaalisti, ja silmäpussit ovat kutistuneet jo hyväksyttäviin mittoihin. Vielä on pari päivää purkua ja sitten tämä työrupeama on ohi. Sitten otan vähän aikaa ihan rennosti. Ja siivoan tämän kaaokseen ajautuneen rytökasan, jota kodiksenikin kutsun…

Yövuoron aikana tuli otettua myös kuvia

Uusia kevyitä tuuliakin on luvassa, joten kovin kauan en voi lepäillä. Täytyy ruveta opiskelemaan, palauttamaan mieleen ja suunnittelemaan – hypätä epämukavuusalueelle ja ruveta kasvamaan. Kerron tästä myöhemmin lisää…

Tässä juuri päättyvässä työjaksossa oli muun muassa se hyvä puoli, että sain olla monenlaisten eläinten välittömässä läheisyydessä. Muistin taas, että haluan vuohen. En kestä, miten suloisia otuksia ne ovat! Ja kanoja haluan myös.

Muistat varmaan Enni Mustosen ja Saima Harmajan, joista kerroin pari kirjettä sitten? Hehän olivat minulla vain väliaikaishoidossa ja ovat nyt jo lähteneet kotiinsa. Kyllä tässä pihassa on nyt kanojen mentävä aukko! (Ja vuohen.)

Ei vuohia, ei kanoja… Pelkkiä perhosia…

Antamasi tehtävä syntyi yllättäen melko helposti. Ajattelin ensin, ettei tällä tavalla voi tulla muuta kuin sillisalaattia mutta kappas vain; sattuma oli suosiollinen ja tarinasta oli helppoa tehdä yhtenäinen, vaikka puolet siitä ei tullutkaan minun ”kynästäni”.

Valitsin vuoropuheluni vastapuoleksi kirjat Sanovat sitä rakkaudeksi (Arno Kotro) sekä Kissavieras (Takashi Hiraide). Molemmat kirjat ovat omalla tavallaan runollisia ja tunnelmoivia, joten lopputuloksestakin tuli haikeatunnelmainen runo(hko).

Aloitin Arno Kotron lauseella ja siitä lähtien tarina muotoutui yksi lause kerrallaan kaavalla: ”minä, Hiraide, minä, Kotro…” (Paitsi olkihattukommenttiin Hiraide sai sanoa kaksi lausetta, kun ne liittyivät niin vahvasti yhteen.)

Viimeksi kun näimme
rakas
sinä nauroit minulle.
Siinä ei sinänsä ollut mitään uutta –
et koskaan oikein ymmärtänyt tyyliäni.
Katkaistujen kukkien terälehtiä leijaili ilmassa.
Oli syyskesän ensimmäinen päivä
ja sinä palautit antamani kukkakimpun
tuhannessa palasessa.
Ei tällä määrällä eripuraa
tule keistään vanhaa avioparia.


Tänään toivoin sinun nauravan
– ei minulle vaan minun kanssani.
”Olkihattu päässä, vai mitä?
Onhan sentään viikonloppu”
sanoit ivallisesti kävellessäsi minua kohti.
”Kiitos nyt tästäkin
vaikka mitäpä siitä” vastasin hiljaa
ja heitin toivoni katukiveykselle
tuhanneksi palaseksi.

Kuule, mitä jos kirjoittaisit ensi kirjeeseesi jotain, mihin liittyy numero kolme (3) ja punainen väri.

Nyt menen, kissani kutsuu minua kanssaan raksujen ääreen. Sitten nukkumaan, ihanaa! Leppoisaa viikonloppua!

Lainaan tähän loppuun erästä tuntemaani taiteilijaa: ”Muista levätä!”

Mailman isoimpia ja maailman eniten!


-Annastiina