Eläimistä ja ihmisistä

”Eläimet on otettu tarinoihin vain söpöiksi korvikkeiksi ihmisille, joista ne tarinat oikeasti kertovat.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 18.08.2020 klo. 01:24

Rakas ystävä,

Nyt iski kyllä pahemman luokan writers blokki. Ei varsinaisesti mikään tyhjän paperin kammo, mutta jostain syystä tuo viime kirjeessä heittämäsi tehtävä tökki ihan suunnattomasti.

Pyysit kirjoittamaan tarinan, joka liittyy jotenkin eläimiin. Aloin miettimään kaikkia niitä elämäni aikana kuulemiani, lukemiani ja jopa kirjoittamiani tarinoita eläimistä ja eläinten seikkailuista. Jäin kuitenkin jumiin ajatuksiini, kun tajusin että tosi harva noista tarinoista kuitenkaan kertoo eläimistä mitään.

Kirjahyllyssäni oli jopa kirja nimeltä ”Eläintarinoita”, mutta eivät senkään tarinat mitään eläimistä kerro. Eläimet on otettu tarinoihin vain söpöiksi korvikkeiksi ihmisille, joista ne tarinat oikeasti kertovat.

Minä en kuitenkaan jaksanut tänään alkaa heijastamaan eläimiin jotain ihmisyyden dilemmaa tai syvällistäkään moraalista ongelmaa.

Miksi eläimiä käytetään tarinoissa tällaisena välineenä? Onko meidän niin paljon helmpompi pureskella ja käsitellä jokin asia, kun se ei tulekaan suoraan ihmisiholle vaan se ikään kuin kiertää mutkan eläimen pörröisen turkin kautta?

Sinänsä on ihan hienoa, että eläintarinoiden kautta joillekin eläimille on muodostunut tarinankerronnan pitkän historian lomassa jopa hyvin vahva symboliarvo. Pöllö kuvastaa viisautta, kettu oveluutta ja niin edelleen. Mutta on siitä joillekin eläimille varmaan haittaakin. Lepakot, rotat ja sudet ainakin ovat varmasti saaneet tuta nahoissaan sen, että me olemme tarinoissamme projisoineet niihin inhimillisiä elementtejä, jotka saavat meidät nykyään automaattisesti pelkäämään niitä. Ei sillä, etteikö peloissa vähän perääkin olisi.

Eniten eläimistä kertovana tarinana itselle nousi mieleen lapsuudestani tuttu tv-sarja ”Kaukametsän pakolaiset”. Kyllä siinäkin takuuvarmasti inhimillistettiin eläimiä ihan täysillä ja käsiteltiin paljon meidän ihmisten ongelmia, mutta sentään itse sarjan pääpremissi oli eläinlähtöinen. Eläinten oli paettava omista pesäkoloistaan ja luonnollisesta asuinympäristöstään, kun ihmiset ja ihmisten koneet tulivat myllertämään maan ja kaatamaan puut.

Halusin kirjoittaa aidosti eläimistä, mutta kaiken tämän takia. Ei tämäkään tarina kyllä eläimistä kerro, päinvastoin, mutta ainakin se on rehellinen ja suorapuheinen, eikä naamioi meidän ihmisten ongelmia eläinten ongelmiksi.

Tämä on tarina koirasta, jota ei koskaan ollutkaan. Jos se olisi ollut olemassa, sen nimi olisi ollut Hastings. Se olisi ollut ryppyinen basset. Semmoinen ryppyinen ja roikkuvaihoinen. Mutta ei sitä koiraa ollut koskaan olemassa, koska äiti ja isä eivät sinä minulle koskaan ostaneet ja antaneet. Tai ehkä se koira olikin, mutta se oli jossain muualla. Onkohan se vieläkin? Jos olisi, niin nyt se olisin minä itse, joka estäisi sitä olemasta. Lapset pyysivät minua ostamaan heille koiran, mutta minusta olikin tullut se järkevä aikuinen, joka pelkää koiranhoidon jäävän yksin minun harteilleni. Niinpä tätäkään koiraa ei ole olemassa ainakaan nyt. Mutta ehkä minä vielä hellyn ja häviän taistelun. Tai tavallaan voitan sen alkuperäisen taistelun.

No juu, tämmöisiä minä täällä pienessä päässäni pyörittelin tänään.

Kirjoita sinä seuraavaan kirjeeseesi käsikirjoituksen tai tarinan runko jollekin pelille (videopeli, lautapeli) ja poimi pelin tarinan teema jostain lähelläsi olevasta lehdestä.


– Jussi