Sakkopaikalla

”Mulla on hyvin usein sellainen tunne, että mun autoni on pysäköitynä kiekkopaikalle ja aika on juuri kulumassa umpeen.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 22.09.2020 klo. 00:39

Rakas ystävä,

Selailin tässä vähän mennyttä kirjeenvaihtoa ja kelailin mielessäni kaikkia niitä tekstejä, joita on kirjoiteltu matkan varrella. Ihan ensimmäisenä itselle tuli sinun kirjoituksistasi mieleen se keskeneräinen runo, jonka lähetit. Se tuntui jotenkin tärkeältä merkkipaalulta. Jo silloin tuntui siltä, että tällä kirjekaveruudella oli jokin tarkoitus, joka oli osittain jo siinä hetkessä täyttynyt.


Toinen mieleen noussut kuva oli se pyöveli-piirros, jota en onnistunut nyt löytämään (näitä kirjeitä on lähetetty niin paljon!!!). Muistan myös sen runon tai laulun, jonka kirjoitit nuoruuden tai lapsuuden Annastiinalle. Se jotenkin kosketti. Pysäyttävä oli myös se ihmissuhteessa tapahtuvaa väkivaltaa käsittelevä teksti. Eikä nyt unohdeta niitä legendaarisia räppi-lyriikoitakaan.

Olen kyllä ylpeä meistä ja siitä, miten säntillisesti ja sinnikkäästi olemme onnistuneet pitämään rutiinista kiinni (paria poikkeusta lukuunottamatta kai). Siitäkin huolimatta, että monessa kohtaa meillä näyttäisi olleen varsin kova kiire jonnekin.

Minä toivoisin, että tulevaisuudessa minulla ei olisi kiire juuri minnekään. Jos sitä jotenkin oppisi elämään niin ja järjestämään työt ja asiat sillä tavalla, että ei tarvitsisi tuntea sitä kiireen viiltoa niskassaan.

Kiire on niin kauhean ahdistavaa. Mulla on hyvin usein sellainen tunne, että mun autoni on pysäköitynä kiekkopaikalle ja aika on juuri kulumassa umpeen. Vaikka mulla ei edes olisi autoa. Tai vaikka auto olisi parkkeerattuna kotipihassa ja minä istun keskellä yötä kotisohvalla. Se on sellainen salamannopea väristys, joka menee pitkin selkänikamia, huips vain, ja nanosekunnin mittainen paniikki siitä, että pysäköinnin valvoja vaanii jo jossain sakkolappunsa kanssa. Sellaisesta syyllisyyden tunteesta olisi mukava päästä myös eroon.

Kiire on tietysti myös ihan todellista. Ruuhkavuodet ja niin edelleen. On liikaa töitä, liikaa tekemistä suhteessa resursseihin ja voimavaroihin. Ei ehdi tekemään kaikkea mihin luulee pystyvänsä. Vanhenee ja väsyy, mutta luulee pystyvänsä yhä nuoruuden urotekoihin.

Kiire on myös tarttuvaa. Jos kaverilla vieressä on kiire, niin en kai minä voi jäädä tähän laiskottelemaan. Kyllä sitä aina jostain kiireen itselleen keksii. Kunnes sitten lopulta ei olekaan enää kiire mihinkään.

No joo, se siitä kiireestä. Sytytän pari kynttilää, koska nehän rauhoittavat. Tulitikkurasian kannessa on Kekkosen rintakuva. Muisto menneiltä vuosilta. Kynttilöiden alustana olevan tarjottimen ostin Minimanista, koska henkilökunta oli niin mukavaa ja kerrankin jonkin asian ostamisesta tuli hyvä mieli. Sytytetty ja sammunut tulitikku tuoksuu hyvältä. Se on varmaan parasta kynttilöiden polttamisessa.


Sitten vielä se tehtävä. Tällä kertaa en kirjoittanut sitä ensin, vaan kaikki tämä edellä oleva piti pullauttaa ulos ennen sitä.


LUKU 18: OLEN SUOMALAINEN

Minä en juo kahvia. En ole koskaan juonut. Inhoan kahvia, koska se maistuu pahalta. Osaan silti keittää kahvia ja minulla on aina kaapissa kahvipaketti, mutta koskaan en ole varma siitä milloin se on avattu, ovatko aromit jo kokonaan haihtuneet tai onko kahvi muuten vain pilalla. Kahvipannua minulla ei ole, eikä kahvinkeitintä, luojan kiitos, mutta mummoni on ostanut minulle sellaisen muovisen tislaimen, johon saa suodatinpussin ja kahvia pystyy tiputtelemaan kupillisen kerrallaan. Hän osti sen, jotta pystyi keittämään itselleen kahvia vieraillessaan minun luonani silloin, kun olin muuttanut elämäni ensimmäiseen omaan asuntoon.

Lapsena yritin maistella kahvia, kun aikuiset sitä joivat. Mikähän minussa oli vikana, kun en oppinut siitä tykkäämään? Kaikki edellytykset olivat ja opettajia ympärillä vaikka kuinka paljon, mutta tällainen teenlipittäjä sivari minusta silti kasvoi. Englannissa ne juovat teetä päivät pitkät, mutta Suomessa on eri kulttuuri. Täällä juodaan kahvia, eikä sellaista ihmistä oikein voi pitää luotettavana, joka ei sitä juo. Joudun melkein päivittäin kieltäytymään siitä sosiaalisesta leikistä, joka kahvinjuonnin ympärille on rakentunut. ”En minä kahvia juo, mutta jos teetä on niin saattaisin kupillisen ottaa.” Ei ole sama klangi siinä ja heti on kaikki vähän pilalla. Vitun tee. Opettelen huomenna juomaan kahvia.

Valehtelin, kun sanoin, että minulla ei ole kahvipannua. On minulla, takanreunuksella suuri isoisoäitini perintökalleutena suvussa kulkenut kuparinen kahvipannu. Mutta ei siinä voi kahvia vieraille hienolla induktioliedellä keittää. Pitäisi olla puuhella ja paljon vieraita. Mutta ei minulla koskaan käy paljon vieraita. Pelkään ihmisiä, enkä ole oppinut pitämään heistä, niin kuin en kahvistakaan. Yhdelle satunnaiselle vieraalle on turha keittää kuparipannullista. Riittää, kun tislaa suodatinpussilla suoraan kuppiin.

Tuijotan takan päällä kököttävää kuparipannua. Yhtäkkiä se symboloi minulle omaa ulkopuolisuuttani peräti kahdella tavalla. Se näyttää siltä kuin osoittaisi mieltään pitäen mykkäkoulua, vaikka eihän kahvipannu osaa edes puhua. Tunnen syyllisyyttä siitä, että en ole suostunut sopeutumaan osaksi suomalaista kulttuuria ja aloittanut systemaattista vatsahaavan kehittämistä 12-vuotiaana. Kahvin lisäksi olen kieltäytynyt myös tupakasta, viinasta, aseista ja kovista huumeista. Voiko tällainen ihminen olla isänmaallinen? Tunnen syyllisyyttä myös siitä, että en ole ollut yhtä vieraanvarainen kuin isoisoäitini, vaikka en oikeastaan edes koskaan tuntenut häntä, enkä tiedä kuinka vieraanvarainen hän oli. Kuvittelen vain mielessäni ne lukemattomat hetket, kun tuolla pannulla on keitetty kahvit kaikille kyläläisille, vaikka todellisuudessa isoisoäiti perheineen on asunut varsin kaukana muista kyläläisistä ja he elelivät vähän erillään muista ihmisistä. Luultavasti samasta syystä kuin minäkin. Se tieto ei silti estä minua tuntemasta syyllisyyttä.

Otan kuparipannun alas takanreunukselta. Täytän sen vedellä ja laitan liedelle, mutta eihän se vittu kuumene. Googlaan ”kuparipannu induktioliesi” ja löydän iltapäivälehden artikkelin, jossa kerrotaan Ylen uutisoineen siitä, että tinakauha ei välttämättä kuulu induktioliedellä toimiviin astioihin. Minulle selviää myös se, että kupari ei induktioliedellä kuumene, koska induktiolieden toiminta perustuu magnetismiin. Tiesin tämän, mutta silti minun oli pakko kokeilla. Paska pannu. Nykyajassa se on vain muisto ajoista, joihin minulla itselläni ei ole mitään kosketuspintaa. Säilytän pannua takanreunuksella, koska muistan sen olleen äidilleni tärkeä ja koska voin osoittaa vierailleni (silloin harvoin kun heitä luonani käy), miten juureva olenkaan. Todellisuudessa kannan mukanani toisten ihmisten muistoja, säilytän esinettä, jolla ei ole mitään käyttötarkoitusta, eikä oikein muutakaan arvoa minulle. Se ei ole edes kauniin näköinen.

Alan itkeä, koska yhtäkkiä tunnen itseni yhtä valheelliseksi kuin tuo muistoesine, joka ei lämpene edes liedellä. En ole aamulla ottanut mielialalääkkeitä, joita psykiatri ei minulle määrännyt, koska ajattelin, että en minä niitä varmaan tarvitse. Nyt seison pelkässä kylpytakissa keittiössä itkemässä sitä, miten tyhjä ja kylmä kahvipannuni onkaan, tajuamatta edes siinä hetkessä, ettei vika ole kahvipannussa, vaan minussa itsessäni. Siinä miten olen vuosikausia yrittänyt lämmittää itseäni elämän induktioliedellä tajuamatta, että eihän se vittu lämmitä yhtään. Ajatuksissani en ole masentunut, minua saattaa välillä vain itkettää ja heikottaa tällaisissa tilanteissa.

Nappaan kuparipannun hellalta ja heitän sen näyttävästi huoneistoni läpi siivittäen sen lentoa jollain terävällä kirosanalla. Sen verran suomalainen minäkin sentään olen. Pannu kolahtaa makuuhuoneen seinään ja kuulen miten vesi roiskahtaa pitkin tapettia ja pannun kansi pyörähtää lattialle. En välitä, se on vain tapettia, ja silmäni ovat sumeina kyynelistä, sydän hakkaa ja tunnen oloni pieneksi ja paskaksi. Otan keittiön kaapista viinapullon, jonka olen hankkinut juuri tällaisia hetkiä varten. Korkkaan pullon ja juon siitä pitkän kulauksen. Ensimmäistä kertaa elämässäni sitten konfirmaatiomessun tunnen vahvan alkoholin polttavan nieluani ja valuvan sisääni samalla lämmittäen ja vahvistaen, samalla heikentäen minua. Annan suomalaisen kulttuurin valua sisääni kaikessa jakomielisyydessään.

Tästä innostuneena täräytän päälle stereoni, joihin olen upottanut tuhansia euroja. Laitan Kari Tapion soimaan. Italialainen iskelmä on muuttunut suomalaisuuden uskontunnustukseksi ja minä laulan mukana. Avaan vaatekaappini ja tyhjennän sen sisällön lattialle. Minulla on vain paskoja vaatteita. Siltä minusta ainakin nyt tuntuu. Olen kaikki nämä vuodet esittänyt jotain toista henkilöä. Olen pukeutunut vaatteisiin, joita olen luullut haluavani käyttää. Nyt en enää löydäkään mitään sopivaa päälle pantavaa. Olenko hukannut itseni vai päinvastoin löytänyt itseni? Kummassakaan tapauksessa mikään näistä vaatteista ei enää sovi tilanteeseen, eikä tee oikeutta sen juhlavuudelle. Kiedon isäni vanhan Aku Ankka -kravatin ironisesti kaulaani. Naapuri hakkaa seinään ja vastaan hänelle hakemalla vasaran siivouskomerosta ja hakkaamalla takaisin. Miestä ei saa häiritä, kun hän on kerrankin päättänyt näyttää tunteensa.

Jalat alkavat pettää, mutta könyän innoissani kylpyhuoneeseen. Laitan veden valumaan kylpyammeeseen ja suunnittelen hukuttautuvani. Mutta ennen itseni murhaamista päätän murhata sen kuparipannun. Kompuroin makuuhuoneeseen. Kaadun sänkyyn ja kaikki pimenee.

Aamulla herätessäni näen ensimmäiseksi tyynylläni olevan kahvipannun. Nousen istumaan ja toivon, että näkisin yhä unta. Lattiaa peittää puolen metrin vesikerros ja koko vaatekaappini sisältö.

Sinä saat tehtäväksesi kirjoittaa arkisen elämäkerran. Nappaa kasa omia vaatteitasi ja kerro jokin yksittäinen hetki tai kokemus, jonka kukin vaatekappale on nähnyt sinun mukanasi kulkiessaan. Miten vaatekappale kohtasi sinut? Missä elämänvaiheissa- tai muutoksissa vaate on ollut mukana? Tarinan ei tarvitse olla totta. Tyyli ja muoto on vapaa.

Odotan kirjettäsi. Koeta olla kiireetön. Koetan itsekin.

– Jussi

Kevään ja musiikin imussa

”Musiikissa on jotain, mikä kutsuu minut aina seikkailuun; musiikki vie ja minä olen vietävissä.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 12.05.2020 klo. 04:46

Rakas ystävä,

Luulitko jo, etten kirjoittaisi tänään kirjettä? Ehei, pois se minusta! Satuin vain nukahtamaan tuossa jo alkuillasta ja olen nyt nukkunut jo reippaasti yli kuusi tuntia ja kellohan on vasta kolme aamuyöllä. Tavallaan olen siis vain herännyt aikaisin tänään kirjoittamaan.

Tänään (tai teknisesti siis eilen) oli ensimmäinen työpäivä loman jälkeen ja se selvästi otti koville. Lomaviikko teki kieltämättä hyvää ja oli kyllä mukava palata töihin taas lomailun jälkeen. Varmasti mielentilaani vaikuttaa myös se, että pohjoisessa mennään nyt ilahduttavasti valoa kohti ja aamuaurinkohan tuolla ulkosalla alkaa nytkin jo loimottaa. Toki tuossa äitienpäivänä saatiin kokea myös erinomaisen hämmentävä luontokokemus, kun vastikään tänne takaisin muuttaneet linnut lauloivat mutta lunta tuprutti taivaan täydeltä samalla, kun yötön yö puski täysillä päälle. Mikä vuodenaika nyt oikein on? Noh, kyllä se tästä kesäksi taipuu.

Kevät on ollut aina suosikkiaikaani. Keväällä alkaa aina jotain uutta, kun luonto herää pitkän talven jälkeen, ulkona tuoksuu multa ja maa ja tuntuu kuin suonissa virtaisi ihan uutta verta ja voimaa. Ymmärrän siis täysin sinun fiiliksesi siitä, että mieli vetää enemmän puutarhaan, kuin blogikirjoitusten äärelle.

Ajattelin kuitenkin haastaa sinua vähän niiden blogien maailmaan, kun olen ymmärtänyt, että sinulla on intoa ja halua tehdä myös niitä. Kirjoitapa siis viimeistään seuraavaan kirjeeseesi kolme (3) lausetta, jotka kirjoittaisit tai ehkä olisit kirjoittamatta blogiisi. Saadaan ainakin tyhjä paperi sotkettua tavalla tai toisella. Jos innostut, niin sinullahan oli niitä blogin aiheita mielessä jo useita, joten voit kirjoittaa kolme lausetta vaikka useampaankin aiheeseen liittyen. Ja lähetät ne sitten mulle joko osana kirjeenvaihtoa tai vaikka jossain messenger-härpäkkeessä.

Hei, nyt tuli muuten mieleen aiempi kokemukseni tänään (tai siis eilen). Tein töissä luovaa työtä ja tuotteistushommia, missä yhtenä tärkeänä työkaluna itselläni on Nykysuomen sanakirja. Se on ihan mielettömän hieno kirja! Pääsin käyttämään sitä nyt pitkästä aikaa mutta aina se yllättää. Suomen kielessä on niin paljon sanoja, joita minä en tiedä saati osaa käyttää. Omaa kieltä voisi rikastuttaa niin paljon. Nykysuomen sanakirjan rinnalle haluaisin vielä Suomen kielen etymologisen sanakirjan – mutta nopealla googletuksella vaikuttaisi siltä, että se on aika kallis opus ainakin uutena. Täytyy pistää hakuvahti nettiantikvariaattiin, josko opusta joskus liikkuisi niillä markkinoilla. Sanat ovat niin mielenkiintoisia. Eikä internetistä löydä samanlaisia sanoja kuin Nykysuomen sanakirjasta.

Kahta en vaihda #nykysuomensanakirja ja…

Ja siitä musiikista, josta kirjoitit kirjeessäsi. Musiikkihan se on kerrassaan kehveliä tavaraa myös. Yhdistelmä sanoja ja säveliä. Ihan mieletöntä tavaraa kummatkin. Musiikki on aina vaikuttanut minuun todella voimakkaasti. Se iskee luihin ja ytimiin, johonkin alitajuiseen ja hyvällä tavalla eläimelliseen, alkukantaiseen osaan minussa. Musiikissa on jotain, mikä kutsuu minut aina seikkailuun; musiikki vie ja minä olen vietävissä. Siksi varmaan rakastan myös tanssia ja tanssimista ja jopa yökerhoja vaikken alkoholia ole koskaan kuluttanutkaan. Tavallaan musiikki onkin minulle jonkinlainen päihde. Siksi antamasi tehtävä oli mitä miellyttävin toteuttaa ja lähdin ilolla tälle musiikilliselle tripille.

Minulle musiikissa on useampia tasoja, koska onhan musiikissa itse musiikin lisäksi usein se tekstikin mukana. Joskus jopa erottamattomana osana. Tavallaan minun päässä teksti ja itse musiikki saattavat kuitenkin erottua aika isostikin omiksi entiteeteikseen. Tätä on vähän vaikea selittää mutta tavallaan voisin sanoa, että hyvissä biiseissä minä yhtä aikaa sekä kuulen että en kuule niitä sanoja. Toisaalta hyvissä biiseissä saatan sitten syväsukeltaa ihan täysillä sanoituksiin ja uiskennella kielellisessä meressä. Toisaalta joskus sanat ovat ihan toissijaisia ja pelkkä musiikin tunnelma ja melodia vievät johonkin maailmaan, ehkä jopa ihan eri maailmaan kuin sanoitus. Ja tämä saattaa vuorotella ihan kuuntelukerroittain. Jollain kuuntelukerralla fiilistelen täysillä esimerkiksi pelkkää kitaraa ja annan sen kietoutua mieleni ja kehoni ympärille. Hurmaavaa ja huumaavaa.

Ah, onneksi minulla onkin uudessa kodissa nyt CD-soitin ja pääsen käsiksi vanhaan levykokoelmaani, josta löytyy monia helmiä. On myös kiva kuunnella pitkästä aikaa kokonaisia albumeita. Onnistuuhan se suoratoistopalveluissakin mutta jostain syystä sitä harvemmin tulee tehtyä. Onnea on vanhanaikainen teknologia. Nyt laitan kuitenkin kuulokkeet päähäni ja annan yhden biisin viedä minut mukanaan. Katsotaan minkälaista tajunnanvirtatekstiä siitä syntyy. Biisiksi valitsin Urus Factoryn ”ANO (mitä kummaa)”.

Torvi soi yössä ja tuuttaa rengin korvaan. Ihan jäätävät tanssit on käynnissä, vanhat ukot moshaavat ja heittävät ylävitosia joen rannalla. Värivalot loistavat ja paikalle saapuu ihan valtava valtamerialus, joka parkkeeraa laituriin ja sieltä kävelee laituria pitkin ulos lisää jengiä, jotka tanssivat ja juovat ja nauravat ja laulavat. Ukkosmyrsky lähestyy taivaalla. Nopeasti ja nopeammin se lähestyy. Pilvet jytisevät. Autot pomppivat ja jengi nousee autojen katolle huutamaan kohti pilviä. Alkaa sataa räntää ja rakeita. Porukka kastuu aivan täysin ja on ihan fiiliksissä. Autot nousevat ilmaan ja leijuvat kuin höyhenet ilmassa. Paikalle saapuu uusi ihminen, tyylikkäästi pukeutunut mies, joka suoristaa kravattiaan. Hänen värinsä on sininen ja hänen ympärillään väreilee aura, joka saa koko muun porukan kiinnittämään huomionsa häneen. Hän aloittaa aivan jäätävän tanssin, ja kaikki muut hyppäävät mukaan. Ilmasto muuttuu jo myrskyksi, mutta miehen aura estää myrskyä viemästä kaikkia mukanaan. Autot ja talot pyörivät ilmassa. Myrskypilvien välistä tunkee kirkkaita auringonsäteitä. Taivas tyhjenee, pilvipeite repeää keskeltä ja kirkas valo loistaa ihmisten päälle. Tanssi jatkuu. Ihmiset nousevat toisensa hartioille. Paikalle saapunut mies nousee ilmaan ja vetää ympärillään olevia mukanaan kohti taivasta.


Kuuntelin heti perään myös Antti Aution kappaleen ”Liikaa”, joka vei mut ihan täysillä mukaansa ja soitin täällä keittiön pöytää vasten ilmapianoa. Enkä edes osaa soittaa pianoa yhtään. Mielettömän hienoja biisejä ja artisteja molemmat.

Antti Autio inspiroi minua piirtelemään vähän pihapetäjää paperille. Hyvä keväinen fiilis vaivaa.

Ursus Factory vei minut tällä kertaa mukaansa yllättävän visuaaliseen seikkailuun. Sanat jäivät aika pitkälti taustalle. Nyt harmittelen tässä, etten luultavasti pääse kesällä näkemään kumpaakaan keikalla. Vaikka ainahan toivossa voi yrittää elellä.

Blogitehtävän lisäksi suosittelen sinua kokeilemaan tätä samaa harjoitetta. Tämä oli ihan todella hauskaa. Jään odottamaan kirjettäsi.

– Jussi

Eteenpäin

”Pysyvyys ei ole minun juttuni, muutosta pitää aina olla tai muuten kyllästyn.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 28.04.2020 klo. 00:11

Rakas ystävä,


Kiitos kirjeestä ja aivan jäätävän hyvästä räppi-lyriikasta! En ollut tajunnutkaan, kuinka paljon olen ikävöinyt MC RoiBossia. Ja kiitos positiivisuudesta! Se oli juuri se, mitä nyt kaipasinkin ja se oli kyllä ihan varmasti myös jotain, mitä tämä kirjeenvaihto kaipasi. Huomaan, että olin ainakin itse jo vähän vaipunut sellaiseen kurjuuden kierteeseen, jossa voivottelen kerta toisensa jälkeen sitä, miten vähän olen saanut aikaan ja miten kurjaa kaikki on. Itse asiassa moni asia elämässäni onkin vähän kurjaa tällä hetkellä mutta on myös paljon kaikkea hyvää ja ystävällistä ympärilläni, jopa koronasta huolimatta.

Onhan nyt tosiaan kevätkin. Minäkin rakastan kevättä. Lumi sulaa ja muodostaa puroja. Hyisen ja kovan kerroksen alta paljastuu pehmeä ja elävä luonto. Kevät tuoksuu huumaavalta. Koirankakoilta, mullalta ja maalta, heräävältä elämältä. Talvella en oikein osaa ulkona kulkeakaan, hiihtoladut eivät kutsu eikä hangessa rämpiminen muutenkaan innosta. Mutta keväällä on pakko päästä tapaamaan metsää ja haistamaan maantiepölyä. Joutsenetkin ovat jo palanneet. Te suuret aatteet, teitä tervehdän! Niin, enteileehän kevät myös kesää ja loppumatonta auringonpaistetta. Pitkä pimeys on päihitetty, herään talviunesta ja jään odottamaan Nuuskamuikkusta joen liplatellessa sillan ali.

Kevät on muutoksen aikaa. Ja minä nautin muutoksesta. Tämä kevät on minun elämässäni isojen muutosten aikaa ja yksi niistä on ihan konkreettinen muutto. Huomaan nauttivani myös muuttamisesta. Olen asunut Rovaniemellä nyt liki kaksitoista vuotta ja muutan nyt kuudenteen asuntooni täällä. Jollain perverssillä tavalla minä nautin siitä, kun saan pakata koko elämäni laatikoihin, siirtää sen ihan uuteen ympäristöön ja asetella sen ihan uuteen järjestykseen. Muutto on myös mahdollisuus heittäytyä eroon turhasta tavarasta. Muutto on kuin elämän inventaario. Tarpeellinen otetaan mukaan, tarpeeton pistetään kiertoon.

Käyttöön vai kiertoon? Vaikeita valintoja muuton keskellä.

Taisin nauttia muuttamisesta jo lapsena asuessani vielä vanhempieni luona. Asunnosta toiseen en tietenkään pystynyt muuttamaan mutta meidän kotitalossamme oli kolme makuuhuonetta ja jokainen niistä oli vuorollaan minun oma huoneeni. Lisäksi muuttojen välillä tein (ja teen edelleen) mielelläni muutoksia huonekalujen ja tavaroiden järjestykseen. Pysyvyys ei ole minun juttuni, muutosta pitää aina olla tai muuten kyllästyn. Mielessä on viime aikoina käynyt kyllä myös, että onko tämä jo lapsena kehittynyt tapa ja muutoshaluisuus pakokeino ja jos on, niin mitä minä olen aina paennut? En tiedä mutta joka tapauksessa nyt olen taas tuon mahdollisuuden (tai pakomatkan) edessä. Olen pakannut muuttolaatikoita ja suunnitellut uutta elämänjärjestystä. Viikonloppuna on edessä suuri rysäys ja uuden majan asuttaminen alkaa.

Mahtava kuulla, että Tirpu -projekti etenee! Olen ihan varma, että se nettisivukin vielä sieltä tulee. Olet jo nyt ottanut todella tärkeitä askelia asian suhteen ja ennen kaikkea minusta tänne asti huokuu se, että ainakin jollain alitajuisella tasolla sinä tiedät mitä olet Tirpun kanssa tekemässä, mitä haluat ja mitä tavoittelet. Ja se on jo aika paljon se. Kuten sanottu, pitää varoa mitä toivoo, sillä ääneen lausutut toiveet tuppaavat toteutumaan. Jotain samaa on nyt aistittavissa myös noissa sinun blogi-unelmissasi. Varo vaan.
Toivottavasti verkkokurssi on antoisa ja antaa konkretiaa ja työkaluja kasvattaa unelmasta todellisuutta.

Kiitos myös kirjoittamistasi kehuista. Vaikka vahva osa suomalaisuutta on selvästi vähintäänkin ristiriitainen suhtautuminen annettuihin kehuihin, niin kyllä ne vain tekevät hyvää. On kiva, kun joku toinen osaa kiteyttää jotain positiivista omasta itsestään ja voi todeta, että hän taitaa olla oikeassa, minähän olen hyvä monissa jutuissa. Ja toivon tosiaan, että minulla on tuo toisten kehumisen taito hallussani. Siitä en niinkään ole varma, osaanko minäkään käyttää tuota taitoa alkuunkaan riittävästi. Vielä paljon useammin on paikkoja ja aikoja sanoa jotain positiivista ja hyvää kaikille niille lahjakkaille ja hyville ihmisille, joita ympärilläni on. Mutta siitä olen kyllä varma – ja voit olla sinäkin – että heti, kun näistä epidemioista selvitään ja vapaus koittaa, niin suuntaan luoksesi Pieksämäen retriittiin nauttimaan maté-pannullisen jos toisenkin. Kaipaan aamuyöhön venyviä keskustelujamme, jotka ovat niin usein avartaneet omaa maailmankuvaani ja tuoneet selkeyttä sumun keskelle. Hyvä ja loputtomiin jatkuva keskustelu on elämän eliksiiriä, josta en koskaan tule kylläiseksi.

Ja sitten antamasi tehtävän pariin. Tarinani ei kyllä millään muotoa täytä asettamiasi määritteitä, hyvin hatarasti se täyttää edes tarinan määritelmän ylipäätään, mutta se on teksti ja siinä ainakin mainitaan onnellisuus.


Kuka on onnellisuus?

Olipa kerran mies nimeltä Ensio Rytkönen. Ensio on syntynyt vuonna 1987, hän on työssä käyvä, opintonsa kesken jättänyt, ylipainoinen ja kaljuuntunut, sukupuoleltaan mieheksi määritelty seikkailija, joka kuitenkin vähän pelkäsi maailmaa. Ensio on ollut parisuhteessa, yrittäjä, johtaja, alainen, myyjä, ostaja, lainaaja, isä, poika, pojanpoika, tyttärenpoika, veli, lainan takaaja, serkku, kuolinpesän hoitaja, kirjastotyöntekijä, siviilipalvelusmies, puheenjohtaja, sihteeri, hallituksen jäsen, elokuvakoneenhoitaja, tuottaja, tuotettava, metsänistuttaja, marjanpoimija, metsänomistaja, mökkeilijä, vuokralainen, kahvinkeittäjä, teenjuoja, cinefiili, harrastaja, vahtimestari, haastattelija, haastateltava, opettaja, oppilas, suunnittelija, eksyksissä, köyhä, säästäjä, säästettävä, uhrautuja, uhri, painonpudottaja, keilaaja, sulkapalloilija, ylioppilas, valokuvaaja, tet-harjoittelija, menestyjä, epäonnistuja, mutta kuka hän oikeastaan on? Voinko minä nyt kertoa teille kuka hän oikeastaan on, jos hän ei itse asiassa itsekään tiennyt sitä? En voi. Ensio kysyy itseltään mitä onnellisuus on? Mutta hän ei pysty vastaamaan siihen, koska ei tiedä kuka hän on. Voiko ihminen olla onnellinen, jos ei sitä tiedä? Ainakin Ensiosta tuntuu, ettei hän voi. Ensio pystyy luettelemaan kaikki nuo roolit, mutta vaikka luettelo olisi kuinka pitkä, oikea kysymys kuuluu kuitenkin aina; kuka on ihminen kaikkien noiden roolien takana? Kuka on Ensio Rytkönen? Onnellisuus on raukeamista tyhjyyteen, tilaan jossa ei ole mitään rooleja, olet vain sinä, Ensio Rytkönen.

Eräänä päivänä Ensio Rytkönen räjäytti kaikki nuo elämänsä roolit miljooniksi sirpaleiksi ja alkoi kasata niistä uutta kuvaa itsestään. Hän meni terapiaan, keskusteli ihmisten kanssa ja alkoi olla rehellinen itselleen. Ensio loi itsestään taideteoksen, jonka alla nimikyltissä ei lukenutkaan mitään titteliä, vaan ihan vain Ensio Rytkönen ja se riitti. Se oli Ension paras versio itsestään. Silloin Ensio tiesi kuka onnellisuus on. Sen pituinen se.

Estradilla olo on yleensä onnellinen – ja ympärillä on huipputyyppejä

Tähän loppuun vielä tehtävä sinulle. Kirjoita novelli, jonka aiheena on siivous (tulkitse vapaasti). Novellin nimi rakentuu 5-6 sanasta, jotka poimit jostain sinulle tärkeästä kirjasta tökkäämällä sormen sattumanvaraisesti eri sivuille.

Uu-u uu-uu, jään odottamaan kirjettäsi.

– Jussi


P.S. ”Kermaa viineriin” on ihan kauhea metafora.

Teatterin uuvuttama

”On hyvä vähän haastaa itseään miettimään ja tekemään valintoja sen suhteen, mitä oikeasti haluaa sanoa.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 17.02.2020 klo 22:27

Rakas ystävä,

Olen todellakin noussut tänään näyttämölle jälleen. Ja kivusta ja kolotuksesta kropassani huomaan, että olen ollut sieltä poissa pitkän ajan. Herranjestas sitä voikin olla väsynyt, vaikkei kyseessä mikään ratkirailakas liikuntarooli olekaan. Keskustelinkin erään tuttavani kanssa tässä vähän aikaan sitten siitä, miten paljon näytteleminen vie energiaa, kun kyseessä on sekä fyysinen että henkinen rasitus. Silloin keskustelu kietoutui ennen kaikkea ravinnon ja stressitasojen ympärille mutta viitaten sinun kommenttiisi tietokoneen äärellä istumisesta olen kyllä huomannut samaa vikaa itsessäni. Niskahartiaseudun kipu on tavoittanut minut, kun liikunta on vähentynyt huomattavasti.

Aika hauska masennusnäytelmä, Lapin ylioppilasteatteri ja Lentävän Poron Teatteri

Mutta kylläpä vaan teatterissa oli hauskaa! Kyllähän se kone vähän yski ensin alkuun mutta vielä se liekki leimahti. Ja nimenomaan parasta on, kun ei tällä kertaa tarvitse kantaa vastuuta juuri muusta kuin omasta roolityöstä. Oli hieno tunne, kun sai seistä siinä vanhalla tutulla Lapin ylioppilasteatterin näyttämöllä, haistaa tuttua tuoksua ja muistella vähän vanhoja. Toisaalta ihanaa on myös, kun vanha talo on täynnä ihan uusia innokkaita ihmisiä. Niinkuin ylioppilasteatterilla on aina ollut. On iso kunnia, kun saan itsekin olla vielä osana tuota perhettä, vaikkakin nyt enemmän jonkinlaisessa kummisedän roolissa.

Ehkä tässä on nyt sitten joku sellainen vaihe menossa, että pitää ottaa vähän askelia taaksepäin, muistella ja kokea kaikkea kivaa, mitä sitä joskus silloin ennenvanhaan tehtiin. Lupaan kyllä, että tämä ei jää pelkäksi vaiheeksi, vaan esimerkiksi tanssi ja musiikki pääsevät taas isompaan rooliin elämässäni.

Ihan mahtava kuulla noista sinun taukojumppatanssihetkistä. Pitää yrittää luoda vastaava kulttuuri omallekin työpaikalle. Pientä venyttelyä ja jumppailua olen yrittänytkin tehdä, kun jossain vaiheessa alkoi niska mennä niin jumiin.

Ja ah, se ylioppilasteatterin kevätretki ja äitienpäivänaikainen sadetanssi ovat kyllä jääneet itsellekin mieleen. Olin silloin muuttanut aika vastikään Rovaniemelle ja olin päätynyt av-alan opintojen myötä mukaan erääseen tv-sarjatuotantoon runneriksi. Ajoin kuvauksista tuotantoyhtiön vuokra-autolla sinne leirikeskukseen. Se levy, jonka tahtiin tanssittiin, oli siellä autossa valmiina ja sitäpä kelpasi luukuttaa Kemijoen rannalla. Levyä en valitettavasti pöllinyt itselleni mutta muistelen sitä hetkeä joka kerta, kun kuulen jossain Blondien ”Heart of Glass” -kappaleen. Siinä hetkessä oli taikaa ja ihana tunnelma. Ja muisto siitä elää vahvana.

Nykyään sitä ei näemmä jaksa ihan samalla tavalla enää pomppia. Tai jaksaa kyllä pomppia mutta seurauksena on paljon kovempi väsymys. Siihen vedoten lykkäänkin taas antamasi tehtävän toteutusta. Mutta! Lupaan, että tästä ei tule tapa, mutta seuraavat kolme viikkoa teatteritreenejä on aina maanantaisin ja tiistaisin, joten kirjoittaminen siirtyy omalta osaltani enemmän loppuviikkoon. Aiemmin hankittu rutiini maanantaikirjoittelusta romuttuu siis nyt mutta menköön se nyt väliaikaisuuden piikkiin. Pitää valmistautua maaliskuuta varten, kun edessä on Taikin elokuvakäsikirjoittamisen ennakkotehtävät. Mukavaa kirjoittamispuuhaa on siis taas edessä!

Toivon todella, että aloitat sen blogin. Näin sosiaalisessa mediassa yhden jakamasi valokuvankin tässä vasta ja siitä tuli jo todella hyvä mieli. Uskon todellakin, että sinulla on sanottavaa, kuvattavaa ja mielenkiintoinen näkökulma tähän maailmaan. Äläkä aloita asettamalla liian suuria tavoitteita itsellesi. Annat mennä vaan ja aloitat pienestä. Kyllä se blogi siitä sitten uomansa löytää, kehittyy ja kasvaa. Jotain kaavaa ja raamia se sitten kuitenkin alkaa noudattaa. Yhdistävä tekijä kaikille kirjoituksillehan on jo sekin, että ne ovat sinun kirjoittamiasi. Ja jos jokin asia on sinusta kiinnostava ja kirjoittamisen arvoinen, joku pienikin asia, niin maailmasta löytyy varmasti monen monituista ihmistä, joita kiinnostaa juuri tuo sama asia tai he ovat kokeneet jotain samanlaista ja nauttivat siitä, kun joku pukee sen ajatuksen sanoiksi ja kuviksi. Päästelet vaan nyt täysillä ja annat helmikuun valon loistaa teksteissä ja kuvissa.

Vähän väsy.

Valon lisääntymisen ja sen vaikutukset huomaa kyllä täällä pohjoisessakin. Elämänilo palautuu ihmisiin, kun aurinko jaksaa vielä neljältä iltapäivällä helottaa jostain taivaanrannasta. Vaikka täälläkin niinikään on satanut märkiä lumirättejä taivaan täydeltä jo monta päivää.

Itse aion lähettää tällä viikolla maailmalle tuon mielipidekirjoituksen. Kiitos vaan silmien lainasta, kommentit ja muutosehdotukset olivat oikein hyvä ja tarpeellisia. Aion lisätä tekstiin vielä ajatuksen siitä, että mielenterveystietoa pitäisi opettaa meille jo koulussa, kuin myös mielenterveydenhoitaja olisi tarpeen. Meidän pitäisi oppia jo paljon varhaisemmassa vaiheessa käsittelemään mielenterveyttä ja mielensairauksia. Jokuhan meille opettaa lapsena senkin, että flunssassa pitää mennä lääkäriin, eikä kouluun tarvitse mennä. Kaikkia sairauksia pitää oppia hoitamaan ja tunnistamaan.

Mutta on kyllä kauheaa miten raastavan vaikeaa tiivistäminen on! 2700 merkkiä tuntui jo aivan murhaavan lyhyeltä kirjoitukselta. Onneksi näissä kirjeissa saa vuodattaa tekstiä niin paljon kuin haluaa. Toki tiivistäminen tekee myös ihan mielettömän hyvää. On hyvä vähän haastaa itseään miettimään ja tekemään valintoja sen suhteen, mitä oikeasti haluaa sanoa. Mielipidekirjoitus oli myös kiinnostava muoto, koska piti oikeasti muodostaa jokin mielipide asiasta (yllätys, yllätys). Jouduin kerrankin sanomaan mielipiteeni suoraan. Useimmiten sitä kuitenkin tulee kirjoittaneeksi enemmän sellaisia pohdintoja, että toisaalta asiat ovat niin ja toisaalta taas näin. Huomaan usein osoittavani jonkin ongelman mutta vältteleväni varsinaisen ratkaisun tai tiukan mielipiteen ilmaisemista.

Mielipiteen ilmaisua pitäisi harjoitella ja harjoittaa enemmänkin. Ja useampien ihmisten pitäisi tehdä sitä. Varsinkin tällaisina aikoina, jolloin rasismi, epäluulot ja suoranainen natsismi nostavat päätään, mielipiteitä pitää alkaa tuoda esiin ihan suoraan. Meidän pitää alkaa ongelmien osoittelun lisäksi myös kehittää mielipiteitä ja ratkaisuja.

Eräs tuttavani sanoi taannoin, että hän arvostaa vain yhtä taistolaisajan laulua. Se laulu oli ”Oppimisen ylistys” ja hänen perustelunsa oli se, että hänen mielestään se oli ainoa sen ajan lauluista, joka tarjosi jonkin ratkaisun ongelmiin. Olin ja olen tietysti edelleen hänen kanssaan hivenen eri mieltä mutta hänen sanansa ovat kyllä jääneet mieleeni. Jokin totuuden siemen niissä oli. Mitäpä itse tuumaat? Taistelusta ja mielipiteistä?

Jään odottamaan kirjettäsi. Ja kirjoitan sinulle myöhemmin tällä viikolla sen antamasi tehtävän. Se herätti jo paljon ajatuksia. Kerään vain vähän voimia.

Hauskaa viikkoa ja kirjoittamisen iloa!

– Jussi

P.S. Lähettämäsi runo oli aivan ihastuttava. Niinhän se on, että tiemme on tarina. Paperia, jolle piirrämme jäljet.

P.P.S. Tehtävä: Anna omalle blogillesi nimi ja ota kolme valokuvaa, jotka kuvaavat ajatuksiasi blogin sisällöstä.

Helmikuun aurinkoa

”Taidanpa tehdä soittolistan, josta voin tunnin välein laittaa pyörimään biisin tai pari ja tanssia niin villisti ja dorkasti kuin osaan.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 13.02.2020 klo 16:59

Ystäväni,

Olipa kiva kuulla, että nouset näyttämölle jälleen! Uskon, että se tekee hyvää sinulle. Näytteleminen on ollut niin suuri osa sinun elämääsi, että itse asiassa ihmettelen, miten olet jaksanut olla ilman sitä näinkin pitkän ajan. Ja nythän sinun ei tarvitse olla vastuussa teatterin tuloksesta eikä huolehtia muusta kuin omasta panoksestasi teatteriyhteisön yhtenä osasena – eli voit keskittyä vain näyttelemiseen, eikö niin? Nauti siitä!

Olin viime kirjettä kirjoittaessani jotenkin niin kiireen sokaisema, että unohdin kommentoida festarikokemustasi ja fiilistellä kesäsateessa tanssimista – ja tanssimista yleensäkin! Musiikin mukana liikkuminen on kyllä todellakin elämän suola! Onpa ihanaa, että olet saanut muistutuksen siitä festaridiskossa. Ethän nyt unohda sitä taas? Itsekin aina silloin tällöin muistelen ylioppilasteatterin kevätretkeä, ja sitä huumaavaa vapauden ja onnen tunnetta, kun ympärillä on vain ystäviä, musiikkia ja kesäisen lämmintä sadetta, ja vain liikkeellä on väliä. Ah, enpä ole itsekään tanssinut sillä tavalla pitkiin aikoihin!

Tanssin huumaa kevätretkellä vuonna 2009

Mutta liikkeestä puheen ollen, tämä kirjoittamisen vuoksi tietokoneen ääressä istuminen on jumiuttanut joka ikisen kohdan minun kropassani! Puutarhurista työttömäksi istujaksi on pitkä matka, ja liikunnan kannalta aivan väärään suuntaan. Tämä tilanne on saanut minut kehittelemään kaikenlaisia pieniä liikuntatuokioita, joilla tauotan liiallista istumista. Lempitaukojumppani on tietenkin tanssiminen! Välttämättä siihen ei edes tarvita musiikkia; päässä saa soimaan aina sopivan rytmin kuhunkin fiilikseen. Mutta nyt kun tässä samalla mietin asiaa, niin taidanpa tehdä jonkinlaisen soittolistan, josta voin aina vaikkapa tunnin välein laittaa pyörimään biisin tai pari ja tanssia niin villisti ja dorkasti kuin vain osaan. En usko, että taukojumppa siitä enää paljon voisi parantua!

Tällä viikolla minulla on ollut parempi olo. Olen suunnitellut aloittavani kirjoittamaan omaa blogia. Se olisi tämän kirjeprojektin lisäksi sellainen (ainakin näennäisesti) helppo tapa tuottaa tekstiä. Voin kirjoittaa aiheista, jotka ovat minulle tärkeitä ja tuttuja, eikä kirjoitusten tarvitse olla pitkiä eikä noudattaa mitään tiettyä kaavaa tai normia. Lisäksi saan aktivoitua itseäni myös toisessa luovuuden lajissa, joka on jäänyt minulta unholaan, eli valokuvauksessa. Tämä inspiraation puuska johtunee suurelta osin käsillä olevasta vuodenajasta. Helmikuun aurinko saa minut aina heräämään. Se antaa toivoa siitä, että kevät on tulossa. (Tätä kirjoittaessani ulkona kylläkin sataa tiheää, märkää lunta. Mutta joka tapauksessa valo on erilaista, jotenkin keltaisempaa, kuin tammikuussa.)

Helmikuun räntäsade

Tuo lähettämäsi mielipidekirjoitus onkin tärkeästä asiasta. Se toimii kyllä sellaisenaankin hyvin. Mutta koska aina voi parantaa, niin tein tekstiin pari muutosehdotusta. Pari lausetta ottaisin pois, koska niissä oleva asia tulee esiin muualla tekstissä. Loppukappaleesta poistaisin liikaa toistoa (vaikka ymmärränkin, mitä sillä haet), ja siihenkin kirjoitin oman ehdotukseni. (Keltaisella merkityt ehdotan poistettaviksi. Alleviivatut ovat lisäyksiä.)
Siinä on siis silmieni lainaamisen tulos. Muistathan, että ne eivät ole välttämättä paremmat silmät kuin omasi. Ne ovat vain erilaiset. Joten sinä teet itse lopulliset päätökset ja korjaukset – tai jätät tekemättä. 

Lehtikirjoitukset ovat mielenkiintoisia kirjoitettavia siitäkin syystä, että merkkimäärä on rajoitettu. Vaatii paljon miettimistä, kun yrittää saada tekstiin mahdutettua kaiken tarpeellisen. Tiivistäminen on taitolaji. Joskus luovaan kirjoittamiseenkin on hyvä ottaa mukaan jokin rajoitus. Jos jaksat, ehdit ja haluat tuon mielipidekirjoituksen viimeistelyn lisäksi kirjoittaa jotain muutakin, niin tässä sinulle tehtävä: Kirjoita yhden sivun mittainen tarina, joka tapahtuu yhden minuutin aikana.

Itse en nyt ole kirjoittanut mitään rästi- tai muutakaan tehtävää, olen vain ideoinut muutamia blogitekstejä. Yritän saada kirjoitetuksi ensi kirjeeseen mennessä sen taannoin antamasi tehtävän lapsuuden tekstiin reagoimisesta. Mutta nyt jaan kanssasi arkistoistani löytämäni runon, jonka olen kirjoittanut ehkä parikymppisenä. Runo paljastaa minun ennenkin kokeneen kirjoittamisen vaikeutta. Tämä toimikoon vaikkapa muistutuksena siitä, että kyllähän sitä voi kirjoittaa myös siitä, ettei osaa kirjoittaa. Tyhjän paperin kammo on yhtä hyvä aihe kuin mikä tahansa muukin!

tänään
reppu sopii selkääni
ja portaat ovat
kevyet laskeutua


karkaan tyhjän paperin ääreltä

tänään
tie on paperia
kenkäni piirtävät siihen
mieleni jäljet

Mukavaa viikkoa! Toivottavasti helmikuun aurinko paistaa myös sinne pohjoiseen!

Annastiina