Onnen pilkahdus

”Hyvin konkreettisesti tuntui siltä, kuin silmät olisivat pitkästä aikaa auenneet ihan auki.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 25.08.2020 klo. 01:37

Rakas ystävä,

Nyt kuulostaa jotenkin tosi synkältä tämä toteamus, mutta minusta tuntuu että olin tuossa yhtenä iltana pitkästä aikaa hetken hyvin onnellinen. Se oli semmoinen aika euforinen hetki, kun kävelin tuossa Rovaniemen vanhan sillan yli keskustaan ja kuuntelin kuulokkeista jotain modernia kansanmusiikkia ja yhtäkkiä semmoinen iloinen tuulahdus pelmahti kasvoilleni.

Kemijoki loistossaan

Se oli jännä tunne, kun jotenkin hyvin konkreettisesti tuntui siltä, kuin silmät olisivat pitkästä aikaa auenneet ihan niin auki, että näin ympärilläni olevia kauniita asioita. Pilviä, pensaita, vettä ja laineita, ohi kiitävät autot, taivaan, auringonlaskun ja kaikkea mitä sitä nyt ihan tavallisia asioita meidän ympärillämme on.

Enhän minä nyt tietysti täysin onneton ole ollut, mutta siinä hetkessä oli jotain sellaista taikaa, että tuli vahvasti mieleen se taannoin antamasi kirjoitustehtävä, jossa olisi pitänyt kirjoittaa siitä hetkestä, kun olin viimeksi onnellinen. Ja oli ilo huomata, että sitä onnea ja iloa oli löydettävissä ihan siitä vierestä, luonnosta ja jopa kaupunkimaisemasta.

Viime viikonloppu tuli vietettyä ihan suhteellisen onnellisesti mökkeillen ja mustikoita noukkien. Poimuri lauloi ja saalistakin tuli ihan kiitettävästi, vaikka apajilla oli monta muutakin noukkijaa jo käynyt. Nyt on sitten pakastettu marjaa, laitettu mustikkapiirakkaa ja tulipa kiisselikin tehtyä. Riittäkööt marjoista iloa nyt tumman talven yli. Hillaa pakkasessa jo vähän olikin ja parin viikon päästä, jos vielä käy puolukoita keräämässä vähän talteen, niin niillä sitä alkaa jo pärjäämään.

Täälläkö niitä marjoja on?

Kiitos kirjeestäsi ja antamastasi kirjoitustehtävästä. Inspiroiduin siitä kovasti. Varsinainen tarina tämä ei nyt minun mittapuuni mukaan ole, mutta joku tällainen minulle tyypillinen sirpale kuitenkin.

MUURI
Pääni sisällä lähtee tivoli käyntiin. Se on fiiliksenä vähän samanlainen, millaiseksi joskus kuvataan hetkeä ennen kuolemaa. Elämä vilistää silmien edessä. Paitsi, että tässä filmissä eivät vilise ne elämän hyvät ja onnelliset hetket, vaan jotain ihan päinvastaista. Tajuntaan räiskähtelee kuvia tekemättömistä töistä, epäonnistumisista, asioista joita en ole vieläkään saanut tehtyä, pelkoja siitä mitä ihmiset minusta ajattelevat, pahaa tietysti. Muutamassa sekunnissa pystyn näkemään kaikki ne pettymykset, joita olen tuottanut. Itselleni ja muille. Suuret ja pienet. Syke nousee, ahdistus kasvaa nopeasti, kropasta häviävät kaikki voimat. Pään sisään tai ympärille täytyy rakentaa nopeasti muuri, ennen kuin koko pakka hajoaa. Muuri vaientaa tivolin. Tivolin äänet eivät hetkellisesti kantaudu korviini, jos tukin ne musiikilla, äänikirjoilla, podcasteilla, youtube-videoilla, televisiosarjoilla. Mutta kyllä se tivoli siellä pyörii yhä edelleen. En voi pysähtyä kuuntelemaan sitä, en ennen kuin olen saanut sen hallintaani. Tivolin laitteet täytyy saada pyörimään yksi kerrallaan, kaikessa rauhassa ja sulassa sovussa. Sitten en enää tarvitse muuria.

Kirjoittaisitko sinä seuraavaksi avautumisen / kiitoskirjeen jollekin henkilölle, joka on piipahtanut elämässäsi aivan lyhyesti ja ehkä täysin tietämättään vaikuttanut sinuun isosti.

En tiedä pääsetkö yhtään kärryille siitä mitä haen takaa tai onko ihmisillä yleisesti edes tällaisia kohtaamisia elämässään, mutta mulla on elämän varrella ollut joitakin sellaisia ihan mikrotason kohtaamisiakin jopa tuntemattomiksi jääneiden ihmisten kanssa, jotka on kuitenkin antaneet vaikka jonkun kaivatun buustin itsetunnolle sellaisessa hetkessä, kun sitä on eniten tarvinnut.

Noh, kyllä sä joka tapauksessa jotain saat tuosta kirjoitettua. Inspiroidu vapaasti.

– Jussi

Hento kuiskaus pimeässä

Oikeita ja vääriä ajatuksia

”Olen aina pelännyt avata suuni, koska pelkään vastaukseni olevan väärä.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 17.04.2020 klo 12:47

Ystäväni,

Kiitos! Mikä syvällinen pläjäys tuo kirjeesi olikaan! Sanat ovat todentotta mielenkiintoisia. Ja mitä enemmän kuhunkin sanaan keskittyy ja uppoaa, sitä enemmän siitä löytää merkityksiä. Sana ei ole vain sana. Ajattele, kuinka paljon me viestimme ihan tavallisessa keskustelussa. Jokaisen sanan alla on etymologian rakentama jalusta ja sillä kiipeilevät kulttuurin, yhteiskunnan sekä sanojan itsensä luomat tarkoitukset, eleet, oletukset ja odotukset. Kuinka me ikinä voimme ymmärtää toisiamme?

Minua kiehtoo esittämäsi ajatus siitä, että jokaisen elämä on täydellinen riippumatta siitä, millainen se on. Niin kuin kirjoitit: Asia, joka on täynnä, on täydellinen. Sitähän se sana tarkoittaa. Tämän ajatuksen mukaan elämä täydellistyy vasta silloin, kun se päättyy. Olet onnistunut elämässä vasta kun kuolet; olet silloin suorittanut elämän. Tämä antaakin mielenkiintoisen perspektiivin käynnissä olevaan elämään. Tässä ajatusleikissä en suosittele tavoittelemaan täydellisyyttä. Mutta ehkä tällainen ajatus saa elämän tuntumaan vähemmän vakavalta. Täydellisyyden perässä ei kannata juosta vaan pikemminkin kannattaa keskittyä olemaan tyytyväinen olemassa oleviin asioihin. Jos ei huomaa tätä hetkeä, niin eikö silloin juuri tuhlaa elämäänsä tavoittelemalla täydellisyyttä, ajamalla takaa kuolemaa? Jos taas ajatellaan elämän täydellisyyden olevan kulloisenkin elämän hetken täynnä oloa, eli siis että elämä on joka hetki eläjälleen täynnä sellaista sisältöä, että hän ei kaipaa siihen mitään muuta, pääsemme silti samaan lopputulokseen: Elämän täydellisyys tarkoittaa tähän hetkeen keskittymistä. Jos tavoittelee jotain, se tarkoittaa sitä, että elämässä on sen jonkun mentävä aukko, eli siitä puuttuu jotain. Jos elämästä puuttuu jotain, silloin elämä ei ole täydellistä.  

Täydellinen kaveri

Olen nyt virallisesti myöhässä kirjeen lähettämisessä. Nyt on jo perjantai. Olen taas koko torstaipäivän kierrellyt tietokonetta kuin se entinen kissa kuumaa puuroa ja todistellut itselleni, että ehdin kyllä kirjoittaa tämän kirjeen vielä illalla… ihan viimeisillä hetkillä ennen nukkumaanmenoa… tai jos oikein koville ottaa, niin ehtiihän sen vielä aamullakin… En tiedä, miksi tämä on nyt taas niin kovin vaikeaa. Tai no, jos nyt oikein alkaa syventyä aiheeseen, niin ehkä tässä on kyse alemmuudentunteesta.

Tuo edellinen kirjeesi oli jotenkin sellainen, että vanha tunne siitä, etten ole kovin älykäs, nosti taas päätään. Pelkään, etten osaa vastata yhtä fiksusti, ja sitten näet, että en oikeasti tajua mistään mitään. Minun sisuksissani on sellainen perustason (väärä) ajatus, että asioihin on olemassa vain kaksi vastausta: oikea ja väärä. Olen aina pelännyt avata suuni, koska pelkään vastaukseni olevan väärä. Vasta yliopistossa opiskellessani aloin pikku hiljaa tajuta, että ”vastaukset”, joita opiskelijat luennoilla heittelivät huolettomasti ilmaan, olivat arveluita, pohdintoja, mielipiteitä, eivätkä välttämättä lainkaan oikeita vastauksia. Edes yliopiston lehtorit eivät aina olleet oikeassa. Hekin ovat vain ihmisiä, ja ihmisillä on mielipiteitä, jotka eivät välttämättä ole absoluuttisia totuuksia. (Mikä edes on ”absoluuttinen totuus”..?) Ymmärrän siis, että maailma on täynnä harmaan sävyjä mustan ja valkoisen lisäksi mutta silti – vaikka tuosta yliopistoaikaisesta oivalluksesta on jo parikymmentä vuotta – väärän vastauksen pelko kummittelee minussa ja tulee silloin tällöin esiin.

Jännää, miten jotkin asiat tökkivät traumoja esiin, kun taas toisinaan sitä vain porskuttaa menemään muistamatta mitään alemmuus- tai muitakaan kompleksejaan. Ehkä tuo kirjoituksesi ulkopuolisuuden tunteesta kolahti minuun niin tuttuna tyhjyytenä, että nyt jollain tasolla mietin, kuten sinäkin kirjoituksessasi, olenko huonompi muita, kun en osaa olla heidän kaltaisensa.

Mutta hei, eikö ole niin, että tämä erillisyyden tunne ja tyhjyys on toisaalta myös täydellisyyttä; se on täynnä kysymyksiä ja ihmettelyä. Ilman niitä ihminen ei opi eikä mene eteenpäin, vai mitä?

Oppimisesta ja eteenpäin menemisestä puheen ollen… Kaikessa ei kai tarvitse edetä. Joistain asioista voi aikuisenakin nautiskella aivan samaan tapaan kuin lapsenakin.
Rakastin lapsena kevään kurakeleissä läträämistä! Vietin pitkiä aikoja rakentaen tielle muodostuneisiin vesilammikkoihin puroja ja katsellen kuraveden marmorikuvioita, kun vesi pyöri kivien ympärillä ja veti mukaansa hienoja maa-aineksia. Tämä asia ei ole muuttunut vuosien varrella mihinkään. En edelleenkään voi vastustaa purojen tekoa – vaikka siinä kastuu kengät ja housunlahkeet tahriutuvat kuraan. Kuinka ihana tapa ottaa välimatkaa aikuisten maailman ajatuksiin ja ongelmiin!

Kirjoittaminen on ollut menneellä viikolla lähes täysin katkolla (lukuun ottamatta joitain tulevaan blogiini liittyviä hahmotelmia). Tässä sinulle kuitenkin haiku kuralätäköstä, ole hyvä.

kuralätäkön
kauniit marmoripyörteet
palaan lapsuuteen

Toivon sinun viikkoosi energiaa ja onnea (kaikissa sanan tarkoituksissa).


Annastiina

P.S. Kirjoittaisitko sinäkin haikun?

Tavallista arkea poikkeustilan keskellä

”Vaikka välillä maailman myllerrys tuokin mieleen epätietoisuutta, pelkoja ja ahdistustakin, niin on pidettävä huolta siitä, etteivät arjen kauniit asiat hautaudu niiden alle.”

Postaus sisältää affiliate -linkin Kirjoittajaklubin kurssille*

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 20.03.2020 klo. 00:20

Ystäväni,

Kyllä vain, outoja aikoja elämme… Minun muutenkin erakkomaiseen elämääni tämä korona-pandemia ja sen rajoitukset eivät ole juurikaan vaikuttaneet mutta on kyllä hämmentävää seurata medioiden uutisvirtaa ja liikehdintää somessa. Mietityttää kovasti, että mitä vielä tuleekaan tapahtumaan. Itse en ehkä vielä oikein edes ymmärrä, mihin kaikkeen tällainen globaali poikkeustila tulee vaikuttamaan, eikä kaikkea varmastikaan kukaan osaa ennustaa.

Kaiken tämän koronaa tulvivan uutisvirran keskellä on kuitenkin hyvä myös osata sulkea siltä välillä korvansa ja silmänsä ja keskittyä arkeen sellaisena, kuin se tällä hetkellä on käsillä. Siksi aion jättää pandemia-aiheen loppukirjeen ajaksi jäähylle ja keskittyä kirjoittamisasioihin.

Oman kirjoittamiseni kehittäminen on minulle tärkeää. Pyrin siihen, että kirjoittaminen olisi yksi asia, jolla tulevaisuudessa tuon rahaa tilille, ja sen vuoksi haluan olla siinä mahdollisimman hyvä – niin hyvä, kuin juuri minä voin olla. Tämä kirjeenvaihto (satunnaisine) tehtävineen on ollut erittäin hyvä tsemppari, joka on kannustanut ja lähes pakottanut kirjoittamaan. (Ja vain kirjoittamallahan oppii kirjoittamaan, eikö vain?) Tunnustan nyt, että tämän parin viikon aikana, jolloin sinä et ymmärrettävistä syistä voinut kirjoittaa kirjettäsi, petin sinua. Hain tsempparini muualta. Osallistuin nimittäin Kirjoittajaklubin verkkokurssille nimeltä ”Aivan paskojen kirjoitusten verkkokurssi”.

Ajattelin, että Aivan paskojen kirjoitusten kurssi toimisi hyvänä kirjeenvaihtomme korvikkeena antamaan minulle syitä ja aiheita kirjoittamiseen. Jonkun toisen antama impulssi kirjoittamiseen saa aikaan suuremman ”pakon”, kuin mitä itse saisin itselleni luotua – ja siinä juuri tällaiset verkkokurssit ovat arvokkaita. Tällä kyseisellä kurssilla kannustettiin ilahduttavan humoristis-pessimistiseen sävyyn luomaan mahdollisimman huonoja tekstejä viikon ajan. Kynnys kirjoittamiseen madaltuu huomattavasti, kun ei edes yritetä päästä mihinkään maailman parhaaseen lopputulokseen – vaan peräti päinvastoin. Ja kun on kirjoittanut mahdollisimman huonoa tekstiä, saattaa huomata, että tulos onkin itse asiassa paljon parempi, kuin mihin alussa pyrki…

Tuossa paskojen kirjoitusten kurssissa oli rajoitettu osallistumisaika mutta Kirjoittajaklubin sivuilla on muitakin kursseja, esimerkiksi loistava
Miki Liukkosen Kirjoittajakoulu *, jossa pureudutaan kirjoittajan oman äänen löytämiseen ja rohkean itseilmaisun keinoihin. Tunnustan nyt, että tässä kurssihuumassani kirjauduin tuollekin kurssille… Muistatko, kun aivan ensimmäisissä kirjeissäsi kirjoitit, että sinulle hyvä tapa aloittaa kirjoittaminen on ”syvään päähän hyppääminen” eli kirjoittaa rohkeasti omasta elämästä vaikka kuinka hävettäisi? Alkukatsauksen perusteella tässä kurssissa on kyse juuri tuosta, joten suosittelen sitä lämpimästi myös sinulle, jos vain aikasi riittää. Kurssissa on jatkuva sisäänpääsy, joten sen voi aloittaa milloin vain. Hintakin on alennettu pandemiasta johtuvan poikkeustilanteen ajaksi, joten nyt on hyvä aika hypätä mukaan kurssille.

 Nettikurssin lisäksi olen menneellä viikolla kirjoittanut laulunsanoja. Tai nyt täytyy kyllä sanoa, että yrittänyt kirjoittaa. Sain nimittäin tädiltäni ääniviestinä hänen sävellyksensä, johon minä nyt yritän kuumeisesti sovittaa sanoja. Tehtävä on kinkkinen jo muutenkin, kun sanojen täytyy olla sopivan pituisia ja rytmisiä, jotta ne sopisivat säveliin ja samalla tunnelmaan – mutta tätini lisäsi tehtävään vaikeusastetta kertomalla, että on jo ajatellut tähän biisiin tiettyä teemaa. Lisäksi kertosäkeen viimeinen fraasi oli jo valmiina. Olen pyöritellyt laulua mielessäni jo viikon verran ja huomaan, ettei tehtävä ole todellakaan helppo. Mutta minä rakastan tällaisia salapoliisitehtäviä! Ihan kuin olisin taas koulussa! (Ja mikäli et muista, niin minä todella tykkäsin kouluajan kirjoitustehtävistä!)

Tämä uusi yhteistyö tätini kanssa on synnyttänyt jo yhden valmiin biisin, mikä sai minussa aikaan hurjan inspiraatioryöpyn! Miten uskomatonta olikaan, kun tädilleni lähettämästäni vanhasta runosta oli yhtäkkiä muotoutunut ihan oikea laulu! Parikymmentä vuotta sitten kirjoittamani sanat kuulostivat aivan erilaisilta musiikin kanssa laulettuna. Aivan uudella innolla käyn nyt läpi vanhoja tekstejäni ja pyrin saamaan keskeneräisiä runoja kirjoitettua valmiiksi. Sitten voin lähettää ne tädilleni, joka taikoo niistä jotain uutta ja parempaa! Maagista!

Vanhojen keskeneräisyyksien penkomista

Ilon aiheita siis löytyy, ja niiden kautta inspiraatio ja tekemisen halu lisääntyvät. Vaikka välillä maailman myllerrys tuokin mieleen epätietoisuutta, pelkoja ja ahdistustakin, niin on pidettävä huolta siitä, etteivät arjen kauniit asiat hautaudu niiden alle. Senkin uhalla, että tämä on todella kliseistä: Tulevaa ei voi tietää; tämä hetki on ainoa asia, joka on varmaa. Keskitytään siihen. Ollaan empaattisia ja toistemme tukena. Ollaan myös tarkkoja siitä, että emme omilla tekemisillämme auta virusten leviämistä.

Pysykää terveinä, sinä ja koko perhe. <3

Annastiina