Ilmasto- ja muita ahdistuksia

”Luulin hetken katsovani kuvaa jostain dystopiaelokuvasta, kunnes heti Tajusin, että tämä on meidän elämäämme nyt – ja tästä lähtien aina.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 9.10.2020 klo. 20:25

Ystäväni,

Huh, kun on ollut muutama päivä melkoista kiirusta! Nyt on ensimmäinen hetki, kun pystyn (ja jaksan) keskittyä tämän kirjeen ja tehtävän kirjoittamiseen. Eilen illalla en onnistunut pitämään ajatuksia ja silmiä auki paria riviä pitempään, ja tänään olin puutarhatöissä Suonenjoella alkuiltaan asti.

Viime päivinä harvinainen lepohetki

Keskiviikkona oli minun ensimmäinen kuvauspäiväni tv-sarjassa. Kuvaukset kestivät iltakymmeneen saakka. Niin myöhään ei olisi mennyt enää junia tai busseja Pieksämäelle, joten jouduin tekemään kuvausreissuni autolla. Olin kotimatkalla niin väsynyt, että en uskaltanut ajaa pimeällä rajoitusten sallimia nopeuksia vaan köröttelin kahdeksaakymppiä melkein koko matkan ja pidin paljon taukoja. Olin kotona vasta puoli neljältä aamulla ja yhdeksältä menin reippaana opettamaan draamaa. No, nuorena sitä jaksaa, nukutaan sitten haudassa ja muita klisheitä.

Tällä kaverilla ei juurikaan ole stressiä

Tiedätkö sellaisen tunteen, kun joskus vain yhtäkkiä Tajuaa jonkun asian isolla teellä? Minulle kävi niin, että näin lehtikuvan Sauli Niinistöstä maakuntavierailulla. Kyseessä oli aivan perinteinen pönötyskuva mutta presidentillä sekä tietysti muillakin kuvissa olevilla maakunnan pääjehuilla oli kasvoillaan hengityssuojain. Luulin hetken katsovani kuvaa 12 apinasta tai jostain muusta dystopiaelokuvasta, kunnes heti Tajusin, että tämä on meidän elämäämme nyt – ja tästä lähtien aina.

Pieni itkuhan siinä sitten tirahti. Miten käy halausten? Miten käy kahvittelujen? Miten käy luottamuksen, kun kuka tahansa missä tahansa voi olla viruksen kantaja? Ymmärtävätkö ihmiset toisiaan vielä huonommin nyt, kun puolet kasvoista on peitetty? Hukkuuko maailma käytettyihin kasvomaskeihin? Pilaantuvatko vedet (kaikkien muiden paskojen lisäksi) käsidesistä?

Koronavalaistumisen lisäksi olen viime aikoina ahdistunut myös maailman luonnon ja ilmaston tilasta. Tämä on minulle siis lähes pysyvä olotila. Tällä viikolla kuitenkin luin jälleen uudesta laajasta-alaisesta meren saastumisesta johtuvasta vesieläinten ja -eliöiden joukkokuolemasta Venäjällä sekä satojen erimaalaisten tutkijoiden allekirjoittamasta artikkelista, jossa ilmaistaan suuri huoli peruuttamattomasta tuhosta, jonka ihmisen toimet ovat aiheuttaneet ja tulevat aiheuttamaan.

Ihmiskuntaan mahtuu niin paljon ihmisiä, että en usko minkään asian – positiivisen tai negatiivisen – saavan kaikkia ihmisiä samanmielisiksi. Luulisi, että maailman tuhoutuminen olisi tarpeeksi omakohtainen asia jokaiselle mutta ei. Emme halua ihmiskuntana tehdä mitään elinympäristömme säilyttämiseksi. Haluamme, että meillä tässä hetkessä on rahaa, valtaa ja mainetta. Ja Porsche. Tai no, ainakin haluamme elämän, johon olemme tottuneet. Saavutetuista eduista ei haluta luopua. Tulevaisuushan ei ole vielä täällä, miksi siitä siis pitäisi huolehtia!

Anteeksi ahdistuksen jakamisesta. Mutta ollaanhan me tästä ennenkin puhuttu. Ehkä kestät vielä tämän verran. Sitä paitsi kirje loppuu kuitenkin kivasti kirjoitustehtävään. Jee.

Annoitpa taa aika mielenkiintoisen tehtävän. Epäjärjestyksessä kirjoittaminen on minulle kyllä jokseenkin tuttua, koska kirjoitan monesti runoja niin, että aloitan jostain keskeltä ja tarinan kehittyessä kirjoitan vuorotellen kaikkia säkeistöjä. En kuitenkaan koskaan ole kirjoittanut mitään lopusta alkuun, kuten nyt pyysit minua tekemään.

Mutta nyt kirjoitin!


Jooga

Tänään on lauantai eikä minulla ole mitään sovittua tekemistä. Istun valkoisella sohvallani katsellen ikkunasta ulos. Silmäni alkavat painua kiinni ja kehooni valuu ihana lämpö. Mutta yhtäkkiä silmäni avautuvat ja sydämeni alkaa hakata.

Olen loistava noudattamaan aikatauluja ja organisointikykyni on suorastaan kadehdittavan hyvä. Silti minua vaivaa tunne siitä, että olen myöhässä jostain. Kaivan Guccin laukusta siihen sävymaailmaltaan sopivan päivyrin. Kalenterissa lukee: ”Rentoutusjooga 15:00”! Nyt on kiire!

Vaihdan vaatteet ja juoksen autoon. Pyyhin uudesta joogapaidastani auton kyljestä tarttuneen pölyn, vilkaisen nopeasti peiliin – kelpaa – ja kaasutan matkaan. Pysäköin autoni kaupungin laitamilla metsän vieressä olevalle parkkipaikalle, jossa on jo kaikkien muiden kurssilaisten autot ja juoksen polulle. Saavun juuri ajoissa metsäaukiolle, jossa joogatunti poikkeuksellisesti sovittiin pidettäväksi.

Tunti alkaa minuutilleen kolmelta – kuinka tyydyttävää – tutuilla liikkeillä, jotka rentouttavat ja tuovat liikkuvuutta tukilihaksiin. Taivutan ylävartaloani vasemmalle, käsiäni ylös ja hengitän syvään metsän tuoksua.

Yhtäkkiä pysähdyn. Katson ympärilleni. Muu ryhmä kyyköttää maassa epämukavan näköisessä asennossa tehden liikettä, jonka on tarkoitus saada mieli irti stressistä ja syyllisyydestä. Mieleni valtaa vapauden kaipuu, ja mitään ajattelematta juoksen voimakkaana metsään läpi oksien ja yli kivien ja pysähdyn vasta hiekalle järven rantaan. Joogapaitani on repaleina ja kengätkin olivat jääneet metsään.

Eikä sillä ollut mitään väliä.   

Ergonomia…


Kirjoita minulle ensi kirjeeseen runo toivosta. Kiitos jo etukäteen.

Kivaa viikonloppua!

-Annastiina

Tavallista arkea poikkeustilan keskellä

”Vaikka välillä maailman myllerrys tuokin mieleen epätietoisuutta, pelkoja ja ahdistustakin, niin on pidettävä huolta siitä, etteivät arjen kauniit asiat hautaudu niiden alle.”

Postaus sisältää affiliate -linkin Kirjoittajaklubin kurssille*

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 20.03.2020 klo. 00:20

Ystäväni,

Kyllä vain, outoja aikoja elämme… Minun muutenkin erakkomaiseen elämääni tämä korona-pandemia ja sen rajoitukset eivät ole juurikaan vaikuttaneet mutta on kyllä hämmentävää seurata medioiden uutisvirtaa ja liikehdintää somessa. Mietityttää kovasti, että mitä vielä tuleekaan tapahtumaan. Itse en ehkä vielä oikein edes ymmärrä, mihin kaikkeen tällainen globaali poikkeustila tulee vaikuttamaan, eikä kaikkea varmastikaan kukaan osaa ennustaa.

Kaiken tämän koronaa tulvivan uutisvirran keskellä on kuitenkin hyvä myös osata sulkea siltä välillä korvansa ja silmänsä ja keskittyä arkeen sellaisena, kuin se tällä hetkellä on käsillä. Siksi aion jättää pandemia-aiheen loppukirjeen ajaksi jäähylle ja keskittyä kirjoittamisasioihin.

Oman kirjoittamiseni kehittäminen on minulle tärkeää. Pyrin siihen, että kirjoittaminen olisi yksi asia, jolla tulevaisuudessa tuon rahaa tilille, ja sen vuoksi haluan olla siinä mahdollisimman hyvä – niin hyvä, kuin juuri minä voin olla. Tämä kirjeenvaihto (satunnaisine) tehtävineen on ollut erittäin hyvä tsemppari, joka on kannustanut ja lähes pakottanut kirjoittamaan. (Ja vain kirjoittamallahan oppii kirjoittamaan, eikö vain?) Tunnustan nyt, että tämän parin viikon aikana, jolloin sinä et ymmärrettävistä syistä voinut kirjoittaa kirjettäsi, petin sinua. Hain tsempparini muualta. Osallistuin nimittäin Kirjoittajaklubin verkkokurssille nimeltä ”Aivan paskojen kirjoitusten verkkokurssi”.

Ajattelin, että Aivan paskojen kirjoitusten kurssi toimisi hyvänä kirjeenvaihtomme korvikkeena antamaan minulle syitä ja aiheita kirjoittamiseen. Jonkun toisen antama impulssi kirjoittamiseen saa aikaan suuremman ”pakon”, kuin mitä itse saisin itselleni luotua – ja siinä juuri tällaiset verkkokurssit ovat arvokkaita. Tällä kyseisellä kurssilla kannustettiin ilahduttavan humoristis-pessimistiseen sävyyn luomaan mahdollisimman huonoja tekstejä viikon ajan. Kynnys kirjoittamiseen madaltuu huomattavasti, kun ei edes yritetä päästä mihinkään maailman parhaaseen lopputulokseen – vaan peräti päinvastoin. Ja kun on kirjoittanut mahdollisimman huonoa tekstiä, saattaa huomata, että tulos onkin itse asiassa paljon parempi, kuin mihin alussa pyrki…

Tuossa paskojen kirjoitusten kurssissa oli rajoitettu osallistumisaika mutta Kirjoittajaklubin sivuilla on muitakin kursseja, esimerkiksi loistava
Miki Liukkosen Kirjoittajakoulu *, jossa pureudutaan kirjoittajan oman äänen löytämiseen ja rohkean itseilmaisun keinoihin. Tunnustan nyt, että tässä kurssihuumassani kirjauduin tuollekin kurssille… Muistatko, kun aivan ensimmäisissä kirjeissäsi kirjoitit, että sinulle hyvä tapa aloittaa kirjoittaminen on ”syvään päähän hyppääminen” eli kirjoittaa rohkeasti omasta elämästä vaikka kuinka hävettäisi? Alkukatsauksen perusteella tässä kurssissa on kyse juuri tuosta, joten suosittelen sitä lämpimästi myös sinulle, jos vain aikasi riittää. Kurssissa on jatkuva sisäänpääsy, joten sen voi aloittaa milloin vain. Hintakin on alennettu pandemiasta johtuvan poikkeustilanteen ajaksi, joten nyt on hyvä aika hypätä mukaan kurssille.

 Nettikurssin lisäksi olen menneellä viikolla kirjoittanut laulunsanoja. Tai nyt täytyy kyllä sanoa, että yrittänyt kirjoittaa. Sain nimittäin tädiltäni ääniviestinä hänen sävellyksensä, johon minä nyt yritän kuumeisesti sovittaa sanoja. Tehtävä on kinkkinen jo muutenkin, kun sanojen täytyy olla sopivan pituisia ja rytmisiä, jotta ne sopisivat säveliin ja samalla tunnelmaan – mutta tätini lisäsi tehtävään vaikeusastetta kertomalla, että on jo ajatellut tähän biisiin tiettyä teemaa. Lisäksi kertosäkeen viimeinen fraasi oli jo valmiina. Olen pyöritellyt laulua mielessäni jo viikon verran ja huomaan, ettei tehtävä ole todellakaan helppo. Mutta minä rakastan tällaisia salapoliisitehtäviä! Ihan kuin olisin taas koulussa! (Ja mikäli et muista, niin minä todella tykkäsin kouluajan kirjoitustehtävistä!)

Tämä uusi yhteistyö tätini kanssa on synnyttänyt jo yhden valmiin biisin, mikä sai minussa aikaan hurjan inspiraatioryöpyn! Miten uskomatonta olikaan, kun tädilleni lähettämästäni vanhasta runosta oli yhtäkkiä muotoutunut ihan oikea laulu! Parikymmentä vuotta sitten kirjoittamani sanat kuulostivat aivan erilaisilta musiikin kanssa laulettuna. Aivan uudella innolla käyn nyt läpi vanhoja tekstejäni ja pyrin saamaan keskeneräisiä runoja kirjoitettua valmiiksi. Sitten voin lähettää ne tädilleni, joka taikoo niistä jotain uutta ja parempaa! Maagista!

Vanhojen keskeneräisyyksien penkomista

Ilon aiheita siis löytyy, ja niiden kautta inspiraatio ja tekemisen halu lisääntyvät. Vaikka välillä maailman myllerrys tuokin mieleen epätietoisuutta, pelkoja ja ahdistustakin, niin on pidettävä huolta siitä, etteivät arjen kauniit asiat hautaudu niiden alle. Senkin uhalla, että tämä on todella kliseistä: Tulevaa ei voi tietää; tämä hetki on ainoa asia, joka on varmaa. Keskitytään siihen. Ollaan empaattisia ja toistemme tukena. Ollaan myös tarkkoja siitä, että emme omilla tekemisillämme auta virusten leviämistä.

Pysykää terveinä, sinä ja koko perhe. <3

Annastiina

Maailma muuttuu

”Nyt jos koskaan kirjoittaminen tuntuu tärkeältä. Juuri nyt meidän täytyy sanoittaa ajatuksiamme ja yrittää kaikella älykkyydellämme ymmärtää näitä tapahtumia ja tapahtumien keskellä olevia ihmisiä.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 17.03.2020 klo 11:00

Rakas ystävä,

Yksipuolinen kirjeenvaihtosi päättyy tähän. Kiitos, kun olet jaksanut kirjoittaa vaikka itse jouduinkin jättämään yhden kirjeen väliin mukamuka kiireisiin vedoten. Nyt en kyllä oikein tiedä, mistä aloittaa, kun tuntuu, että edellisen kirjeen kirjoittamisen jälkeen maailma on muuttunut niin paljon. Välissä on ollut teatteriesityksen viimeistely ja ensi-ilta, jotka jo itsessään ottivat vähän liiankin koville meikäläisen työuupumuksesta toipumisen kannalta, mutta lisäksi kaikki maailman asiat on nyt peruttu pandemian vuoksi. Pelko perseessä eletään, hautaudutaan bunkkereihin ja kuunnellaan uusimpia uutisia radiosta. Milloin Suomi laitetaan kiinni? Suljetaanko koulut? Kaatuuko maailmantalous? Nostavatko nationalismi ja uskonto päätään entistä korkeammalle vai kasvaako sen sijaan globaali yhteishenki, joka yhdistää ihmiset ja kansakunnat? Empatiaa tässä ainakin nyt tarvitaan enemmän kuin vessapaperia.

Korona tuli ja kaikki teatteriesitykset on peruttu.

Pelko on välillä ihan käsin kosketeltavaa. Se näkyy ihmisten silmissä, ostokäyttäytymisessä ja jopa kävelytyylissä. Olin torstaina käymässä Helsingissä tapahtumassa, joka peruttiin korunatartuntojen vuoksi ja samana päivänä tuli hallituksen ensimmäinen tiedontanto, jossa määritettiin raamit mm. yli 500 hengen tapahtumien kiellolle. Oli hämmentävää huomata, miten eri tavalla ihmiset käyttäytyivät tai ainakin näyttivät käyttäytyvän uutisen jälkeen. Kävin kotona Riihimäellä tapaamassa äitiäni vaikka eihän siellä käytännössä muuta tehty kuin seurattiin uutisia hetki hetkeltä.

Oodissa oli tilaa miettiä juuri tulleita epidemia-uutisia.

On hämmentävää nähdä miten maailma muuttuu, kuin sormia napsauttamalla. Se, mikä oli eilen totta ei tänään enää olekaan. Maailmanjärjestys, johon olin niin tottunut ja turtunut voikin siis järkkyä vain muutamassa päivässä, henkilökohtaisella tasolla jopa muutamassa tunnissa. Viime viikolla mietin, mitä ostaisin kaupasta ja jaksanko tehdä teatteria. Tällä viikolla mietin, koska otan lapset pois päiväkodista, kuinka isosti eristäydyn kotiin ja mahtavatko ikääntyvät sukulaiset selvitä hengissä pandemiasta. Päiväkodin tätien silmissä näkyy pakokauhu ja vaiennettu toive siitä, ettei heidän enää tarvitsisi olla siellä töissä. Vai kuvittelenko vain? Joka tapauksessa kontrasti on aika iso.

Pelon lisäksi myös ihmisten voimakkuus näkyy. Meinasin kirjoittaa ensin, että ihmisten voimattomuus alkaa näkyä, mutta päätin valita sanani paremmin. Voimattomuuden sijaan olen nimittäin nähnyt todella paljon voimaa ihmisten teoissa ja sanoissa. Vaikka pintapuolisesti esimerkiksi monet sosiaalisen median kirjoitukset saattavat näyttää aika epätoivoisilta purkauksilta, niin siinä purkamisessahan se voima juuri piileekin. On voimaannuttavaa, kun ihmiset uskaltavat purkaa vitutustaan, pelkojaan ja ahdistustaan. Ihmiset uskaltavat puhua ja kirjoittaa tunteistaan ja jaksavat ehkä sitä kautta ymmärtää paremmin itseään ja muita.

Yhteiskuntamme ja jokaisen meistä yksilöinä kykyä empatiaan testataan nyt armottomasti. Olenkin leikkisästi verrannut tätä käsiin räjähtänyttä kriisiä sotatilaan ja peräänkuuluttanut sitä sodan jälkeen kuuluisaksi tehtyä ja Itsenäisyyspäivän juhlapuheissa niin usein ylistettyä ”talvisodan henkeä” ja ”talvisodan ihmettä”. Tämä kriisi lienee nyt eräänlainen sotakokemus meidän sukupolvellemme. Poikkeustila, jollaista emme ole nähneet. Siitä selviämiseen tarvitaan ihan erityisiä taitoja ja ihan erityistä asennetta. Meidän täytyy tukea toinen toisiamme ja lopettaa riitely. Ihmisiä tulee kuolemaan. Ei toki toivottavasti niin paljon kuin sodassa mutta kuitenkin. Monin tavoin maailma tulee heräämään ihan uudenlaiseen aamuun, kun tämä taistelu on ohi ja pöly laskeutuu. On tavallaan myös kiehtovaa nähdä, miten meidän globaali yhteiskuntamme tulee selviämään tästä kriisistä. Kykenemmekö me empatiaan?

Avainasemassa selviytymisessä ovat mielestäni myös luovan alan tekijät. Nyt jos koskaan kirjoittaminen tuntuu tärkeältä. Minä koen, että juuri nyt meidän täytyy sanoittaa ajatuksiamme ja yrittää kaikella älykkyydellämme ymmärtää näitä tapahtumia ja tapahtumien keskellä olevia ihmisiä. Minun aukikirjoitettu, ehkä vähän vajavainenkin kuvaus kokemuksestani voi avata ovia jollekin toiselle, joka on ehkä syvällä sisimmässään tuntenut ja kokenut jotain samanlaista, mutta ei ole saanut sitä sanoitetuksi itselleen ja muille. Ihan jokainen meistä voi kirjoittaa ja puhua sellaisista asioista, jotka auttavat selviytymään ja ymmärtämään maailmaa ja toista ihmistä. Näin me autamme ihmisiä oppimaan empatiaa, katsomaan maailmaa ja tätä tilannetta jonkun toisen ihmisen silmin.

Taiteen ikiaikainen tehtävä ihmisyyden peilinä ja empatian temppelinä nousee nyt arvoon arvaamattomaan, kun meidät pistetään minun elinaikani kovimpaan koetukseen. Kirjoitetaan siis. Ei pelkästään koronasta ja pandemiasta, vaan ihan kaikesta mitä ympärillämme tapahtuu. Niistä iloisista ja tärkeistä hetkistä, joita aina tapahtuu, vaikka ympärillä tapahtuisi mitä. Kirjoitetaan siitä, miten ihmiset auttavat toisiaan. Kirjoitetaan siitä, miten onnellisia olemme, vaikka ihan pienissä hetkissä. Kirjoitetaan.

Nyt istun itse aamutuimaan työpaikalla oman työpöytäni ääressä. Uhmasin maailmankaikkeutta, enkä jäänyt vielä etätöihin kotiin. Sen sijaan kirjoitan tässä nyt tunteitani auki ja yritän selviytyä. Katselen ikkunasta, kun lumi tuiskuaa valtavina pyörteinä pitkin pihaa, välillä alaspäin, välillä ylöspäin. Naapurin täti istuu kotitalonsa portailla, juo aamukahvia ja katselee seesteisen näköisenä taivaanrantaan. Sinne samaan kaihon hankikantoon omakin mieleni vetää.

Odotan seuraavaa kirjettäsi. Muista pestä käsiä vähintään 20 sekuntia. Välttele ihmiskontakteja, vihdoinkin ihan luvan kanssa (jes).

– Jussi

P.S. En kommentoinut mitenkään aiempia kirjeitäsi, mutta se johtui vain siitä, että mielessä pyöri nyt niin valtavasti kaikkea. Olin todella hurmioitunut tajunnanvirtana kirjoittamastasi tekstistä ja varsinkin prosessista.