Nytkö se jo alkoi

”Se, että uskon tämän olevan sinulle yhtä tärkeää kuin itsellenikin, merkitsee minulle paljon ja antaa rohkeutta tulevaan kirjoittamiseen.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 09.01.2020 klo 13:07

Ystäväni,

Pääsit yllättämään ensimmäisellä kirjeelläsi! Olin jotenkin aika varma, ettei tässä joululoman aikaan vielä kirjeenvaihtoa päästä aloittamaan. Alun perinhän suunnittelin itse aloittavani kirjoittamisen jo viime torstaina (koska torstait ovat sopimuksemme mukaan minun kirjoituspäiviäni) mutta saamattomuus ja kaiken muun nonsense-tekemisen mukatärkeys iskivät jälleen, enkä saanut aikaiseksi istua alas ja keskittyä kirjoittamiseen. Jotain sellaista ajattelin sinullekin käyvän tänä ensimmäisenä kirjoitusvuoromaanantainasi. Mutta osoitit luuloni vääriksi ja sisäinen pessimistini sai pitkän nenän. Kiitos siitä! Riemuitsen aina, kun universumi osoittaa ennakko-odotukseni vääriksi.

Et usko, miten iloiseksi tulin kirjeestäsi! Ensinnäkin sen takia, että kirjoittamalla heti ensimmäisenä mahdollisena maanantaina osoitit arvostavasi tätä yhteistä juttua. Se, että uskon tämän olevan sinulle yhtä tärkeää kuin itsellenikin, merkitsee minulle paljon ja antaa rohkeutta tulevaan kirjoittamiseen.
Toiseksi iloitsen siitä, että heti tuosta ensimmäisestä kirjeestäsi sain mahtavan inspiraatioryöpyn! Se taas todistaa jo heti alussa oikeaksi hypoteesini siitä, että kirjoittamiseen liittyvästä kirjeenvaihdosta saa synergiaetua omaan kirjoittamiseen. Tästä on hyvä aloittaa!

Kysyit mielipidettäni Ruusun nimi -kirjasta. Luin sen ensimmäisen kerran jo aika nuorena (olisinko ollut lukiossa tuolloin), ja olin siitä todella vaikuttunut. Aikuisiällä olen lukenut sen toistamiseen ja nähnyt siitä tehdyn elokuvan pari kertaa. Itse en yleensä ole dekkareiden ystävä mutta tässä nimenomaisessa teoksessa juuri tuo tapahtumapaikka ja -aika ovat niin hallitsevat ja mystiset, että en koe sen kuuluvan tiukasti tai ainakaan ainoastaan tähän lajityyppiin.

Huomasin kyllä tämän uuden sarjan ilmestymisen Yle Areenaan. Ensin innostuin ja meinasin klikata ensimmäisen jakson auki heti – mutta etusormi ei toiminutkaan odotetulla tavalla. Aloin miettiä, miksi en sitten halunnutkaan katsoa tätä sarjaa. Ja kyllä, syy oli siinä, etten halunnut pilata jo olemassa olevaa mielikuvaani Ruusun nimestä. Kirja on yksi parhaista kirjoista, joita olen lukenut, ja 1986 tehty elokuva onnistuu vangitsemaan kirjan tunnelman melko täydellisesti. Mitä uutta siihen voisi lisätä? Miksi siihen pitäisi yrittää lisätä jotain?
Voi olla, että uteliaisuuteni voittaa jossain vaiheessa tämän uudistusvastarintani mutta toistaiseksi pidän kiinni mielestäni ainoasta oikeasta Ruusun nimestä. Voithan toki yrittää saada minut muuttamaan mieltäni..?

Aloitin tuon heittämäsi kirjoitushaasteen ”runo kuolemasta jäljelle jäävän näkökulmasta” niin kuin tapanani on, kirjoittamalla ylös mieleeni tulevia asioita aiheesta. Arvaatko muuten, mikä on ensimmäinen mieleeni tullut runo kuolemasta? Eräs runo on nimittäin jäänyt todella vahvasti mieleeni sydäntäsärkevän lohduttomuutensa takia. Tämä kyseinen teos on tullut tietoisuuteeni elokuvasta Neljät häät ja yhdet hautajaiset. Tunnelman intensiivisyyteen ja ainakin runon muistiin jäämiseen vaikuttavat tietysti myös elokuvan tapahtumat ja audiovisuaalinen anti mutta en usko, että kukaan voi kiistää itse runon vaikuttavuutta omana itsenäisenä taideteoksenaan. Kyseessä on siis tietenkin W.H. Audenin Funeral blues.

Minulla oli siis esimerkki täydellisestä runosta, ja minun täytyi kirjoittaa oma runo samasta teemasta. Olin yhden ongelmani äärellä, jonka takia kirjoittaminen – tai mikä tahansa luominen – on niin vaikeaa: Joku on tehnyt tämän täydellisesti. Kuinka minä voisin pystyä samaan?
Kuinkahan tuosta itsensä muihin vertaamisesta pääsisi eroon? Siinähän ei nimittäin järjellä ajateltuna ole mitään mieltä. Ehkäpä tämän kirjeenvaihtoprojektin aikana opin vähän löystyttämään itselleni asettamiani kriteereitä. Pakkohan minun on; muuten en saa mitään aikaiseksi!

Niinpä.

Huomasin myös, miten vaikeaa on kirjoittaa aiheesta, johon itselläni ei tällä hetkellä ole kovin tiivistä tarttumapintaa. Luova kirjoittaminen on mielestäni vähän kuin näyttelemistä: On keskityttävä ja tunnettava oikeita tunteita (tai vähintäänkin täytyy muistaa, miltä oikeat tunteet tuntuvat), jotta niitä voi välittää. Niinpä tässä tällä hetkellä kohtalaisen seesteisenä soljuvassa elämässäni on vaikeaa löytää aikaa, jolloin voisi uppoutua tuntemaan surua, vihaa, syyllisyyttä, yksinäisyyttä ja mitä näitä kuolemaan liittyviä juttuja nyt onkaan. Toki mietin myös muunlaisia lähestymistapoja kuoleman käsittelyyn kuin ensimmäisenä mieleen tuleva ”olen niin surullinen, ettei elämä tunnu enää miltään ilman häntä” -tapa. Voihan runo kuolemasta olla myös vaikkapa välttelevä tai vähättelevä. Ja miksipä ei kuolemasta voisi kirjoittaa myös hauskaa ränttä-tänttä -runoa? Kaikkeahan voi.

Ja nyt ollaankin taas perusongelmani äärellä! On niin paljon, mitä voi! On niin paljon ideoita, aiheita ja lähestymistapoja! Minkä minä niistä valitsen!?
Viime vuosinahan olen ratkaissut ko. ongelman niin, etten ole tehnyt yhtään mitään. Mutta nyt siihen tulee muutos! Itsekritiikki pois! Pääasia on, että kirjoitan jotain!

Puolittaisia ajatuspätkiä luonnoslehtiöön

Tällainen pätkä syntyi, kun ajattelin kokeilla, kuinka minimalistisesti runon voi kirjoittaa (– vieläpä käyttämällä hauskaa/naiivia/banaalia ränttä-tänttä-poljentoa™, joka on siis kaikkea muuta kuin se, mitä alun perin ajattelin lähteä tavoittelemaan):


Kuolema tuli,
mukanaan vei
rakkaan ystävän,
minua ei.

Elämän tuli
toisesta sammui,
toisessa kytevän
kipinän vei.
Jäljellä hiillos,
tunteiden tuhka.
Lämpö on vielä
vaan valoa ei.

Käsin kirjoittaminen ja tämä oma vaikeuteni valita kaikista maailman asioista ilmenevät yhdessä niin, että minulla on vihkon sivuilla yleensä monta aloitusta ja ideaa. Joskus niistä tulee vain yksi runo, joskus taas monta erillistä. Paljastan tässä (uuden, uljaan itsekritiikittömyyteni nimissä) toisenkin luonnoksista muodostuneen runon:


Kuoliko Jumala kanssasi?
Ainakin valo on poissa.
Otitko värit mukaasi?
Näen vain harmaata kasvoissa.

Miksi veit tunteet mukanasi?
Jätit jälkeesi vain tyynen veden.
Imit minut kuiviin kuolemallasi.
Olisit jättänyt edes kyyneleen.


Tekisi mieleni kirjoittaa saatteeksi selittelyjä siitä, miksi kirjoitin juuri noin, miltä lopputulema omasta mielestäni vaikuttaa ja mitä olisin voinut tehdä toisin. Mutta ehkä on parempi vain jättää selittelyt sikseen. Ne olisivat kuitenkin vain oman työni vähättelyä. Ehkä tyydyn nyt vain iloitsemaan siitä, että kirjoitin jotain. Minä sain jotain aikaan!!!

Tuo talteen kirjoittamasi tarina kuulemastasi kertomuksesta oli todellakin – niin kuin kirjoitit – draamallinen! Siitä voisi kuvitella tehtävän näytelmän tai elokuvan. Miten mahtavaa, että elämä on täynnä tarinoita, isoja ja pieniä, kaikki kertomisen arvoisia, jotka vain odottavat ylös kirjoittamista!
Olin miettinyt jo valmiiksi muutamia aiheita haastaakseni sinut kirjoittamaan. Taidan jättää ne kuitenkin vielä muistikirjan uumeniin odottamaan tulevia kertoja. Nimittäin tässä tämänhetkisessä innostuksen puuskassani (mietittyäni monta päivää kuolemaan liittyviä asioita) haluan antaa sinulle tehtäväksi kirjoittaa runo elämänilosta. Nauti!

Nyt menen ruokkimaan kissan ja antamaan sille iltalääkket. Toivottavasti kirjoitat taas maanantaina! Odotan innolla!

Kirjekaverit kissa pöydällä
Kirjoittaminen on kuulemma yksinäistä puuhaa. En ole huomannut. Assistentti on lähes aina paikalla.

Annastiina

Ensimmäinen kirje

”Nyt kuitenkin nostin perseeni penkistä ja asetuin tähän kirjoituspöydän ääreen. Ihan vain sinua varten ja sinun ansiostasi.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 06.01.2020 klo 23:09

Rakas ystävä,

On maanantai ja lupasin kirjoittaa sinulle aina maanantaisin. Nyt on ensimmäinen kerta, kun kirjoitan ja tänään sattuu myös olemaan loppiainen ja joululomani viimeinen päivä. Ja koska on jo aika myöhä, kirjoitan lyhyesti. Vaikka emmehän sopineetkaan kyllä mitään siitä kuinka pitkästi pitäisi kirjoittaa. Pääasia, että kirjoittaa jotain.

Onneksi olimme kuitenkin sopineet tästä, sillä nyt sain kiskottua itseni ylös sohvalta, johon olin ehtinyt asettua mukavasti nauttimaan illan ihanasta hiljaisuudesta. Olin jo uppoutumassa Umberto Econ ”Ruusun nimi” -teoksesta tehtyyn kiehtovan tv-sarjan maailmaan ja heittäytymässä pimeälle keskiajalle, enkä varmasti taaskaan olisi kirjoittanut yhtään mitään. Nyt kuitenkin nostin perseeni penkistä ja asetuin tähän kirjoituspöydän ääreen. Ihan vain sinua varten ja sinun ansiostasi.
Viimekertaisen keskustelumme jälkeen kirjoittaminen ja aiheet ovat kyllä pyörineet entistä enemmän mielessä mutta lomakiireiden takia en ole vielä konkreettisesti kirjoittanut mitään. Maanantaithan olin ajatellut omistaa kirjoittamiselle eri muodoissaan – mutta loppiainen laskettakoon poikkeukseksi.

Terveisiä pohjoisen puhureista!

Käytin näköjään koko kirjeen alun selitelläkseni ihan vitusti sitä, miksi en ole kirjoittanut mitään taaskaan. Noh, tästä se paraneminen alkaa ja lupaan kirjoittaa nyt vielä jotain ihan oikeaakin.

Lomalla tuli keskusteltua monien ihmisten kanssa, joiden kanssa ei niin paljon pääse arkisin jutustelemaan ja erityisesti mieleen jäi eräs vanhemman ihmisen avioerokuvaus, jossa oli mielestäni varsin draamallinen tunnelma. Kirjaan sen nyt tähän ylös sellaisena kuin minä sen kuulin ja mielessäni näin. Nimet olen tietysti muuttanut.
 

Elämäni rakkaus

Tämä tapahtui neljäkymmentä vuotta sitten. Raili ja Eelis olivat olleet pitkään naimisissa ja heillä oli neljä lasta, joista vanhimmat olivat jo liki täysi-ikäisiä. Eelis oli ollut useamman päivän poissa. Työreissulla, joka mitä luultavimmin oli jatkunut ryyppyreissuna. Paskiaiseksi ja juopoksi Eelis oli osoittautunut jo kauan aikaa sitten.

Sinä aamupäivänä Raili tiskasi keittiössä, hän oli menossa iltavuoroon töihin ja lapset olivat koulussa. Raili kuuli eteisestä kolinaa, josta pystyi päättelemään isännän tulleen kotiin. Raili odotti kohta keittiöön marssivan viinalta tai ainakin vanhalta viinalta tuoksuvan miehenkaltaisen, mutta yllätyksekseen keittiöön astelikin selväpäinen ja hymyilevä Eelis.

Mies oli tullut kotiin kertomaan, että hän oli löytänyt uuden naisen, elämänsä rakkauden, johon hän oli täydellisen rakastunut ja jonka kanssa hän halusi naimisiin. Raili pudotti tiskiharjan kädestään, kuivasi kätensä keittiöliinaan ja komensi miehensä hakemaan auton tallista.

Raili ei halunnut olla kenenkään rakkauden esteenä, eikä avioerossa tarvinnut hänen puolestaan aikailla. Raili ja Eelis ajoivat viiimeisen yhteisen matkansa käräjäoikeuteen ja niin he pian olivat virallisesti vapaita toisistaan.

Mainittakoon, että Eelis ei päätynyt uusiin naimisiin tämän elämänsä rakkauden kanssa, mutta sen sijaan hänet kihlasi ja nai eräs syöjätär, jonka tossun alla turkiskauppiaana Eelis vietti lopun elämänsä. Raili puolestaan kohtasi muutamaa vuotta myöhemmin elämänsä miehen, Paavon, jonka kanssa hän eli susiparina elämänsä onnellisesti loppuun asti.

Sen pituinen se.


Mitä mieltä olet muuten Econ ”Ruusun nimi” -kirjasta? Oletko lukenut ja mitä pidit? Itse olen siitä aina jostain syystä pitänyt, mutta minulla onkin salainen perversio dekkareita kohtaan ja Eco kirjoittaa omansa niin genressä poikkeavaan maailmaan, että se kutkuttelee aivonystyröitä ihan erilaisella tavalla. Syystäkin klassikko, joka toimii myös näyttämöllä ja elokuvana, kuin myös näemmä tv-sarjana. Suosittelen, uusi sarja-adaptaatio löytyy Yle Areenasta.

Viimeksi tavatessamme puhuimme myös runoudesta ja laululyriikoista. Haluaisinkin näin kirjeeni päätteeksi heittää sinulle haasteen. Kirjoittaisitko minulle lyhyen runon, haluamallasi tyylillä. Näin synkkämielisenä ihmisenä toivoisin, että runossa käsittelisit jollain tavalla kuolemaa, niiden tai sen ihmisen näkökulmasta, joka jää jäljelle elämään toisen kuoltua.

Voi hyvin ja kirjoita pian takaisin. Ja kirjoita yleensäkin, kun sinäkin siitä niin pidät.

– Jussi