Ennen lomaa

”Asiat eivät paljon pääse ahdistamaan, kun katseensa voi aina kääntää aurinkoon.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 29.06.2020 klo. 21:34

Rakas ystävä,


No nytpäs jopas, että sitä on oikein maailmalle lähdetty! Se on oikein! Kyllä sitä on hyvä välillä kotoa poistuakin ja aionpa minäkin uskaltautua tässä kesäloman koittaessa ottaa muutaman askelen Rovaniemen rajojen ulkopuolelle. Ja kyllähän sitä tämän kulkurin taival suuntaa sitten myös sinne Savonmaan sydämeen.

Kirjeenvaihto on ollut mukavaa, mutta kyllä se vaan on pitkästä aikaa mukava nähdäkin sinua ihan kasvotusten. Pääsee puhumaan asioista ja parantamaan maailmaa ihan pitkän kaavan mukaan ja juomaan litratolkulla teetä. Mikä sen parempaa.

Eikö oo hieno? Kyllä täälläkin osataan kasveja kasvattaa…

Kiitos muuten huippuhyvistä runoista! En ollut tätä kollaasirunohaastetta bongannut aiemmin, mutta kieltämättä oli hauskoja ja pohdintoja herättäviäkin tuotoksia syntynyt muillakin kollaaseihinsa. Ja niin katosi kirjoittaja etsijänsielunsa aamuun.

Tällä erää olen kuitenkin kadottanut etsijänsieluni ylitöihin, joita puskin vielä näin iltamyöhään saakka työpaikan konttorilla. Kesäloma kun lähenee, niin pitää taas saada maailma valmiiksi ennen sitä. Mutta kyllä tämä tästä vielä vapaa-ajaksi muuttuu ja onneksi näistä iltahommista on nyttemmin tullut enemmän poikkeus kuin sääntö. Joskus on ollut toisinkin.

Alkukesä on kyllä piirtänyt kiinnostavia tulevaisuuskuvia mielenkiintoisista työhommista eteeni. Kerron niistä tarkemmin sitten, kun tulevat ajankohtaisemmiksi, mutta näillä näkymin sitä pääsee ainakin puhumaan empatiasta ja kuuntelemisesta ja ehkä vähän improvisaatiostakin ihmisille. Kaikki kolme ovat mieliaiheitani.

Kesä ja aurinko tuovat kyllä myös voimaa ja virtaa. Asiat eivät paljon pääse ahdistamaan, kun katseensa voi aina kääntää aurinkoon. Hyvin pienistäkin asioista saa iloa irti, kuten jäävedestä takapihalla tai jopa siivoushetkistä.

Jos osaat pelata tätä, niin kaipaan vinkkejä pelitaktiikoihin.

Paljon on tullut pelattua myös shakkia, tammea ja myllyä ja siksipä tehtäväsi peliohjeiden kirjoittamisesta tuntui varsin kutkuttavalta. Tässä on lopputulos:

YKSINKERTAINEN PELI

1. Kaksi pelaajaa asettaa kumpikin yhden pelinappulan pelilaudalle siten, että pelinappula peittää sille varatun paikan kokonaisuudessaan.
2. Arvotaan pelin aloittaja.
3. Pelaajat käyvät keskustelun arvomaailmastaan ja siitä miten hyvin ne kohtaavat toisensa. Tavoitteena on löytää yhteisymmärrys, jota noudattamalla molemmat pelinappulat voivat pysyä pelilaudalla ja elää sulassa sovussa keskenään.
4. Pelissä on vain voittajia. Muuten peliä on pelattu väärin.
5. Peli päättyy, kun molemmat pelaajat ovat piirun verran onnellisempia.

Ole hyvä. Siinä oli niin yksinkertainen peli, että se oli jopa antipeli. Poikani olisi varmasti keksinyt paljon eeppisemmät säännöt ja niihin olisi sisältynyt huikeita ninja-taisteluita ja zombieita ja robotteja, mutta minulta sait nyt tällaisen yksinkertaisen mutta toivoakseni elämänmakuisen pelin, johon voit haastaa kenet tahansa mukaan.

Tehtäväksi annan sinulle kirjoittaa huijauksen. Eli kirjoita kolme lyhyttä tarinaa, joista kaksi on totta tai ainakin todenperäisiä ja yksi silkkaa huijausta. Minä yritän sitten arvata mikä ei ole totta.

Hauskaa kesäviikkoa! Jään odottamaan kirjettäsi.


– Jussi

Maailma muuttuu

”Nyt jos koskaan kirjoittaminen tuntuu tärkeältä. Juuri nyt meidän täytyy sanoittaa ajatuksiamme ja yrittää kaikella älykkyydellämme ymmärtää näitä tapahtumia ja tapahtumien keskellä olevia ihmisiä.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 17.03.2020 klo 11:00

Rakas ystävä,

Yksipuolinen kirjeenvaihtosi päättyy tähän. Kiitos, kun olet jaksanut kirjoittaa vaikka itse jouduinkin jättämään yhden kirjeen väliin mukamuka kiireisiin vedoten. Nyt en kyllä oikein tiedä, mistä aloittaa, kun tuntuu, että edellisen kirjeen kirjoittamisen jälkeen maailma on muuttunut niin paljon. Välissä on ollut teatteriesityksen viimeistely ja ensi-ilta, jotka jo itsessään ottivat vähän liiankin koville meikäläisen työuupumuksesta toipumisen kannalta, mutta lisäksi kaikki maailman asiat on nyt peruttu pandemian vuoksi. Pelko perseessä eletään, hautaudutaan bunkkereihin ja kuunnellaan uusimpia uutisia radiosta. Milloin Suomi laitetaan kiinni? Suljetaanko koulut? Kaatuuko maailmantalous? Nostavatko nationalismi ja uskonto päätään entistä korkeammalle vai kasvaako sen sijaan globaali yhteishenki, joka yhdistää ihmiset ja kansakunnat? Empatiaa tässä ainakin nyt tarvitaan enemmän kuin vessapaperia.

Korona tuli ja kaikki teatteriesitykset on peruttu.

Pelko on välillä ihan käsin kosketeltavaa. Se näkyy ihmisten silmissä, ostokäyttäytymisessä ja jopa kävelytyylissä. Olin torstaina käymässä Helsingissä tapahtumassa, joka peruttiin korunatartuntojen vuoksi ja samana päivänä tuli hallituksen ensimmäinen tiedontanto, jossa määritettiin raamit mm. yli 500 hengen tapahtumien kiellolle. Oli hämmentävää huomata, miten eri tavalla ihmiset käyttäytyivät tai ainakin näyttivät käyttäytyvän uutisen jälkeen. Kävin kotona Riihimäellä tapaamassa äitiäni vaikka eihän siellä käytännössä muuta tehty kuin seurattiin uutisia hetki hetkeltä.

Oodissa oli tilaa miettiä juuri tulleita epidemia-uutisia.

On hämmentävää nähdä miten maailma muuttuu, kuin sormia napsauttamalla. Se, mikä oli eilen totta ei tänään enää olekaan. Maailmanjärjestys, johon olin niin tottunut ja turtunut voikin siis järkkyä vain muutamassa päivässä, henkilökohtaisella tasolla jopa muutamassa tunnissa. Viime viikolla mietin, mitä ostaisin kaupasta ja jaksanko tehdä teatteria. Tällä viikolla mietin, koska otan lapset pois päiväkodista, kuinka isosti eristäydyn kotiin ja mahtavatko ikääntyvät sukulaiset selvitä hengissä pandemiasta. Päiväkodin tätien silmissä näkyy pakokauhu ja vaiennettu toive siitä, ettei heidän enää tarvitsisi olla siellä töissä. Vai kuvittelenko vain? Joka tapauksessa kontrasti on aika iso.

Pelon lisäksi myös ihmisten voimakkuus näkyy. Meinasin kirjoittaa ensin, että ihmisten voimattomuus alkaa näkyä, mutta päätin valita sanani paremmin. Voimattomuuden sijaan olen nimittäin nähnyt todella paljon voimaa ihmisten teoissa ja sanoissa. Vaikka pintapuolisesti esimerkiksi monet sosiaalisen median kirjoitukset saattavat näyttää aika epätoivoisilta purkauksilta, niin siinä purkamisessahan se voima juuri piileekin. On voimaannuttavaa, kun ihmiset uskaltavat purkaa vitutustaan, pelkojaan ja ahdistustaan. Ihmiset uskaltavat puhua ja kirjoittaa tunteistaan ja jaksavat ehkä sitä kautta ymmärtää paremmin itseään ja muita.

Yhteiskuntamme ja jokaisen meistä yksilöinä kykyä empatiaan testataan nyt armottomasti. Olenkin leikkisästi verrannut tätä käsiin räjähtänyttä kriisiä sotatilaan ja peräänkuuluttanut sitä sodan jälkeen kuuluisaksi tehtyä ja Itsenäisyyspäivän juhlapuheissa niin usein ylistettyä ”talvisodan henkeä” ja ”talvisodan ihmettä”. Tämä kriisi lienee nyt eräänlainen sotakokemus meidän sukupolvellemme. Poikkeustila, jollaista emme ole nähneet. Siitä selviämiseen tarvitaan ihan erityisiä taitoja ja ihan erityistä asennetta. Meidän täytyy tukea toinen toisiamme ja lopettaa riitely. Ihmisiä tulee kuolemaan. Ei toki toivottavasti niin paljon kuin sodassa mutta kuitenkin. Monin tavoin maailma tulee heräämään ihan uudenlaiseen aamuun, kun tämä taistelu on ohi ja pöly laskeutuu. On tavallaan myös kiehtovaa nähdä, miten meidän globaali yhteiskuntamme tulee selviämään tästä kriisistä. Kykenemmekö me empatiaan?

Avainasemassa selviytymisessä ovat mielestäni myös luovan alan tekijät. Nyt jos koskaan kirjoittaminen tuntuu tärkeältä. Minä koen, että juuri nyt meidän täytyy sanoittaa ajatuksiamme ja yrittää kaikella älykkyydellämme ymmärtää näitä tapahtumia ja tapahtumien keskellä olevia ihmisiä. Minun aukikirjoitettu, ehkä vähän vajavainenkin kuvaus kokemuksestani voi avata ovia jollekin toiselle, joka on ehkä syvällä sisimmässään tuntenut ja kokenut jotain samanlaista, mutta ei ole saanut sitä sanoitetuksi itselleen ja muille. Ihan jokainen meistä voi kirjoittaa ja puhua sellaisista asioista, jotka auttavat selviytymään ja ymmärtämään maailmaa ja toista ihmistä. Näin me autamme ihmisiä oppimaan empatiaa, katsomaan maailmaa ja tätä tilannetta jonkun toisen ihmisen silmin.

Taiteen ikiaikainen tehtävä ihmisyyden peilinä ja empatian temppelinä nousee nyt arvoon arvaamattomaan, kun meidät pistetään minun elinaikani kovimpaan koetukseen. Kirjoitetaan siis. Ei pelkästään koronasta ja pandemiasta, vaan ihan kaikesta mitä ympärillämme tapahtuu. Niistä iloisista ja tärkeistä hetkistä, joita aina tapahtuu, vaikka ympärillä tapahtuisi mitä. Kirjoitetaan siitä, miten ihmiset auttavat toisiaan. Kirjoitetaan siitä, miten onnellisia olemme, vaikka ihan pienissä hetkissä. Kirjoitetaan.

Nyt istun itse aamutuimaan työpaikalla oman työpöytäni ääressä. Uhmasin maailmankaikkeutta, enkä jäänyt vielä etätöihin kotiin. Sen sijaan kirjoitan tässä nyt tunteitani auki ja yritän selviytyä. Katselen ikkunasta, kun lumi tuiskuaa valtavina pyörteinä pitkin pihaa, välillä alaspäin, välillä ylöspäin. Naapurin täti istuu kotitalonsa portailla, juo aamukahvia ja katselee seesteisen näköisenä taivaanrantaan. Sinne samaan kaihon hankikantoon omakin mieleni vetää.

Odotan seuraavaa kirjettäsi. Muista pestä käsiä vähintään 20 sekuntia. Välttele ihmiskontakteja, vihdoinkin ihan luvan kanssa (jes).

– Jussi

P.S. En kommentoinut mitenkään aiempia kirjeitäsi, mutta se johtui vain siitä, että mielessä pyöri nyt niin valtavasti kaikkea. Olin todella hurmioitunut tajunnanvirtana kirjoittamastasi tekstistä ja varsinkin prosessista.

Luovuuden lukkoja

”Ennen tämän lukkiutumisen alkua tunsin silloin tällöin lähes ruumiillista tarvetta kirjoittaa tai maalata – luoda!”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 08.02.2020 klo 02:16

Ystäväni,

Kiitos kirjeestäsi. Se herätti ajatuksia.
Sinuhe, egyptiläinen on itsellenikin tärkeä kirja, se pääsee kyllä helposti viiden parhaan lukemani kirjan joukkoon. Riipaisevaa on ihmisen yksinäisyys; sinun, Sinuhen, minunkin. Liekö sellaista ihmistä olemassakaan, jossa ei Sinuhe eläisi, ei eläisi valtava yksinäisyys? Voiko kukaan ihminen todella ymmärtää toista ihmistä?

Olen jatkanut tällä viikolla vanhojen päiväkirjojeni lukemista ja itsereflektiota. Yksi suuri teema, joka nousi esiin parikymppisen Annastiinan kirjoituksista, on juuri yksinäisyys. Olen ollut varsinkin lapsena ja nuorena hyvin ujo, ja ihmisille puhuminen on ollut minulle hankalaa. Hyvin harvoin elämässäni olen kokenut kuuluvani johonkin joukkoon. (Ja nekin pari huteraa kertaa ovat tapahtuneet viimeisten kymmenen vuoden sisällä.)

Silloin, kun vielä kirjoitin, päiväkirja oli minulle puuttuva sydänystävä. Se tarjosi mahdollisuuden purkaa ajatuksia ja ikään kuin keskustella itseni kanssa. Toki minulla on aina ollut myös ystäviä – harvoja mutta hyviä. Silti jostain syystä olen kokenut, etten voi tai osaa täysin vapaasti kertoa kaikkea yhdellekään ihmiselle. Enkä nyt tarkoita, että minulla olisi jokin Ihmeellinen Suuri Salaisuus, jota ei voi kertoa kenellekään! Mutta ihan tavallisissa asioissa, annastiina-asioissa, olen kokenut, että joko minua ei jakseta kuunnella tai sitten minua ei ymmärretä. Päiväkirja on aina ottanut vastaan kaiken, mitä olen sinne syytänyt, oli se sitten kuinka typerää, noloa, monimutkaista tai hitaasti kerrottua tahansa.

 ”Täytynee kirjoittaa päiväkirjaa niin kauan kunnes joskus löydän ihmisen, jolle voisin kaikesta puhua…” Annastiina, 20v.

Sain ensimmäisen päiväkirjani kymmenvuotissyntymäpäivälahjaksi. Meni melkein vuosi ennen kuin aloitin sen kirjoittamisen mutta sen jälkeen kirjoitinkin päiväkirjaa parikymmentä vuotta. Joskus kirjoitin lähes joka päivä, toisinaan taas saattoi mennä viikkoja, kuukausiakin välissä. Pikku hiljaa välejä alkoi olla enemmän ja nyt huomaan, etten ole kirjoittanut moneen, ehkä lähemmäs kymmeneen, vuoteen.

Päiväkirjojani yli kymmenen vuoden ajalta

Kirjoittamisen loppuminen ei johdu siitä, että olisin löytänyt ihmisen, ”jolle voisin kaikesta puhua”. Olen yrittänyt miettiä, mikä sai minut lopettamaan mutta en ole löytänyt yhtä ainoaa vastausta. Joka tapauksessa tähän jonkinlaiseen luovuuslukkoon sisältyy myös lukemisen loppuminen, piirtämisen ja maalaamisen loppuminen sekä musiikin kuuntelun loppuminen. Ennen tämän lukkiutumisen alkua tunsin silloin tällöin lähes ruumiillista tarvetta kirjoittaa tai maalata – luoda! Saatoin maata tuntikausia lattialla ja vain kuunnella musiikkia, antaa sen liikuttaa minua. Nykyään, silloin harvoin, kun tulee sellainen olo, että voisin kuunnella musiikkia, katselen levyvalikoimaa kymmenen minuuttia, enkä löydä mitään, mitä oikeasti haluaisin kuunnella. En ole maalannut – satunnaisia pieniä luonnoksia lukuun ottamatta – kymmeneen vuoteen! Kirjoittamiseni on rajoittunut koulutehtäviin sekä pariin opistoaikana tehtyyn tekstiin sekä niihin onnettomiin TeaK:in ennakkotehtäviin, joista toissa kirjeessä kerroin.

Minulla on ikävä tuota luovuutta! Mitä sille on tapahtunut?

No, tässä kirjeprojektissahan sitä luovuutta herätellään… Tuntuu vain olevan niin kovin vaikeaa taas. Pyysin sinulta jälleen vuorokauden lisäaikaa, koska tajusin tuijottavani torstain ja perjantain välisenä yönä väsynein silmin tietokoneen ruutua. Olin saanut aikaan sanat ”Kiitos kirjeestäsi”, en muuta. Päätin nukkua yön ja aloittaa heti aamusta levännein silmin ja ajatuksin. Kuinka ollakaan, päivä oli täynnä ”aivan pakollisia” tehtäviä ja kotitöitä, enkä ”millään ehtinyt” kirjoittaa koko päivänä. Vasta illalla aloin kirjoittaa, pakon ajamana: Toista vuorokautta lisäaikaa en kyllä pyydä!

Kysyit tunteiden ja empatian käyttämisestä kirjoittamisessa. Minä koen, että kaikki luovat asiat saavat alkunsa tunteista. Omalla kohdallani ainakin näin on. Olen tehnyt parhaat maalaukseni ja parhaat runoni juuri sellaisina hetkinä, kun olen kokenut tarvetta luoda, saada jokin tunne tai minua vaivaava asia pois päästäni. (Vai sydämestäni..? Sielustani? Mistä ne tunteet oikein tulevat?) Taisin jossain kirjeessäni jo kirjoittaakin, että runon kirjoittaminen muistuttaa mielestäni näyttelemistä. On tunnettava se asia, mitä haluaa tuoda ilmi. Jos kirjoitan vaikkapa surusta, niin minun on upottava ainakin hetkeksi suruun, jotta muistaisin, miltä se tuntuu. Sieltä tunteesta käsin sitten kirjoitan – tai näyttelen. Mikäli tätä empatiaa ei ole niin silloinhan kirjoitan vain siitä, minkä tiedän surusta, ei sitä, mitä tunnen. Siinä on iso ero, minkä ainakin näyttelijäntyössä huomaa selvästi. Itse arvostan tunteen aitoutta. Yleensä, jos olen tyytymätön johonkin tekstiini, vika löytyy juuri tunteesta, tai siis sen puuttumisesta.

Omalla tavallaan hupaisaa tämä meidän erilaisuus: Sinä olet tuhonnut hurjan määrän omia tekstejäsi, minä taas säilytän aarteinani kaikkea tekemääni, jopa pikkulappusia, joihin olen kirjoittanut vaikka vain kaksi sanaa, tai piirustuksen alkua, vain muutamaa viivaa! Sinä kirjoitat nopeasti ja luotat enterin voimaan eli koet helpottavana asiana (tai ainakin hyväksyt) sen, ettei kirjoitusta voi enää lähettämisen jälkeen muokata. Minä taas hankaan ja säädän ja korjailen viimeiseen asti ja pelkään sitä hetkeä, kun on pakko painaa ”lähetä”. Minä myös luen jo lähettämiäni kirjeitä ja bongailen niissä olevia virheitä!

Jonkinlaista armollisuutta itseäni kohtaan voisin kyllä yrittää kehittää. Esimerkiksi nyt, kun kello on yli kaksi yöllä, ja en millään keksi tähän inspiroivaa ja keskustelevaa lopetusta, niin siitä ei tarvitse stressaantua vaan voin ehkä vain kirjoittaa, että:

vaikka itselläni kirjoittaminen takkuileekin, odotan silti jälleen innolla sinun kirjettäsi. Toivottavasti sinun kirjeesi etenee liukkaammin kuin tämä… (Taisin käyttää tämän kirjoittamiseen kuutisen tuntia. Siihen mahtuu paljon seiniin tuijottelua!)

Annastiina

Huijarisyndroomaa ja uusia haasteita

”Oli kiinnostavaa huomata, miten samoja ajatuksia liikkuu luovan alan ja taiteen lisäksi niin akateemisessa maailmassa, yrittäjien piirissä kuin urheilijoidenkin joukossa.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 21.01.2020 klo 1:29

Rakas ystävä,


Olen niin ylpeä! Sinusta, minusta, meistä. On ihanaa lukea edellisessä kirjeessä lähettämiäsi runoja ja nyt novelliasi. Olen todella otettu siitä, että juuri minä saan niitä lukea. Varsinkin kun tiedän kokemuksesta, miten pelottavaa niiden kirjoittaminen ja lähettäminen voi olla ja on. Sitä kun paljastaa itsestään aina jotain kirjoittaessaan vaikka fiktiota kirjoittasikin, ja se jos mikä on suuri luottamuksen osoitus vastaanottajaa kohtaan.

Kirjekaverit Jussi Olavi Jokinen
Tässä olen hiihtohississä ja esitän, ettei pelota yhtään

Olen myös todella onnellinen, että todella kirjoitit tuon novellin. Kirjeesi alkupuolella jo hetken pelkäsin, että luistat tehtävästä, mutta ah, mikä onni olikaan, kun kirjeen lopussa odottikin iloinen yllätys. Ja jälleen, sait lyötyä minut ihan ällikällä. Ajatukseni tehtävää laatiessa oli itse asiassa ihan erilainen ja olisin ehkä itse kirjoittanut novellin tylsästi jonkun ulkopuolisen silmin. Jonkun joka katsoo ja tarkkailee eläintä. Mutta totta kai sinä kirjoitit jotain paljon parempaa, jotain missä tämä oman elämänsä gepardi on niin lähellä lukijaa. Toisaalta en ole yhtään yllättynyt, että sinä pystyit siihen, koska tiedän, että sinulla on ihan mielettömän vahva ymmärrys eläimistä ja ainakin minun näkökulmastani ihan ainutlaatuinen suhde eläimiin ja luontoon ylipäätään. Ymmärrät ja osaat eläimiä ja se näkyi myös tekstissä. Minusta oli ihan mahtavaa päästä hetkeksi kissan pään sisään katsomaan maailmaa näkökulmasta, joka on itselleni muuten hyvin vieras. Eikä fiilis ollut ollenkaan niin satukirjamainen, kuin ehkä kirjeesi mukaan ennalta pelkäsit.

Luonnon ja eläinten lisäksi analysoit ja havainnoit muuten ihailtavan täsmällisesti myös omia tuntemuksiasi nyt ja menneisyydessä luovaan työskentelyyn liittyen. Kuulisin ja lukisin siitä mielellläni vielä lisääkin, koska uskon, että tässä ollaan loppujen lopuksi jonkin varsin universaalin ja yleisen asian äärellä.

Häpeä ja siitä juontuva pelko lukitsee meidän luovuutemme niin helposti. Ja tavalla tai toisella se saattaa kahlita meistä siis aika isonkin osan. Näin ainakin omiin ajatuksiini peilaten vedän suoria tulkintoja sanoistasi. Epävarmuuden takana on yleensä pelko häpeään joutumisesta. Jos ”totuus” paljastuisi niin kaikki nauraisivat tietäessään miten huono oikeasti olenkaan. Hus pois, sellaiset ajatukset!

Kävin muuten tällä viikolla puhumassa eräässä tilaisuudessa empatiasta ja vuorovaikutuksesta, ja tilaisuuden kärkenä oli juurikin huijarisyndrooma, josta mekin olemme aiemmin keskustelleet ja jonka piiriin luullakseni nuo sinunkin kirjeessä kuvailemasi ”oireet” hyvinkin kuuluvat. Sen otannan perusteella kyseessä on kyllä hyvin yleinen ongelma ja siitä on syytä puhua ja kirjoittaa mahdollisimman paljon. Vertaistarinoiden kautta sitä ehkä itse kukanenkin sitten huomaa, että ihan tavallisiahan tässä ollaan. En sen kummemmin ruodi tilaisuudessa käytyjä keskusteluja, mutta oli kiinnostavaa huomata, miten samoja ajatuksia liikkuu luovan alan ja taiteen lisäksi niin akateemisessa maailmassa, yrittäjien piirissä kuin urheilijoidenkin joukossa.

Aika hurjan lupauksen ja sitoumuksen olemmekin tässä siis tehneet. Taistelemme omia aika syvällä olevia tunteita ja pelkoja vastaan. Onneksi tiedän, että voin luottaa sinuun, eikä minun tarvitse pelätä tuomiota saati sen vilpillisyyttä, päinvastoin. Tässähän ollaan yhteisellä matkalla kohti parempaa versiota omasta itsestään.

Tilaisuudessa puhuimme myös armosta ja ennen kaikkea armollisuudesta itseänsä kohtaan. Aionkin nyt olla esimerkillisen armollinen itselleni. Tunnustan syntini eli sen, etten ole toteuttanut antamaasi tehtävää. Mielipidekirjoitus on ihan mielettömän hyvä tehtävä, ja olen miettinyt moneen otteeseen, että niitä pitäisi kirjoittaa paljon enemmän.

Ylipäätään ihmisten, jotka pitävät esimerkiksi empatiaa, ihmisarvoja ja tasavertaisuutta tärkeinä asioina, pitäisi kirjoittaa julkisesti paljon enemmän. Varsinkin paikallisesti ja paikallislehdissä tai jossain sen tyyppisillä areenoilla. Ja lupaan vielä toteuttaa tuon tehtävän ja ihan oikeasti lähettää sen ainakin tyrkylle johonkin lehteen.

Kirjekaverit Jussi Olavi Jokinen Pyhätunturissa
Terveisiä Lapista ja Pyhätunturista!

Perusteluni tehtävän tämänkertaiselle tekemättömyydelle on kuitenkin onneksi kirjoittaminen. Kuten sinulle eräässä viestissä mainitsinkin, niin otin itselleni haasteeksi kirjoittaa Teatterikorkeakoulun dramaturgian ja näytelmän kirjoittamisen koulutusohjelman pääsykokeiden ennakkotehtävät. Olenkin hyvin ylpeä siitä, että tässä on nyt parin päivän aikana syntynyt jo 9 sivua näytelmätekstiä ja pari lyhyempää kirjoitelmaa muun muassa siitä, miksi haluaisin opiskella.

Ehkä tämä tempaus syntyi osittain siitä mainitsemastasi mielekkyyden ja tarpeellisuuden kaipuusta. Minullakin on aina ollut suuret luulot itsestäni ja ehkä ripauksen verran vähemmän sitä itsekritiikkiä. Ystävät ovat kuvailleet minua epärealistiseksi optimistiksi ja olen aika ylpeä siitä.

Päämäärät ovat kuitenkin minulle tosi tärkeitä ja ne motivoivat tekemään kaikenlaista. Tällä kertaa kokeilen tätä tosin osittain ihan vain seikkailumielellä, mutta pistän kyllä hakemuksen sisään ja pelaan oikeilla panoksilla. Tuleepahan haastettua itseään tässä. Laitan noita tekstejä sinulle vähän myöhemmin tällä viikolla luettavaksi ja kommentoitavaksi. Deadline on perjantaina.

Kirjeeni tulee perille taas reippaasti tiistain puolella mutta jostain syystä tämä yöaika inspiroi minua kirjoittamaan enemmän kuin päivä. Päivällä on liikaa kaikkea muuta aina. Yöllä koko muu maailma on hiljaa ja minä saan kirjoittaa rauhassa.

Jään odottamaan innolla seuraavaa kirjettäsi. Soitellaan myös tällä viikolla ja jutellaan.

– Jussi