Oikeita ja vääriä ajatuksia

”Olen aina pelännyt avata suuni, koska pelkään vastaukseni olevan väärä.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 17.04.2020 klo 12:47

Ystäväni,

Kiitos! Mikä syvällinen pläjäys tuo kirjeesi olikaan! Sanat ovat todentotta mielenkiintoisia. Ja mitä enemmän kuhunkin sanaan keskittyy ja uppoaa, sitä enemmän siitä löytää merkityksiä. Sana ei ole vain sana. Ajattele, kuinka paljon me viestimme ihan tavallisessa keskustelussa. Jokaisen sanan alla on etymologian rakentama jalusta ja sillä kiipeilevät kulttuurin, yhteiskunnan sekä sanojan itsensä luomat tarkoitukset, eleet, oletukset ja odotukset. Kuinka me ikinä voimme ymmärtää toisiamme?

Minua kiehtoo esittämäsi ajatus siitä, että jokaisen elämä on täydellinen riippumatta siitä, millainen se on. Niin kuin kirjoitit: Asia, joka on täynnä, on täydellinen. Sitähän se sana tarkoittaa. Tämän ajatuksen mukaan elämä täydellistyy vasta silloin, kun se päättyy. Olet onnistunut elämässä vasta kun kuolet; olet silloin suorittanut elämän. Tämä antaakin mielenkiintoisen perspektiivin käynnissä olevaan elämään. Tässä ajatusleikissä en suosittele tavoittelemaan täydellisyyttä. Mutta ehkä tällainen ajatus saa elämän tuntumaan vähemmän vakavalta. Täydellisyyden perässä ei kannata juosta vaan pikemminkin kannattaa keskittyä olemaan tyytyväinen olemassa oleviin asioihin. Jos ei huomaa tätä hetkeä, niin eikö silloin juuri tuhlaa elämäänsä tavoittelemalla täydellisyyttä, ajamalla takaa kuolemaa? Jos taas ajatellaan elämän täydellisyyden olevan kulloisenkin elämän hetken täynnä oloa, eli siis että elämä on joka hetki eläjälleen täynnä sellaista sisältöä, että hän ei kaipaa siihen mitään muuta, pääsemme silti samaan lopputulokseen: Elämän täydellisyys tarkoittaa tähän hetkeen keskittymistä. Jos tavoittelee jotain, se tarkoittaa sitä, että elämässä on sen jonkun mentävä aukko, eli siitä puuttuu jotain. Jos elämästä puuttuu jotain, silloin elämä ei ole täydellistä.  

Täydellinen kaveri

Olen nyt virallisesti myöhässä kirjeen lähettämisessä. Nyt on jo perjantai. Olen taas koko torstaipäivän kierrellyt tietokonetta kuin se entinen kissa kuumaa puuroa ja todistellut itselleni, että ehdin kyllä kirjoittaa tämän kirjeen vielä illalla… ihan viimeisillä hetkillä ennen nukkumaanmenoa… tai jos oikein koville ottaa, niin ehtiihän sen vielä aamullakin… En tiedä, miksi tämä on nyt taas niin kovin vaikeaa. Tai no, jos nyt oikein alkaa syventyä aiheeseen, niin ehkä tässä on kyse alemmuudentunteesta.

Tuo edellinen kirjeesi oli jotenkin sellainen, että vanha tunne siitä, etten ole kovin älykäs, nosti taas päätään. Pelkään, etten osaa vastata yhtä fiksusti, ja sitten näet, että en oikeasti tajua mistään mitään. Minun sisuksissani on sellainen perustason (väärä) ajatus, että asioihin on olemassa vain kaksi vastausta: oikea ja väärä. Olen aina pelännyt avata suuni, koska pelkään vastaukseni olevan väärä. Vasta yliopistossa opiskellessani aloin pikku hiljaa tajuta, että ”vastaukset”, joita opiskelijat luennoilla heittelivät huolettomasti ilmaan, olivat arveluita, pohdintoja, mielipiteitä, eivätkä välttämättä lainkaan oikeita vastauksia. Edes yliopiston lehtorit eivät aina olleet oikeassa. Hekin ovat vain ihmisiä, ja ihmisillä on mielipiteitä, jotka eivät välttämättä ole absoluuttisia totuuksia. (Mikä edes on ”absoluuttinen totuus”..?) Ymmärrän siis, että maailma on täynnä harmaan sävyjä mustan ja valkoisen lisäksi mutta silti – vaikka tuosta yliopistoaikaisesta oivalluksesta on jo parikymmentä vuotta – väärän vastauksen pelko kummittelee minussa ja tulee silloin tällöin esiin.

Jännää, miten jotkin asiat tökkivät traumoja esiin, kun taas toisinaan sitä vain porskuttaa menemään muistamatta mitään alemmuus- tai muitakaan kompleksejaan. Ehkä tuo kirjoituksesi ulkopuolisuuden tunteesta kolahti minuun niin tuttuna tyhjyytenä, että nyt jollain tasolla mietin, kuten sinäkin kirjoituksessasi, olenko huonompi muita, kun en osaa olla heidän kaltaisensa.

Mutta hei, eikö ole niin, että tämä erillisyyden tunne ja tyhjyys on toisaalta myös täydellisyyttä; se on täynnä kysymyksiä ja ihmettelyä. Ilman niitä ihminen ei opi eikä mene eteenpäin, vai mitä?

Oppimisesta ja eteenpäin menemisestä puheen ollen… Kaikessa ei kai tarvitse edetä. Joistain asioista voi aikuisenakin nautiskella aivan samaan tapaan kuin lapsenakin.
Rakastin lapsena kevään kurakeleissä läträämistä! Vietin pitkiä aikoja rakentaen tielle muodostuneisiin vesilammikkoihin puroja ja katsellen kuraveden marmorikuvioita, kun vesi pyöri kivien ympärillä ja veti mukaansa hienoja maa-aineksia. Tämä asia ei ole muuttunut vuosien varrella mihinkään. En edelleenkään voi vastustaa purojen tekoa – vaikka siinä kastuu kengät ja housunlahkeet tahriutuvat kuraan. Kuinka ihana tapa ottaa välimatkaa aikuisten maailman ajatuksiin ja ongelmiin!

Kirjoittaminen on ollut menneellä viikolla lähes täysin katkolla (lukuun ottamatta joitain tulevaan blogiini liittyviä hahmotelmia). Tässä sinulle kuitenkin haiku kuralätäköstä, ole hyvä.

kuralätäkön
kauniit marmoripyörteet
palaan lapsuuteen

Toivon sinun viikkoosi energiaa ja onnea (kaikissa sanan tarkoituksissa).


Annastiina

P.S. Kirjoittaisitko sinäkin haikun?

Inspiraation pyörteissä

”Olen ollut niin innoissani, että unet ovat jääneet monena yönä vähäisiksi aivojen surratessa ylikierroksilla.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 21.02.2020 klo 01:11

Ystäväni,

Olen saanut tällä viikolla hyvää vahvistusta omiin suunnitelmiini ja omaan tekemiseeni sekä hyviä vinkkejä itseni johtamiseen eli ryhtymiseen ja aikaan saamiseen. Olen käynyt tässä parin kuukauden aikana kaupungin järjestämässä yrittäjävalmennuksessa, koska olen jo jonkin aikaa mietiskellyt, olisiko yrittäjänä toimiminen sopiva ratkaisu minulle jossain vaiheessa. Viime kerralla eli tiistaina luennon aiheena oli itsensä johtaminen, mikä onkin yrittäjälle tärkeä taito. Lainasin myös aiheeseen liittyvän kirjan Aikaansaamisen taika (Satu Pihlaja), jota olen nyt lukenut saaden paljon ahaa -elämyksiä. Kerronpa pari juttua, jotka olen tajunnut.

Kirjoittamisen aloittaminen on minulle vaikeaa lähes aina, niin kuin tässä kirjeenvaihdon aikana on tullut useasti ilmi. Minulla on yleensä mielikuva, että kirjoittaminen on ainoastaan kirjoittamista; että minun pitäisi vain osata istua koneen ääreen ja kirjoittaa kulloinenkin asia ylös ja valmiiksi: Niinhän fiksut kirjoittajat tekevät. Olen potenut huonoa omatuntoa siitä, että istun ”tekemättä mitään”, vain pyöritellen ajatuksia ja ideoita – eli en saa mitään aikaan! No, vaadittiin näköjään Satu Pihlaja kertomaan minulle, että hei tyhmeliini, ajattelutyö on yksi olennainen osa kirjoitusprosessia, kuten on myös tiedon haku. Ajatus siitä, että minulla on lupa ajatella ja lukea ja luonnostella, on todella vapauttava ja helpottava. En siis enää tuhlaa aikaa mietiskelyyn, pohtimiseen, vaikutteiden hakuun ja ideointiin vaan mietiskelen, pohdin, haen vaikutteita ja ideoin, koska se on osa kirjoitustyötä! Hurraa!

Toinen asia, josta Pihlaja kirjassaan kirjoitti ja josta uskon olevan apua omalle aikaansaamiselleni, on tavoitteiden asettaminen. Minulla on ollut tapana haahuilla ja luottaa inspiraatioon aikaansaavana voimana. Mutta onhan se ihan järjellä ajateltuna hieman epävarma työskentelytapa, että ”minä kirjoitan sitten joskus, kun tulee sellainen fiilis”. Usein tällä tavalla työskentely jää viime hetkille, eikä se enää ole deadlinen hönkiessä niskaan edes nautittavaa, vaikka lähtökohtaisesti kirjoittamisesta tykkäänkin. Pontimena kirjoittamiselle toimii silloin vain se deadline, ei inspiraatio.

Otetaan esimerkiksi tämä meidän kirjeenvaihtomme. Entäpä jos heti saatuani kirjeesi kirjoitan ylös tavoitteeni, joka on tietenkin ”Lähetän valmiin kirjeen Jussille torstaina klo. 22.” Sen jälkeen kirjoitan välitavoitteet, jotka ovat tässä tapauksessa jotain tämän suuntaista:
1.”Tiistaina luen Jussin kirjeen ajatuksella, ja kirjoitan ylös ensimmäisinä mieleen tulevat ajatukset sekä kirjeestä että (mahdollisesta) annetusta tehtävästä.”
2.”Keskiviikkona käytän kaksi tuntia aikaa tehtävän ideointiin ja kirjoittamiseen.”
3.”Torstaina käytän kolme tuntia tehtävän viimeistelyyn ja kirjeen kirjoittamiseen.”
Tähän kun lisätään kellonajat niin, että ne sopivat omaan kalenteriin ja sen lisäksi vielä noudatetaan tätä aikaan saatua suunnitelmaa, niin uskoisinpa, että homma hoituu kivuttomammin kuin haahuilumetodilla. (Toki aikatauluun täytyy jättää varaa inhimillisiin muutoksiin ja mahdolliseen viimehetken paniikkiin.)

Ylös kirjoitetut tavoitteet tekevät tehtävästä konkreettisen. Välitavoitteet pilkkovat tehtävän pienempiin osiin, jolloin kokonaisuus ei tunnu liian suurelta ja lannistavalta. Ja aina, kun saavuttaa välitavoitteen, siitä saa hyvän mielen ja onnistumisen kokemuksen, jolloin seuraavaa tehtävää tulee lähestyttyä todennäköisesti positiivisimmin ajatuksin kuin, jos kirjoittamiskokemus olisi ollut pelkkää stressiä ja viime hetken panikointia.
Sinulle, entisenä yrittäjänä, tämä kaikki saattaa olla selvää kauraa ja perussettiä mutta itselleni tämä ajatus sai aikaan sen klassisen hehkulampun syttymisen ajatuskuplassani.
(Tämä toimii ehkä parhaiten pitkäkestoisissa ja suurissa tehtävissä mutta koska itselleni pientenkin projektien aikaansaaminen on joskus hyvin haasteellista, aion käyttää tätä metodia kaikessa!)

Ja vielä yksi suuri oivallus: Nämä asiat olisivat todennäköisesti jääneet tajuamatta, jos istuisin yksin kotona. Ulos lähteminen, ihmisten kanssa puhuminen, lukeminen: ne ovat kaikki tajuntaa laajentavia mahdollisuuksia! Itselläni tämä meinaa helposti unohtua, kun olen luonteeltani hieman erakoituva ja viihdyn parhaiten kotona keskustellen lähinnä kissani kanssa. (Aslan on kyllä hyvä keskustelukumppani mutta täytyy myöntää, että meidän keskustelumme kiertävät aika pientä rataa, enkä aina voi olla absoluuttisen varma, mitä ”kur” ja ”marmau” kulloinkin tarkoittavat…)

Juttukaveri

Tässä yhteydessä onkin luontevaa jälleen kiittää sinua. Tämä kirjeenvaihto on loistavaa ajatusten vaihtoa, joka saa ajattelemaan asioita eri kulmista. Myös sinulta tuleva kannustus ja positiivinen palaute tuntuvat todella hyvältä ja innostavat jatkamaan kirjoittamista. Ne aina korvan takana vaanivat häpeän tunne ja naurunalaiseksi joutumisen pelko pysyvät näillä lääkkeillä melko hiljaisina.

Nyt siis selvästi puhaltaa kevättuuli, jonka kantamana olen saanut kirjoitettua lupaamani rästitehtävänkin! Tosin saatoin käsitellä tehtävänantoa hieman löysähkösti. En nimittäin kirjoittanut vastinetta millekään tietylle kouluikäisenä tekemälleni tekstille. Sen sijaan minusta tuntui luontevalta kirjoittaa laulu 14- vuotiaalle Annastiinalle. Pääsin kirjoittaessani jopa hentoiseen flow –tilaan ja kuulin päässäni melodian, johon kirjoitin sanat. En valitettavasti tähän hätään saanut Juha Tapiota laulamaan tätä sinulle mutta lähetän nyt sitten pelkän tekstin.

Hei, pieni,
kenestä tänään tykkäät?


Hei, pieni, ei sun tarvitse pelätä pimeää!
Olet turvassa vaikka aina itse et sitä nää.
Ei niitä Kingin ihmissusia
ole muualla kuin kirjoissa,
vaikka uskoitkin kuulevas takaasi askeleet.


Koulumatkan metsäpolku,
aina siitä selvisit.
Olat ylös, katse alas, älä vilkuile sivuille!
Kävele vain nopeasti, kunnes pääset perille.


Hei, pieni, ei sun tarvitse pelätä elämää!
Sä saat erehtyä, eikä sen tarvitse hävettää.
Sulla on voimaa paljon enemmän,
kuin mitä itse ymmärrät
vaikka joskus arki varmasti pelottaa.


Koulupihan huutomyrsky,
aina siitä selvisit.
Olat ylös, katse alas, älä vilkuile sivuille!
Kävele vain nopeasti, kunnes pääset perille.


Eivät kaikki maailman ihmiset
katso sua kun sä kävelet
mutta kunpa katsoisit itseäsi niin kuin minä katson nyt.


Katsoisit peiliin etkä pysähtyisi lasipintaan.
Katsoisit silmien taa, katsoisit syvälle rintaan.
Olet kaunis kyllä mutta näet kai:
ulkonäkö on pettävää pintaa vain.
Tärkein näkyy vaikka laittaisit silmät kii.


Hei, pieni, kenestä tänään tykkäät?

Samalla tuulenpuuskalla saat toisenkin tehtävän suoritettuna! Tämä nimenomainen tehtävä oli muuten juuri sitä, mitä tässä vaiheessa blogini suunnittelua tarvitsin! Pakotit minut miettimään blogini kokonaisideaa, ja tehtävän deadline asetti tavoitteen, jota ilman olisin taas päätynyt haahuilemaan ties kuinka pitkäksi aikaa.
Tulevan blogini nimi on Orvokin oma. Laitan liitteeksi kolme kuvaa, jotka toivottavasti kertovat jotain blogini ideasta ja tunnelmasta. (Kuvista vain yksi on uusi, eilen otettu. Loput kaksi ovat viime kesältä. Jos olisin ottanut kaikki kuvat nyt talvella, tunnelmasta olisi jäänyt puuttumaan jotain todella oleellista.)

Ja mitä tulee esiin nostamaasi kysymykseen ”taistelusta ja mielipiteistä” (mikä olisi muuten loistava otsikko esseelle tai vaikkapa kirjalle!), ymmärrän kyllä ystäväsi mielipiteen ”Oppimisen ylistyksen” arvostuksesta. Itse arvostan taistolaislauluja monestakin syystä mutta ystäväsi on oikeassa siinä, että monessakaan niistä ei tarjota ratkaisua ongelmiin vaan päädytään julistamaan ”meidän puolen” mielipidettä. No, taistolaislaulut ovat oman aikansa tuote. Niitä ei varmaankaan ensisijaisesti tehty sovittelemaan vaan nimenomaan nostamaan esiin epäkohtia ja nostattamaan yhteishenkeä, jotta jaksettaisiin taistella vääryyttä vastaan.

Oman mielipiteen muodostaminen on todella tärkeää mutta mitä jyrkempiä mielipiteitä asetetaan vastakkain, sitä tärkeämpää olisi myös nähdä harmaan sävyjä. Uskon, että toisen ymmärtämisellä saadaan aikaan parempia tuloksia kuin vastakkainasettelulla. Julistamisella ja provokaatiolla saadaan aikaan vain vastareaktioita, jotka vain vahvistavat eriäviä mielipiteitä. Toivoisin, että nykyään mielipiteet voitaisi perustaa faktatietoon eikä tunteeseen tai siihen, mitä isi tai kaveri tai se kivannäköinen tyyppi telkkarissa sanoo. Nykyisessä informaatiotulvassa oikean tiedon löytäminen vain on kovin vaikeaa.

Huh, aikamoinen ajatusten ja oivallusten – ja tekemisen – viikko on takana! Olen ollut niin innoissani, että yöunet ovat jääneet monena yönä vähäisiksi aivojen surratessa ylikierroksilla. Ehkä huomenna keskityn pitkästä aikaa johonkin aivan muuhun kuin kirjoittamiseen. Keittiön siivous kuulostaa itse asiassa hyvin leppoisalta hommalta, jossa aivot saisivat levätä…

Toivottavasti tästä kirjeestä tihkui sinullekin vähän lisäinnostusta ja energiaa. Kivaa viikkoa!

Annastiina