Pauli Frederik Hellsten

”Pakottamalla syntyy rutiini ja rutiini mahdollistaa vapauden.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 16.11.2020 klo. 23:44

Rakas ystävä,

Hienoinen sadismini selvästi kannatti. Kiitos kirjeestäsi ja aavikoiden tuulessa leijuvan rakkauden tarinasta. Kyllä minä taas arvasin, että jotain hyvää ja kaunista sieltä syntyy, kun vähän haastetta heittää kehiin. Eikä tuo teksti niin kauas edes alkuperäisestä lauseesta heittänyt. Tyylillisesti ehkä vähän liian syntiseltä tuntui paikka paikoin, mutta maantiede ja jopa loppusanat osuivat varsin hyvin kohdalleen.

Antamani lause oli nimittäin sattumanvarainen poiminta raamatusta. Olisikohan ollu Tuomarien kirjasta. Alkuperäinen tarina taitaa edetä kyllä vähän eri suuntaan ja erilaisilla henkilöhahmoilla kuin sinun tarinassasi. Mutta pidin tästä sinun tulkinnasta enemmän.

lumiukko vuoden takaa kirjekaverit
Vuoden vanha kuva ystävästäni lumiukosta. Hän ei ole vielä palannut kesälomaltaan.

Kiitos taas myös kirjoitustehtävästä. Nämä ovat alkaneet tuntua kerta toisensa jälkeen mukavammilta toteuttaa. Pakottamalla syntyy rutiini ja rutiini mahdollistaa vapauden. Niinpä aloin nyttenkin maalailemaan vain pensselillä sinne tänne ja sieltä se ilmestyi sanoina paperille tämä Pauli Frederik Hellsten, josta olit niin utelias kuulemaan.

Nytpä sitten tiedät minkälainen mies on kyseessä:

PAULI FREDERIK HELLSTEN

Hei Leena,

Terveisiä täältä Tampereelta. Ollaan tässä muutama yö ja minä kirjoitan nyt, kun lupasin. Niin se vaan on, että sinun veljes on nyt oikea rokkitähti. Sanovat, että tämä ei ole vielä mitään ja että ollaan vaan tämmönen jokamiesluokan humppabändi, mutta kyllä tämä pohjoisen pojasta tuntuu ihan suuren maailman meiningiltä.

Olen päässyt hyvin tutuiksi näiden soittajien kanssa. Jutut luistaa, eikä matkustaminenkaan tunnu niin raskaalta, kun kaikilla piisaa tarinoita kerrottavana. On nämä välillä aika kovia ottamaan viinaa, mutta tuntuu ettei se nyt sentään ihan liiallisuuksiin mene. Ainakaan suurimmalla osalla.

Ja on meillä vaan aikamoinen keikkabussin kuskikin tässä porukassa. Sinun pitäisi tavata se. Olisit varmaan ihan lääpällään, kun sillä on pitkä pikimusta tukka ja leuka leveä kuin ladon ovi. Sen nimi on Hellsten. Se on jotain hotellinomistajien vanhaa sukua, mutta kuulemma karannut 16-vuotiaana kotoaan ja sillä tiellä on vieläkin.

Koko nimi on Pauli Frederik Hellsten. En kyllä yleensä usko puoliakaan sen jutuista, sen verran suulas mies tuntuu olevan. Mutta mukava se on ja rehellinen aina kun on tosiasioista kyse. Sitä taustaansa se tuntuu vähän häpeävän, kun ei täällä kukaan muu niin rikkaan suvun vesoja taida olla. Sen takia se niitä juttuja keksii.

Tässä yhtenä päivänä se sanoi olevansa oikeasti hylätty orpolapsi, joka poimittiin pienenä Aurajoesta talteen, kun se kellui siellä puisesta kaljakorista tehdyllä lautalla. Ja ihan mahdoton se on huulta heittämään muutenkin. Minä oon monena iltana istunut pitkään sille kaverina, kun se ajaa. Pidän sitä hereillä ja kuuntelen sen juttuja. Ja olen minä kertonut sille omianikin. Se on utelias mies ja haluaa kuulla kaikkea, varsinkin pohjoisesta se on kiinnostunut. Ehdotti se, että minä puhuisin meille kiertueen sinne pohjoiseen, että pääsisi ihan kunnolla tutustumaan paikkaan.

Olen minä sille sinustakin kertonut, mutta ei se ole sen enempää kehdannut kysellä vaikka selvästi kiinnostunut olikin. Että olepa hyvä vaan, täällä minä valmistelen sulle naimakauppaa rikkaan perijän kanssa. Vaikka et sinä varmaan sitä enää huoli, kun minä sulle näin siitä kirjoitan. Sinä haluat aina ite päättää, etkä suostu toisten ehdotuksiin, komentelusta puhumattakaan.

Mutta minä kyllä uskon, että tämä Hellsteeni on oikeasti hyvä mies. Yhtenä yönä minä satuin heräämään, kun tultiin perille seuraavaan keikkapitäjään ja minä puolella korvalla kuulin ja toista silmää raottamalla näin, että se rukoili iteksensä, kun luuli ettei kukaan kuule eikä näe sitä. Tuskinpa se mikään varsinainen uskovainen on, mutta en minä semmoisesta niin huolikaan. Sehän on jokaisen oma asia miten sitä uskoaan harjoittaa. Mutta kerronpa vaan ihan tiedokses, että ei näissä muusikkopiireissä kaikki mitään juoponretkuja ole. Ainakin joukosta löytyy tämä Pauli Frederik Hellsten. Autonkuljettaja ja Varsinais-Suomen faaraon hylätty poikalapsi. Kuten se itse sanoo.

Mutta minäpä lopetan nyt tämän kirjeen, että ehdin viedä sen postiin ennen sulkemisaikaa, että saan ostettua postimerkin. Pidä varas, jos tullaan kiertueelle kotikulmille. Kerro terveisiä vanhuksille. Minä kirjoitan taas.

Veljesi, Pekka

Minä odotan täällä kovasti talvea. Viime päivät ollaan oltu jo siinä hilkulla, että pysytään pakkasen puolella, mikä on jo edistystä sitä edeltäneeseen lämpöaaltoon. Saisi pärähtää päälle jo se kunnon talvi ja voisipa sitä luntakin rojauttaa taivaalta. Loppuisi märässä rämpiminen ja kolean kostea kylmyys.

Kirjoitapa sinä nyt seuraavaksi jotain kaunista talvesta. Tyyli on ihan vapaa, mutta kirjoita niinkuin kyseessä olisi vanha ystävä, jonka kotiinpaluuta odotetaan innolla.

Jään odottamaan taas kirjettäsi. Hauskaa viikkoa!

– Jussi

Sukellus menneeseen

Minun on kohdattava historiani ja menneisyyteni, jotta voisin ymmärtää nykyisyyteni ja elää tulevaisuuteni.

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 09.11.2020 klo. 23:29

Rakas ystävä,

Kiitos kirjeestäsi. Olipa jännittävä (taas) huomata miten eri tavalla kirjoitustehtävän voi tulkita. Itse en ajatellut ollenkaan sellaisia elämän tärkeitä hetkiä, tuollaisia kirjeessä kuvaamiasi merkkipaaluja. Täysin ymmärrettävää siis, että ajatuksesi veivät juuri siihen suuntaan, enhän ollut kovin täsmällinen tehtävänannossani.

Kaunis on pohjolan talven tunteja kestävä auringonlasku

Tehtävä ehkä kuitenkin kumpusi omista ajatuksistani, jotka ovat viime aikoina viipyilleet, ihan tarkoituksellakin, menneissä ajoissa ja muistoissa, joiden uskon vaikuttavan siihen miten asioita tänä päivänä katson. Olen yrittänyt löytää muistini syövereistä ihan pieniäkin hetkiä, tilanteita, joissa olen esimerkiksi katsonut itseäni jonkun toisen silmin ja se on vaikuttanut siihen, miten minä olen alkanut katsoa itseäni ja ajatella itsestäni.

Jotkin hetket ovat saaneet minut tuomitsemaan itseni, jotkin ehkä kompensoimaan omia negatiivisia tunteitani. Jotkin ovat vahvistaneet minua ja saaneet minut tuntemaan itseni hyväksi ja hyväksytyksi.

On minusta kiinnostava ajatus, että lähes kaikki kokemamme asiat ja hetket ovat tallessa muistimme syövereissä, vaikka suurinta osaa emme niistä kykene aktiivisesti muistamaan. Joitain hetkiä huomaan jopa tarkoituksella unohtaneeni, koska ne ovat pelottaneet tai satuttaneet minua. Nyt olen yrittänyt päästä yhteyteen erityisesti lapsuuden hetkieni kanssa. Olen yrittänyt muistaa ja muistella niitä hetkiä löytääkseni sieltä avaimia nykypäivän itseni kanssa toimimiseen.

Eräs minulle tärkeä ihminen antoi minulle jo kauan sitten elämänohjeen ”Historiassa on avain tulevaisuuteen” ja päivä päivältä ymmärrän tuota ohjetta paremmin. Aiemmin olen ajatellut sitä yleisemmällä ja yhteiskunnallisemmalla tasolla, sellaisena kuvittelen sen myös minulle annetun, mutta nyttemmin olen alkanu pohtimaan sitä myös henkilökohtaisella tasolla. Minun on kohdattava historiani ja menneisyyteni, jotta voisin ymmärtää nykyisyyteni ja elää tulevaisuuteni.

Kaunis on pohjolan matalalta loistava valo

Kiitos myös tämänkertaisesta tehtävänannosta. Se tuntui aluksi jotenkin hankalalta. En osannut valita, mistä minuutista kirjoittaisin. Tuntui siltä, että olisi tärkeä kertoa jostain sellaisesta minuutista, jolla on jokin merkitys. Miksi kirjoitan juuri tästä minuutista?

Lähdin liikkeelle jostain paljon yksinkertaisemmasta, eräästä omasta muistosta ja hetkestä, jossa minuuteilla on merkitystä mutta eksyin muistostani ihan erilaiseen seikkailuun ja löysin mielestäni ihan kiinnostavan päähenkilön tarinalleni. Minulle tuli jopa tunne, että tässä voisi olla alku jollekin suurelle seikkailulle.

Mutta tässäpä tämä minuuttitarina nyt on:

TÄNÄ KESÄNÄ AION OPETELLA SUKELTAMAAN

Hyppäsin laiturilta veteen ja sukelsin pinnan alle. En ole kovin hyvä sukeltaja, mutta avasin silmäni. Vesi oli tietysti hieman sameaa, mutta järvivedeksi yllättävän kirkasta. Ensimmäiset viisitoista sekuntia pystyin pidättämään hengitystä hyvin. Pikkuveli on niin paljon parempi sukeltamaan kuin minä. Hapuilin ympärilleni. Kirkkaassa vedessä pelotti vähän. Jos vaikka joku kala ui vastaan. Toiset viisitoista sekuntia teki jo vähän tiukkaa. En kuitenkaan halunnut nousta heti pintaan. Minulle naurettaisiin, jos en pystyisi olemaan pinnan alla pidempään. Sukelsin ihan pohjaan ja katsoin lähietäisyydeltä hiekkaa, jonka seasta pilkisti näkinkengän ruskea pinta. Se näytti minulle kieltä. Seuraavat viisitoista sekuntia tuntuivat jo vähän helpommalta, mutta tiesin myös, etten kestäisi enää pitkään. Pelko ja ahdistus hiipi rintaani. Keuhkot ehkä kestäisivät, mutta pää ei. Näin kuinka joku toinen hyppäsi laiturilta ja aiheutti kuplamyrskyn pinnan alla. Uin vähän kauemmas, etten vain jäisi alle jos joku vielä hyppäisi. Vedenalainen maisema tummuu mitä kauemmas ja syvemmälle järvelle katson. Menetän hetkeksi ajantajuni. En tiedä kauanko olen ollut pinnan alla. Tuntuu ikuisuudelta, vaikken varmaan ole ollut sukelluksissa vielä minuuttiakaan. Sitten ohitseni ui yhtäkkiä jotain tummaa. Se on jokin karvainen. Ehkä jokin eläin. Säikähdän sitä ja alan hapuilla käsilläni. Näen sivusilmällä eläimen uivan kohti ulappaa, syvemmälle veteen. En saa vartaloani ja raajojani kunnolla hallintaan. Happi alkaa loppua. Haluaisin uida eläimen perään ja nähdä mihin se on menossa, mutta en pysty uimaan. Tuntuu kuin se kutsuisi minua mukaan seikkailuun. Ehkä kuvittelen, mutta minusta tuntuu kuin se pysähtyisi katsomaan minua. Kuin se odottaisi minun seuraavan sitä. Se haluaisi näyttää minulle jotain. Mutta minun on noustava pintaan. Minun on saatava happea. Ponnistan varpaillani pohjan hiekasta. Varpaani osuu rikkinäisen näkinkengän reunaan ja se tekee kipeää. Ponnistan itseni kohti pintaa ja näen auringon valon. Matka pohjasta tuntuu kestävän ikuisuuden, vaikka matkaa ei ole kuin pari metriä. Haluaisin jo avata suuni, hengittää. Puhallan ilmaa pois keuhkoista helpottaakseni oloani. Sitten pintajännite rikkoutuu, tunnen kasvoillani viileän tuulen. Avaan suuni ja vedän keuhkoni täyteen raitista ilmaa. Kuulen etäisenä toisten lasten huudot laiturilta, mutta katseeni kiinnittyy ulapalle. Hengitän raskaasti ja nautin jokaisesta hengenvedosta kelluen pää pinnalla ja muu vartalo veden alla. Samalla tunnen kuitenkin suurta halua ja houkutusta sukeltaa uudestaan, paljon pidempään ja kauemmas. Haluan nähdä mihin minua yritettiin houkutella ja pystyisinkö lähtemään siihen seikkailuun. Aion palata vielä illalla tänne sukeltamaan. Aion harjoitella sitten kun on rauhallista, mutta ei vielä täysin pimeää. Ehkä se eläin vielä ui minun luokseni ja pääsen seuraamaan sitä. Jos ei tänään, niin huomenna. Tai sitä seuraavana iltana. Tänä kesänä aion opetella sukeltamaan.


Kirjoitapa sinä seuraavaksi tarina, joka alkaa sanoilla: ”Meillä on sekä olkia että muuta rehua aaseillemme, niin myös leipää ja viiniä minulle itselleni ja palvelijattarellesi ja nuorelle miehelle, joka on palvelijasi kanssa, niin ettei meiltä mitään puutu.” Hah, siinäpä sinulle haastetta!

Jään odottamaan kirjettäsi. Hauskaa viikkoa!

– Jussi