Ilmasto- ja muita ahdistuksia

”Luulin hetken katsovani kuvaa jostain dystopiaelokuvasta, kunnes heti Tajusin, että tämä on meidän elämäämme nyt – ja tästä lähtien aina.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 9.10.2020 klo. 20:25

Ystäväni,

Huh, kun on ollut muutama päivä melkoista kiirusta! Nyt on ensimmäinen hetki, kun pystyn (ja jaksan) keskittyä tämän kirjeen ja tehtävän kirjoittamiseen. Eilen illalla en onnistunut pitämään ajatuksia ja silmiä auki paria riviä pitempään, ja tänään olin puutarhatöissä Suonenjoella alkuiltaan asti.

Viime päivinä harvinainen lepohetki

Keskiviikkona oli minun ensimmäinen kuvauspäiväni tv-sarjassa. Kuvaukset kestivät iltakymmeneen saakka. Niin myöhään ei olisi mennyt enää junia tai busseja Pieksämäelle, joten jouduin tekemään kuvausreissuni autolla. Olin kotimatkalla niin väsynyt, että en uskaltanut ajaa pimeällä rajoitusten sallimia nopeuksia vaan köröttelin kahdeksaakymppiä melkein koko matkan ja pidin paljon taukoja. Olin kotona vasta puoli neljältä aamulla ja yhdeksältä menin reippaana opettamaan draamaa. No, nuorena sitä jaksaa, nukutaan sitten haudassa ja muita klisheitä.

Tällä kaverilla ei juurikaan ole stressiä

Tiedätkö sellaisen tunteen, kun joskus vain yhtäkkiä Tajuaa jonkun asian isolla teellä? Minulle kävi niin, että näin lehtikuvan Sauli Niinistöstä maakuntavierailulla. Kyseessä oli aivan perinteinen pönötyskuva mutta presidentillä sekä tietysti muillakin kuvissa olevilla maakunnan pääjehuilla oli kasvoillaan hengityssuojain. Luulin hetken katsovani kuvaa 12 apinasta tai jostain muusta dystopiaelokuvasta, kunnes heti Tajusin, että tämä on meidän elämäämme nyt – ja tästä lähtien aina.

Pieni itkuhan siinä sitten tirahti. Miten käy halausten? Miten käy kahvittelujen? Miten käy luottamuksen, kun kuka tahansa missä tahansa voi olla viruksen kantaja? Ymmärtävätkö ihmiset toisiaan vielä huonommin nyt, kun puolet kasvoista on peitetty? Hukkuuko maailma käytettyihin kasvomaskeihin? Pilaantuvatko vedet (kaikkien muiden paskojen lisäksi) käsidesistä?

Koronavalaistumisen lisäksi olen viime aikoina ahdistunut myös maailman luonnon ja ilmaston tilasta. Tämä on minulle siis lähes pysyvä olotila. Tällä viikolla kuitenkin luin jälleen uudesta laajasta-alaisesta meren saastumisesta johtuvasta vesieläinten ja -eliöiden joukkokuolemasta Venäjällä sekä satojen erimaalaisten tutkijoiden allekirjoittamasta artikkelista, jossa ilmaistaan suuri huoli peruuttamattomasta tuhosta, jonka ihmisen toimet ovat aiheuttaneet ja tulevat aiheuttamaan.

Ihmiskuntaan mahtuu niin paljon ihmisiä, että en usko minkään asian – positiivisen tai negatiivisen – saavan kaikkia ihmisiä samanmielisiksi. Luulisi, että maailman tuhoutuminen olisi tarpeeksi omakohtainen asia jokaiselle mutta ei. Emme halua ihmiskuntana tehdä mitään elinympäristömme säilyttämiseksi. Haluamme, että meillä tässä hetkessä on rahaa, valtaa ja mainetta. Ja Porsche. Tai no, ainakin haluamme elämän, johon olemme tottuneet. Saavutetuista eduista ei haluta luopua. Tulevaisuushan ei ole vielä täällä, miksi siitä siis pitäisi huolehtia!

Anteeksi ahdistuksen jakamisesta. Mutta ollaanhan me tästä ennenkin puhuttu. Ehkä kestät vielä tämän verran. Sitä paitsi kirje loppuu kuitenkin kivasti kirjoitustehtävään. Jee.

Annoitpa taa aika mielenkiintoisen tehtävän. Epäjärjestyksessä kirjoittaminen on minulle kyllä jokseenkin tuttua, koska kirjoitan monesti runoja niin, että aloitan jostain keskeltä ja tarinan kehittyessä kirjoitan vuorotellen kaikkia säkeistöjä. En kuitenkaan koskaan ole kirjoittanut mitään lopusta alkuun, kuten nyt pyysit minua tekemään.

Mutta nyt kirjoitin!


Jooga

Tänään on lauantai eikä minulla ole mitään sovittua tekemistä. Istun valkoisella sohvallani katsellen ikkunasta ulos. Silmäni alkavat painua kiinni ja kehooni valuu ihana lämpö. Mutta yhtäkkiä silmäni avautuvat ja sydämeni alkaa hakata.

Olen loistava noudattamaan aikatauluja ja organisointikykyni on suorastaan kadehdittavan hyvä. Silti minua vaivaa tunne siitä, että olen myöhässä jostain. Kaivan Guccin laukusta siihen sävymaailmaltaan sopivan päivyrin. Kalenterissa lukee: ”Rentoutusjooga 15:00”! Nyt on kiire!

Vaihdan vaatteet ja juoksen autoon. Pyyhin uudesta joogapaidastani auton kyljestä tarttuneen pölyn, vilkaisen nopeasti peiliin – kelpaa – ja kaasutan matkaan. Pysäköin autoni kaupungin laitamilla metsän vieressä olevalle parkkipaikalle, jossa on jo kaikkien muiden kurssilaisten autot ja juoksen polulle. Saavun juuri ajoissa metsäaukiolle, jossa joogatunti poikkeuksellisesti sovittiin pidettäväksi.

Tunti alkaa minuutilleen kolmelta – kuinka tyydyttävää – tutuilla liikkeillä, jotka rentouttavat ja tuovat liikkuvuutta tukilihaksiin. Taivutan ylävartaloani vasemmalle, käsiäni ylös ja hengitän syvään metsän tuoksua.

Yhtäkkiä pysähdyn. Katson ympärilleni. Muu ryhmä kyyköttää maassa epämukavan näköisessä asennossa tehden liikettä, jonka on tarkoitus saada mieli irti stressistä ja syyllisyydestä. Mieleni valtaa vapauden kaipuu, ja mitään ajattelematta juoksen voimakkaana metsään läpi oksien ja yli kivien ja pysähdyn vasta hiekalle järven rantaan. Joogapaitani on repaleina ja kengätkin olivat jääneet metsään.

Eikä sillä ollut mitään väliä.   

Ergonomia…


Kirjoita minulle ensi kirjeeseen runo toivosta. Kiitos jo etukäteen.

Kivaa viikonloppua!

-Annastiina