Työmatkalla

”Tällä hetkellä olen tilassa, jota kai klassisesti kuvaillaan sanoilla ”väsynyt, mutta onnellinen”.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 6.10.2020 klo: 00:34

Rakas ystävä,

Aloitan siteeraamalla Eino Leinoa. Tämä kuvastaa jotenkin mielentilaani pidemmältä ajalta, mutta hieman myös tällä hetkellä.

Upposi mereen unteni kukkivat kunnaat.
Mies olen köyhä: kalliit on laulujen lunnaat.
Kaikkeni annoin, hetken ma heilua jaksoin,
haavehen kullat mieleni murheella maksoin.


Uupunut olen, ah, sydänjuurihin saakka!
Liikako lienee pantukin paatinen taakka?
Tai olen niitä, joilla on tahto, ei voima?
Voittoni tyhjä, työn tulos tuntoni soima
.

Eino Leino: Elegia

No tällä hetkellä olen kyllä enemmän tilassa, jota kai klassisesti kuvaillaan sanoilla ”väsynyt, mutta onnellinen”. Olen nimittäin Limingassa ja tarkemmin sanottuna Limingan Taidekoulussa.

Pari aittaa Limingassa

En ole ehtinyt, muistanut, hoksannut tätä sinulle hehkuttaa matkan varrella, mutta minulle tarjoutui siis ihana tilaisuus ottaa pieni irtiotto päivätöistä ja lähteä viikoksi opettamaan tänne tänä syksynä alkaneen teatterilinjan opiskelijoille impron perusteita ja työkaluja.

Tänään käynnistettiin viikko käymällä syvällisesti impron perusteita ja mentaalisia merivirtoja läpi. Päivä huipentui, kun lähdimme vielä illemmalla pyörähtämään Oulussa improjameissa, jotka meille tarjosi Oulun ylioppilasteatteri. Täällä sitä nyt sitten ollaan aikamoisissa improfiiliksissä pitkän koronatauon jälkeen.

Revontulet Limingassa


ALA-KAKKOLA
VANHIN LEHMÄ KATEISSA

Kylän vanhin lehmä on julistettu kadonneeksi Kyhnävällä, Ala-Kakkolan kylässä.
Koska lehmä on hyvin arvokas, pyydetään kaikki näköhavainnot ilmoittamaan suoraan Kyhnävän nimismiehelle. Varoitettakoon myös alueella eläjiä siitä, että lehmä on sangen vaarallisen luontoinen, kun sillä on käynnissä tällainen juoksuaika. Silminnäkijöiden havaintoihin perustuen tiedetään, että lehmä, Ulpukka nimeltään, on särkenyt aitauksensa, uinut Kakkolajoen yli ja liikkunut siitä kohti etelää, lähemmäs Nurmelan tilan peltoalueita. Niinikään silminnäkijöiden havaintojen mukaan jo pian eläkkeelle lypsykarjatehtävistä siirtymässä oleva Ulpukka olisi alkanut elää seudun metsissä hirvipariskunnan kanssa. Tätä tietoa nimismiehen kanslia ei kuitenkaan ole vahvistanut.
Ulpukan etsinnät jatkuvat parhaillaan ja etsintäpartiot haravoivat Ala-Kakkolan ja Ylä-Kakkolan rajaseutua, jotta rotunauta saataisiin palautettua takaisin omille kotilaitumilleen odottelemaan rauhallisia eläkepäiviä. Mutta kerrankos sitä lehmäkin irtioton viimeisinä työpäivinään ottaa.

Vähän pelottava kissa Limingassa


Kokeilepa sinä seuraavaksi kirjoittaa lyhyt tarina siten, että aloitat tarinan viimeisestä lauseesta ja jatkat lause kerrallaan taaksepäin aina tarinan ensimmäiseen lauseeseen asti.

Jäänpä odottamaan kirjettäsi. Hauskaa viikkoa!

– Jussi

Lomalle laskeutumista

”Mitä sitä ihmiset yleensä tekevät, kun niillä on lomaa?”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastina
Päiväys: 14.07.2020 klo. 10:04

Rakas ystävä,


Pahoittelut, mutta olen lomamoodissa ja motivaatio mihinkään muuhun, kuin sohvalla pötköttelyyn tuntuu olevan hukassa.

Vietin tuossa mahtavan viikonlopun mökkeillen improajista koostuvan ystäväporukan kanssa. Meillä oli jälleennäkeminen, eräänlainen luokkakokous sen porukan kanssa, joiden kanssa on tunnettu siitä lähtien, kun 2017 perustettiin Suomen Improvisaatioteatterit ry ja Kaamos-improfestivaali. Ihan kaikki nyt eivät tietysti päässeet mukaan, mutta hyvä oli meininki.

Terveisiä Kittilästä!

On se aina mahtavaa, kun pääsee viettämään aikaa täysin samanhenkisten ihmisten kanssa, pöljäilemään ja improilemaan ihan täysillä niissä arjen pikku hetkissä. Improihmisten kanssa olen ennenkin kokenut sen välittömyyden ja hyväksymisen ja heittäytymisen. Improihmisten kesken on yleensä myös uskomattoman helppo tutustua ja tulla ystäviksi, koska kaikki pyrkivät elämässään opettelemaan kuuntelua ja läsnäoloa, toisten tarjousten hyväksymistä ja kaverin auttamista. Näissä piireissä kyllä useimmiten voimaantuu ihan täysillä.

Näissä tunnelmissa minä nyt kelluskelen täällä ja yritän tajuta, että minulla on nyt ihan oikeasti tällaista palkallista vapaa-aikaa käsissäni monta viikkoa. Mitä sitä ihmiset yleensä tekevät, kun niillä on lomaa?

Viime kesänä pääsin jo harjoittelemaan tätä lomailu-konseptia, mutta kyllä tässä selvästi painaa vielä vanha rooli kesäteatterin tekijänä ja yrittäjänä päälle, kun tuntuu vähän väärältä ja kielletyltä olla tällä lailla tekemättä yhtään mitään töitä kesällä. Mutta kyllä tämä siis ihan parasta ja terveyden kannalta todella tarpeellista on.

Presidenttikisan suhteen en näemmä sitten ihan hakoteillä ollut kuitenkaan, vaikka lankesinkin ansaan. Saat kertoa Kekkosen kohtaamisesta vielä tarkemminkin, kun viikonloppuna nähdään.
Ai että, viikonloppuna tosiaan nähdään ja saadaan jutella ihan kunnolla kaikista näistä jutuista ja paljon muusta.

Kiitos muuten myös ihan mielettömän hienosta Sauli-laulusta. Minusta ei todellakaan ole haitallista, että tehtävänantoa soveltaa inspiraationsa mukaan juuri niinkuin haluaa. Ja eikös laulu ole juurikin paras muistilista asioita? Jos kauppalistankin saisi väännettyä aina lauluksi, niin varmaan minäkin muistaisin sen paremmin siellä kaupassa.

Tässä tulee vielä oma sovellukseni sinun tehtävänannostasi:

Rakas Alma,

Minun on pakko kirjoittaa sinulle, koska en pysty täällä puhumaan kenenkään kanssa tästä asiasta. Toivon, ettet sinäkään puhu tästä kenellekään, mutta toivon myös, että vastaat minulle kirjeeseen. Haluan tietää, mitä sinä ajattelet tästä kaikesta.

Minä en oikein tiedä mitä tehdä. Kuten tiedät, Ville-Veikko kaatui rintamalla. Yhtäkkiä minä olen leski ja lapset isättömiä. Minulle jäi tämä helvetin sukutila harteilleni, vaikka minut on näemmä vain naitu tähän helvetin sukuun orjaksi ja lapsentekokoneeksi. Anteeksi, kun puhun näin suoraan, mutta näin minä tunnen, vaikkei ehkä saisi.

Voitko kuvitella, miten yksinäiseksi ja voimattomaksi sitä voikaan ihminen itsensä yhtäkkiä tuntea, kun ei ole ketään pitämässä sinusta kiinni ja puolustamassa sinua ihan lähellä ympärillämme olevia susia vastaan? Minusta tuntuu, että yhtäkkiä minä en olekaan enää mitään näiden ihmisten silmissä, vaikka samalla minun odotetaan uhraavan koko elämäni heidän sukunsa ja sukutilansa jatkamiseen. Eikö ole hassua, että tästä mitättömästä miniästä on yhtäkkiä tullutkin heidän ainoa elävä sidoksensa omaan poikaan, veljeen, serkkuun tai mihin lieneekään. Lapset kun ovat vielä niin pieniä, ettei heistä ole samalla tavalla korvikkeeksi, saati että he pystyisivät vielä ottamaan vastuun talosta ja tilasta. Tai en tiedä johtuuko se enemmän vain siitä, että minä olenkin yhtäkkiä omistavassa suhteessa tähän taloon ja ihmiset pelkäävät mitä minä aion sillä vallalla tehdä.

Tavallaan tekisikin mieli käyttää sitä valtaa murskaamaan kaikki tämä vihaa, katkeruutta ja toivottomuutta huokuva ja hengittävä tunteettomuuden piiri, mutta en minä tiedä, onko minusta siihen. Olen sinullekin aina paasannut, että pitää uskaltaa tehdä oikein, mutta enpä enää tiedä onko minustakaan siihen vai tyydynkö vain tekemään niinkuin minun odotetaan tekevän. Isä ja äiti sanoivat, että minun pitäisi mennä mahdollisimman pian uusiin naimisiin, koska se nyt vain on järkevää, enkä minä pysty hoitamaan asioita, koska olen niin nuori. Tai siis koska olen vain tällainen typerä nainen.

Kyllä minä varmaan uusiin naimisiin menen, mutta vallasta ja voimasta en kyllä aio luopua. Minusta tulee tähän taloon vielä sellainen emäntä, jollaista ei ole ennen nähty. Minä en anna kyllä kenenkään unohtaa kuka on emäntä tässä talossa. Mutta jos minä aion tehdä sen, niin minulla ei taida olla vaihtoehtoja naimakauppojen suhteen.

Sinähän tiedätkin, että täällä talossa elää vielä Ville-Veikon vanhempi veli Alfred. Hän on ihan erilainen kuin Ville-Veikko ja jäänyt vanhaksipojaksi luultavasti ihan syystä. Eikä häntä kiinnostaisi tilallisuuskaan ja siksi Ville-Veikko täällä isäntänä oli. Hän on käytökseltään karkea ja sellainen erakko, joka häviää välillä viikoiksi kairaan.

Minä en ole kiinnostunut hänestä, enkä usko että hänkään on kiinnostunut minusta, mutta nyt molemmat mietimme, pitäisikö meidän mennä naimisiin. Ja kyllä meidän kai pitää, ihan vain koska tarvitsemme toisiamme tässä maailmassa ja susilauman keskellä selviämiseen.

Ehkä juuri siksi minä halusin kirjoittaa tästä sinulle ja selittää, miksi näin tulee tapahtumaan. En mene naimisiin siksi, että haluaisin, mutta en myöskään siksi että olisi pakko. Minä menen naimisiin sen Alfredin kanssa siksi, että pystyn kasvattamaan lapset ja pystyn kahlitsemaan nämä sudet ja kesyttämään heidät.

Pidä sinä kuitenkin kiinni siitä Einostasi, jos sinusta tuntuu siltä, että tulet onnelliseksi hänen kanssaan. Älä välitä siitä, mitä äiti ja isä sanovat. Tärkeintä elämässä on onni ja rakkaus. Ilman niitä jäljelle tuntuu jäävän vain viha ja katkeruus.

Kerro terveisiä äidille ja isälle mutta älä kerro muuta tästä kirjeestä.

Rakkaudella,
sisaresi Eeva

Kuten alussa sanoin, tämä tehtäväkin syntyi poikkeuksellisen tuskaisesti verrattuna viimeviikkojen inspiraatioon. Pidän tätä tässä tapauksessa kuitenkin positiivisena merkkinä siitä, että saatan onnistua kääntämään aivot ja kropan sittenkin lomataajuudelle, ja ehkä alitajuntakin vielä päästää irti siitä ajatuksesta, että pitäisi muka tehdä jotain töitä tai muuten vaan ahertaa. Unelmana olisi laiskotella ihan kunnolla ja saada aivotkin pysähtymään edes hetkeksi.

Reidar Särestönimen syystalven tunturimaisema

Kuulutaan loppuviikosta!

Seuraavassa kirjeessä voisit valita sopivan kokoisen joukon sinun mielestäsi kauneimpia suomen kielen sanoja. Kirjoita yhdestä tai useammasta sanasta vielä tiivis perustelu. Perustelun tyyli on vapaa.


– Jussi

Ennen lomaa

”Asiat eivät paljon pääse ahdistamaan, kun katseensa voi aina kääntää aurinkoon.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 29.06.2020 klo. 21:34

Rakas ystävä,


No nytpäs jopas, että sitä on oikein maailmalle lähdetty! Se on oikein! Kyllä sitä on hyvä välillä kotoa poistuakin ja aionpa minäkin uskaltautua tässä kesäloman koittaessa ottaa muutaman askelen Rovaniemen rajojen ulkopuolelle. Ja kyllähän sitä tämän kulkurin taival suuntaa sitten myös sinne Savonmaan sydämeen.

Kirjeenvaihto on ollut mukavaa, mutta kyllä se vaan on pitkästä aikaa mukava nähdäkin sinua ihan kasvotusten. Pääsee puhumaan asioista ja parantamaan maailmaa ihan pitkän kaavan mukaan ja juomaan litratolkulla teetä. Mikä sen parempaa.

Eikö oo hieno? Kyllä täälläkin osataan kasveja kasvattaa…

Kiitos muuten huippuhyvistä runoista! En ollut tätä kollaasirunohaastetta bongannut aiemmin, mutta kieltämättä oli hauskoja ja pohdintoja herättäviäkin tuotoksia syntynyt muillakin kollaaseihinsa. Ja niin katosi kirjoittaja etsijänsielunsa aamuun.

Tällä erää olen kuitenkin kadottanut etsijänsieluni ylitöihin, joita puskin vielä näin iltamyöhään saakka työpaikan konttorilla. Kesäloma kun lähenee, niin pitää taas saada maailma valmiiksi ennen sitä. Mutta kyllä tämä tästä vielä vapaa-ajaksi muuttuu ja onneksi näistä iltahommista on nyttemmin tullut enemmän poikkeus kuin sääntö. Joskus on ollut toisinkin.

Alkukesä on kyllä piirtänyt kiinnostavia tulevaisuuskuvia mielenkiintoisista työhommista eteeni. Kerron niistä tarkemmin sitten, kun tulevat ajankohtaisemmiksi, mutta näillä näkymin sitä pääsee ainakin puhumaan empatiasta ja kuuntelemisesta ja ehkä vähän improvisaatiostakin ihmisille. Kaikki kolme ovat mieliaiheitani.

Kesä ja aurinko tuovat kyllä myös voimaa ja virtaa. Asiat eivät paljon pääse ahdistamaan, kun katseensa voi aina kääntää aurinkoon. Hyvin pienistäkin asioista saa iloa irti, kuten jäävedestä takapihalla tai jopa siivoushetkistä.

Jos osaat pelata tätä, niin kaipaan vinkkejä pelitaktiikoihin.

Paljon on tullut pelattua myös shakkia, tammea ja myllyä ja siksipä tehtäväsi peliohjeiden kirjoittamisesta tuntui varsin kutkuttavalta. Tässä on lopputulos:

YKSINKERTAINEN PELI

1. Kaksi pelaajaa asettaa kumpikin yhden pelinappulan pelilaudalle siten, että pelinappula peittää sille varatun paikan kokonaisuudessaan.
2. Arvotaan pelin aloittaja.
3. Pelaajat käyvät keskustelun arvomaailmastaan ja siitä miten hyvin ne kohtaavat toisensa. Tavoitteena on löytää yhteisymmärrys, jota noudattamalla molemmat pelinappulat voivat pysyä pelilaudalla ja elää sulassa sovussa keskenään.
4. Pelissä on vain voittajia. Muuten peliä on pelattu väärin.
5. Peli päättyy, kun molemmat pelaajat ovat piirun verran onnellisempia.

Ole hyvä. Siinä oli niin yksinkertainen peli, että se oli jopa antipeli. Poikani olisi varmasti keksinyt paljon eeppisemmät säännöt ja niihin olisi sisältynyt huikeita ninja-taisteluita ja zombieita ja robotteja, mutta minulta sait nyt tällaisen yksinkertaisen mutta toivoakseni elämänmakuisen pelin, johon voit haastaa kenet tahansa mukaan.

Tehtäväksi annan sinulle kirjoittaa huijauksen. Eli kirjoita kolme lyhyttä tarinaa, joista kaksi on totta tai ainakin todenperäisiä ja yksi silkkaa huijausta. Minä yritän sitten arvata mikä ei ole totta.

Hauskaa kesäviikkoa! Jään odottamaan kirjettäsi.


– Jussi

Strateginen paussi

”Aivoja ei voi pakottaa.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 05.05.2020 klo. 00:21

Rakas ystävä,


Tänään on ollut hieno päivä. Olen ollut lomalla ja järjestellyt uutta kotiani. Olen pitkästä aikaa vain olla möllöttänyt, tuijotellut välillä kattoon ja antanut ajatuksen vain leijailla sinne tänne. Tämä lienee nyt sellainen työkaverini suosittelema ”strateginen paussi” eli hetki, jossa aivoja ei pakotetakaan ajattelemaan mitään tai tekemään töitä. Silloin aivot tutkimusten mukaan alkavat kaikista tehokkaimmin tuottaa oikeasti luovia ajatuksia. Aivoja ei voi pakottaa.

Tämän paussin ansiosta tartuin myös antamaasi tehtävään suurella ilolla. Inspiroiduin valtavasti myös upeasta ja hieman dadaistisen villistä seikkailukertomuksestasi Kakskarvalan väestä. Heittäydyit todella, ja päätin sitten lisätä omaankin tehtävääni hieman tuota samaa improelementtiä, johon haastoin sinut tehtävänannossani.

Toiveesi mukaisesti aloin siis etsiä sopivan inspiroivaa taidekuvaa pienen tarinan pohjamateriaaliksi. Nappasin kirjahyllystä suurikokoisen ”Italian renessanssi” -teoksen ja selailin sitä pitkästä aikaa. Renessanssi ja erityisesti renessanssin taide on aina jotenkin erityisellä tavalla sykähdyttänyt ja kiehtonut minua. Ehkä siinä kiehtoo se eräänlainen kaksinaismoralismi ja symboliikka, jota nerokkaimmat taiteilijat ovat käyttäneet sekä miellyttääkseen taiteen ostajia ja tilaajiaan sekä toisaalta viestiäkseen omasta ideologiastaan tilaajan edes huomaamatta. Mitä kaikkea noihin teoksiin onkaan piilotettu.

No, minä en tarttunut kuitenkaan mihinkään omaan suosikkikuvaani vaan jotenkin minua alkoi kiehtoa kokonaisen sivun kokoiseksi painettu kuva Helvetistä. Aloin miettimään minkälaista sitä olisikaan (tai onkaan) sitten manalan porteilla, jos kertomukset ja esimerkiksi Danten ”Jumalainen näytelmä” pitäisivät paikkansa. Minkälainen ihminen sinne astelisi?

Luca Signorellin teos The Hell Detail eli Yksityiskohta Helvetistä – ja minun sormeni

Olen jo joskus aiemmin pyöritellyt päässäni ajatusta ”Vittumaisten paskiaisten saagoista” ja päätin kokeilla kirjoittaa ihan lyhyesti sitä ajatusta auki.


Ja kuten sanottu, heitin vielä kierroksia koneeseen ja nappasin kirjahyllystäni myös toisen teoksen, Arthur Conan Doylen Sherlock -seikkailujen kokoelman ja koostin tarinani otsikon sieltä sattumanvaraisesti esiin pompanneista sanoista. Otin itse kyllä vielä enemmän vapauksia otsikon muodostamisessa ja laitoin sanoja jopa eri järjestykseen kuin missä ne minulle ilmestyivät ja jätin osan sanoista jopa pois itse otsikosta ja löysinkin edestäni oikein minulle sopivan otsikon, joka on:


Hädin tuskin tahdoin hyvää

“Ei hyvä herra, minä en tahdo teille mitään pahaa. Itse asiassa minä en tahdo teille yhtään mitään.” totesi saatanan ärsyttävä nuori kloppi Helvetin portilla. “Minun tehtäväni on vain avata tämä portti niille, joiden kuuluu astua siitä sisään ja pitää huoli siitä, ettei kukaan sisälle joutuneista astu siitä ulos. Hädin tuskin pystyn näillä resursseilla huolehtimaan siitä tehtävästä, saati että tässä pitäisi vielä alkaa tahtomaan ihmisille hyvää tahi pahaa.

”Turha sen on tuossa leukojaan louskuttaa vittumainen virne naamallaan. Minä olen kyllä tahtonut pahaa toisille ja lähinnä hyvää itselleni. Vaikka hädin tuskin edes tiedän mitä hyvä ja hyveellinen on. Ihan ansiosta seison täällä jonottamassa sisään Helvetin porteista. Samassa jonossa Hitlerin, Kleopatran ja naapurin Veijon kanssa. Ei jumalauta, en kyllä ikinä uskonut, että tällaista paikkaa edes on. Minä, kastamaton, tekopyhä jumalanpilkkaaja ja haureuden tekijä. Ma harhaelin synkkää metsämaata polulta oikealta poikenneena. Vittu elämässäni muuta tehnytkään kuin harhailin synkillä poluilla.

Olen varas ja rosvo, eripuraisuuden kylväjä, väkivaltainen, vihainen ja kaunainen tuhlaaja ja petturi. Lähimmäisiäni olen pettänyt, hyväntekijöitäni olen pettänyt, mutta itselleni olen ollut rehellinen. Olen aina ollut vittumainen paskiainen. Syntiä olen tehnyt enemmän kuin muut yhteensä. Olen tappanut, liehitellyt, imarrellut, vietellyt, himoinnut, myynyt rahasta niin sieluni kuin ystävieni luottamuksen ja rakkauden lajeista tunsin eläissäni vain synnillisen rakkauden.

Ja tässä minä nyt olen, nenäkkään tai ihan vain aidosti vähä-älyisen portinvartijaklopin pompoteltavana manalan portilla. Olen maannut routivassa mullassa yli tuhat vuotta, odottamassa tuntematonta. Ja uskotte varmaan, miten aidosti hämmästynyt olin, kun kaiken sen odotuksen jälkeen meikäläisen mätänevän ruumiin jäänteet tosiaan kiskottiin ylös ja se oli kuin olikin sitten Jeesus, joka meitä alkoi lajittelemaan hyvien ja pahojen tekojen perusteella. Ei jeesus! Olisittepa nähneet ilmeeni.

“No haluatko sinä minulle sitten hyvää?” kysyn klopilta pitääkseni yllä keskustelua, mutta se taitaa olla turha toivo. Kloppi hädin tuskin enää kuulee minua kidutettujen sielujen kiljunnan alkaessa porttien toisella puolella. Ja mitäpä tuosta.

Tarinassa ei nyt oikein ole alkua eikä loppua, eikä varsinaista tarinaakaan, mutta päätin keskittyä tänään nimenomaan kuvaamaan ja kaivamaan esiin henkilöhahmon sielunmaisemaa. Dante oli myös hyvä tukija sitä pohtiessa. ”Jumalainen näytelmä” on kieltämättä vaikuttava teos ja muistan lukeneeni sen Eino Leinon käännöksenä lukioaikoina ihan vapaaehtoisesti. Oli aika tiukkaa settiä mutta muistaakseni hyvää rinnakkaisluettavaa Tolkienin Silmarillionin kanssa. Herranjestas, ihmiset ovat kyllä historian saatossa keksineet kirjoittaa vaikka ja mitä tähän maailmaan.

Hah, ja nyt keksin minkä tehtävän annan sinulle tällä kertaa. Saat minun sattumanvaraisuuden kaavalla rakentamani otsikon, jolle saat tehdä sitten mitä ikinä haluat. Tee siitä vaikka runo, laulu tai haiku. Tai sivun mittainen näytelmä. Novelli tai tarina vailla päämäärää. Tässä tulee kuitenkin otsikko: Onko onnea vanheta rahan virratessa?

Sanat on poimittu tällä kertaa Don Rosan klassikkoteoksesta ”Roope Ankan elämä ja teot”. Ihan jo siksi, etten vaikuttaisi liian kirjallisuussnobilta, mutta myös siksi, että se on yksi upeimmista kirjallisista ja visuaalisista teoksista, joita olen lukenut.

Jään odottamaan kirjettäsi.

-Jussi

Liian paljon vaihtoehtoja!

”Enhän minä tässä nytkään toki mitään romaania ole kirjoittanut mutta nollatasosta nouseminen siihen, että kirjoitan kerran viikossa kirjeen ja jonkin pienenkin tehtävän, on suuri.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 03.04.2020 klo.01:19

Ystäväni,

Kiitos kirjeestäsi ja suoritetusta kirjoitustehtävästä, jota en antanut. Ihan mahtavaa, että kirjoitit oma-aloitteisesti – ja vieläpä sellaisesta asiasta, joka selvästi yritti estää luovuutesi esiin pääsyä. Sinä otit sen, kannoit mökkirantaan ja käytit sitä luovuutesi ponnahduslautana hypäten sitä pitkin inspiraation metsälampeen! (Anteeksi huono kielikuva, en voinut lopettaa sen kirjoittamista, kun tulin kerran aloittaneeksi!)

Nautin kovasti työpöytäsi ja pääsi sisällön rinnastuksesta. Se on omallakin kohdallani hyvinkin totta, että sotkuisella työpisteellä ajatukset ovat helposti yhtä sekaisia kuin työpistekin. Itse asiassa kirjeesi sai minut siivoamaan oman työpöytäni! Nyt on helpompaa keskittyä kirjeen kirjoittamiseen.

Antamasi tehtävä on vaivannut minua monta päivää. Se vaikutti teatterista tutulta improvisaatiotehtävältä ja olisin toivonut, että minulla olisi ollut täällä joku kaveri improamassa kanssani dialogia. Yksin tehtävä tuntuu vaikealta. Pitäisi päättää, mikä näiden kahden puhujan suhde ja heidän statuseronsa on ja mikä tilanne heidän välillään on tai on ollut tai tulee olemaan. Mikä se asia on, joka heitä helpottaa, ja alkaako keskustelu helpotuksesta vai päättyykö se siihen? Tässä sitä taas ollaan; liian paljon vaihtoehtoja! En tiedä, miksi minulle on niin vaikeaa tehdä tällaisia valintoja. Ehkä se on juuri se kuvitelma, että lopputuloksesta pitäisi tulla täydellinen – ja mieluiten vielä heti kerralla.

Yhden luonnoksen sain kuitenkin piirreltyä kasaan ja mikäli en tässä ennen kirjeen lähettämistä saa hyvää ideaa ja ehdi sitä toteuttaa, niin lähetän sinulle tuon luonnoksen. Se on lyhyt (mutta sitähän sinä pyysit), vähän makaaberi ja vähän absurdi mutta se täyttää tehtävänannon. Tavallaan. Pelkkänä tekstinä se ei kylläkään toimisi mutta kun minulla nyt on tapana piirustella ajattelun tueksi, niin olkoon.  

Olen tässä pikku hiljaa tutustunut Kirjoittajaklubin järjestämään Miki Liukkosen Kirjoittajakouluun, johon ilmottauduin slloin, kun etsin helpotusta vertaistukivajaukseen. Nettikurssi on hyvä formaatti tästäkin syystä; materiaalia voi lueskella ja katsoa omaan tahtiin aina silloin, kun on aikaa ja halua. Toistaiseksi en ole vielä kirjoittanut mitään kurssiin liittyvää mutta Liukkosen alustukset ja tehtävänannot ovat saaneet minut ajattelemaan. Alitajuntani työskentelee jo, sen tiedän. On vain ajan kysymys, milloin kirjoitan ajatukseni ulos. Minulla on kyllä melko korkeat odotukset sille, miten tuo kurssi vaikuttaa kirjoittamiseeni. Toivottavasti en nyt aseta itselleni liian suuria paineita; tavoite on kuitenkin kehittyä kirjoittamisessa ihan orgaanisesti eikä mitenkään tuloshakuisesti… Uskon, että kirjoittamalla Liukkosen kurssin tehtävät ei voi olla kehittymättä ja tajuamatta itsestään uusia asioita, sen verran syvälle siellä tunnutaan menevän.

Oli ihanaa lukea sinun tunnelmistasi tätä kirjeenvaihtoprojektia koskien. Minulla on hyvin samanlaisia ajatuksia aiheesta. Tuntuu jotenkin oikealta, että haastan itseäni kirjoittamisen saralla. Mitä enemmän kirjoitan, sitä oikeammalta se tuntuu. Kirjoittaminen on minulle tärkeä tapa ilmaista itseäni. Kiitos, että olet kannustanut ja vähän potkinutkin minua tämän kirjeenvaihdon aikana. En tiedä, mitä olisin saanut aikaan, mikäli tätä projektiamme ei olisi. En usko, että paljoakaan. Enhän minä tässä nytkään toki mitään romaania ole kirjoittanut mutta nollatasosta nouseminen siihen, että kirjoitan kerran viikossa kirjeen ja jonkin pienenkin tehtävän, on suuri. Ja suurinta ainakin minun kohdallani on se, mitä on tapahtunut ajattelussani ja itsetunnossani kirjoittamista koskien. Minussa on noussut halu oppia ja kehittyä sekä myös usko siihen, että kirjoittaminen tulee kuulumaan jollain tavalla minun tulevaan toimeentulooni. Ja tästä olen todella onnellinen!

Tästä inspiroituneena haluaisin sinun kirjoittavan pienen tarinan, jonka aiheena on toiveen täyttyminen. Tai sitten voit tietenkin kirjoittaa jotain aivan muuta niin kuin tähänkin asti, heh. Pääasia, että kirjoitat. Olet hyvä siinä!

Kello on taas hujahtanut yli puolen yön… Annan periksi, en keksinyt mitään kunnollista ideaa pyytämääsi dialogiin. Joten tässä se ainoa ajatelmaluonnos, jonka sain aikaiseksi. Kiitos ja anteeksi!

Annastiina

Nostalgian syövereissä

”Nyt olen siinä tilanteessa, että olen todella syvällä menneessä minässäni, oman historiani tapahtumissa ja tunteissa.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 01.02.2020 klo 00:24

Ystäväni.

Kiitos kirjeestäsi ja ihanasta tehtävänannosta! Uskotko, että juuri viime kirjettä kirjoittaessani ajattelin, että pitäisipä taas kaivaa vanhat kirjoitukset esiin, niitä kun on aina niin ihanaa tutkiskella. Saan aina vanhoista tekeleistäni suurta inspiraatiota, olivatpa ne sitten piirustuksia, maalauksia tai kirjoituksia. Niistä saa hyvää perspektiiviä omaan tekemiseen; huomaa, että on ollut sekä huono että hyvä ja kaikkea siltä väliltä. Myös oma mielipide teoksista on voinut muuttua ajan myötä. Joku, johon olen ollut kovin tyytyväinen kymmenen vuotta sitten, saattaakin uudelleen katsottuna näyttäytyä hyvinkin kornina – tai päinvastoin joku ennen huonoksi kokemani voi olla nykyään mielestäni kelvollinen, jopa onnistunut.

Kaivoin siis heti kirjeesi luettuani esiin sinisen kansion, jossa olen säilyttänyt noin kymmenen vuotta sitten kirjoitettuja runoja ja sellaisten ideoita sekä satunnaisia päiväkirjamerkintöjä. Olin jo pitkällä nostalgian pyörteissä, ja jo kirjoittanut puhtaaksi erään hyvin mielenkiintoisen tajunnanvirtaruno-päiväkirja-teelmän, kun luin kirjeesi uudestaan ja tajusin, että tehtävänannossasi halusit minun käsittelevän lapsena kirjoitettua tekstiä! No, kiltti tyttö kun olen, niin jätin tämän nuoruuteni tajunnanvirran ehkä tulevaisuudessa käsiteltäväksi ja keskityin sen sijaan pieneen, harmaaseen vihkoseen, jossa on runoja suunnilleen ikävuosilta 11-17.

Kerrottakoon, että niin ihana kuin tämä tehtävä olikin, oli se myös tähänastisista tehtävistä vaikein. En alussa tajunnut, kuinka hankalaa olisi ensinnäkin valita yksi ainoa kirjoitus ja toiseksi käsitellä sitä nykyminän kautta. Pyörittelin kaksi päivää tuota harmaata runovihkosta käsissäni, lueskelin sitä aina ajan salliessa inspiraatiota hakien mutta en saanut otetta mistään runosta enempää kuin muista.

Yritin parantaa asemiani hakemalla äitini luota lisää materiaalia, josta voisin valita sopivan tekstin; sylillisen vanhoja päiväkirjojani. Huono ratkaisu! Nyt olen siinä tilanteessa, että olen kaiken tämän vanhojen tekstieni lukemisen keskellä todella syvällä menneessä minässäni, oman historiani tapahtumissa ja tunteissa. Taidan tällä hetkellä olla 15-vuotias Annastiina, joka alkoi pikkuhiljaa päästä kiinni omiin tunteisiinsa ja ajatuksiinsa ja oppi käyttämään kirjoittamista niiden käsittelyyn ja tulkintaan.

Tuossa kohdassa elämääni selvästi tapahtui jonkinlainen loikka itseilmaisussa. Seiskaluokalla runoissani ja päiväkirjoissani näkyy selvästi Sinä&Minän, Reginan ja Suosikin vaikutus: Romanttiset haavekuvat, milloin minkäkin pojan liikkeet ja (näin aikuisena katsottuna) mitäänsanomattomat lorut ja rallatukset olivat päiväkirjojen pääosassa. Tuolloin lauseen tai sanan muuttamiseen runoksi tarvittiin vain kolme pistettä perään.


Kuun valossa,
varjot vastakkain,
yhdessä yön kylmyyttä vastaan…
Sinä ja minä…

Kahdeksannella luokalla olin jo selvästi lukenut muka-hauskojen lorujen lisäksi oikeaa runoutta (mm. Edith Södergrania, joka teki minuun lähtemättömän vaikutuksen) ja jopa alkanut saada siitä myös hienovivahteisia vaikutteita kirjoittamiseeni. Lisäksi päiväkirjojen teksteissä alkoi näkyä pidempiä tekstejä, joissa pohdiskelin tunteitani ja maailman menoa. Eräs teksti vaikutti sellaiselta, että olisin ihan hyvin voinut joiltain osin kirjoittaa sen vaikka viime viikolla! Siinä oli mielestäni tarkkanäköistä tapahtumien kuvailua ja melko synkässäkin tilanteessa pinnan alla vilahtelevaa huumoria. Myös runot alkoivat käsitellä asioita, joita havainnoin ja koin – eikä enää asioita joita toivoin, olin nähnyt televisiossa tai kuullut jonkun kertovan…
Muistan, kun en saanut yökylässä unta ja katselin nukkuvaa ystävääni. Ihan pieni, tavallinen hetki elämässä muuntui silloin mielessäni runoksi:

Olet kaunis
hiustesi valuessa tyynyllesi
ripsien varjo poskillasi
kasvoillasi ivallinen ilme
                      mietin
mistäköhän uneksit
ystäväni


Tällä viikolla minulla on siis ollut suuria vaikeuksia kirjoittaa oikeastaan mitään. (Niin taisi olla asian laita jo viime viikollakin.) Kirjeenkin kirjoittaminen oli kuin tervanjuontia. Kirjoitin siis jo yhden, ja päädyin hylkäämään koko kirjeen sen ollessa sellaista sillisalaattia, etten enää itsekään ottanut siitä selvää. Aloitin koko homman äsken alusta (sen jälkeen, kun olin viestillä pyytänyt sinulta vuorokauden lisäaikaa kirjeen lähettämiseen). Tämä tahmaisuus johtuu nyt vain valtavasta määrästä informaatiota, jota en osaa järjestellä järkeväksi kokonaisuudeksi.

Pääni sisällä on aikamoinen kaaos. Paine tästä kirjoitustehtävästä ja kirjeen kirjoittamisesta on nyt valtatunne. Määräaika lähenee – ja sekin on jo pidennetty määräaika. Muistan ja muistelen yläasteikäisenä kokemiani asioita ja tuntemiani ihmisiä. Lukemani päiväkirjat saivat paljon ajatuksia liikkeelle. Ja tunteitakin. Mietin, miten voisin toteuttaa tehtävän, jonka minulle asetit. Kirje 15 -vuotiaalle minälle? En saa ajatuksesta mitään irti. (Ehkä olen vielä liian lähellä teini-ikäistä itseäni osatakseni kuvitella hänet erillisenä ihmisenä.) Entä runo, joka käsittelee samaa aihetta kuin 13 -vuotiaana kirjoittamani runo? Ei inspiroi. Jospa kirjoittaisin viisivuotiaana kirjoittamaani muutaman lauseen tarinaan lihaa luitten ympärille ja tekisin siitä paremmin ymmärrettävän pikku sadun? Nääh. Sehän olisi niin kuin opettaisi lapselle, millainen siitä kirjoituksesta olisi pitänyt tehdä. Viisivuotias minä olisi varmaan loukkaantunut ja lannistunut sellaisesta päsmäröinnistä.

Viisivuotiaan Annastiinan kirjoittama hauska tarina.

Ai niin, se keskeneräinen runokin… sekään ei ole valmis. Tajusin tällä viikolla sen naiiviuden ja banaaliuden, ja koko runosta meni maku. Tai ei koko runosta; alkusäkeet toimivat ihan hyvin. Mutta en millään keksi siihen sopivan todentuntuista jatkoa. Mikään en tunnu tarpeeksi aidolta.
Minun aivoni menevät jotenkin sotkuun, jos siellä on liian paljon tavaraa. Alan miettiä kaikkea kerralla, enkä pysty keskittymään yhteen asiaan. Ja mitä enemmän ajattelen ajatusten riekaleita, sitä enemmän asioita tulee mieleen. Pääni on kuin ideakartta, jonka jokaisesta asiasta lähtee kolme viivaa uusiin asioihin, niistä kaikista taas kolme viivaa ja niin edelleen. Ja soundtrackina tälle kaikelle kaaokselle päässäni soi ”Tonttuparaati”, koska ”kiire jo on, kiire jo on…”

Rakastin koulussa ainekirjoitusta, ja vielä lukiossakin äidinkielen esseet ja muut kirjoitelmat olivat minulle mieluisia. Mutta halusin aina kirjoittaa tiukasti rajatusta aiheesta. Luulen, että edellä kuvaamani aivojeni tapa toimia selittää tämän halun, sillä aina, kun tehtävänanto oli ”kirjoita haluamastasi aiheesta”, olin pulassa. Niin kuin nyt olen. En siis ole toteuttanut antamaasi tehtävää. En ole valinnut haluamaani kirjoitusta lapsuus- tai kouluvuosilta. Sen sijaan olen lukenut niitä päiväkaudet ja nauranut, liikuttunut ja pohtinut itseäni, syitä ja seurauksia, sattumaa ja omien tahtojen ja tekojen toteuttamista. En ole kirjoittanut vastinetta lapsuuden kirjoitukselle. Mutta kirjoitin sentään kirjeen! En ole kirjoittanut viimeksi aloittamaani runoa loppuun. Mutta laitan oheen kuvana runon tämänhetkisen vaiheen.

Aika paljon menee uusiksi…

Niin tosiaan, taidamme olla todella erilaisia kirjoittajina. Minusta alkaa tuntua, että minun kirjoittamiseni on kiinni enimmäkseen etelätuulesta tai maan värähtelyistä. Huomaan, että tapani kirjoittaa pätkä silloin, toinen tuolloin, saattaa olla tuhoon tuomittua. Esimerkkinä toimii tämä kirje. Tai siis se, että kirjoitin kahtena päivänä joitain ajatuksia ja pätkiä, jotka kolmantena päivänä tuntuivatkin vanhentuneilta ja sirpaleisilta ja joista en saanut enää otetta, ja päädyin kirjoittamaan kaiken alusta alkaen uudestaan. Improvisaatiotahan tämä kirjoittaminen todella on, niin kuin sitä osuvasti vertasit. Itse en nauti epävarmuudesta niin paljon kuin sinä, vaikka impro sinänsä onkin mukavaa. Mutta vastauksen löytäminen tuhansien mahdollisuuksien joukosta on kyllä parhaita tunteita ikinä. Siksi valmiiksi saatu kirjoitustyö tuntuu niin hyvältä.

Minä jään pohdiskelemaan, miten käsittelisin tätä rästitehtävää. Se on oikeasti todella hyvä tehtävä, ja haluan sen toteuttaa – vaikka en määräaikana sitä valmiiksi saanutkaan. Sinullakin seuraava tehtävä on jo edellisissä kirjeissä annettu. Nyt, kun olet saanut ennakkotehtävät kirjoitettua, voinet alkaa miettiä, mitä haluat sanoa ja minkä lehden lukijoille…
Onnea muuten noiden TeaK:n ennakkotehtävien suorittamisesta! Tiedän, että se on iso urakka, ja olen ylpeä, että sait sen tehtyä töiden ja perheen ohessa. Hyvä sinä!!!

Hei vielä,
mainitsin tuolla aiemmin Edith Södergranin, jonka runot vaikuttivat minuun vahvasti nuorena. Hänen Runoja -kirjansa on minulla kirjahyllyssä ja tartun siihen edelleen aika ajoin. Runot ovat edelleen vaikuttavia, ja ihailen Södergranin kirjoitustyyliä. Onko sinulla ketään runoilijaa tai kirjailijaa, joka olisi jättänyt sinuun pysyvän jäljen?

Kello on jo yli puolen yön. Kissa väsyi odottamaan minua ja tassutteli jo yläkertaan nukkumaan. Taidan kömpiä perässä.

Odotan kirjettäsi. Kirjoittamisen iloa!

Annastiina

Miten minä kirjoitan?

”Kun teksti lähtee tulemaan, niin minusta tuntuu siltä, että se pitää saada mahdollisimman nopeasti oksennettua paperille.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 28. 01. 2020 klo 01:59

Rakas ystävä,


Tässä sitä taas ollaan. Istun yksin keskellä yötä olohuoneen sohvalla ja kirjoitan kirjettä. Muu perhe luonnollisesti nukkuu jo täyttä häkää mutta minäpä olenkin tänään ahkeroinut kirjoittamisen parissa ja jatkan vielä yötä myöten. Teatterikorkeakoulun ennakkotehtävien viimeinen jättöpäivä lähestyy ja projektini etenee hyvää vauhtia. Näillä näkymin saan tehtävät lähetettyä jo hieman etuajassa! Jihaa! Ja tietysti tämä antoisa kirjoittamisen päivä on mahtava päättää juuri tämän kirjeen kirjoittamiseen. Nyt on voittajafiilis!

Kirjekaverit Jalat sohvalla

Kiitos vielä muuten kommenteistasi liitttyen noihin ennakkotehtäviin. Sinä, kuten ne pari muutakin ihmistä, joilta kommentteja pyysin, pahoittelivat palautteensa epäselvyyttä tai hyödyttömyyttä, mutta minun kokemukseni niistä oli aivan päinvastainen. Kaikki kommentit auttoivat todella paljon näkemään omaa tekstiä jonkun toisen ihmisen silmin.

Suurin hyöty palautteen pyytämisessä ja saamisessa on se, että se on yksi ainoita keinoja päästä katsomaan tekstiä jonkun toisen ihmisen silmin. Mielellään sellaisen ihmisen silmin, jota arvostaa. Ja tässäkin tapauksessa se toimi juuri niin. Kiitos siitä! Kiinnostavaa kuulla myös hakukokemuksistasi samaan koulutusohjelmaan. Tästä pitää jutella myöhemmin vielä lisää. Kunhan nyt minäkin olen omat traumani saanut.

Kirjettäsi odotin jälleen innolla, ja se on tuonut inspiraatiota viikkooni. Vaikka ah ja voih, unohdin antaa sen tehtävän, kun edellistä kirjettäni niin kiireessä ja väsyneenä kirjoitin. Vaan sinäpä lähetit jotain täysin odottamatonta. Jotain mikä vetää minut hyvin nöyräksi tässä kirjoitushaasteiden äärellä. Kiitos tuosta keskeneräisestä runosta. Itse runoa en kommentoi nyt mitenkään, mutta pakko sanoa, että on ihan todella kiinnostavaa päästä lukemaan ja tutkimaan keskeneräistä teosta.

Itselleni runous on varmaan kaikista kirjoittamisen muodoista vierain, enkä oikein hahmota, miten niitä rakennetaan. Keskeneräisen teoksen äärellä olo on kuin tutkimusmatkailijalla jollain uudella mantereella. Pääsen kurkistamaan toisen kirjoittajan pään sisään. Voin vain arvailla, miltä runo sinun päässä ja paperilla tällä hetkellä tuntuu, näyttää ja maistuu. Haastankin sinut ehdottomasti kirjoittamaan tuon runon vielä loppuun siihen pisteeseen, että olet siihen itse tyytyväinen. Haluan nähdä, miten prosessi etenee ja miten samalla tai eri tavoilla ajattelimme prosessin etenevän.

Jo tämän lyhyen kirjeenvaihtomme aikana on käynyt ilmi, että me olemme aika erilaisia kirjoittajina. Kiinnostavaa oli kuulla, miten kirjeidenkin kirjoittamisen prosessi sinulla etenee; pala palalta kehittyen usean päivän aikana. Itse itseäni analysoiden olen kirjoittajana ehkä jotain aika päinvastaista. Kun teksti lähtee tulemaan, niin minusta tuntuu siltä, että se pitää saada aina mahdollisimman nopeasti oksennettua paperille. Olenkin aika nopea tuottamaan tekstiä (välillä laadustakin tinkien) ja tavakseni on muodostunut kirjoittaa vauhdilla ja enempää ajattelematta ensimmäinen versio, jota lähden sitten työstämään. Oli sitten kyse kirjeestä, pienoisnäytelmästä tai mielipidekirjoituksesta.

Ensimmäisen version jälkeen pidän pienen tauon ja ajattelen jotain muuta. Isompien tekstien kanssa saatan nukkua yön ylikin saadakseni vähän etäisyyttä. Sitten, kun olen sopivasti unohtanut, mitä olen äsken kirjoittanut, lähden lukemaan tekstiä alusta uudestaan. Lisäilen asioita tai kirjoitan muistiinpanoja toisen kierroksen edetessä. Liikuttelen jonkun verran palasia vaihdellen järjestystä. Monesti tekstin punainen lanka ja lopullinen rakenne alkaa hahmottua minulle vasta tässä vaiheessa. Näitä kierroksia jatkan sitten niin monta kertaa, että olen tyytyväinen. Joskus tietysti räjäytän koko paketin atomeiksi ja aloitan kasaamisen alusta. Joskus koko teksti saattaa olla suurimmaksi osaksi täyttä hevonpaskaa, mutta sieltä löytyykin joku yksittäinen ajatus, jota voi lähteä seuraamaan.

Jotain yhteneväisyyksiä löydän tästä niin paljon rakastamaani improvisaatioteatteriin. Jollain perverssillä tavalla nautin siitä keskeneräisyydestä ja epävarmuudesta. Tiedän niitäkin kirjoittajia, joille tällainen päämäärätön tekstin tuottaminen on sula mahdottomuus ja esimerkiksi rakenne on heille kaikki kaikessa. Minä voin suunnitella kyllä rakennetta etukäteen ja luoda jonkinlaisen raamin mutta kivointa (ainakin tällä hetkellä) on seikkailu ja löytäminen.

Ylipäätään kirjoittaminen on nyt ihan parasta! Tämä projekti on avannut ihan uusia ulottuvuuksia itselleni. Ennen kaikkea kirjoittamisen rutiini alkaa pikkuhiljaa löytyä. En katso enää telkkariakaan, kun haluan vain kirjoittaa. Noh, välillä on pakko nukkua ja käydä töissä.

Mielipidekirjoituksen aiheita pyörii kyllä jo päässä ja pidän tätä erittäin tärkeänä tehtävänä. Olen nimittäin jo pitkään ollut sitä mieltä, että pitäisi kirjoitella enemmän mielipidekirjoituksia. Ihan vain siksi, että minusta yhteiskunnallinen aktiivisuus ja dialogin synnyttäminen kuuluu jokaisen ihmisen velvollisuuksiin tai se on ainakin sellainen jokamiehenoikeus, jota pitää hyödyntää. Sillä tavalla se maailma kasvaa ja kehittyy ja ennen kaikkea itse tulee kokemuksista rikkaammaksi, jos joku vielä sattuu kirjoittamaan vastineen.

Mutta! Heitänpä haasteen sinulle. Pyydän sinua kaivelemaan tällä kertaa arkistojen aarteita eli etsimään jonkin lapsena tai koululaisena kirjoittamasi tekstin. Kirjoita se mielellään ensin ihan sellaisenaan ylös. Tee sille sitten jotain. Saat itse valita lähdetkö jotenkin muokkaamaan tekstiä, kirjoitatko sille jonkin tekstiparin tai lähetätkö vaikka kirjeen silloiselle itsellesi.

Lisäksi tahdon ehdottomasti lukea ainakin seuraavan version siitä keskeneräisestä runosta.

Olet paras! Tiedäkin se. Iloa, onnea ja kirjoittamisen riemuja viikkoosi!

– Jussi