Uutta ihanaa

”Kamalan jännittävää – mutta samalla jossain takaraivossani tiedän, että minä pystyn tähän.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 25.09.2020 klo. 10:54

Ystäväni

Elämä on taas aika siistiä! Toki myös vähän väsynyttä – mutta niiin siistiä.

Syksyä jalkojen alla


Sain sen sivuroolin, johon viime kirjeessä kerroin hakeneeni! Olen niin innoissani siitä, että uutisen kuultuani menin vähän hysteeriseen tilaan ja hyppelin pitkin taloa kuin mikäkin lottovoittaja. Minulla tulee olemaan kahdeksan kuvauspäivää ripoteltuina kuudelle viikolle. Sarjaa kuvataan Etelä-Suomessa, joten reissaamista tulee harjoitettua seuraavien parin kuukauden aikana aika paljon. Mutta sehän ei minua haittaa, päinvastoin: Tykkään matkustaa junalla. (Vaikkakin tämä eräs covid aiheuttaa siihen hieman rajoituksia…)

Ja erityisen paljon tykkään näyttelemisestä! On aivan huippua päästä taas uuteen projektiin mukaan ja tavata uusia ihmisiä. Näyttää hassulta introvertin kynästä. Mutta (koska kaikki täytyy nykyään diagnosoida ja luokitella,) minä taidankin olla ambivertti!

Tänään oli ensimmäinen tunti seutuopiston näytelmäkurssia. Mainitsinkos jo, että tämä opettamani ryhmä on erityinen? Jännitin sitä aika paljon – opettaminen sinänsä on jo jännää saatika sitten erityisryhmän opettaminen – mutta kaikki meni hyvin ja oppilaatkin taisivat tykätä. Olin tunnin jälkeen todella väsynyt. Jännitys vie paljon energiaa, kuin myös se kaikki sosiaalisuus. Meinasin nukahtaa autoon matkalla takaisin kotiin. Enkä tietenkään ole osannut nukkua päiväunia, vaikka siihen olisi ollutkin aikaa. Yritän pysyä hereillä tämän kirjeen ajan.

Ope odottelee innoissaan ryhmäänsä

Sinun viime kirjeessä kirjoittamasi tehtävä oli hieno! Tykkäsin jälleen todella kovasti hienovaraisesta mustahkosta huumoristasi, joka pääsee aina yllättämään ihan tavallisen tarinoinnin keskellä. Sinun kannattaisi kirjoittaa kirja! Uskon, että olet parhaimmillasi pitkän kertomuksen luojana. Sinulla pysyy ”langat käsissä” ja isot linjat kunnossa. Uskon, että mm. pitkien improjen tekeminen on auttanut sinua kehittämään pitkäjännitteisyyttä tarinankerronnassa.

Itselläni on aina ollut hankaluuksia pitää juoni ehjänä heti, kun tarinan pituus ylittää muutaman sivun. Olen parhaimmillani lyhyissä tarinoissa ja runoissa. Niin luulen.

Hei! Sinä et lainkaan kertonut, mitkä ovat mielestäsi sinun kirjoituksistasi parhaita. Mihin menneiden kirjeiden omista kirjoituksistasi olet tyytyväisin?

Antamasi tehtävä oli jälleen vähän hankala. Tai ainakin sellaisen ensivaikutelman sain lukiessani tehtävänantoa. Luen sen kohta uudelleen ja alan kirjoittaa.

Minulla on nykyään näiden tehtävien kirjoittamisen kanssa sellainen olo, kuin kerroin viime kirjeessäni minulla olevan opettajuutenikin kanssa: Kamalan jännittävää – mutta samalla jossain takaraivossani tiedän, että minä pystyn tähän.

Ja taas ollaan perjantaissa! Olin niin väsynyt, etten enää illalla saanut kirjoitettua tehtävää. Tein sen nyt aamulla. Hyvin löyhästihän tämä runo taas liittyy tehtävänantoon, eikä tarinakaan ei ole minun keksimäni.

(Hei vaan, Hans Christian, annoit minulle innotuksen. Tämä runo on omistettu sinulle!)

Punaiset kengät

Olen nuori,
vahvana vereni virtaa.
Tahdon tanssia, tanssia, tanssia!
En luutaa tahdo, en kirjoja,
vaan tangoa, polkkaa ja valssia.


Näin punaiset kengät ikkunassa.
Niiden kiilto sai silmäni loistamaan
mutta kuinka ne saisin,
kuinka sipsuttaisin
niillä illalla kylälle tanssimaan?


Sanon mummolle: ”Tarvitsen uudet kengät.
Tiedän yhdet hyvät, anna rahaa vaan.”
”Minkä väriset on ne,
onko soveliaat
ne sunnuntaikirkossa astumaan?”
Ei kai pieni valhe haittaa tee
jos ei pahaa tarkoitusta?
Otan kasvoille hymyn kauneimman,
sanon: ”Mummo kulta, ne on mustat.”


Nuo kengät maailman ihanimmat
nyt jalkojani koristavat!
En menekään kirkkoon, jospa tanssisin vähän!
Otan kokeeksi pari askelta.
Ensin tanssi on hidas, sitten kiihtyy hurjaksi,
en tiedä enää askelia.
Muutun ohjaajasta matkustajaksi
ja kengät tahdin sanelevat.


Olen väsynyt
tahdon jo nukkumaan
mutta kengät vain jatkavat tanssiaan
yli niittyjen, soiden,
läpi kylien, joiden
haluaisin tulevan auttamaan
mutta kukaan ei kuule,
ei apuun ennä;
kohtaloni on tanssia aina vaan.
En pysähdy enää,
vaikka tahtoisin.
Tämä tanssi päättyy kuolemaan.

Ihanaa viikonloppua!

-Annastiina

P.S. Kirjoita ensi kerraksi jostain asiasta, ihmisestä, maisemasta (tai mistä vain), minkä näit työmatkalla.

Horjuvia riimejä

”Kun vain väkisin raapustaa sanoja paperille, niin jossain vaiheessa ne sanat ottavat minut mukaansa, ja kirjoittamisesta tuleekin mukavaa.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 04.09.2020 klo.20:54

Ystäväni

Kiitos kirjeestäsi.
Meillä on nyt sitten näköjään kummallakin niin paljon töitä, että väsymys on todella tuntuvaa. Meidän välillämme tässä asiassa on vain se ero, että minun väsyttävä ylityöjaksoni on väliaikainen ja päättyy pian, kun taas sinulla se tuntuu jatkuvan vuodesta toiseen.  

Minulla on ollut parhaimmillaan 16-tuntisia työpäiviä, kun aamu-, päivä- ja ilta- tai yövuorot ovat osuneet saman vuorokauden puolelle. Onneksi niitä sattumia ei kuitenkaan ole joka päivä.

Tänään sain jopa nukuttua parin tunnin päiväunet vaikka päikkärit ovat minulle hankalia. Alan kaiketi olla niin väsynyt, että uni tulee vaikka väkisin. Nukuin ensin tunnin ja heräsin ajattelemaan, että en varmasti enää saa unta. Sitten heräsin taas tunnin päästä.

Kimalaiset aamu-unilla. Samaistun.

Kirjeeni on nyt vuorokauden myöhässä juuri väsymyksen takia. Tänään välttelin jälleen kirjoittamista viimeiseen saakka, koska en saanut taaskaan kiinni antamastasi tehtävästä, aikuisten sadusta. Mutta niin se vaan on, olen huomannut, että kun vain väkisin raapustaa sanoja paperille, niin jossain vaiheessa ne sanat ottavat minut mukaansa, ja kirjoittamisesta tuleekin mukavaa.

Otin tehtävänantosi mukaisesti päähenkilölleni luonteenpiirteitä kirjasta, jota olen (huonolla menestyksellä) lukenut yövuorojen aikana, tarkistuskierrosten väleissä. Kirja on Pirkko Saision Kadonnut aurinko. Sattumanvaraisesti tökkimällä sain seuraavat adjektiivit: harvahapsuinen, kaunis, kunniakas, kestävä, innokas, hidas ja sinertävä.

Eilen yritin hahmotella tarinaa innokkaasta mutta valitettavan hitaasta sankarista, joka aina myöhästyy pelastustehtävistään. Ei lähtenyt lentoon.

Tänään sitten, Ylen Prinsessat-dokumentin innoittamana (- kyllä, ehdin aamulla katsoa telkkaria Areenasta -) koetin aloittaa satua prinsessasta, jolla on sinertävä mieli mutta siitä uhkasi tulla liian masentava. Sinähän halusit jotain keveämpää tällä kertaa.

Lopulta paperille kirjoitetuista sanoista muodostui ajatus sinertäväsieluisesta runoilijasta. Tuli jälleen runo, ja ehkä vähän höpsö ja horjuvariiminen. Ole hyvä.

Olipa kerran runoilija
– mutta runoja ei ollut.
Hän ei keksinyt oikeita aiheita
– oli runosuoni kuollut.

Hänellä oli kyllä paljon sanottavaa
ja sielunsa oli sinertävä
mutta inspiraation sattui kadottamaan;
luomisen tuska oli hirvittävä!

Hän valvoi öisin ja lopulta
keksi mikä vois auttaa:
Etsi kauan sopivaa nummea,
missä hevosia laukkaa.

Hän kesytti valkoisen hevosen
– käytti sokeria ja leipää.
Siiviksi lakanan taitteli
ja kas: Runoratsulla ratsasti!

Liian isoa palaa eivät haukanneet
– eivät korkealle laukanneet.
Vauhti oli kaataa heidät kumoon
mutta toi aiheita uuteen runoon!

Olipa kerran runoilija
– hän kirjoitti uutta kirjaa.
Välillä piti taukoa
ja silitti Runoratsun harjaa.  


Kysyit mielikuvitusystävistä. Minulla ei sellaista varsinaisesti koskaan ole ollut. Olen kyllä aina leikkinyt mielikuvitukseni avulla, ja luonut erilaisia paikkoja ja tilanteita ja ihmisiä mutta mitään pysyvää hahmoa en muista leikeissäni viipyneen. Kuvittelin itseni eri ihmiseksi ja hahmoni vaihtuivat kausittain. Muistan esimerkiksi sellaisen kauden, jossa minä olin leikeissäni aina punatukkainen ja pisamanaamainen hevostyttö. Joskus taas sairastuminen oli jostain syystä in. Leikkiminä saattoi kesken ratsastuksen alkaa voida huonosti ja hänen otsalleen nousi kylmä hiki. Se oli hienoa. 😀

Luin paljon lapsena, joten sieltähän nuo ihanteet ovat varmasti tulleet. Kylmä hiki ja punainen tukka sekä muut hittijutut, jotka ilmestyivät leikkeihin.

Onko sinulla ollut kuviteltuja ystäviä lapsena?

Mielikuvitusystävä on kyllä kiehtova aihe kirjoittamiseen. Itsekin vähän inspiroiduin ajatuksesta. Ehkä sinulla on jo jotain valmiita ajatuksia aiheen ympäriltä..?

Onneksi puutarha tulee toimeen ja jopa kukoistaa, vaikka en ole ehtinyt siellä pitkään aikaan juuri mitään tehdäkään.

Annan sinulle kuitenkin tehtäväksi jotain muuta, kuin edellä mainitun. Kirjoita mielikuvitusleikki siitä, millaista olisi, jos sinulla olisi rahaa niin paljon, ettet pystyisi sitä kaikkea tuhlaamaan vaikka yrittäisit. Mitä tekisit? Millainen sinun päiväsi olisi? Saat toki hypätä myös jonkun toisen kenkiin, jos haluat.

Kivaa viikkoa! Toivottavasti et ole enää niin väsynyt, kuin viime kirjettä kirjoittaessasi.

-Annastiina

Kosketuksissa itseen

”Musiikki oli vienyt minut niin yksityiseen paikkaan, etten ollut käynyt siellä tietoisesti koskaan.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 15.05.2020 klo. 13:12

Ystäväni,

Valitan nyt (taas) heti alkuun, että kyllä on ollut taas hankalaa saada aikaiseksi mitään! Tätä kirjettä varten pakotin itseni kirjoittamaan ylös kaikki, mitä mieleen tulee. Ihan vain, että pääsisin alkuun. Syntyi hajanaisia lauseita eri aiheista. Sitten tein salapoliisin työtä ja yhdistelin samankaltaisia asioita toisiinsa ja täytin aukot. Näin yhtäkkiä minulla olikin kokonaisia ajatuksia ja monta kappaletta kirjettä valmiina ja sitten kirjoittaminen alkoikin kulkea vaivattomasti. Pitäisi alkaa tehdä niin myös blogitekstien kanssa. Ehkä alankin. Ihan kohta…

Ai niin, blogista puheen ollen tässä kolme lausetta, jotka aion upottaa tulevaan blogiini. Tai ainakin ne ovat ohjenuorana minulle, kun sitä kirjoitan.
– Jokainen voi tehdä asioita luonnon hyväksi!
– Suosimalla puutarhassa monipuolisesti luonnonmukaisia kasveja autetaan hyönteisiä, jotka ovat elintärkeitä luonnon monimuotoisuudelle ja siten myös meille ihmisille.  
– Kotipuutarhanhoito ei saa olla pakkopullaa: Muista pitää taukoja ja katsella työsi jälkiä sekä luonnon kauneutta!

Sitkeät krookukset takatalven ympäröiminä

Kaivelin muutama päivä sitten vanhoja valokuvia lapsuudenystäväni syntymäpäiväonnittelua varten, ja käväisin taas menneisyydessä. Mieleen palasi se vahva yhteys, joka minulla ja ystävälläni oli lapsena. Joskus tiesimme vain katsomalla toisiimme, mitä toinen ajattelee ja mitä seuraavaksi tehdään! Minusta tuntuu, että en ole sen jälkeen kokenut niin vahvaa ja puhdasta yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Aikuisiällä emme ole pitäneet yhteyttä muutamaa kuulumisten kyselyä enempää mutta nyt aion tavata hänet ja tutustua aikuiseen ystävääni. Sen verran jo keskustelimme onnitteluviestin tiimoilta, että huomasin, kuinka eri asioita me muistamme menneisyydestä. Kuinka hienoa olisi päästä kunnolla muistelemaan yhteisiä seikkailuja! Voisimme auttaa toisiamme muistamaan: Kummallakin on varmasti tallentunut mieleen sellaisia tapahtumia ja yksityiskohtia, joita toinen ei muista.

Ystävän kanssa uskaltaa mitä vain

Olen ollut hieman huolissani siitä, etten muista lapsuudestani ja nuoruudestani kovin paljon mitään. (Minun elämäkerrastani tulisi todella lyhyt.) Mutta nyt tajusin, että eihän aktiivisessa muistissa toki kaikkea voikaan olla; ei kai siellä ole loputtomasti tilaa. Täytyy erikseen ryhtyä muistelemaan, jotta muistaisi. Ja siinä hyvänä alkuunpanijana toimivat esimerkiksi vanhat valokuvat, päiväkirjat tai oikeastaan mikä tahansa menneisyydestä peräisin oleva asia. Edellisessä kirjeessähän totesin musiikin tuovan mieleen tunnelmia menneisyydestä.

Ja arvaa, mikä muu on hyvä tapa saada ajatuksia ja muistoja liikkeelle? No kirjoittaminen!

Rupesin eilen suorittamaan antamaasi (tai alun perin itseni antamaa) tehtävää. Laitoin soimaan Moody Bluesin ”My song” -nimisen kappaleen, jota suuresti rakastan. Kuuntelin sen aluksi läpi vain tunnustellen, minkälaisia tunteita se minussa herättää. Kaipuuta parempaan maailmaan, ikävää johonkin kadotettuun, rohkeasti mutta pehmeästi omana itsenäni olemista, rakkautta ja sen kaipuuta… Aloin kirjoittaa.

Puolen sivun jälkeen aloin itkeä. Musiikki oli vienyt minut niin yksityiseen paikkaan, etten ollut käynyt siellä tietoisesti koskaan. Kirjoittaessani ymmärsin menneisyydestäni erään asian, joka vaikuttaa minun olemiseeni ja tunne-elämääni tänäkin päivänä. Niin kipeä kuin tuo oivallus olikaan, olin myös lähes voitonriemuinen: Olin löytänyt itsestäni jotain uutta.

Mitä tästä siis opimme? No, ehkä sen, että jos haluaa tehdä retkiä itseensä, se vaatii aikaa, ajattelua, muistelua – ja ehkä myös kirjoittamista ja musiikkia. (Varmasti mikä tahansa taidemuoto toimii – kenelle mikäkin.) Opin myös sen, että ehkä muistelua ei tarvitse pelätä. Vaikka menneisyydessä saattaakin olla kipeitä asioita, ovat ne kuitenkin palasia itsestä. Jokainen muisto ja oivallus palauttavat takaisin palasen minua. Ehkä jonain päivänä olen ehjä..?

Ymmärtänet, että en liitä tuota mullistavaa kirjoitusta tähän. Se on liian henkilökohtainen, ja asia vaatii vielä tarkkailua ja pohdiskelua ennen kuin siitä voi puhua toisille. Sen sijaan valitsin reippaasti uuden laulun ja aloin kirjottaa uutta tekstiä. Tällä kertaa tartuin tehtävää sarvista hieman rationaalisemmin. Otin musiikista inspiraation mutta en uppoutunut siihen niin totaalisesti, kuin edelliseen kappaleeseen. Kas, runosuoni taas pulpahti ja runohan se sieltä taas tipahti!  

Ei jaksa riidellä enää

Riita ei ole se,
millä haluan elämäni täyttää.
Näyttää maailmakin paremmalta,
kun empatiaa käyttää.

Miten maailma olisi sovussa,
jos edes me emme ole?
Todellinen sopu löytyy,
jos erotamme valheesta toden.

Saatan olla väärässä
mutta niinhän sinäkin saatat.
Toista tajuaa paremmin,
kun on selkeät astinlaatat.

Sano siis suoraan, mikä on!
Onneton ei kannata olla
tällä elämän retkellä.
Voimmehan kohdata keskellä.

Tule ulos – siellä on kevät!
Auringossa haihtuvat riidanjyvät.
Syvät, hyvät mietteet nousevat pintaan
ja valonsäteet rintaan jättäytyvät.

Ota kädestä kiinni,
päästä valo sydämeen!
Aurinkokaan ei tee tenää

– ei riidellä enää!

Inspiraatiokappaleena toimi ah, niin rakkaan The Beatlesin ”We can work it out”.

Pidin todella paljon sinun musiikki-inspiraatiokirjoituksestasi. Siitä huokui vahvuus ja vapaus – ja kummallisuus. Pääsit todella hienosti melomaan tajunnanvirrassasi, joka taisikin tällä kertaa olla voimakkaana kuohuva koski!

Tällä kertaa haluaisin, että pysähdyt. Laita kello hälyttämään 15 minuutin päästä ja sulje silmäsi. (Älä makaa, ettet nukahda! :D) Keskity vain ja ainoastaan ympäriltäsi kuuluviin ääniin. Kun vartin päästä säpsähdät kellonsoittoon, ala kirjoittaa.
Jään jännittyneenä odottamaan, mitä mielesi jälleen tuottaa luettavakseni…

-Annastiina

Tähän voisi keksiä vaikka jonkun metaforan

Ajatukset ulkona

”Nyt pitäisi saada tehtyä kaikki tsiljoona kevättyötä puutarhassa!”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 08.05.2020 klo. 01:07

Ystäväni,

Kiitos kirjeestäsi. Ja kiitos, kun veit minut kirjoituksessasi Helvetin porteille. Mitenkäpä muuten sitä ihminen tietäisi, millaista siellä on, ellei joku kirjoittaisi siitä!

Se, mikä sinun kirjoituksissasi on ihanaa, on se pienieleinen ja hienovarainen huumori, jota viljelet vakavimmissakin tilanteissa. On vapauttavaa, kun synkän tarinan luettuaan on pakko päästää pikkuhiljaa sisälle kertynyt huvittuneisuus epäuskoisena tyrskähdyksenä ulos.

Ergonomia on tärkeää! (Siis kissalle.)

Huumori onkin jännä laji, ja vaikea. Hienovarainen hauskuus on ihan parasta. Väkisin tehty, alleviivattu huumori toimii vain harvoin. (Paitsi jos sitä alleviivaa ihan liian paljon. Silloin se muuttuu taas hauskaksi.) Ehkä siksi en pidä kovinkaan montaa stand-up -esitystä hauskana. Aitous on siinäkin kaiken perusta.

Yllättävyys on hauskaa: Että olettaa jotain tapahtuvaksi ja sitten se tapahtuukin aivan toisella tavalla – tai ei ollenkaan. Ja luettelot, jotka alkavat loogisina ja päättyvät yllätykseen… Siksi tuo sinun ”Hitler, Kleopatra ja naapurin Veijo” nauratti.

Paras sketsi, jonka muistan, on sellainen, jossa pianisti kävelee konserttilavalla olevan flyygelin ääreen, istuutuu heittäen frakkinsa liepeet taakseen, asettaa kätensä koskettimille ja jalkansa pedaalille – ja *vrooom* ajaa pois. (Jos muistat, mistä sketsisarjasta tämä on, niin kerro toki. Itse olen unohtanut. Ohut muistikuva minulla on, että pianistia olisi esittänyt Heikki Kinnunen harmaa kiharaperuukki päässään.) Kikatin tälle sketsille lapsena maha kipeänä, ja edelleen mielikuva aiheuttaa naurunpurskahduksen.

Olen ollut tällä viikolla jälleen jumissa kirjoittamisen suhteen. Tiedän, että minun pitäisi kirjoittaa blogitekstejäni, jotta saisin blogini joskus julkaistua – mutta kun nyt on kevät! Ulkona on aurinkoista ja maa on sula. Nyt pitäisi saada tehtyä kaikki tsiljoona kevättyötä puutarhassa!

Pari päivää sitten istuin koko aamupäivän tuijottaen tietokoneen ruutua, enkä saanut mitään aikaan. Lopulta totesin sen olevan täysin järjetöntä – enhän sinä aikana saanut tehtyä kirjoitus- enkä ulkotöitä. Ja niin sitten menin ulos, jossa sain paljon töitä tehtyä. Näinköhän saan mitään kirjoitettua kesäaikaan…

Kirjoitin antamastasi otsikosta runon. Tähän runoon en ole enkä ole olematta tyytyväinen. Se kirjottui jotenkin huomaamatta, muun tekemisen välissä, eikä herättänyt minussa mitään sen suurempia tunteita. Ehkä aihe on jo niin kulunut, että minun versioni vaikuttaa jo valmiiksi vanhentuneelta. Ehkä en vain keskittynyt tarpeeksi. Tai ehkä se onkin vielä kesken. En tiedä. Siinä se nyt kuitenkin on. Ehkä tämä on runo Roope Ankalle hänen sairasvuoteellaan..?

Onko onnea vanheta rahan virratessa?

Koko elämäsi olet palvellut rahaa
Ymmärrätkö, mistä olet jäänyt paitsi
Miltä tuntuu kolikon kylmyys kättäsi vasten
Etkö mieluummin silittäisi rakkaan ihoa

Onko onnea maksaa rakkaudesta
Etkö usko: sinä ansaitset aidon kiintymyksen
Onko onnea, että tiedät tilisi olevan täynnä
Etkö huomaa, että sydämesi on tyhjä

Onko onnea vanheta rahan virratessa
Etkö mieluummin kuuntelisi puron ääntä?

Kuuntelin eilen tiskatessani musiikkia. Oli hämmentävää taas todeta, miten suuri voima sillä on. Muutamien Egotripin kappaleiden mukana tuli tunnelma kokonaisesta aikakaudesta. En edes muistanut mitään konkreettista tapahtumaa mutta koin uudestaan tunteita ja tunnelmia sekä muistin ihmisiä siltä ajalta.

Silloin, kun vielä kuuntelin paljon musiikkia, minulla oli tapana jumittua: Saatoin kuunnella ainoastaan yhtä tiettyä levyä tai artistia vaikka kuukauden tai parikin. Egotripin albumit Helsinki-Hollola ja Matkustaja soivat minulla 2000-luvun alussa ilmeisesti hyvinkin pitkän ajanjakson, koska tunnen niiden musiikin kehossani.

Ajattelin, että olisi mielenkiintoista kirjoittaa musiikin soidessa, sen inspiroimana… Ja koska minä en nyt ehdi sitä tehdä, niin sinä saat ottaa tästä kopin! Laita joku sinulle tärkeä kappale soimaan toistuvasti ja kirjoita sen herättämistä tunteista, ajatuksista, väreistä tai ihan mistä vain – mistä minä tiedän, mitä sinun päässäsi liikkuu. Tämän ei tarvitse olla mikään kokonainen mietitty tarina. Mutta se voi olla sitäkin. Rentoudu. Kirjoita mitä vain.

Toivottavasti lomaviikkosi on mennyt hyvin ja olet saanut levätä. Energiaa tulevaan viikkoon ja onnea uuteen kotiin!

-Annastiina

Mistäs sitä sitten unelmoisi?

”Isojen muutosten edessä on mahdollisuus kasvaa isosti ja löytää jotain ihan uutta.”

Lähettäjä:Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 20.04.2020 klo 23:29

Rakas ystävä,


Mikä siinä onkin, että joskus tätä kirjettä pitää kierrellä ja kaarrella kuin petolintu saalista? Pitää ottaa vähän etäisyyttä ensin, kiertää kauempaa ja lähestyä hipihiljaa. Lopulta sitä sitten yllättää kirjeen ja hyökkää takaapäin, puree hampailla kaulavaltimoon ja lopulta kirjeen ruho kaatuu maahan päihitettynä. Joskus toisinaan kirje ei taas ole ollenkaan saaliseläin tai vihollinen, vaan pikemminkin ihana ystävä, jota odottaa malttamattomana kylään jo monta päivää aiemmin. Silloin sanat hyppivät paikoilleen ja kirjoittaminen kutkuttaa pieniä harmaita aivosoluja kuin mielenkiintoinen keskustelu, kofeiiniöverit matéella tai syvälle sisäänsä imaiseva elokuva. Tänään olen itse jossain noiden kahden ääripään välissä, vähän semmoisissa ´njääh, en oikein tiedä mitä kirjoittaisin´ -fiiliksissä.

Oli kuitenkin jännittävä kuulla minkälaisilla kehillä ajatuksesi ovat pyörineet omaa kirjettäsi kirjoittaessasi. Tajusin, että minulla oli aika samanlaisia ajatuksia oman edellisen kirjeeni kanssa. Tuntui siltä, että sinulla rullaa kaikki niin hyvin kirjoittamisen, kurssien ja blogi-ideoiden kanssa, samalla kun minulla luovuus kököttää paikoillaan ja ainoat aikaansaannokseni ovat nämä kirjeet. Olin jopa vähän kateellinen kaikista aikaansaannoksistasi ja ahkeruudestasi kirjoittamisen polulla. Ehkä olen taas vähän malttamatonkin sen suhteen, että jotain suurta ja ihmeellistä pitäisi jo tapahtua. Joku oivallus, joka antaa minulle inspiraation kipinän kokonaisen romaanisarjan kirjoittamiseen. Olen tottunut unelmoimaan isosti, tekemään töitä ja uhraamaan kaiken saavuttaakseni tavoittelemani. Mutta sitten tajuankin, että eiväthän sellaiset asiat tapahdu vain odottamalla. Pitäisi ensin uskaltaa unelmoida ja sitten varata aikaa unelman toteuttamiseen.

Varmasti juuri siitä syystä päädyin kirjoittamaan unelmoinnista ja täydellisyydestä. Minulla on tässä jo pidemmän aikaa ollut vähän sellainen tunne, että kaikki unelmani on ammuttu alas, eikä uusia unelmia ole tullut tilalle. Petolintu on hyökännyt ja minusta on tullut raadeltu saalis. Olen aiemmin ollut hyvin itsevarma ja määrätietoinen unelmieni ja päämäärieni suhteen. Edessä häämöttävä polku on ollut selkeä ja olen tottunut pärjäämään ja jaksamaan, vaikka olisi kuinka vaikeaa. Yrityksen ja teatterin lopettaminen sekä sitä seuranneesta uupumuksesta toipuminen ovat kuitenkin vieneet pohjan pois siltä. En tiedä mistä unelmoida, eikä minulla ole voimia viedä unelmia tai joskus edes arkisia askareita maaliin. Ristiriita entisen elämän kanssa on iso. Positiivista on se, että olen tajunnut sen, enkä ole enää syöksykierteessä kohti pohjaa. Tavallaan jopa päinvastoin, on aika kiehtovaa (vaikkakin samaan aikaan todella rankkaa) miettiä, kuka sitä oikeastaan onkaan? Isojen muutosten edessä on mahdollisuus kasvaa isosti ja löytää jotain ihan uutta. Tässä kokonaisuudessa ajatusleikki elämän täydellisyydestä oli minusta aika lohdullinen ja innostava ajatus. Kyllä se siitä täydelliseksi tulee.

Juuri nyt ainakin toinen puoli aivoistani haluaakin vain pomppia kuralätäköissä ja rakennella puroja kevänauringon sulattaessa hankia. Yritän opetella elämään ilman sen kummempia tavoitteita ja unelmia. Opettelen nauttimaan pienistä hetkistä ja olemaan oma itseni. Mitä se sitten tarkoittaakaan.

Kaamoksen jälkeen on hämmentävää, kun aurinko yhtäkkiä loistaa vielä iltakymmeneltä. Tällaistako se valo olikin?

Kirjoitit kirjeessäsi myös oikeassa olemisesta tai oikeasta väärässä olemisen pelosta. Mitä oikeassa oleminen oikeastaan on? Sait minut muistamaan omat yliopistoaikani tai oikeastaan ajan ennen sitä. Yliopisto oli minunkin elämässäni eräänlainen vedenjakaja. Silloin menetin kritiikittömän luottamukseni aikuisiin. Tai siis omaan naiiviin uskomukseeni siitä, että aikuiset ovat aina oikeassa ja fiksuja ja pitävät maailman hallinnassa parhaaseen mahdolliseen tietoon nojaten. Siihen asti olin aina ajatellut, että aikuiset kyllä hoitavat asiat ja tietävät aina mitä tekevät. Karu totuus kuitenkin paljastui astuttuani aikuisuuteen ja korkeakoulumaailmaan. Tajusin, ettei juuri kenelläkään ole hajuakaan siitä, mihin tämä maailman on menossa ja mitä meidän pitäisi tehdä. Viisaimmatkin meistä joutuvat pääasiassa arvailemaan ja meistä suurin osa kulkee elämänsä läpi lähinnä harhaillen ja huudellen sinne tänne. Vuosituhansien jälkeenkin me olemme kuitenkin vain joukko apinasta polveutuvia elukoita, joita vaistot ja tunteet ohjaavat enemmän kuin tieto ja ymmärrys. Tähän peilaten kaikki vähäinenkin kerryttämäni tieto, taito ja tunneäly tuntuvat ihan ok aikuisuudelta. Ei iso osa maailman presidenteistäkään tiedä yhtään, mitä ne on tekemässä ja silti ne saavat fiiliksen mukaan päättää ihan liian vaikeista asioista.

Ymmärrän silti traumasi ja tunnistan itsessänikin usein tuon piinaavan väärässä olemisen pelon. Muistan lapsuudesta erittäin hyvin sen tunteen, kun nostan koululuokassa käden viitatakseni. Halusin viitatessa aina olla 110% varma siitä, että vastaukseni on oikea. Muuten jätin kokonaan viittaamatta. Nykyään tiedän, että väärät vastaukset opettavat meitä yleensä enemmän kuin oikeat, mutta ihan yhtä paskalta se silti tuntuu vieläkin.

Loppuun vielä todettakoon, että sinä olet mielestäni todella älykäs ja rohkea ihminen. Olet ihmettelijä ja oppija, unelmoija. Samaan aikaan herkkä ja hauras, mutta vahva ja voimakas. Älä häpeä tai pelkää mitään puolta itsestäsi. Ihailen sinua.

Hauskaa viikkoa. Jään odottamaan kirjettäsi. Tässä ihan kakka haiku, ole hyvä.

katsos kakkoja
metsäpolun reunoilla
koirat kulkeneet


Jos inspiroidut, niin kirjoita aihio runosta tai laulusta, jonka teemana on metafora. Annan tämän tehtävän pääasiassa siksi, että haluan lukea lisää kirjoittamiasi lauluja ja runoja.


– Jussi

Inspiraation pyörteissä

”Olen ollut niin innoissani, että unet ovat jääneet monena yönä vähäisiksi aivojen surratessa ylikierroksilla.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 21.02.2020 klo 01:11

Ystäväni,

Olen saanut tällä viikolla hyvää vahvistusta omiin suunnitelmiini ja omaan tekemiseeni sekä hyviä vinkkejä itseni johtamiseen eli ryhtymiseen ja aikaan saamiseen. Olen käynyt tässä parin kuukauden aikana kaupungin järjestämässä yrittäjävalmennuksessa, koska olen jo jonkin aikaa mietiskellyt, olisiko yrittäjänä toimiminen sopiva ratkaisu minulle jossain vaiheessa. Viime kerralla eli tiistaina luennon aiheena oli itsensä johtaminen, mikä onkin yrittäjälle tärkeä taito. Lainasin myös aiheeseen liittyvän kirjan Aikaansaamisen taika (Satu Pihlaja), jota olen nyt lukenut saaden paljon ahaa -elämyksiä. Kerronpa pari juttua, jotka olen tajunnut.

Kirjoittamisen aloittaminen on minulle vaikeaa lähes aina, niin kuin tässä kirjeenvaihdon aikana on tullut useasti ilmi. Minulla on yleensä mielikuva, että kirjoittaminen on ainoastaan kirjoittamista; että minun pitäisi vain osata istua koneen ääreen ja kirjoittaa kulloinenkin asia ylös ja valmiiksi: Niinhän fiksut kirjoittajat tekevät. Olen potenut huonoa omatuntoa siitä, että istun ”tekemättä mitään”, vain pyöritellen ajatuksia ja ideoita – eli en saa mitään aikaan! No, vaadittiin näköjään Satu Pihlaja kertomaan minulle, että hei tyhmeliini, ajattelutyö on yksi olennainen osa kirjoitusprosessia, kuten on myös tiedon haku. Ajatus siitä, että minulla on lupa ajatella ja lukea ja luonnostella, on todella vapauttava ja helpottava. En siis enää tuhlaa aikaa mietiskelyyn, pohtimiseen, vaikutteiden hakuun ja ideointiin vaan mietiskelen, pohdin, haen vaikutteita ja ideoin, koska se on osa kirjoitustyötä! Hurraa!

Toinen asia, josta Pihlaja kirjassaan kirjoitti ja josta uskon olevan apua omalle aikaansaamiselleni, on tavoitteiden asettaminen. Minulla on ollut tapana haahuilla ja luottaa inspiraatioon aikaansaavana voimana. Mutta onhan se ihan järjellä ajateltuna hieman epävarma työskentelytapa, että ”minä kirjoitan sitten joskus, kun tulee sellainen fiilis”. Usein tällä tavalla työskentely jää viime hetkille, eikä se enää ole deadlinen hönkiessä niskaan edes nautittavaa, vaikka lähtökohtaisesti kirjoittamisesta tykkäänkin. Pontimena kirjoittamiselle toimii silloin vain se deadline, ei inspiraatio.

Otetaan esimerkiksi tämä meidän kirjeenvaihtomme. Entäpä jos heti saatuani kirjeesi kirjoitan ylös tavoitteeni, joka on tietenkin ”Lähetän valmiin kirjeen Jussille torstaina klo. 22.” Sen jälkeen kirjoitan välitavoitteet, jotka ovat tässä tapauksessa jotain tämän suuntaista:
1.”Tiistaina luen Jussin kirjeen ajatuksella, ja kirjoitan ylös ensimmäisinä mieleen tulevat ajatukset sekä kirjeestä että (mahdollisesta) annetusta tehtävästä.”
2.”Keskiviikkona käytän kaksi tuntia aikaa tehtävän ideointiin ja kirjoittamiseen.”
3.”Torstaina käytän kolme tuntia tehtävän viimeistelyyn ja kirjeen kirjoittamiseen.”
Tähän kun lisätään kellonajat niin, että ne sopivat omaan kalenteriin ja sen lisäksi vielä noudatetaan tätä aikaan saatua suunnitelmaa, niin uskoisinpa, että homma hoituu kivuttomammin kuin haahuilumetodilla. (Toki aikatauluun täytyy jättää varaa inhimillisiin muutoksiin ja mahdolliseen viimehetken paniikkiin.)

Ylös kirjoitetut tavoitteet tekevät tehtävästä konkreettisen. Välitavoitteet pilkkovat tehtävän pienempiin osiin, jolloin kokonaisuus ei tunnu liian suurelta ja lannistavalta. Ja aina, kun saavuttaa välitavoitteen, siitä saa hyvän mielen ja onnistumisen kokemuksen, jolloin seuraavaa tehtävää tulee lähestyttyä todennäköisesti positiivisimmin ajatuksin kuin, jos kirjoittamiskokemus olisi ollut pelkkää stressiä ja viime hetken panikointia.
Sinulle, entisenä yrittäjänä, tämä kaikki saattaa olla selvää kauraa ja perussettiä mutta itselleni tämä ajatus sai aikaan sen klassisen hehkulampun syttymisen ajatuskuplassani.
(Tämä toimii ehkä parhaiten pitkäkestoisissa ja suurissa tehtävissä mutta koska itselleni pientenkin projektien aikaansaaminen on joskus hyvin haasteellista, aion käyttää tätä metodia kaikessa!)

Ja vielä yksi suuri oivallus: Nämä asiat olisivat todennäköisesti jääneet tajuamatta, jos istuisin yksin kotona. Ulos lähteminen, ihmisten kanssa puhuminen, lukeminen: ne ovat kaikki tajuntaa laajentavia mahdollisuuksia! Itselläni tämä meinaa helposti unohtua, kun olen luonteeltani hieman erakoituva ja viihdyn parhaiten kotona keskustellen lähinnä kissani kanssa. (Aslan on kyllä hyvä keskustelukumppani mutta täytyy myöntää, että meidän keskustelumme kiertävät aika pientä rataa, enkä aina voi olla absoluuttisen varma, mitä ”kur” ja ”marmau” kulloinkin tarkoittavat…)

Juttukaveri

Tässä yhteydessä onkin luontevaa jälleen kiittää sinua. Tämä kirjeenvaihto on loistavaa ajatusten vaihtoa, joka saa ajattelemaan asioita eri kulmista. Myös sinulta tuleva kannustus ja positiivinen palaute tuntuvat todella hyvältä ja innostavat jatkamaan kirjoittamista. Ne aina korvan takana vaanivat häpeän tunne ja naurunalaiseksi joutumisen pelko pysyvät näillä lääkkeillä melko hiljaisina.

Nyt siis selvästi puhaltaa kevättuuli, jonka kantamana olen saanut kirjoitettua lupaamani rästitehtävänkin! Tosin saatoin käsitellä tehtävänantoa hieman löysähkösti. En nimittäin kirjoittanut vastinetta millekään tietylle kouluikäisenä tekemälleni tekstille. Sen sijaan minusta tuntui luontevalta kirjoittaa laulu 14- vuotiaalle Annastiinalle. Pääsin kirjoittaessani jopa hentoiseen flow –tilaan ja kuulin päässäni melodian, johon kirjoitin sanat. En valitettavasti tähän hätään saanut Juha Tapiota laulamaan tätä sinulle mutta lähetän nyt sitten pelkän tekstin.

Hei, pieni,
kenestä tänään tykkäät?


Hei, pieni, ei sun tarvitse pelätä pimeää!
Olet turvassa vaikka aina itse et sitä nää.
Ei niitä Kingin ihmissusia
ole muualla kuin kirjoissa,
vaikka uskoitkin kuulevas takaasi askeleet.


Koulumatkan metsäpolku,
aina siitä selvisit.
Olat ylös, katse alas, älä vilkuile sivuille!
Kävele vain nopeasti, kunnes pääset perille.


Hei, pieni, ei sun tarvitse pelätä elämää!
Sä saat erehtyä, eikä sen tarvitse hävettää.
Sulla on voimaa paljon enemmän,
kuin mitä itse ymmärrät
vaikka joskus arki varmasti pelottaa.


Koulupihan huutomyrsky,
aina siitä selvisit.
Olat ylös, katse alas, älä vilkuile sivuille!
Kävele vain nopeasti, kunnes pääset perille.


Eivät kaikki maailman ihmiset
katso sua kun sä kävelet
mutta kunpa katsoisit itseäsi niin kuin minä katson nyt.


Katsoisit peiliin etkä pysähtyisi lasipintaan.
Katsoisit silmien taa, katsoisit syvälle rintaan.
Olet kaunis kyllä mutta näet kai:
ulkonäkö on pettävää pintaa vain.
Tärkein näkyy vaikka laittaisit silmät kii.


Hei, pieni, kenestä tänään tykkäät?

Samalla tuulenpuuskalla saat toisenkin tehtävän suoritettuna! Tämä nimenomainen tehtävä oli muuten juuri sitä, mitä tässä vaiheessa blogini suunnittelua tarvitsin! Pakotit minut miettimään blogini kokonaisideaa, ja tehtävän deadline asetti tavoitteen, jota ilman olisin taas päätynyt haahuilemaan ties kuinka pitkäksi aikaa.
Tulevan blogini nimi on Orvokin oma. Laitan liitteeksi kolme kuvaa, jotka toivottavasti kertovat jotain blogini ideasta ja tunnelmasta. (Kuvista vain yksi on uusi, eilen otettu. Loput kaksi ovat viime kesältä. Jos olisin ottanut kaikki kuvat nyt talvella, tunnelmasta olisi jäänyt puuttumaan jotain todella oleellista.)

Ja mitä tulee esiin nostamaasi kysymykseen ”taistelusta ja mielipiteistä” (mikä olisi muuten loistava otsikko esseelle tai vaikkapa kirjalle!), ymmärrän kyllä ystäväsi mielipiteen ”Oppimisen ylistyksen” arvostuksesta. Itse arvostan taistolaislauluja monestakin syystä mutta ystäväsi on oikeassa siinä, että monessakaan niistä ei tarjota ratkaisua ongelmiin vaan päädytään julistamaan ”meidän puolen” mielipidettä. No, taistolaislaulut ovat oman aikansa tuote. Niitä ei varmaankaan ensisijaisesti tehty sovittelemaan vaan nimenomaan nostamaan esiin epäkohtia ja nostattamaan yhteishenkeä, jotta jaksettaisiin taistella vääryyttä vastaan.

Oman mielipiteen muodostaminen on todella tärkeää mutta mitä jyrkempiä mielipiteitä asetetaan vastakkain, sitä tärkeämpää olisi myös nähdä harmaan sävyjä. Uskon, että toisen ymmärtämisellä saadaan aikaan parempia tuloksia kuin vastakkainasettelulla. Julistamisella ja provokaatiolla saadaan aikaan vain vastareaktioita, jotka vain vahvistavat eriäviä mielipiteitä. Toivoisin, että nykyään mielipiteet voitaisi perustaa faktatietoon eikä tunteeseen tai siihen, mitä isi tai kaveri tai se kivannäköinen tyyppi telkkarissa sanoo. Nykyisessä informaatiotulvassa oikean tiedon löytäminen vain on kovin vaikeaa.

Huh, aikamoinen ajatusten ja oivallusten – ja tekemisen – viikko on takana! Olen ollut niin innoissani, että yöunet ovat jääneet monena yönä vähäisiksi aivojen surratessa ylikierroksilla. Ehkä huomenna keskityn pitkästä aikaa johonkin aivan muuhun kuin kirjoittamiseen. Keittiön siivous kuulostaa itse asiassa hyvin leppoisalta hommalta, jossa aivot saisivat levätä…

Toivottavasti tästä kirjeestä tihkui sinullekin vähän lisäinnostusta ja energiaa. Kivaa viikkoa!

Annastiina

Helmikuun aurinkoa

”Taidanpa tehdä soittolistan, josta voin tunnin välein laittaa pyörimään biisin tai pari ja tanssia niin villisti ja dorkasti kuin osaan.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 13.02.2020 klo 16:59

Ystäväni,

Olipa kiva kuulla, että nouset näyttämölle jälleen! Uskon, että se tekee hyvää sinulle. Näytteleminen on ollut niin suuri osa sinun elämääsi, että itse asiassa ihmettelen, miten olet jaksanut olla ilman sitä näinkin pitkän ajan. Ja nythän sinun ei tarvitse olla vastuussa teatterin tuloksesta eikä huolehtia muusta kuin omasta panoksestasi teatteriyhteisön yhtenä osasena – eli voit keskittyä vain näyttelemiseen, eikö niin? Nauti siitä!

Olin viime kirjettä kirjoittaessani jotenkin niin kiireen sokaisema, että unohdin kommentoida festarikokemustasi ja fiilistellä kesäsateessa tanssimista – ja tanssimista yleensäkin! Musiikin mukana liikkuminen on kyllä todellakin elämän suola! Onpa ihanaa, että olet saanut muistutuksen siitä festaridiskossa. Ethän nyt unohda sitä taas? Itsekin aina silloin tällöin muistelen ylioppilasteatterin kevätretkeä, ja sitä huumaavaa vapauden ja onnen tunnetta, kun ympärillä on vain ystäviä, musiikkia ja kesäisen lämmintä sadetta, ja vain liikkeellä on väliä. Ah, enpä ole itsekään tanssinut sillä tavalla pitkiin aikoihin!

Tanssin huumaa kevätretkellä vuonna 2009

Mutta liikkeestä puheen ollen, tämä kirjoittamisen vuoksi tietokoneen ääressä istuminen on jumiuttanut joka ikisen kohdan minun kropassani! Puutarhurista työttömäksi istujaksi on pitkä matka, ja liikunnan kannalta aivan väärään suuntaan. Tämä tilanne on saanut minut kehittelemään kaikenlaisia pieniä liikuntatuokioita, joilla tauotan liiallista istumista. Lempitaukojumppani on tietenkin tanssiminen! Välttämättä siihen ei edes tarvita musiikkia; päässä saa soimaan aina sopivan rytmin kuhunkin fiilikseen. Mutta nyt kun tässä samalla mietin asiaa, niin taidanpa tehdä jonkinlaisen soittolistan, josta voin aina vaikkapa tunnin välein laittaa pyörimään biisin tai pari ja tanssia niin villisti ja dorkasti kuin vain osaan. En usko, että taukojumppa siitä enää paljon voisi parantua!

Tällä viikolla minulla on ollut parempi olo. Olen suunnitellut aloittavani kirjoittamaan omaa blogia. Se olisi tämän kirjeprojektin lisäksi sellainen (ainakin näennäisesti) helppo tapa tuottaa tekstiä. Voin kirjoittaa aiheista, jotka ovat minulle tärkeitä ja tuttuja, eikä kirjoitusten tarvitse olla pitkiä eikä noudattaa mitään tiettyä kaavaa tai normia. Lisäksi saan aktivoitua itseäni myös toisessa luovuuden lajissa, joka on jäänyt minulta unholaan, eli valokuvauksessa. Tämä inspiraation puuska johtunee suurelta osin käsillä olevasta vuodenajasta. Helmikuun aurinko saa minut aina heräämään. Se antaa toivoa siitä, että kevät on tulossa. (Tätä kirjoittaessani ulkona kylläkin sataa tiheää, märkää lunta. Mutta joka tapauksessa valo on erilaista, jotenkin keltaisempaa, kuin tammikuussa.)

Helmikuun räntäsade

Tuo lähettämäsi mielipidekirjoitus onkin tärkeästä asiasta. Se toimii kyllä sellaisenaankin hyvin. Mutta koska aina voi parantaa, niin tein tekstiin pari muutosehdotusta. Pari lausetta ottaisin pois, koska niissä oleva asia tulee esiin muualla tekstissä. Loppukappaleesta poistaisin liikaa toistoa (vaikka ymmärränkin, mitä sillä haet), ja siihenkin kirjoitin oman ehdotukseni. (Keltaisella merkityt ehdotan poistettaviksi. Alleviivatut ovat lisäyksiä.)
Siinä on siis silmieni lainaamisen tulos. Muistathan, että ne eivät ole välttämättä paremmat silmät kuin omasi. Ne ovat vain erilaiset. Joten sinä teet itse lopulliset päätökset ja korjaukset – tai jätät tekemättä. 

Lehtikirjoitukset ovat mielenkiintoisia kirjoitettavia siitäkin syystä, että merkkimäärä on rajoitettu. Vaatii paljon miettimistä, kun yrittää saada tekstiin mahdutettua kaiken tarpeellisen. Tiivistäminen on taitolaji. Joskus luovaan kirjoittamiseenkin on hyvä ottaa mukaan jokin rajoitus. Jos jaksat, ehdit ja haluat tuon mielipidekirjoituksen viimeistelyn lisäksi kirjoittaa jotain muutakin, niin tässä sinulle tehtävä: Kirjoita yhden sivun mittainen tarina, joka tapahtuu yhden minuutin aikana.

Itse en nyt ole kirjoittanut mitään rästi- tai muutakaan tehtävää, olen vain ideoinut muutamia blogitekstejä. Yritän saada kirjoitetuksi ensi kirjeeseen mennessä sen taannoin antamasi tehtävän lapsuuden tekstiin reagoimisesta. Mutta nyt jaan kanssasi arkistoistani löytämäni runon, jonka olen kirjoittanut ehkä parikymppisenä. Runo paljastaa minun ennenkin kokeneen kirjoittamisen vaikeutta. Tämä toimikoon vaikkapa muistutuksena siitä, että kyllähän sitä voi kirjoittaa myös siitä, ettei osaa kirjoittaa. Tyhjän paperin kammo on yhtä hyvä aihe kuin mikä tahansa muukin!

tänään
reppu sopii selkääni
ja portaat ovat
kevyet laskeutua


karkaan tyhjän paperin ääreltä

tänään
tie on paperia
kenkäni piirtävät siihen
mieleni jäljet

Mukavaa viikkoa! Toivottavasti helmikuun aurinko paistaa myös sinne pohjoiseen!

Annastiina

Nostalgian syövereissä

”Nyt olen siinä tilanteessa, että olen todella syvällä menneessä minässäni, oman historiani tapahtumissa ja tunteissa.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 01.02.2020 klo 00:24

Ystäväni.

Kiitos kirjeestäsi ja ihanasta tehtävänannosta! Uskotko, että juuri viime kirjettä kirjoittaessani ajattelin, että pitäisipä taas kaivaa vanhat kirjoitukset esiin, niitä kun on aina niin ihanaa tutkiskella. Saan aina vanhoista tekeleistäni suurta inspiraatiota, olivatpa ne sitten piirustuksia, maalauksia tai kirjoituksia. Niistä saa hyvää perspektiiviä omaan tekemiseen; huomaa, että on ollut sekä huono että hyvä ja kaikkea siltä väliltä. Myös oma mielipide teoksista on voinut muuttua ajan myötä. Joku, johon olen ollut kovin tyytyväinen kymmenen vuotta sitten, saattaakin uudelleen katsottuna näyttäytyä hyvinkin kornina – tai päinvastoin joku ennen huonoksi kokemani voi olla nykyään mielestäni kelvollinen, jopa onnistunut.

Kaivoin siis heti kirjeesi luettuani esiin sinisen kansion, jossa olen säilyttänyt noin kymmenen vuotta sitten kirjoitettuja runoja ja sellaisten ideoita sekä satunnaisia päiväkirjamerkintöjä. Olin jo pitkällä nostalgian pyörteissä, ja jo kirjoittanut puhtaaksi erään hyvin mielenkiintoisen tajunnanvirtaruno-päiväkirja-teelmän, kun luin kirjeesi uudestaan ja tajusin, että tehtävänannossasi halusit minun käsittelevän lapsena kirjoitettua tekstiä! No, kiltti tyttö kun olen, niin jätin tämän nuoruuteni tajunnanvirran ehkä tulevaisuudessa käsiteltäväksi ja keskityin sen sijaan pieneen, harmaaseen vihkoseen, jossa on runoja suunnilleen ikävuosilta 11-17.

Kerrottakoon, että niin ihana kuin tämä tehtävä olikin, oli se myös tähänastisista tehtävistä vaikein. En alussa tajunnut, kuinka hankalaa olisi ensinnäkin valita yksi ainoa kirjoitus ja toiseksi käsitellä sitä nykyminän kautta. Pyörittelin kaksi päivää tuota harmaata runovihkosta käsissäni, lueskelin sitä aina ajan salliessa inspiraatiota hakien mutta en saanut otetta mistään runosta enempää kuin muista.

Yritin parantaa asemiani hakemalla äitini luota lisää materiaalia, josta voisin valita sopivan tekstin; sylillisen vanhoja päiväkirjojani. Huono ratkaisu! Nyt olen siinä tilanteessa, että olen kaiken tämän vanhojen tekstieni lukemisen keskellä todella syvällä menneessä minässäni, oman historiani tapahtumissa ja tunteissa. Taidan tällä hetkellä olla 15-vuotias Annastiina, joka alkoi pikkuhiljaa päästä kiinni omiin tunteisiinsa ja ajatuksiinsa ja oppi käyttämään kirjoittamista niiden käsittelyyn ja tulkintaan.

Tuossa kohdassa elämääni selvästi tapahtui jonkinlainen loikka itseilmaisussa. Seiskaluokalla runoissani ja päiväkirjoissani näkyy selvästi Sinä&Minän, Reginan ja Suosikin vaikutus: Romanttiset haavekuvat, milloin minkäkin pojan liikkeet ja (näin aikuisena katsottuna) mitäänsanomattomat lorut ja rallatukset olivat päiväkirjojen pääosassa. Tuolloin lauseen tai sanan muuttamiseen runoksi tarvittiin vain kolme pistettä perään.


Kuun valossa,
varjot vastakkain,
yhdessä yön kylmyyttä vastaan…
Sinä ja minä…

Kahdeksannella luokalla olin jo selvästi lukenut muka-hauskojen lorujen lisäksi oikeaa runoutta (mm. Edith Södergrania, joka teki minuun lähtemättömän vaikutuksen) ja jopa alkanut saada siitä myös hienovivahteisia vaikutteita kirjoittamiseeni. Lisäksi päiväkirjojen teksteissä alkoi näkyä pidempiä tekstejä, joissa pohdiskelin tunteitani ja maailman menoa. Eräs teksti vaikutti sellaiselta, että olisin ihan hyvin voinut joiltain osin kirjoittaa sen vaikka viime viikolla! Siinä oli mielestäni tarkkanäköistä tapahtumien kuvailua ja melko synkässäkin tilanteessa pinnan alla vilahtelevaa huumoria. Myös runot alkoivat käsitellä asioita, joita havainnoin ja koin – eikä enää asioita joita toivoin, olin nähnyt televisiossa tai kuullut jonkun kertovan…
Muistan, kun en saanut yökylässä unta ja katselin nukkuvaa ystävääni. Ihan pieni, tavallinen hetki elämässä muuntui silloin mielessäni runoksi:

Olet kaunis
hiustesi valuessa tyynyllesi
ripsien varjo poskillasi
kasvoillasi ivallinen ilme
                      mietin
mistäköhän uneksit
ystäväni


Tällä viikolla minulla on siis ollut suuria vaikeuksia kirjoittaa oikeastaan mitään. (Niin taisi olla asian laita jo viime viikollakin.) Kirjeenkin kirjoittaminen oli kuin tervanjuontia. Kirjoitin siis jo yhden, ja päädyin hylkäämään koko kirjeen sen ollessa sellaista sillisalaattia, etten enää itsekään ottanut siitä selvää. Aloitin koko homman äsken alusta (sen jälkeen, kun olin viestillä pyytänyt sinulta vuorokauden lisäaikaa kirjeen lähettämiseen). Tämä tahmaisuus johtuu nyt vain valtavasta määrästä informaatiota, jota en osaa järjestellä järkeväksi kokonaisuudeksi.

Pääni sisällä on aikamoinen kaaos. Paine tästä kirjoitustehtävästä ja kirjeen kirjoittamisesta on nyt valtatunne. Määräaika lähenee – ja sekin on jo pidennetty määräaika. Muistan ja muistelen yläasteikäisenä kokemiani asioita ja tuntemiani ihmisiä. Lukemani päiväkirjat saivat paljon ajatuksia liikkeelle. Ja tunteitakin. Mietin, miten voisin toteuttaa tehtävän, jonka minulle asetit. Kirje 15 -vuotiaalle minälle? En saa ajatuksesta mitään irti. (Ehkä olen vielä liian lähellä teini-ikäistä itseäni osatakseni kuvitella hänet erillisenä ihmisenä.) Entä runo, joka käsittelee samaa aihetta kuin 13 -vuotiaana kirjoittamani runo? Ei inspiroi. Jospa kirjoittaisin viisivuotiaana kirjoittamaani muutaman lauseen tarinaan lihaa luitten ympärille ja tekisin siitä paremmin ymmärrettävän pikku sadun? Nääh. Sehän olisi niin kuin opettaisi lapselle, millainen siitä kirjoituksesta olisi pitänyt tehdä. Viisivuotias minä olisi varmaan loukkaantunut ja lannistunut sellaisesta päsmäröinnistä.

Viisivuotiaan Annastiinan kirjoittama hauska tarina.

Ai niin, se keskeneräinen runokin… sekään ei ole valmis. Tajusin tällä viikolla sen naiiviuden ja banaaliuden, ja koko runosta meni maku. Tai ei koko runosta; alkusäkeet toimivat ihan hyvin. Mutta en millään keksi siihen sopivan todentuntuista jatkoa. Mikään en tunnu tarpeeksi aidolta.
Minun aivoni menevät jotenkin sotkuun, jos siellä on liian paljon tavaraa. Alan miettiä kaikkea kerralla, enkä pysty keskittymään yhteen asiaan. Ja mitä enemmän ajattelen ajatusten riekaleita, sitä enemmän asioita tulee mieleen. Pääni on kuin ideakartta, jonka jokaisesta asiasta lähtee kolme viivaa uusiin asioihin, niistä kaikista taas kolme viivaa ja niin edelleen. Ja soundtrackina tälle kaikelle kaaokselle päässäni soi ”Tonttuparaati”, koska ”kiire jo on, kiire jo on…”

Rakastin koulussa ainekirjoitusta, ja vielä lukiossakin äidinkielen esseet ja muut kirjoitelmat olivat minulle mieluisia. Mutta halusin aina kirjoittaa tiukasti rajatusta aiheesta. Luulen, että edellä kuvaamani aivojeni tapa toimia selittää tämän halun, sillä aina, kun tehtävänanto oli ”kirjoita haluamastasi aiheesta”, olin pulassa. Niin kuin nyt olen. En siis ole toteuttanut antamaasi tehtävää. En ole valinnut haluamaani kirjoitusta lapsuus- tai kouluvuosilta. Sen sijaan olen lukenut niitä päiväkaudet ja nauranut, liikuttunut ja pohtinut itseäni, syitä ja seurauksia, sattumaa ja omien tahtojen ja tekojen toteuttamista. En ole kirjoittanut vastinetta lapsuuden kirjoitukselle. Mutta kirjoitin sentään kirjeen! En ole kirjoittanut viimeksi aloittamaani runoa loppuun. Mutta laitan oheen kuvana runon tämänhetkisen vaiheen.

Aika paljon menee uusiksi…

Niin tosiaan, taidamme olla todella erilaisia kirjoittajina. Minusta alkaa tuntua, että minun kirjoittamiseni on kiinni enimmäkseen etelätuulesta tai maan värähtelyistä. Huomaan, että tapani kirjoittaa pätkä silloin, toinen tuolloin, saattaa olla tuhoon tuomittua. Esimerkkinä toimii tämä kirje. Tai siis se, että kirjoitin kahtena päivänä joitain ajatuksia ja pätkiä, jotka kolmantena päivänä tuntuivatkin vanhentuneilta ja sirpaleisilta ja joista en saanut enää otetta, ja päädyin kirjoittamaan kaiken alusta alkaen uudestaan. Improvisaatiotahan tämä kirjoittaminen todella on, niin kuin sitä osuvasti vertasit. Itse en nauti epävarmuudesta niin paljon kuin sinä, vaikka impro sinänsä onkin mukavaa. Mutta vastauksen löytäminen tuhansien mahdollisuuksien joukosta on kyllä parhaita tunteita ikinä. Siksi valmiiksi saatu kirjoitustyö tuntuu niin hyvältä.

Minä jään pohdiskelemaan, miten käsittelisin tätä rästitehtävää. Se on oikeasti todella hyvä tehtävä, ja haluan sen toteuttaa – vaikka en määräaikana sitä valmiiksi saanutkaan. Sinullakin seuraava tehtävä on jo edellisissä kirjeissä annettu. Nyt, kun olet saanut ennakkotehtävät kirjoitettua, voinet alkaa miettiä, mitä haluat sanoa ja minkä lehden lukijoille…
Onnea muuten noiden TeaK:n ennakkotehtävien suorittamisesta! Tiedän, että se on iso urakka, ja olen ylpeä, että sait sen tehtyä töiden ja perheen ohessa. Hyvä sinä!!!

Hei vielä,
mainitsin tuolla aiemmin Edith Södergranin, jonka runot vaikuttivat minuun vahvasti nuorena. Hänen Runoja -kirjansa on minulla kirjahyllyssä ja tartun siihen edelleen aika ajoin. Runot ovat edelleen vaikuttavia, ja ihailen Södergranin kirjoitustyyliä. Onko sinulla ketään runoilijaa tai kirjailijaa, joka olisi jättänyt sinuun pysyvän jäljen?

Kello on jo yli puolen yön. Kissa väsyi odottamaan minua ja tassutteli jo yläkertaan nukkumaan. Taidan kömpiä perässä.

Odotan kirjettäsi. Kirjoittamisen iloa!

Annastiina

Omakohtaisia aiheita

”Minun on ilmeisesti alettava etsiä iloa elämään, kun kuolema tuntui paljon helpommalta aiheelta kirjoittaa kuin elämä.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 14.01.2020 klo 0:23

Rakas ystävä,

Tämä on ollut kauhea päivä. Paskaa! Olen yrittänyt luoda kirjoittamisen rutiinia ja varasin alunperin koko päivän sitä varten, että kirjoitan erilaisia asioita, kokeilen ja leikin. Ideoita on pyörinyt päässä pitkin viikkoa ja viimeisin kirjeesi lisäsi vielä paloa ja poltetta päästä kirjoittamisen äärelle. Mutta pala palalta minä itse murensin oman suunnitelmani, lupasin käydä palaverissa, sitten vielä toisessa… tuli puhelu ja yllättävä virallinen kirje, johon piti reagoida (muka) heti. Ja ihan aamusta tietysti myös väsytti ja laiskotti huonosti nukutun yön jälkeen. Äääh, tämä on perseestä. Minä olen perseestä.

Tieni luovuuteen

Minun haasteeni kirjoittamisessa on ehdottomasti rutiinien luominen. Olen laiska ja saamaton, ja tietysti myös vähän pelottaa aina laittaa omaa tekstiä paperille. Kuten eräs ystäväni totesi, kirjoittaminen on aina vähän pakko vaikka siitä kuinka unelmoisi ja nauttisi. Minä olen itse pahin viholliseni, en osaa sanoa ei asioille, jotka ovat muka tärkeämpiä kuin minun kirjoittamiseni. Päinvastoin, olen hanakka keksimään esteitä kirjoittamiselleni.

Siksi nämä kirjeet ovat pelastukseni ja näistä aion pitää kiinni. Vaikka en kirjoittaisi koko päivänä mitään muuta, niin tämän kirjeen minä kirjoitan. Siitä muodostuu pikku hiljaa rutiini, jota opin noudattamaan. Ehkä jo ensi maanantaina olen viisaampi ja vahvempi, eikä aikani kulu muuhun puurtamiseen vaan istun oikeasti kirjoituspöydän ääressä nauttimassa kirjoittamisesta. Tai ehkä inspiraatio, aika ja aikaansaavuus yllättävät minut jo aiemmin tällä viikolla.

Kiitos kuitenkin vielä kirjeestäsi. On huojentavaa kuulla, etten ole kamppailuni kanssa yksin.

Kirjoittamasi runo oli aivan mahtava. Ränttätänttä ei todellakaan ollut se, mitä odotin ja olen aivan hurmaantunut! Varsinkin ensimmäisen runon ensimmäiset säkeet saivat minut purskahtamaan ääneen. Kuolema on ollut omassa elämässä vähän turhankin lähellä, vähän turhankin paljon. Kirjoittamissasi sanoissa purkautui niin suorasukaisen kauniilla tavalla totuus, ja lopulta runo lipui hyvin aidon ja rehellisen tuntuiseen loppukaneettiinsa lämpö on vielä, vaan valoa ei. Niin se on. Eikä sinun tarvitse selittää runoasi minulle, se selitti itse itsensä ja tuli osaksi tajuntaani.

Seuraavan tekstikappaleen inspiroiduin kirjoittamaan runosi luettuani.

  Yhteys

  Isä kuoli kuusi vuotta sitten. Teki itsemurhan ja katosi elämästäni kuin sormia napsauttamalla. Isä ei yllättäen varoittanut etukäteen, eikä sen puoleen jättänyt selittävää viestiä jälkeensä. Tavallaan se ei ollut yllätys, vaan masentuneen ja elämänhalunsa menettäneen ihmisen ratkaisu. Uskomatonta se oli, vaikka aavistin, kun mummo soitti niin aikaisin aamulla, että tulossa ei ollut hyviä uutisia. Loppu oli tullut, isä oli vetänyt töpselin seinästä.
Yritin jo siinä hetkessä vielä tavoittaa isän. Kuulla, haistaa, nähdä ja muistaa voimakkaasti jotain hänestä. Olisin halunnut soittaa isälle. Monta viikkoa, kuukausia yritin tavoittaa häntä. Yritin saada yhteyden. Etsin häntä paikoista, joissa olimme olleet yhdessä. Etsin minulle jätettyä viestiä. Etsin kanavaa, jonka kautta vielä saisi yhteyden. Etsin lapsuuden kotipihasta. Etsin jalkapallokentältä ja yhteisiltä lenkkipoluilta. Etsin isän avopuolisonsa mökiltä, jonka terassille isä hirtti itsensä. Etsin parrusta, johon köysi oli kiinnitetty. Olisin etsinyt hirttoköyden silmukasta, jos se olisi ollut vielä jäljellä. Minulla oli tarve saada yhteys vielä kerran.
Lopulta etsin tietysti arkusta kappelin kellarissa, hetkeä ennen hautajaisia. Etsin virsistä ja tutuista lauluista. Etsin ystävistä ja tuttavista. Mutta ei sitä yhteyttä löytynyt sieltäkään. Löytyi vain tyhjä kuori, ei selitystä eikä isää. Yhteys oli poikki. Sitä yhteyttä etsin välillä vieläkin. Metsän puista, jälkeen jääneistä esineistä ja joskus jopa hautakivestä. Mutta se yhteys on poikki.
Vain yhtä kautta olen onnistunut kuulemaan, haistamaan, näkemään ja muistamaan. Omien lasteni kautta. Olemalla isä heille, niinkuin isä oli minulle. Signaali on vahva ja kuuluvuus hyvä.

Tämä teksti on käytännössä totta, niin todellista kuin pystyin aiheesta ja minulle tapahtuneista asioista nyt kirjoittamaan. Keskustelin kirjoittamisesta erään yhteisen ystävämme kanssa ja tuli puheeksi, että minulle hyvä tapa aloittaa voisi olla kirjoittaa ihan suoraan omasta elämästä.

Kuuntelin tässä taannoin norjalaisen Karl Ove Knausgårdin samannimiseen kirjasarjaan pohjautuvan kuunnelmasarjan ”Taisteluni” (Min Kamp), joka on todella ronskin omaelämäkerrallinen teos (jopa niin röyhkeästi ettei hänen läheisten ihmistensä nimiä ole muutettu) ja aika vavisuttava kuvaus nuoren miehen kasvusta kirjailijaksi, elämän raadollisuudesta ja suurista virheistä, jotka tahtomatta perityvät sukupolvelta toiselle. Knausgård on jopa itseään vahingoittavan rehellinen ja dokumentaarinen kerronnassaan ja on varmasti loukannut todella monia hänelle rakkaita ja läheisiä ihmisiä teoksellaan.

Ihan näin pitkälle en ole omassa kirjoittamisessa ajatellut mennä, mutta toisaalta koen kyllä itseni tarkastelun varsin helpoksi ja hedelmälliseksi tavaksi aloittaa kirjoittaminen. Ehkäpä suoraan synteihin syöksymällä, vapaudun niistä, eikä enää tarvitse pelätä kirjoittaa mitään.

ENSIMMÄiNEN RUNO ELÄMÄNILOSTA

Vittu jee!
Jeesus tulee!

TOINEN RUNO ELÄMÄNILOSTA

Listasin tähän joukon asioita, jotka tekevät minut elämässä iloiseksi.
Hyvä keskustelu.
Kuppi hyvää teetä.
Hetki näyttämöllä.
Aito ja puhdas yhteys toiseen ihmiseen.
Häpeämättömyys.
Oma rauha.
Lista päättyy tähän.

KOLMAS RUNO ELÄMÄNILOSTA

Elämänilo = Lapsi
Lapsi + Hetki aikaa = Leikki
Leikki + Lapsi = Yllätyksiä täynnä
Yllätys + Häpeämättömyys = Elämänilo
Elämänilo = Lapsi


Ole hyvä, olen vastannut haasteeseesi. Oli yllättävän vaikea haaste minulle, mutta olen tyytyväinen. Minun on ilmeisesti alettava etsiä iloa elämään, kun kuolema tuntui paljon helpommalta aiheelta kirjoittaa kuin elämä. Kiitos haasteesta, se teki hyvää ja ravisutti mieltä.

Nyt olen myöhästynyt kirjeen lähettämisestä ja kello on jo 20 minuuttia tiistain puolella. Annan sen itselleni anteeksi, kirjoitinhan kolme upeaa runoa antamastasi aiheesta. Olen oman elämäni Juice Leskinen.

Kiitos rohkeudestasi ja rehellisyydestäsi tämän yhteisen haasteemme edessä. Ei todellakaan ole helppoa asettua kirjoittamaan ja vielä vähemmän helppoa on olla kritisoimatta itseään ja lähettää tekstejä luettavaksi toiselle ihmiselle. Kiitos kun saan kanssasi hoitaa itseäni ja löytää tien takaisin kirjoittamisen nautintojen äärelle. Paikkaan, josta olen ollut liian kauan poissa.

Heitän haasteeksi sinulle ihan pienen novellin kirjoittamisen. Teemana on houkutus ja haluan, että novellin päähenkilö on jokin eläin. Nyt menen nukkumaan. Odotan innolla seuraavaa kirjettäsi. Nautin niistä suunnattomasti.

– Jussi

P.S. Älä katso Ruusun nimi -tv-sarjaa. Se oli erittäin hyvä, mutta älä katso silti. Se ei ole se kirja. Joskus mielikuvat on parempi pitää puhtaana.

Nytkö se jo alkoi

”Se, että uskon tämän olevan sinulle yhtä tärkeää kuin itsellenikin, merkitsee minulle paljon ja antaa rohkeutta tulevaan kirjoittamiseen.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 09.01.2020 klo 13:07

Ystäväni,

Pääsit yllättämään ensimmäisellä kirjeelläsi! Olin jotenkin aika varma, ettei tässä joululoman aikaan vielä kirjeenvaihtoa päästä aloittamaan. Alun perinhän suunnittelin itse aloittavani kirjoittamisen jo viime torstaina (koska torstait ovat sopimuksemme mukaan minun kirjoituspäiviäni) mutta saamattomuus ja kaiken muun nonsense-tekemisen mukatärkeys iskivät jälleen, enkä saanut aikaiseksi istua alas ja keskittyä kirjoittamiseen. Jotain sellaista ajattelin sinullekin käyvän tänä ensimmäisenä kirjoitusvuoromaanantainasi. Mutta osoitit luuloni vääriksi ja sisäinen pessimistini sai pitkän nenän. Kiitos siitä! Riemuitsen aina, kun universumi osoittaa ennakko-odotukseni vääriksi.

Et usko, miten iloiseksi tulin kirjeestäsi! Ensinnäkin sen takia, että kirjoittamalla heti ensimmäisenä mahdollisena maanantaina osoitit arvostavasi tätä yhteistä juttua. Se, että uskon tämän olevan sinulle yhtä tärkeää kuin itsellenikin, merkitsee minulle paljon ja antaa rohkeutta tulevaan kirjoittamiseen.
Toiseksi iloitsen siitä, että heti tuosta ensimmäisestä kirjeestäsi sain mahtavan inspiraatioryöpyn! Se taas todistaa jo heti alussa oikeaksi hypoteesini siitä, että kirjoittamiseen liittyvästä kirjeenvaihdosta saa synergiaetua omaan kirjoittamiseen. Tästä on hyvä aloittaa!

Kysyit mielipidettäni Ruusun nimi -kirjasta. Luin sen ensimmäisen kerran jo aika nuorena (olisinko ollut lukiossa tuolloin), ja olin siitä todella vaikuttunut. Aikuisiällä olen lukenut sen toistamiseen ja nähnyt siitä tehdyn elokuvan pari kertaa. Itse en yleensä ole dekkareiden ystävä mutta tässä nimenomaisessa teoksessa juuri tuo tapahtumapaikka ja -aika ovat niin hallitsevat ja mystiset, että en koe sen kuuluvan tiukasti tai ainakaan ainoastaan tähän lajityyppiin.

Huomasin kyllä tämän uuden sarjan ilmestymisen Yle Areenaan. Ensin innostuin ja meinasin klikata ensimmäisen jakson auki heti – mutta etusormi ei toiminutkaan odotetulla tavalla. Aloin miettiä, miksi en sitten halunnutkaan katsoa tätä sarjaa. Ja kyllä, syy oli siinä, etten halunnut pilata jo olemassa olevaa mielikuvaani Ruusun nimestä. Kirja on yksi parhaista kirjoista, joita olen lukenut, ja 1986 tehty elokuva onnistuu vangitsemaan kirjan tunnelman melko täydellisesti. Mitä uutta siihen voisi lisätä? Miksi siihen pitäisi yrittää lisätä jotain?
Voi olla, että uteliaisuuteni voittaa jossain vaiheessa tämän uudistusvastarintani mutta toistaiseksi pidän kiinni mielestäni ainoasta oikeasta Ruusun nimestä. Voithan toki yrittää saada minut muuttamaan mieltäni..?

Aloitin tuon heittämäsi kirjoitushaasteen ”runo kuolemasta jäljelle jäävän näkökulmasta” niin kuin tapanani on, kirjoittamalla ylös mieleeni tulevia asioita aiheesta. Arvaatko muuten, mikä on ensimmäinen mieleeni tullut runo kuolemasta? Eräs runo on nimittäin jäänyt todella vahvasti mieleeni sydäntäsärkevän lohduttomuutensa takia. Tämä kyseinen teos on tullut tietoisuuteeni elokuvasta Neljät häät ja yhdet hautajaiset. Tunnelman intensiivisyyteen ja ainakin runon muistiin jäämiseen vaikuttavat tietysti myös elokuvan tapahtumat ja audiovisuaalinen anti mutta en usko, että kukaan voi kiistää itse runon vaikuttavuutta omana itsenäisenä taideteoksenaan. Kyseessä on siis tietenkin W.H. Audenin Funeral blues.

Minulla oli siis esimerkki täydellisestä runosta, ja minun täytyi kirjoittaa oma runo samasta teemasta. Olin yhden ongelmani äärellä, jonka takia kirjoittaminen – tai mikä tahansa luominen – on niin vaikeaa: Joku on tehnyt tämän täydellisesti. Kuinka minä voisin pystyä samaan?
Kuinkahan tuosta itsensä muihin vertaamisesta pääsisi eroon? Siinähän ei nimittäin järjellä ajateltuna ole mitään mieltä. Ehkäpä tämän kirjeenvaihtoprojektin aikana opin vähän löystyttämään itselleni asettamiani kriteereitä. Pakkohan minun on; muuten en saa mitään aikaiseksi!

Niinpä.

Huomasin myös, miten vaikeaa on kirjoittaa aiheesta, johon itselläni ei tällä hetkellä ole kovin tiivistä tarttumapintaa. Luova kirjoittaminen on mielestäni vähän kuin näyttelemistä: On keskityttävä ja tunnettava oikeita tunteita (tai vähintäänkin täytyy muistaa, miltä oikeat tunteet tuntuvat), jotta niitä voi välittää. Niinpä tässä tällä hetkellä kohtalaisen seesteisenä soljuvassa elämässäni on vaikeaa löytää aikaa, jolloin voisi uppoutua tuntemaan surua, vihaa, syyllisyyttä, yksinäisyyttä ja mitä näitä kuolemaan liittyviä juttuja nyt onkaan. Toki mietin myös muunlaisia lähestymistapoja kuoleman käsittelyyn kuin ensimmäisenä mieleen tuleva ”olen niin surullinen, ettei elämä tunnu enää miltään ilman häntä” -tapa. Voihan runo kuolemasta olla myös vaikkapa välttelevä tai vähättelevä. Ja miksipä ei kuolemasta voisi kirjoittaa myös hauskaa ränttä-tänttä -runoa? Kaikkeahan voi.

Ja nyt ollaankin taas perusongelmani äärellä! On niin paljon, mitä voi! On niin paljon ideoita, aiheita ja lähestymistapoja! Minkä minä niistä valitsen!?
Viime vuosinahan olen ratkaissut ko. ongelman niin, etten ole tehnyt yhtään mitään. Mutta nyt siihen tulee muutos! Itsekritiikki pois! Pääasia on, että kirjoitan jotain!

Puolittaisia ajatuspätkiä luonnoslehtiöön

Tällainen pätkä syntyi, kun ajattelin kokeilla, kuinka minimalistisesti runon voi kirjoittaa (– vieläpä käyttämällä hauskaa/naiivia/banaalia ränttä-tänttä-poljentoa™, joka on siis kaikkea muuta kuin se, mitä alun perin ajattelin lähteä tavoittelemaan):


Kuolema tuli,
mukanaan vei
rakkaan ystävän,
minua ei.

Elämän tuli
toisesta sammui,
toisessa kytevän
kipinän vei.
Jäljellä hiillos,
tunteiden tuhka.
Lämpö on vielä
vaan valoa ei.

Käsin kirjoittaminen ja tämä oma vaikeuteni valita kaikista maailman asioista ilmenevät yhdessä niin, että minulla on vihkon sivuilla yleensä monta aloitusta ja ideaa. Joskus niistä tulee vain yksi runo, joskus taas monta erillistä. Paljastan tässä (uuden, uljaan itsekritiikittömyyteni nimissä) toisenkin luonnoksista muodostuneen runon:


Kuoliko Jumala kanssasi?
Ainakin valo on poissa.
Otitko värit mukaasi?
Näen vain harmaata kasvoissa.

Miksi veit tunteet mukanasi?
Jätit jälkeesi vain tyynen veden.
Imit minut kuiviin kuolemallasi.
Olisit jättänyt edes kyyneleen.


Tekisi mieleni kirjoittaa saatteeksi selittelyjä siitä, miksi kirjoitin juuri noin, miltä lopputulema omasta mielestäni vaikuttaa ja mitä olisin voinut tehdä toisin. Mutta ehkä on parempi vain jättää selittelyt sikseen. Ne olisivat kuitenkin vain oman työni vähättelyä. Ehkä tyydyn nyt vain iloitsemaan siitä, että kirjoitin jotain. Minä sain jotain aikaan!!!

Tuo talteen kirjoittamasi tarina kuulemastasi kertomuksesta oli todellakin – niin kuin kirjoitit – draamallinen! Siitä voisi kuvitella tehtävän näytelmän tai elokuvan. Miten mahtavaa, että elämä on täynnä tarinoita, isoja ja pieniä, kaikki kertomisen arvoisia, jotka vain odottavat ylös kirjoittamista!
Olin miettinyt jo valmiiksi muutamia aiheita haastaakseni sinut kirjoittamaan. Taidan jättää ne kuitenkin vielä muistikirjan uumeniin odottamaan tulevia kertoja. Nimittäin tässä tämänhetkisessä innostuksen puuskassani (mietittyäni monta päivää kuolemaan liittyviä asioita) haluan antaa sinulle tehtäväksi kirjoittaa runo elämänilosta. Nauti!

Nyt menen ruokkimaan kissan ja antamaan sille iltalääkket. Toivottavasti kirjoitat taas maanantaina! Odotan innolla!

Kirjekaverit kissa pöydällä
Kirjoittaminen on kuulemma yksinäistä puuhaa. En ole huomannut. Assistentti on lähes aina paikalla.

Annastiina