Uutta ihanaa

”Kamalan jännittävää – mutta samalla jossain takaraivossani tiedän, että minä pystyn tähän.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 25.09.2020 klo. 10:54

Ystäväni

Elämä on taas aika siistiä! Toki myös vähän väsynyttä – mutta niiin siistiä.

Syksyä jalkojen alla


Sain sen sivuroolin, johon viime kirjeessä kerroin hakeneeni! Olen niin innoissani siitä, että uutisen kuultuani menin vähän hysteeriseen tilaan ja hyppelin pitkin taloa kuin mikäkin lottovoittaja. Minulla tulee olemaan kahdeksan kuvauspäivää ripoteltuina kuudelle viikolle. Sarjaa kuvataan Etelä-Suomessa, joten reissaamista tulee harjoitettua seuraavien parin kuukauden aikana aika paljon. Mutta sehän ei minua haittaa, päinvastoin: Tykkään matkustaa junalla. (Vaikkakin tämä eräs covid aiheuttaa siihen hieman rajoituksia…)

Ja erityisen paljon tykkään näyttelemisestä! On aivan huippua päästä taas uuteen projektiin mukaan ja tavata uusia ihmisiä. Näyttää hassulta introvertin kynästä. Mutta (koska kaikki täytyy nykyään diagnosoida ja luokitella,) minä taidankin olla ambivertti!

Tänään oli ensimmäinen tunti seutuopiston näytelmäkurssia. Mainitsinkos jo, että tämä opettamani ryhmä on erityinen? Jännitin sitä aika paljon – opettaminen sinänsä on jo jännää saatika sitten erityisryhmän opettaminen – mutta kaikki meni hyvin ja oppilaatkin taisivat tykätä. Olin tunnin jälkeen todella väsynyt. Jännitys vie paljon energiaa, kuin myös se kaikki sosiaalisuus. Meinasin nukahtaa autoon matkalla takaisin kotiin. Enkä tietenkään ole osannut nukkua päiväunia, vaikka siihen olisi ollutkin aikaa. Yritän pysyä hereillä tämän kirjeen ajan.

Ope odottelee innoissaan ryhmäänsä

Sinun viime kirjeessä kirjoittamasi tehtävä oli hieno! Tykkäsin jälleen todella kovasti hienovaraisesta mustahkosta huumoristasi, joka pääsee aina yllättämään ihan tavallisen tarinoinnin keskellä. Sinun kannattaisi kirjoittaa kirja! Uskon, että olet parhaimmillasi pitkän kertomuksen luojana. Sinulla pysyy ”langat käsissä” ja isot linjat kunnossa. Uskon, että mm. pitkien improjen tekeminen on auttanut sinua kehittämään pitkäjännitteisyyttä tarinankerronnassa.

Itselläni on aina ollut hankaluuksia pitää juoni ehjänä heti, kun tarinan pituus ylittää muutaman sivun. Olen parhaimmillani lyhyissä tarinoissa ja runoissa. Niin luulen.

Hei! Sinä et lainkaan kertonut, mitkä ovat mielestäsi sinun kirjoituksistasi parhaita. Mihin menneiden kirjeiden omista kirjoituksistasi olet tyytyväisin?

Antamasi tehtävä oli jälleen vähän hankala. Tai ainakin sellaisen ensivaikutelman sain lukiessani tehtävänantoa. Luen sen kohta uudelleen ja alan kirjoittaa.

Minulla on nykyään näiden tehtävien kirjoittamisen kanssa sellainen olo, kuin kerroin viime kirjeessäni minulla olevan opettajuutenikin kanssa: Kamalan jännittävää – mutta samalla jossain takaraivossani tiedän, että minä pystyn tähän.

Ja taas ollaan perjantaissa! Olin niin väsynyt, etten enää illalla saanut kirjoitettua tehtävää. Tein sen nyt aamulla. Hyvin löyhästihän tämä runo taas liittyy tehtävänantoon, eikä tarinakaan ei ole minun keksimäni.

(Hei vaan, Hans Christian, annoit minulle innotuksen. Tämä runo on omistettu sinulle!)

Punaiset kengät

Olen nuori,
vahvana vereni virtaa.
Tahdon tanssia, tanssia, tanssia!
En luutaa tahdo, en kirjoja,
vaan tangoa, polkkaa ja valssia.


Näin punaiset kengät ikkunassa.
Niiden kiilto sai silmäni loistamaan
mutta kuinka ne saisin,
kuinka sipsuttaisin
niillä illalla kylälle tanssimaan?


Sanon mummolle: ”Tarvitsen uudet kengät.
Tiedän yhdet hyvät, anna rahaa vaan.”
”Minkä väriset on ne,
onko soveliaat
ne sunnuntaikirkossa astumaan?”
Ei kai pieni valhe haittaa tee
jos ei pahaa tarkoitusta?
Otan kasvoille hymyn kauneimman,
sanon: ”Mummo kulta, ne on mustat.”


Nuo kengät maailman ihanimmat
nyt jalkojani koristavat!
En menekään kirkkoon, jospa tanssisin vähän!
Otan kokeeksi pari askelta.
Ensin tanssi on hidas, sitten kiihtyy hurjaksi,
en tiedä enää askelia.
Muutun ohjaajasta matkustajaksi
ja kengät tahdin sanelevat.


Olen väsynyt
tahdon jo nukkumaan
mutta kengät vain jatkavat tanssiaan
yli niittyjen, soiden,
läpi kylien, joiden
haluaisin tulevan auttamaan
mutta kukaan ei kuule,
ei apuun ennä;
kohtaloni on tanssia aina vaan.
En pysähdy enää,
vaikka tahtoisin.
Tämä tanssi päättyy kuolemaan.

Ihanaa viikonloppua!

-Annastiina

P.S. Kirjoita ensi kerraksi jostain asiasta, ihmisestä, maisemasta (tai mistä vain), minkä näit työmatkalla.

Keskeneräisyyksiä

”Kaikkea sitä on tullut aloitettuakin… Muun muassa pari romaania ja lukuisia novelleja. Mutta mikään niistä ei ole valmis.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 13.03.2020 klo 01:04

Ystäväni,

toivottavasti ensi-ilta sujui hyvin! Ainakin some -postausten perusteella näin voisi päätellä.

Minun sosiaalinen altistumiseni jatkui hieman viime viikon Yrittäjänaisten aamukahveja isommalla tapahtumalla, kävin nimittäin viikonloppuna Tampereen Elokuvajuhlilla. Lyhytelokuva Kiltti tyttö, jossa minulla oli ilo näytellä, oli valittu kotimaiseen kilpasarjaan, ja juhlistimme sitä ohjaajan ja näyttelijäkollegan kanssa. Kontrasti hiljaiseloon maaseudulla oli suuri jo astuessani Tampereen juna-asemalle, saatika sitten elokuvajuhlien näytöksissä ja muissa tapahtumissa, joissa ihmisiä riitti tungokseen saakka! Rankka viikonloppu introvertille – mutta onneksi minusta löytyy myös hitunen sosiaalista perhosta, joka ihan mielellään lepattelee ihmisten parissa ja myös nauttii huomiosta. Näin pieninä annoksina sosiaaliset riennot ovat hyvinkin tervetulleita. Nyt jaksaa erakkoelämää taas helposti muutaman viikon.

Kirjoittaminen on jäänyt menneellä viikolla vähiin. Keksin kylläkin taas yhden blogi-idean, jota aloin jo vähän hahmotella mutta varsinainen kirjoittaminen jää hamaan tulevaisuuteen. Sen lisäksi olen taas selaillut vanhoja kirjoituksiani. Lupasin nimittäin lähettää tädilleni joitain sanoituksiani sävellettäviksi. Saa nähdä, inspiroivatko minun tekstini häntä. Olisi aika hienoa tehdä yhteistyönä lauluja!

Löysin ulkoiselta kovalevyltä lisää vanhoja runontekeleitä ja muitakin kirjoituksia. Kaikkea sitä on tullut aloitettuakin… muun muassa pari romaania ja lukuisia novelleja. Mutta mikään niistä ei ole valmis. Parhaimmillaan – tai siis pahimmillaan – novellista löytyi vain nimi. Siihen nimeen on täytynyt liittyä jokin todella lupaava idea, koska se oli täytynyt kirjoittaa ylös. Harmi vain, että nyt, kymmenisen vuotta myöhemmin, en tietenkään sitä muista enkä myöskään saa uutta inspiraatiota, vaikka kuinka tuijottaisin tuota nimeä. Mitä tästä opimme? Pahoin pelkään, ettemme juuri mitään. Saatan edelleen jättää hyviä ideoita käyttämättä ja hyviä tekstejä kesken, koska ”ei ole aikaa”, ”en keksi mitään” tai ”ei niistä kuitenkaan tule hyviä”.

Onpa yllättävän hankalaa kirjoittaa kirjettä, kun sinun kirjeesi jäi välistä. Ei ole mitään, mihin vastata. Aivan kuin kirjoittaisin vain itselleni.

Nyt olen näköjään jo niin väsynyt, että jäin miettimään, kuinka hieno idea olisi kirjoittaa kirjeitä vain itselleen! Sitten tajusin, että sellainen konsepti on jo olemassa. Sitä sanotaan päiväkirjaksi.

Taidan mennä nukkumaan.

Odotan kovasti kirjettäsi – näistähän alkaa tulla riippuvaiseksi! Se kertoo siitä, että jonkinlainen rutiini on syntynyt. Hyvä me!

Annastiina