Voimaa luonnosta

”Kun aivot irrottaa ”pitäsi tehdä” -ajatuksista ja keskittyy vaikka vain tarkkailemaan ympäristöään, ne pakostakin lepäävät.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 28.02.2020 klo 00:09

Ystäväni,



Tänään tuntui taas vaikealta aloittaa kirjeen kirjoittaminen. Ehkä olen ollut viime aikoina liiankin aktiivinen ja innostunut – nyt sitten olen ottanut parina päivänä vähän takapakkia. Olen taas lähes koko päivän vältellyt kirjoittamista. Pari tuntia sitten, kun aurinko oli jo laskemassa, lähdin ulos kävelylle. Tuntui, että se on välttämätöntä aikaansaamiselleni. Ja kylläpä olen onnellinen, että lähdin! Alkumatkasta koetin miettiä antamaasi tehtävää, tavoitetta, jonka sinulle sanoittaisin tai kuvittaisin. Pian huomasin, että ne ajatukset olivat jääneet jonnekin taakse ja mieleni teki vain huomioita ympäröivästä luonnosta. Totesin, että olkoon niin.

Kävelin järven jäälle. Samaa reittiä rantaan olivat kulkeneet ihminen ja koira. Koiran tassunjäljet johtivat jäälle ja muuttuivat laajoiksi piehtarointikuvioiksi. Välissä oli kuonon tekemiä kaarevia raitoja ja pontevia tassunuria, kun koira oli hieronut päätään lumeen ja työnnellyt itseään lumista jäätä pitkin. Sillä oli ollut varmasti hauskaa. Piirsin sydämen jälkien viereen ja jatkoin matkaa rantaviivaa mukaillen, jäniksen jälkiä seuraten.

Tämä outo lämmin talvi on aiheuttanut järven pinnan nousua niin, että rannan maa-aines on monessa kohtaa noussut rullalle, kun jää on laajentunut vastustamattomalla voimallaan ylös normaalista tasostaan. Kiersin pienen lahden ympäri ja palasin samaa pupunjälkireittiä takaisin piehtarointipaikalle. Kuulin vaimeaa vihellystä jostain lähistöltä ja mietin, mikä lintu se voisi olla. Ehkä yksinäinen pyy? Tosin tämä vihellys oli jotenkin himmeämpää kuin pyyn kirkas ääni. Kävelin metsäaukon laitaan ja näin jonkun linnun lentävän aukon yli. Yritin nähdä siinä pyyn mutta ei koko eikä muotokaan täsmännyt. Sitten yhtäkkiä muistin äidin vain muutamia päiviä sitten kertoneen kuulleensa varpuspöllön äänen ja minä yllytin häntä silloin matkimaan, millainen se ääni oli. Hassultahan se kuulosti, kun ihminen yrittää lintua matkia mutta äidin sanallisesta kuvauksesta muistin kuitenkin lauseen ”sellainen vihellys mutta ei kuitenkaan vihellys” ja totesin sen kyllä sopivan tähän juuri kuulemaani ääneen.

Lintu oli lentänyt läheisen ojan ylle ja ikään kuin sukeltanut maahan, joten lähdin katsomaan, jos näkisin sen siellä. Ja totta tosiaan, kun olin kymmenisen metrin päässä ojasta, sieltä nousi varpuspöllö kantaen nokassaan myyrää. Olin siis juuri saanut todistaa varpuspöllön onnistunutta saalistusta! Pikkuinen pöllö istahti läheisen pikkuisen pihlajan oksalle myyrä kynsissään ja minä sain ihailla näkyä vielä tovin, ennen kuin sitten pöllö lennähti tiehensä take-awaynsa kanssa, varmaankin rauhallisempaan paikkaan ruokailemaan. Kuinka usein tällaista pääsee näkemään? Ei ainakaan koskaan, jos istuu sisällä tuijottaen Wordin tyhjää ”asiakirja1” -sivua!

Jatkoin sitten minäkin matkaani, iloisena kuin pikkulintu. Kotona tuntui helpommalta ottaa läppäri syliin ja alkaa kirjoittaa. Jos ei muuta keksisi, niin ainakin tämän juuri tapahtuneen voisi kirjoittaa, niin kuin nyt teinkin.
Ja tämän tarinan opetus oli: Mene luontoon! Ole läsnä! Huomaa asioita pääsi ulkopuolelta!
Kun aivot irrottaa ”pitäisi tehdä” -ajatuksista ja keskittyy vaikka vain tarkkailemaan ympäristöään, ne pakostakin lepäävät. Ja levänneillä aivoilla on taas helpompi työskennellä. Tämän taisit sinänkin huomata siellä mökillä lumitöissä hikoillessasi ja hirsiseiniä tuijotellessasi? Se kuulosti oikein ihanalta pieneltä irtiotolta.

No, niistä tavoitteista sitten… On kauhean pelottavaa asettaa joku konkreettinen aikamääre tavoitteille ja niiden toteutumiselle, kuten nyt tämä kysymäsi tavoite tälle vuodelle. Voi olla, että ääneen sanottuna toiveet ja haaveet alkavat toteutua mutta kyllä ääneen sanomiseen liittyy myös kova pelko siitä, etteivät ne sittenkään toteudu. Vaikka itselläni on tosiaan, niin kuin hyvin muistitkin, seinällä esimerkki unelmien visualisaatiosta. Kysehän on siis aarrekartasta, jonka tein suunnilleen vuosi sitten. Silloin elämäni tuntui siltä, että halusin sen olevan jotain muuta, ja puolileikilläni osallistuin aarrekarttakurssille, joka lupaili unelmien visualisoinnilla olevan suoran yhteyden unelmien toteutumiseen. Minä liimailin kyseisellä kurssilla paperille kuvia, jotka esittivät tai symbolisoivat luontoa, mielenrauhaa ja omaa kotia maalta – vaikka en hetkeäkään uskonut, että pystyisin vielä pitkään aikaan ostamaan taloa. Lieneekö sitten oma osuutensa ollut tämän aarrekarttani päivittäisellä tuijottelulla – ainakin sattumalla oli kätensä pelissä – mutta eipä siinä tainnut mennä kuin pari kuukautta, kun olin tehnyt kaupat talosta!

Aarrekartta

Koti on minulle niin tärkeä asia, että nyt, kun tämä osanen elämästäni on kunnossa, minusta tuntuu, että kaikki muut asiat hoituvat kyllä. Pysyvä tavoitteeni on elää niin, että olen onnellinen. Mitä onni sitten on? Minun tapauksessani se rakentuu pysyvästä kodista, luonnon läheisyydestä (ja Aslanin läheisyydestä), itseni toteuttamisesta, vapaudesta tai (mikäli oletetaan, että absoluuttista vapautta ei ole olemassakaan, niin ainakin) vapauden tunteesta. Ainakin noista. Totta kai läheisten hyvinvointi on myös tärkeää – joskaan sille en voi konkreettisesti oikein tehdä mitään. Näin ollen raha on ainoa suuri asia, joka aiheuttaa minulle huolta, ja johon voin jossain määrin itse vaikuttaa. Taloudellinen toimeentulo täytyisi saada sille tasolle, etten joutuisi joka kuukausi miettimään, riittävätkö rahat laskujen maksuun. Tässäpä olisi tavoitetta kerrakseen. Olen ylen määrin iloinen, mikäli tällainen tavoite olisi saavutettu ensi vuoden vaihteessa. Siihen pyrin.

Ja huomenna pyrin siihen, että saan aikaan materiaalia korvakorujeni nettisivuja varten! Noiden korvisten, niiden tekemisen ja myynnin, olisi tarkoitus lisätä oma osuutensa minun toimeentulooni, joten kaikki siihen liittyvät krumeluurit pitäisi nyt alkukeväästä saada valmiiksi. Graafinen ilme on tutulla graafikolla hanskassa ja varmaankin valmistumassa lähiaikoina. Mutta nettisivuja varten tarvitaan esittelytekstejä ja kuvia. Siinä siis tavoite huomiselle: Heti kissan ulkoilutuksen ja aamupalan jälkeen alan työstää tekstejä. Mitä haluan kertoa itse korvakoruista? Pitäisikö kaikista väreistä ja väriyhdistelmistä kertoa jotain? Kerronko jotain itsestäni? Myös some-asioita täytyy miettiä ja selkeyttää. Luulisin, että tähän saan helposti menemään yhden päivän.
Lauantaina pitäisi olla aurinkoinen päivä, joten silloin on otollinen aika valokuvaukselle. Ensin suunnittelu. Miten saan tuotettua valokuvia, jotka olisivat yleisilmeeltään yhtenäisiä ja toisivat korvakorut parhaalla mahdollisella tavalla esiin? Mikä olisi hyvä kuvauspaikka ja -tausta, kun jokainen väri ja väriyhdistelmä pitää kuvata erikseen. Sitten (harjoittelu, yritys, erehdys ja) toteutus.
Kaiken kaikkiaan tavoitteeni on, että Tirpun nettisivut, sometilit, käyntikortit ja logo olisivat valmiina huhtikuun lopussa. Mahdollisesti korvakorujani olisi myös silloin jo myynnissä jossain kivijalkaliikkeessä…

Mitähän tästä kaikesta oikein tulee? Välillä olen äärettömän innoissani kaikesta mutta välillä tulee epäuskon hetkiä ja päiviä, jolloin tuntuu, ettei tässä missään ole mitään järkeä. Minun elämäni on aikamoista sekameteliä… Olen kiinnostunut niin monesta asiasta, ja minulla on niin monta ideaa ja tavoitetta, että osaankohan keskittyä niihin kaikkiin tarpeeksi vai revinkö loppujen lopuksi itseäni vain liian moneen suuntaan yhtä aikaa? Pitäisikö vain kammata tukka ja mennä oikeisiin töihin?
Toisaalta, jos en yritä toteuttaa ideoitani ja unelmiani, niin mitäs järkeä tässä elämässä sitten edes on?
Mitä sinä teet silloin, kun usko omaan tekemiseen loppuu? Vai loppuuko se sinulla koskaan, ”epärealistinen optimisti”-ystäväni? Kaipa se kaikilla jossain vaiheessa, ainakin hetkellisesti, voi olla hakusessa…

Nukkuminen on muuten erittäin hyvä tapa saada ajatukset kirkastumaan! Pessimismin määrä on, ainakin itselläni, kääntäen verrannollinen unen määrään. Mitä lähemmäksi pääsen optimaalista unen määrää ja laatua, sitä valoisammilta asiat tuntuvat, ne hankalatkin. Tämäkin asia on tietenkin itsestäänselvyys mutta silti se melko usein unohtuu.
Toivottavasti sinä olet saanut nukuttua hyvin ja tarpeeksi kaikkien kiireidesi keskelläkin. Minä lähden petiä kohden N-Y-T nyt. 

Annastiina

P.S. Ai niin, se viime kirjeessäni hehkuttamani aikataulutus ei kyllä käynyt pienessä mielessänikään tänään kirjettä kirjoittaessani… Ehkä siksi lähettäminen humpsahtikin taas muutaman minuutin keskiyön yli…
Mitenkähän nuo inspiraation ja innostuksen hetket ja hyvät ideat tekemisen helpottamisesta saisi muuttumaan pysyviksi toimintamalleiksi..?

Päämääriä miettimässä

”Missä pisteessä haluaisit olla, kun armon vuosi 2021 alkaa?”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 25.02.2020 klo 21:41

Rakas ystävä,

Tulin todella onnelliseksi lukiessani kirjettäsi. Siitä huokui aivan valtava inspiraatio ja oivallus. Mieleeni tuli eräs haastattelu, jossa Juha Hurme kertoi hänen kirjoittamisensa olevan suurimmaksi osaksi pötköttelyä, päiväunien ottamista ja ulapalla soutelua. Samaa tematiikkaa hän taitaa avata myös tässä tuoreessa dokkarissa, joka hänestä on tehty (löytyy Yle Areenasta). Samassa sarjassa on monta muutakin kiinnostavaa kirjailija-dokkaria Suomen eturivin tekijöistä. Hurme taitaa kuvailla itseään tuossa ”valekirjailijaksi”, mikä sekin sopii aika hyvin meidän aiemmin käsittelemiimme teemoihin huijarisyndroomasta.

Seuraavaan hengenvetoon täytyy kyllä todeta, että oma itsensä johtaminen on nyt kyllä jäänyt aivan retuperälle. Olen ottanut liikaa hommia vastaan, joskaan en näillä näkymin onneksi kriittisesti liikaa toistaiseksi. Näistä kyllä selvitään, mutta huomaan vain päivä päivältä väsyväni enemmän. Huomaan, että uupumuksen arpeutumisvaiheessa olevat haavat eivät tykkää siitä, että olen tyrkännyt itseni taas teatteriin. Ristiriitaista on kyllä sekin, että näissä teatteriharjoituksissa on ollut mielettömän hauskaa ja olen huomannut, miten tekemistä on ollut ikävä. Mutta samaan aikaan mieli ja keho vähän hannaavat vastaan, kun silmille välähtelee muistoja menneistä hetkistä teatterituotantojen parissa. Osittain reaktiot johtuvat kyllä varmaan ihan vain siitäkin, että stressinsietokykyni on huomattavasti heikompi kuin aiemmin – silloin joskus, kun en stressiä paljon mistään tuntenutkaan.

Kirjekaverit Teatteria tekemässä

Siinä missä sinä kirjoitit potevasi huonoa omaatuntoa siitä, että olet ”tekemättä mitään”, minä poden siis vähän huonoa omaa tuntoa liiasta tekemisestä. Viime sunnuntaina pääsin kyllä ottamaan kunnon irtioton arjesta, kun lähdin käymään mökillä pudottelemassa lunta piharakennusten katolta. Käytännössähän tämä tarkoitti siis pääasiassa lumikenkäilyä umpihangessa ja mukavan raskaan lumen lapiointia hämärtyvässä talvi-illassa mutta kaikki se hikoilu ja hengästyminen oli myös todella terapeuttista. Kuin myös yksin metsän keskellä kaminan lämmittäminen ja kynttilän valossa ikivanhojen hirsiseinien tuijottelu. Olisin viihtynyt siellä vähän pidempäänkin ja olisin mieluusti voinut hetkeksi erakoitua muusta maailmasta.

Kirjekaverit lumikenkä
Faija anna mun lumikenkäillä mökkitie…

Toisaalta olen saanut myös voimaa sinun touhukkuudestasi, joka on välittynyt myös kirjeiden ulkopuolelta. On aivan mahtavaa, että pistät tuulemaan nyt, kun energiaa ja intoa (ilmeisesti) on. Silloinhan se on taottava, kun ahjossa on hiiltä vai miten se sanonta menikään. Siellähän tuntuu syntyvän nyt blogia ja kuvia ja yrittäjyyttä ja lauluja ihan täydellä teholla! Mahtavaa!

Yksi hyvä neuvo, jonka olen kuullut itsensä johtamisesta on se, että aina päivän päätteeksi käyttäisi 5-10 minuuttia suunnitellakseen, mitä seuraavana päivänä tekee. Seuraava askel siitä on sitten käyttää joka viikon päätteeksi tunti aikaa siihen, että suunnittelee, mitä seuraavalla viikolla tekee. Ja siitä seuraava on käyttää joka kuukauden lopussa päivä aikaa suunnitella, mitä seuraavan kuukauden aikana tekee. Itse olen pyrkinyt aloittamaan ihan tuosta ensimmäisestä vaiheesta, eikä sekään ole ollut niin helppoa. Mutta ajatus on kyllä hyvä, ja luonnollisesti huomaan aina olevani paljon tehokkaampi, kun olen käyttänyt sen hetken suunnitteluun edellisenä päivänä.

Toinen vinkkini (mistä näitä nyt alkoi satelemaan?) ajankäytön suhteen on, että kannattaa aloittaa jonkinlainen työajanseuranta. Varsinkin siis, jos ja kun miettii yrittäjyyttä. Yrittäjänä kun on kaikkein helpointa unohtaa ja olla arvostamatta omia työtunteja. Työajan aktiivinen seuraaminen on mielestäni kuitenkin ainoa mahdollisuus oppia tekemisestään. Ihan konkreettisesti siis esimerkiksi siitä, paljonko tunteja käyttää mihinkin. Itse tietysti seuraan nykyään päivätyön puitteissa omaa tekemistä paljon enemmän kuin aiemmin ja olen havainnut, että on hyvin tervehenkistä tietää esimerkiksi tunnilleen, kuinka paljon ylitöitä on tehnyt. Olivatpa ne nyt sittten vaikka ihan puhtaasti laskennallisia. Jos olisin yrittäjänä seurannut omaa tekemistäni yhtä tarkasti ja oppinut arvostamaan omaa aikaani, niin en ehkä olisi päätynyt uupumukseen. Tai luultavasti olisin, mutta ehkä olisin saattanut havahtua siihen jo aiemmin.

Tavoitteiden asettamisen tärkeys oli myös upea havainto. Päämäärättömyyteen on niin helppo eksyä ja upota. Itse olen ollut aina aika päämääräorientoitunut ihminen ja minulla on ollut melko vahvoja ja isoja tavoitteita elämässä. Mutta vaikeaksi olen havainnut noiden tavoitteiden määrittelyn ihan konkreettiselle tasolle. Minulle iso kuva ja suuri päämäärä voi olla hyvinkin selkeä, mutta olen aina ollut huono asettamaan tavoitteita lyhyemmälle aikavälille.

Mikä on minun tämän vuoden tavoitteeni? En osaa sanoa mutta pitää miettiä. Mikä on muuten sinun tämän vuoden tavoitteesi? Missä pisteessä haluaisit olla, kun armon vuosi 2021 alkaa? Älä kuitenkaan stressaa kysymyksestä, enhän minäkään tiedä vastausta noihin kysymyksiin, mutta keskustelu aiheesta kiinnostaisi minua kovasti.

Mielipiteitä ja mielipidekirjoituksia en ole tällä viikolla muodostanut. Ne odottavat parempia aikoja ja voimien palautumista. Paitsi yhdestä asiasta muodostin hyvin kirkkaan mielipiteen: Kirjoittamasi laulu oli aivan ihana! Se oli paras mahdollinen toteutus antamalleni tehtävälle ja juuri täydellinen vastaus tai kirjelmä menneisyyden itsellesi.

Olen tässä itsekin paljon pohtinut nuoruutta ja silloin tehtyjä valintoja. Ja oikeastaan eniten olen miettinyt tekemättä jätettyjä asioita ja pelkoja. Itse kun olen ollut aika pikkuvanha pärjääjä aina, määrätietoinen aikuisuudesta unelmoija. Vähän samoja piirteitä olen nyt havainnut omissa lapsissani ja yrittänyt rauhoitella, että ”ei tässä nyt mikään kiire ole kasvaa aikuiseksi”. Onneksi toistaiseksi kyse on lähinnä siitä, että heitä harmittaa, kun eivät saa itse määrätä kaikesta ja syödä niin paljon karkkia ja katsella telkkaria niin paljon kuin haluavat (eli loputtomasti). Olen kaavaillut teeman ympärille myös jonkinlaista näytelmä- tai elokuvatekstiä mutta se saa vielä muhia vähän aivoissa.

Joka tapauksessa upeinta kirjoittamassasi laulussa oli se, että siinä toteutui todella hienolla tavalla se taiteen ja tarinoiden hienous, kun henkilökohtaisen tarina onkin yhtäkkiä universaali tarina. Tavallaan meistä jokainen on ainutlaatuinen, mutta silti kukaan meistä ei ole. Aina löytyy ihmisiä, jotka voivat samaistua meidän pelkoihimme ja muihin tunteisiimme. Minulle tapahtuneet asiat ovat aivan varmasti tapahtuneet myös lukemattomille muille ihmisille. Siksi tarinoita on kai alunalkaen kerrottu leirinuotiolla päivän raskaan mammutinmetsästyksen jälkeen. Jotta voisimme ymmärtää ja oppia ihmisyyttä, tunteita ja moraalia toinen toisiltamme.

En tällä kertaa määrittele erillistä kirjoitustehtävää sinulle vaan toivon vain, että käytät jokusen hetken määritelläksesi ja sanallistaaksesi jonkin konkreettisen päämäärän itsellesi. Jonkin sellaisen päämäärän, jonka haluat ja uskallat jakaa kanssani. Saat itse valita, kuinka ison tai pienen päämäärän asetat, mutta yritä olla mahdollisimman tarkka määrittelyssäsi. Sanallista tai visualisoi se jollain tavalla. Visualisoinnistahan sinulla taitaa ollakin kokemusta, kun muistelen kuvakollaasia kotitalosi seinällä. Aika moni kollaasiin visualisoiduista tavoitteista on tainnut elämässäsi muuttua todeksi. Niinhän sitä sanotaan, että pitää olla varovainen siinä, mitä toivoo, koska ääneen lausutuilla toiveilla on tapana toteutua.

Hauskaa viikkoa!

– Jussi