Kosketuksissa itseen

”Musiikki oli vienyt minut niin yksityiseen paikkaan, etten ollut käynyt siellä tietoisesti koskaan.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 15.05.2020 klo. 13:12

Ystäväni,

Valitan nyt (taas) heti alkuun, että kyllä on ollut taas hankalaa saada aikaiseksi mitään! Tätä kirjettä varten pakotin itseni kirjoittamaan ylös kaikki, mitä mieleen tulee. Ihan vain, että pääsisin alkuun. Syntyi hajanaisia lauseita eri aiheista. Sitten tein salapoliisin työtä ja yhdistelin samankaltaisia asioita toisiinsa ja täytin aukot. Näin yhtäkkiä minulla olikin kokonaisia ajatuksia ja monta kappaletta kirjettä valmiina ja sitten kirjoittaminen alkoikin kulkea vaivattomasti. Pitäisi alkaa tehdä niin myös blogitekstien kanssa. Ehkä alankin. Ihan kohta…

Ai niin, blogista puheen ollen tässä kolme lausetta, jotka aion upottaa tulevaan blogiini. Tai ainakin ne ovat ohjenuorana minulle, kun sitä kirjoitan.
– Jokainen voi tehdä asioita luonnon hyväksi!
– Suosimalla puutarhassa monipuolisesti luonnonmukaisia kasveja autetaan hyönteisiä, jotka ovat elintärkeitä luonnon monimuotoisuudelle ja siten myös meille ihmisille.  
– Kotipuutarhanhoito ei saa olla pakkopullaa: Muista pitää taukoja ja katsella työsi jälkiä sekä luonnon kauneutta!

Sitkeät krookukset takatalven ympäröiminä

Kaivelin muutama päivä sitten vanhoja valokuvia lapsuudenystäväni syntymäpäiväonnittelua varten, ja käväisin taas menneisyydessä. Mieleen palasi se vahva yhteys, joka minulla ja ystävälläni oli lapsena. Joskus tiesimme vain katsomalla toisiimme, mitä toinen ajattelee ja mitä seuraavaksi tehdään! Minusta tuntuu, että en ole sen jälkeen kokenut niin vahvaa ja puhdasta yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Aikuisiällä emme ole pitäneet yhteyttä muutamaa kuulumisten kyselyä enempää mutta nyt aion tavata hänet ja tutustua aikuiseen ystävääni. Sen verran jo keskustelimme onnitteluviestin tiimoilta, että huomasin, kuinka eri asioita me muistamme menneisyydestä. Kuinka hienoa olisi päästä kunnolla muistelemaan yhteisiä seikkailuja! Voisimme auttaa toisiamme muistamaan: Kummallakin on varmasti tallentunut mieleen sellaisia tapahtumia ja yksityiskohtia, joita toinen ei muista.

Ystävän kanssa uskaltaa mitä vain

Olen ollut hieman huolissani siitä, etten muista lapsuudestani ja nuoruudestani kovin paljon mitään. (Minun elämäkerrastani tulisi todella lyhyt.) Mutta nyt tajusin, että eihän aktiivisessa muistissa toki kaikkea voikaan olla; ei kai siellä ole loputtomasti tilaa. Täytyy erikseen ryhtyä muistelemaan, jotta muistaisi. Ja siinä hyvänä alkuunpanijana toimivat esimerkiksi vanhat valokuvat, päiväkirjat tai oikeastaan mikä tahansa menneisyydestä peräisin oleva asia. Edellisessä kirjeessähän totesin musiikin tuovan mieleen tunnelmia menneisyydestä.

Ja arvaa, mikä muu on hyvä tapa saada ajatuksia ja muistoja liikkeelle? No kirjoittaminen!

Rupesin eilen suorittamaan antamaasi (tai alun perin itseni antamaa) tehtävää. Laitoin soimaan Moody Bluesin ”My song” -nimisen kappaleen, jota suuresti rakastan. Kuuntelin sen aluksi läpi vain tunnustellen, minkälaisia tunteita se minussa herättää. Kaipuuta parempaan maailmaan, ikävää johonkin kadotettuun, rohkeasti mutta pehmeästi omana itsenäni olemista, rakkautta ja sen kaipuuta… Aloin kirjoittaa.

Puolen sivun jälkeen aloin itkeä. Musiikki oli vienyt minut niin yksityiseen paikkaan, etten ollut käynyt siellä tietoisesti koskaan. Kirjoittaessani ymmärsin menneisyydestäni erään asian, joka vaikuttaa minun olemiseeni ja tunne-elämääni tänäkin päivänä. Niin kipeä kuin tuo oivallus olikaan, olin myös lähes voitonriemuinen: Olin löytänyt itsestäni jotain uutta.

Mitä tästä siis opimme? No, ehkä sen, että jos haluaa tehdä retkiä itseensä, se vaatii aikaa, ajattelua, muistelua – ja ehkä myös kirjoittamista ja musiikkia. (Varmasti mikä tahansa taidemuoto toimii – kenelle mikäkin.) Opin myös sen, että ehkä muistelua ei tarvitse pelätä. Vaikka menneisyydessä saattaakin olla kipeitä asioita, ovat ne kuitenkin palasia itsestä. Jokainen muisto ja oivallus palauttavat takaisin palasen minua. Ehkä jonain päivänä olen ehjä..?

Ymmärtänet, että en liitä tuota mullistavaa kirjoitusta tähän. Se on liian henkilökohtainen, ja asia vaatii vielä tarkkailua ja pohdiskelua ennen kuin siitä voi puhua toisille. Sen sijaan valitsin reippaasti uuden laulun ja aloin kirjottaa uutta tekstiä. Tällä kertaa tartuin tehtävää sarvista hieman rationaalisemmin. Otin musiikista inspiraation mutta en uppoutunut siihen niin totaalisesti, kuin edelliseen kappaleeseen. Kas, runosuoni taas pulpahti ja runohan se sieltä taas tipahti!  

Ei jaksa riidellä enää

Riita ei ole se,
millä haluan elämäni täyttää.
Näyttää maailmakin paremmalta,
kun empatiaa käyttää.

Miten maailma olisi sovussa,
jos edes me emme ole?
Todellinen sopu löytyy,
jos erotamme valheesta toden.

Saatan olla väärässä
mutta niinhän sinäkin saatat.
Toista tajuaa paremmin,
kun on selkeät astinlaatat.

Sano siis suoraan, mikä on!
Onneton ei kannata olla
tällä elämän retkellä.
Voimmehan kohdata keskellä.

Tule ulos – siellä on kevät!
Auringossa haihtuvat riidanjyvät.
Syvät, hyvät mietteet nousevat pintaan
ja valonsäteet rintaan jättäytyvät.

Ota kädestä kiinni,
päästä valo sydämeen!
Aurinkokaan ei tee tenää

– ei riidellä enää!

Inspiraatiokappaleena toimi ah, niin rakkaan The Beatlesin ”We can work it out”.

Pidin todella paljon sinun musiikki-inspiraatiokirjoituksestasi. Siitä huokui vahvuus ja vapaus – ja kummallisuus. Pääsit todella hienosti melomaan tajunnanvirrassasi, joka taisikin tällä kertaa olla voimakkaana kuohuva koski!

Tällä kertaa haluaisin, että pysähdyt. Laita kello hälyttämään 15 minuutin päästä ja sulje silmäsi. (Älä makaa, ettet nukahda! :D) Keskity vain ja ainoastaan ympäriltäsi kuuluviin ääniin. Kun vartin päästä säpsähdät kellonsoittoon, ala kirjoittaa.
Jään jännittyneenä odottamaan, mitä mielesi jälleen tuottaa luettavakseni…

-Annastiina

Tähän voisi keksiä vaikka jonkun metaforan

Mistäs sitä sitten unelmoisi?

”Isojen muutosten edessä on mahdollisuus kasvaa isosti ja löytää jotain ihan uutta.”

Lähettäjä:Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 20.04.2020 klo 23:29

Rakas ystävä,


Mikä siinä onkin, että joskus tätä kirjettä pitää kierrellä ja kaarrella kuin petolintu saalista? Pitää ottaa vähän etäisyyttä ensin, kiertää kauempaa ja lähestyä hipihiljaa. Lopulta sitä sitten yllättää kirjeen ja hyökkää takaapäin, puree hampailla kaulavaltimoon ja lopulta kirjeen ruho kaatuu maahan päihitettynä. Joskus toisinaan kirje ei taas ole ollenkaan saaliseläin tai vihollinen, vaan pikemminkin ihana ystävä, jota odottaa malttamattomana kylään jo monta päivää aiemmin. Silloin sanat hyppivät paikoilleen ja kirjoittaminen kutkuttaa pieniä harmaita aivosoluja kuin mielenkiintoinen keskustelu, kofeiiniöverit matéella tai syvälle sisäänsä imaiseva elokuva. Tänään olen itse jossain noiden kahden ääripään välissä, vähän semmoisissa ´njääh, en oikein tiedä mitä kirjoittaisin´ -fiiliksissä.

Oli kuitenkin jännittävä kuulla minkälaisilla kehillä ajatuksesi ovat pyörineet omaa kirjettäsi kirjoittaessasi. Tajusin, että minulla oli aika samanlaisia ajatuksia oman edellisen kirjeeni kanssa. Tuntui siltä, että sinulla rullaa kaikki niin hyvin kirjoittamisen, kurssien ja blogi-ideoiden kanssa, samalla kun minulla luovuus kököttää paikoillaan ja ainoat aikaansaannokseni ovat nämä kirjeet. Olin jopa vähän kateellinen kaikista aikaansaannoksistasi ja ahkeruudestasi kirjoittamisen polulla. Ehkä olen taas vähän malttamatonkin sen suhteen, että jotain suurta ja ihmeellistä pitäisi jo tapahtua. Joku oivallus, joka antaa minulle inspiraation kipinän kokonaisen romaanisarjan kirjoittamiseen. Olen tottunut unelmoimaan isosti, tekemään töitä ja uhraamaan kaiken saavuttaakseni tavoittelemani. Mutta sitten tajuankin, että eiväthän sellaiset asiat tapahdu vain odottamalla. Pitäisi ensin uskaltaa unelmoida ja sitten varata aikaa unelman toteuttamiseen.

Varmasti juuri siitä syystä päädyin kirjoittamaan unelmoinnista ja täydellisyydestä. Minulla on tässä jo pidemmän aikaa ollut vähän sellainen tunne, että kaikki unelmani on ammuttu alas, eikä uusia unelmia ole tullut tilalle. Petolintu on hyökännyt ja minusta on tullut raadeltu saalis. Olen aiemmin ollut hyvin itsevarma ja määrätietoinen unelmieni ja päämäärieni suhteen. Edessä häämöttävä polku on ollut selkeä ja olen tottunut pärjäämään ja jaksamaan, vaikka olisi kuinka vaikeaa. Yrityksen ja teatterin lopettaminen sekä sitä seuranneesta uupumuksesta toipuminen ovat kuitenkin vieneet pohjan pois siltä. En tiedä mistä unelmoida, eikä minulla ole voimia viedä unelmia tai joskus edes arkisia askareita maaliin. Ristiriita entisen elämän kanssa on iso. Positiivista on se, että olen tajunnut sen, enkä ole enää syöksykierteessä kohti pohjaa. Tavallaan jopa päinvastoin, on aika kiehtovaa (vaikkakin samaan aikaan todella rankkaa) miettiä, kuka sitä oikeastaan onkaan? Isojen muutosten edessä on mahdollisuus kasvaa isosti ja löytää jotain ihan uutta. Tässä kokonaisuudessa ajatusleikki elämän täydellisyydestä oli minusta aika lohdullinen ja innostava ajatus. Kyllä se siitä täydelliseksi tulee.

Juuri nyt ainakin toinen puoli aivoistani haluaakin vain pomppia kuralätäköissä ja rakennella puroja kevänauringon sulattaessa hankia. Yritän opetella elämään ilman sen kummempia tavoitteita ja unelmia. Opettelen nauttimaan pienistä hetkistä ja olemaan oma itseni. Mitä se sitten tarkoittaakaan.

Kaamoksen jälkeen on hämmentävää, kun aurinko yhtäkkiä loistaa vielä iltakymmeneltä. Tällaistako se valo olikin?

Kirjoitit kirjeessäsi myös oikeassa olemisesta tai oikeasta väärässä olemisen pelosta. Mitä oikeassa oleminen oikeastaan on? Sait minut muistamaan omat yliopistoaikani tai oikeastaan ajan ennen sitä. Yliopisto oli minunkin elämässäni eräänlainen vedenjakaja. Silloin menetin kritiikittömän luottamukseni aikuisiin. Tai siis omaan naiiviin uskomukseeni siitä, että aikuiset ovat aina oikeassa ja fiksuja ja pitävät maailman hallinnassa parhaaseen mahdolliseen tietoon nojaten. Siihen asti olin aina ajatellut, että aikuiset kyllä hoitavat asiat ja tietävät aina mitä tekevät. Karu totuus kuitenkin paljastui astuttuani aikuisuuteen ja korkeakoulumaailmaan. Tajusin, ettei juuri kenelläkään ole hajuakaan siitä, mihin tämä maailman on menossa ja mitä meidän pitäisi tehdä. Viisaimmatkin meistä joutuvat pääasiassa arvailemaan ja meistä suurin osa kulkee elämänsä läpi lähinnä harhaillen ja huudellen sinne tänne. Vuosituhansien jälkeenkin me olemme kuitenkin vain joukko apinasta polveutuvia elukoita, joita vaistot ja tunteet ohjaavat enemmän kuin tieto ja ymmärrys. Tähän peilaten kaikki vähäinenkin kerryttämäni tieto, taito ja tunneäly tuntuvat ihan ok aikuisuudelta. Ei iso osa maailman presidenteistäkään tiedä yhtään, mitä ne on tekemässä ja silti ne saavat fiiliksen mukaan päättää ihan liian vaikeista asioista.

Ymmärrän silti traumasi ja tunnistan itsessänikin usein tuon piinaavan väärässä olemisen pelon. Muistan lapsuudesta erittäin hyvin sen tunteen, kun nostan koululuokassa käden viitatakseni. Halusin viitatessa aina olla 110% varma siitä, että vastaukseni on oikea. Muuten jätin kokonaan viittaamatta. Nykyään tiedän, että väärät vastaukset opettavat meitä yleensä enemmän kuin oikeat, mutta ihan yhtä paskalta se silti tuntuu vieläkin.

Loppuun vielä todettakoon, että sinä olet mielestäni todella älykäs ja rohkea ihminen. Olet ihmettelijä ja oppija, unelmoija. Samaan aikaan herkkä ja hauras, mutta vahva ja voimakas. Älä häpeä tai pelkää mitään puolta itsestäsi. Ihailen sinua.

Hauskaa viikkoa. Jään odottamaan kirjettäsi. Tässä ihan kakka haiku, ole hyvä.

katsos kakkoja
metsäpolun reunoilla
koirat kulkeneet


Jos inspiroidut, niin kirjoita aihio runosta tai laulusta, jonka teemana on metafora. Annan tämän tehtävän pääasiassa siksi, että haluan lukea lisää kirjoittamiasi lauluja ja runoja.


– Jussi