Päämääriä miettimässä

”Missä pisteessä haluaisit olla, kun armon vuosi 2021 alkaa?”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 25.02.2020 klo 21:41

Rakas ystävä,

Tulin todella onnelliseksi lukiessani kirjettäsi. Siitä huokui aivan valtava inspiraatio ja oivallus. Mieleeni tuli eräs haastattelu, jossa Juha Hurme kertoi hänen kirjoittamisensa olevan suurimmaksi osaksi pötköttelyä, päiväunien ottamista ja ulapalla soutelua. Samaa tematiikkaa hän taitaa avata myös tässä tuoreessa dokkarissa, joka hänestä on tehty (löytyy Yle Areenasta). Samassa sarjassa on monta muutakin kiinnostavaa kirjailija-dokkaria Suomen eturivin tekijöistä. Hurme taitaa kuvailla itseään tuossa ”valekirjailijaksi”, mikä sekin sopii aika hyvin meidän aiemmin käsittelemiimme teemoihin huijarisyndroomasta.

Seuraavaan hengenvetoon täytyy kyllä todeta, että oma itsensä johtaminen on nyt kyllä jäänyt aivan retuperälle. Olen ottanut liikaa hommia vastaan, joskaan en näillä näkymin onneksi kriittisesti liikaa toistaiseksi. Näistä kyllä selvitään, mutta huomaan vain päivä päivältä väsyväni enemmän. Huomaan, että uupumuksen arpeutumisvaiheessa olevat haavat eivät tykkää siitä, että olen tyrkännyt itseni taas teatteriin. Ristiriitaista on kyllä sekin, että näissä teatteriharjoituksissa on ollut mielettömän hauskaa ja olen huomannut, miten tekemistä on ollut ikävä. Mutta samaan aikaan mieli ja keho vähän hannaavat vastaan, kun silmille välähtelee muistoja menneistä hetkistä teatterituotantojen parissa. Osittain reaktiot johtuvat kyllä varmaan ihan vain siitäkin, että stressinsietokykyni on huomattavasti heikompi kuin aiemmin – silloin joskus, kun en stressiä paljon mistään tuntenutkaan.

Kirjekaverit Teatteria tekemässä

Siinä missä sinä kirjoitit potevasi huonoa omaatuntoa siitä, että olet ”tekemättä mitään”, minä poden siis vähän huonoa omaa tuntoa liiasta tekemisestä. Viime sunnuntaina pääsin kyllä ottamaan kunnon irtioton arjesta, kun lähdin käymään mökillä pudottelemassa lunta piharakennusten katolta. Käytännössähän tämä tarkoitti siis pääasiassa lumikenkäilyä umpihangessa ja mukavan raskaan lumen lapiointia hämärtyvässä talvi-illassa mutta kaikki se hikoilu ja hengästyminen oli myös todella terapeuttista. Kuin myös yksin metsän keskellä kaminan lämmittäminen ja kynttilän valossa ikivanhojen hirsiseinien tuijottelu. Olisin viihtynyt siellä vähän pidempäänkin ja olisin mieluusti voinut hetkeksi erakoitua muusta maailmasta.

Kirjekaverit lumikenkä
Faija anna mun lumikenkäillä mökkitie…

Toisaalta olen saanut myös voimaa sinun touhukkuudestasi, joka on välittynyt myös kirjeiden ulkopuolelta. On aivan mahtavaa, että pistät tuulemaan nyt, kun energiaa ja intoa (ilmeisesti) on. Silloinhan se on taottava, kun ahjossa on hiiltä vai miten se sanonta menikään. Siellähän tuntuu syntyvän nyt blogia ja kuvia ja yrittäjyyttä ja lauluja ihan täydellä teholla! Mahtavaa!

Yksi hyvä neuvo, jonka olen kuullut itsensä johtamisesta on se, että aina päivän päätteeksi käyttäisi 5-10 minuuttia suunnitellakseen, mitä seuraavana päivänä tekee. Seuraava askel siitä on sitten käyttää joka viikon päätteeksi tunti aikaa siihen, että suunnittelee, mitä seuraavalla viikolla tekee. Ja siitä seuraava on käyttää joka kuukauden lopussa päivä aikaa suunnitella, mitä seuraavan kuukauden aikana tekee. Itse olen pyrkinyt aloittamaan ihan tuosta ensimmäisestä vaiheesta, eikä sekään ole ollut niin helppoa. Mutta ajatus on kyllä hyvä, ja luonnollisesti huomaan aina olevani paljon tehokkaampi, kun olen käyttänyt sen hetken suunnitteluun edellisenä päivänä.

Toinen vinkkini (mistä näitä nyt alkoi satelemaan?) ajankäytön suhteen on, että kannattaa aloittaa jonkinlainen työajanseuranta. Varsinkin siis, jos ja kun miettii yrittäjyyttä. Yrittäjänä kun on kaikkein helpointa unohtaa ja olla arvostamatta omia työtunteja. Työajan aktiivinen seuraaminen on mielestäni kuitenkin ainoa mahdollisuus oppia tekemisestään. Ihan konkreettisesti siis esimerkiksi siitä, paljonko tunteja käyttää mihinkin. Itse tietysti seuraan nykyään päivätyön puitteissa omaa tekemistä paljon enemmän kuin aiemmin ja olen havainnut, että on hyvin tervehenkistä tietää esimerkiksi tunnilleen, kuinka paljon ylitöitä on tehnyt. Olivatpa ne nyt sittten vaikka ihan puhtaasti laskennallisia. Jos olisin yrittäjänä seurannut omaa tekemistäni yhtä tarkasti ja oppinut arvostamaan omaa aikaani, niin en ehkä olisi päätynyt uupumukseen. Tai luultavasti olisin, mutta ehkä olisin saattanut havahtua siihen jo aiemmin.

Tavoitteiden asettamisen tärkeys oli myös upea havainto. Päämäärättömyyteen on niin helppo eksyä ja upota. Itse olen ollut aina aika päämääräorientoitunut ihminen ja minulla on ollut melko vahvoja ja isoja tavoitteita elämässä. Mutta vaikeaksi olen havainnut noiden tavoitteiden määrittelyn ihan konkreettiselle tasolle. Minulle iso kuva ja suuri päämäärä voi olla hyvinkin selkeä, mutta olen aina ollut huono asettamaan tavoitteita lyhyemmälle aikavälille.

Mikä on minun tämän vuoden tavoitteeni? En osaa sanoa mutta pitää miettiä. Mikä on muuten sinun tämän vuoden tavoitteesi? Missä pisteessä haluaisit olla, kun armon vuosi 2021 alkaa? Älä kuitenkaan stressaa kysymyksestä, enhän minäkään tiedä vastausta noihin kysymyksiin, mutta keskustelu aiheesta kiinnostaisi minua kovasti.

Mielipiteitä ja mielipidekirjoituksia en ole tällä viikolla muodostanut. Ne odottavat parempia aikoja ja voimien palautumista. Paitsi yhdestä asiasta muodostin hyvin kirkkaan mielipiteen: Kirjoittamasi laulu oli aivan ihana! Se oli paras mahdollinen toteutus antamalleni tehtävälle ja juuri täydellinen vastaus tai kirjelmä menneisyyden itsellesi.

Olen tässä itsekin paljon pohtinut nuoruutta ja silloin tehtyjä valintoja. Ja oikeastaan eniten olen miettinyt tekemättä jätettyjä asioita ja pelkoja. Itse kun olen ollut aika pikkuvanha pärjääjä aina, määrätietoinen aikuisuudesta unelmoija. Vähän samoja piirteitä olen nyt havainnut omissa lapsissani ja yrittänyt rauhoitella, että ”ei tässä nyt mikään kiire ole kasvaa aikuiseksi”. Onneksi toistaiseksi kyse on lähinnä siitä, että heitä harmittaa, kun eivät saa itse määrätä kaikesta ja syödä niin paljon karkkia ja katsella telkkaria niin paljon kuin haluavat (eli loputtomasti). Olen kaavaillut teeman ympärille myös jonkinlaista näytelmä- tai elokuvatekstiä mutta se saa vielä muhia vähän aivoissa.

Joka tapauksessa upeinta kirjoittamassasi laulussa oli se, että siinä toteutui todella hienolla tavalla se taiteen ja tarinoiden hienous, kun henkilökohtaisen tarina onkin yhtäkkiä universaali tarina. Tavallaan meistä jokainen on ainutlaatuinen, mutta silti kukaan meistä ei ole. Aina löytyy ihmisiä, jotka voivat samaistua meidän pelkoihimme ja muihin tunteisiimme. Minulle tapahtuneet asiat ovat aivan varmasti tapahtuneet myös lukemattomille muille ihmisille. Siksi tarinoita on kai alunalkaen kerrottu leirinuotiolla päivän raskaan mammutinmetsästyksen jälkeen. Jotta voisimme ymmärtää ja oppia ihmisyyttä, tunteita ja moraalia toinen toisiltamme.

En tällä kertaa määrittele erillistä kirjoitustehtävää sinulle vaan toivon vain, että käytät jokusen hetken määritelläksesi ja sanallistaaksesi jonkin konkreettisen päämäärän itsellesi. Jonkin sellaisen päämäärän, jonka haluat ja uskallat jakaa kanssani. Saat itse valita, kuinka ison tai pienen päämäärän asetat, mutta yritä olla mahdollisimman tarkka määrittelyssäsi. Sanallista tai visualisoi se jollain tavalla. Visualisoinnistahan sinulla taitaa ollakin kokemusta, kun muistelen kuvakollaasia kotitalosi seinällä. Aika moni kollaasiin visualisoiduista tavoitteista on tainnut elämässäsi muuttua todeksi. Niinhän sitä sanotaan, että pitää olla varovainen siinä, mitä toivoo, koska ääneen lausutuilla toiveilla on tapana toteutua.

Hauskaa viikkoa!

– Jussi

Inspiraation pyörteissä

”Olen ollut niin innoissani, että unet ovat jääneet monena yönä vähäisiksi aivojen surratessa ylikierroksilla.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 21.02.2020 klo 01:11

Ystäväni,

Olen saanut tällä viikolla hyvää vahvistusta omiin suunnitelmiini ja omaan tekemiseeni sekä hyviä vinkkejä itseni johtamiseen eli ryhtymiseen ja aikaan saamiseen. Olen käynyt tässä parin kuukauden aikana kaupungin järjestämässä yrittäjävalmennuksessa, koska olen jo jonkin aikaa mietiskellyt, olisiko yrittäjänä toimiminen sopiva ratkaisu minulle jossain vaiheessa. Viime kerralla eli tiistaina luennon aiheena oli itsensä johtaminen, mikä onkin yrittäjälle tärkeä taito. Lainasin myös aiheeseen liittyvän kirjan Aikaansaamisen taika (Satu Pihlaja), jota olen nyt lukenut saaden paljon ahaa -elämyksiä. Kerronpa pari juttua, jotka olen tajunnut.

Kirjoittamisen aloittaminen on minulle vaikeaa lähes aina, niin kuin tässä kirjeenvaihdon aikana on tullut useasti ilmi. Minulla on yleensä mielikuva, että kirjoittaminen on ainoastaan kirjoittamista; että minun pitäisi vain osata istua koneen ääreen ja kirjoittaa kulloinenkin asia ylös ja valmiiksi: Niinhän fiksut kirjoittajat tekevät. Olen potenut huonoa omatuntoa siitä, että istun ”tekemättä mitään”, vain pyöritellen ajatuksia ja ideoita – eli en saa mitään aikaan! No, vaadittiin näköjään Satu Pihlaja kertomaan minulle, että hei tyhmeliini, ajattelutyö on yksi olennainen osa kirjoitusprosessia, kuten on myös tiedon haku. Ajatus siitä, että minulla on lupa ajatella ja lukea ja luonnostella, on todella vapauttava ja helpottava. En siis enää tuhlaa aikaa mietiskelyyn, pohtimiseen, vaikutteiden hakuun ja ideointiin vaan mietiskelen, pohdin, haen vaikutteita ja ideoin, koska se on osa kirjoitustyötä! Hurraa!

Toinen asia, josta Pihlaja kirjassaan kirjoitti ja josta uskon olevan apua omalle aikaansaamiselleni, on tavoitteiden asettaminen. Minulla on ollut tapana haahuilla ja luottaa inspiraatioon aikaansaavana voimana. Mutta onhan se ihan järjellä ajateltuna hieman epävarma työskentelytapa, että ”minä kirjoitan sitten joskus, kun tulee sellainen fiilis”. Usein tällä tavalla työskentely jää viime hetkille, eikä se enää ole deadlinen hönkiessä niskaan edes nautittavaa, vaikka lähtökohtaisesti kirjoittamisesta tykkäänkin. Pontimena kirjoittamiselle toimii silloin vain se deadline, ei inspiraatio.

Otetaan esimerkiksi tämä meidän kirjeenvaihtomme. Entäpä jos heti saatuani kirjeesi kirjoitan ylös tavoitteeni, joka on tietenkin ”Lähetän valmiin kirjeen Jussille torstaina klo. 22.” Sen jälkeen kirjoitan välitavoitteet, jotka ovat tässä tapauksessa jotain tämän suuntaista:
1.”Tiistaina luen Jussin kirjeen ajatuksella, ja kirjoitan ylös ensimmäisinä mieleen tulevat ajatukset sekä kirjeestä että (mahdollisesta) annetusta tehtävästä.”
2.”Keskiviikkona käytän kaksi tuntia aikaa tehtävän ideointiin ja kirjoittamiseen.”
3.”Torstaina käytän kolme tuntia tehtävän viimeistelyyn ja kirjeen kirjoittamiseen.”
Tähän kun lisätään kellonajat niin, että ne sopivat omaan kalenteriin ja sen lisäksi vielä noudatetaan tätä aikaan saatua suunnitelmaa, niin uskoisinpa, että homma hoituu kivuttomammin kuin haahuilumetodilla. (Toki aikatauluun täytyy jättää varaa inhimillisiin muutoksiin ja mahdolliseen viimehetken paniikkiin.)

Ylös kirjoitetut tavoitteet tekevät tehtävästä konkreettisen. Välitavoitteet pilkkovat tehtävän pienempiin osiin, jolloin kokonaisuus ei tunnu liian suurelta ja lannistavalta. Ja aina, kun saavuttaa välitavoitteen, siitä saa hyvän mielen ja onnistumisen kokemuksen, jolloin seuraavaa tehtävää tulee lähestyttyä todennäköisesti positiivisimmin ajatuksin kuin, jos kirjoittamiskokemus olisi ollut pelkkää stressiä ja viime hetken panikointia.
Sinulle, entisenä yrittäjänä, tämä kaikki saattaa olla selvää kauraa ja perussettiä mutta itselleni tämä ajatus sai aikaan sen klassisen hehkulampun syttymisen ajatuskuplassani.
(Tämä toimii ehkä parhaiten pitkäkestoisissa ja suurissa tehtävissä mutta koska itselleni pientenkin projektien aikaansaaminen on joskus hyvin haasteellista, aion käyttää tätä metodia kaikessa!)

Ja vielä yksi suuri oivallus: Nämä asiat olisivat todennäköisesti jääneet tajuamatta, jos istuisin yksin kotona. Ulos lähteminen, ihmisten kanssa puhuminen, lukeminen: ne ovat kaikki tajuntaa laajentavia mahdollisuuksia! Itselläni tämä meinaa helposti unohtua, kun olen luonteeltani hieman erakoituva ja viihdyn parhaiten kotona keskustellen lähinnä kissani kanssa. (Aslan on kyllä hyvä keskustelukumppani mutta täytyy myöntää, että meidän keskustelumme kiertävät aika pientä rataa, enkä aina voi olla absoluuttisen varma, mitä ”kur” ja ”marmau” kulloinkin tarkoittavat…)

Juttukaveri

Tässä yhteydessä onkin luontevaa jälleen kiittää sinua. Tämä kirjeenvaihto on loistavaa ajatusten vaihtoa, joka saa ajattelemaan asioita eri kulmista. Myös sinulta tuleva kannustus ja positiivinen palaute tuntuvat todella hyvältä ja innostavat jatkamaan kirjoittamista. Ne aina korvan takana vaanivat häpeän tunne ja naurunalaiseksi joutumisen pelko pysyvät näillä lääkkeillä melko hiljaisina.

Nyt siis selvästi puhaltaa kevättuuli, jonka kantamana olen saanut kirjoitettua lupaamani rästitehtävänkin! Tosin saatoin käsitellä tehtävänantoa hieman löysähkösti. En nimittäin kirjoittanut vastinetta millekään tietylle kouluikäisenä tekemälleni tekstille. Sen sijaan minusta tuntui luontevalta kirjoittaa laulu 14- vuotiaalle Annastiinalle. Pääsin kirjoittaessani jopa hentoiseen flow –tilaan ja kuulin päässäni melodian, johon kirjoitin sanat. En valitettavasti tähän hätään saanut Juha Tapiota laulamaan tätä sinulle mutta lähetän nyt sitten pelkän tekstin.

Hei, pieni,
kenestä tänään tykkäät?


Hei, pieni, ei sun tarvitse pelätä pimeää!
Olet turvassa vaikka aina itse et sitä nää.
Ei niitä Kingin ihmissusia
ole muualla kuin kirjoissa,
vaikka uskoitkin kuulevas takaasi askeleet.


Koulumatkan metsäpolku,
aina siitä selvisit.
Olat ylös, katse alas, älä vilkuile sivuille!
Kävele vain nopeasti, kunnes pääset perille.


Hei, pieni, ei sun tarvitse pelätä elämää!
Sä saat erehtyä, eikä sen tarvitse hävettää.
Sulla on voimaa paljon enemmän,
kuin mitä itse ymmärrät
vaikka joskus arki varmasti pelottaa.


Koulupihan huutomyrsky,
aina siitä selvisit.
Olat ylös, katse alas, älä vilkuile sivuille!
Kävele vain nopeasti, kunnes pääset perille.


Eivät kaikki maailman ihmiset
katso sua kun sä kävelet
mutta kunpa katsoisit itseäsi niin kuin minä katson nyt.


Katsoisit peiliin etkä pysähtyisi lasipintaan.
Katsoisit silmien taa, katsoisit syvälle rintaan.
Olet kaunis kyllä mutta näet kai:
ulkonäkö on pettävää pintaa vain.
Tärkein näkyy vaikka laittaisit silmät kii.


Hei, pieni, kenestä tänään tykkäät?

Samalla tuulenpuuskalla saat toisenkin tehtävän suoritettuna! Tämä nimenomainen tehtävä oli muuten juuri sitä, mitä tässä vaiheessa blogini suunnittelua tarvitsin! Pakotit minut miettimään blogini kokonaisideaa, ja tehtävän deadline asetti tavoitteen, jota ilman olisin taas päätynyt haahuilemaan ties kuinka pitkäksi aikaa.
Tulevan blogini nimi on Orvokin oma. Laitan liitteeksi kolme kuvaa, jotka toivottavasti kertovat jotain blogini ideasta ja tunnelmasta. (Kuvista vain yksi on uusi, eilen otettu. Loput kaksi ovat viime kesältä. Jos olisin ottanut kaikki kuvat nyt talvella, tunnelmasta olisi jäänyt puuttumaan jotain todella oleellista.)

Ja mitä tulee esiin nostamaasi kysymykseen ”taistelusta ja mielipiteistä” (mikä olisi muuten loistava otsikko esseelle tai vaikkapa kirjalle!), ymmärrän kyllä ystäväsi mielipiteen ”Oppimisen ylistyksen” arvostuksesta. Itse arvostan taistolaislauluja monestakin syystä mutta ystäväsi on oikeassa siinä, että monessakaan niistä ei tarjota ratkaisua ongelmiin vaan päädytään julistamaan ”meidän puolen” mielipidettä. No, taistolaislaulut ovat oman aikansa tuote. Niitä ei varmaankaan ensisijaisesti tehty sovittelemaan vaan nimenomaan nostamaan esiin epäkohtia ja nostattamaan yhteishenkeä, jotta jaksettaisiin taistella vääryyttä vastaan.

Oman mielipiteen muodostaminen on todella tärkeää mutta mitä jyrkempiä mielipiteitä asetetaan vastakkain, sitä tärkeämpää olisi myös nähdä harmaan sävyjä. Uskon, että toisen ymmärtämisellä saadaan aikaan parempia tuloksia kuin vastakkainasettelulla. Julistamisella ja provokaatiolla saadaan aikaan vain vastareaktioita, jotka vain vahvistavat eriäviä mielipiteitä. Toivoisin, että nykyään mielipiteet voitaisi perustaa faktatietoon eikä tunteeseen tai siihen, mitä isi tai kaveri tai se kivannäköinen tyyppi telkkarissa sanoo. Nykyisessä informaatiotulvassa oikean tiedon löytäminen vain on kovin vaikeaa.

Huh, aikamoinen ajatusten ja oivallusten – ja tekemisen – viikko on takana! Olen ollut niin innoissani, että yöunet ovat jääneet monena yönä vähäisiksi aivojen surratessa ylikierroksilla. Ehkä huomenna keskityn pitkästä aikaa johonkin aivan muuhun kuin kirjoittamiseen. Keittiön siivous kuulostaa itse asiassa hyvin leppoisalta hommalta, jossa aivot saisivat levätä…

Toivottavasti tästä kirjeestä tihkui sinullekin vähän lisäinnostusta ja energiaa. Kivaa viikkoa!

Annastiina