Luovuuden lukkoja

”Ennen tämän lukkiutumisen alkua tunsin silloin tällöin lähes ruumiillista tarvetta kirjoittaa tai maalata – luoda!”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 08.02.2020 klo 02:16

Ystäväni,

Kiitos kirjeestäsi. Se herätti ajatuksia.
Sinuhe, egyptiläinen on itsellenikin tärkeä kirja, se pääsee kyllä helposti viiden parhaan lukemani kirjan joukkoon. Riipaisevaa on ihmisen yksinäisyys; sinun, Sinuhen, minunkin. Liekö sellaista ihmistä olemassakaan, jossa ei Sinuhe eläisi, ei eläisi valtava yksinäisyys? Voiko kukaan ihminen todella ymmärtää toista ihmistä?

Olen jatkanut tällä viikolla vanhojen päiväkirjojeni lukemista ja itsereflektiota. Yksi suuri teema, joka nousi esiin parikymppisen Annastiinan kirjoituksista, on juuri yksinäisyys. Olen ollut varsinkin lapsena ja nuorena hyvin ujo, ja ihmisille puhuminen on ollut minulle hankalaa. Hyvin harvoin elämässäni olen kokenut kuuluvani johonkin joukkoon. (Ja nekin pari huteraa kertaa ovat tapahtuneet viimeisten kymmenen vuoden sisällä.)

Silloin, kun vielä kirjoitin, päiväkirja oli minulle puuttuva sydänystävä. Se tarjosi mahdollisuuden purkaa ajatuksia ja ikään kuin keskustella itseni kanssa. Toki minulla on aina ollut myös ystäviä – harvoja mutta hyviä. Silti jostain syystä olen kokenut, etten voi tai osaa täysin vapaasti kertoa kaikkea yhdellekään ihmiselle. Enkä nyt tarkoita, että minulla olisi jokin Ihmeellinen Suuri Salaisuus, jota ei voi kertoa kenellekään! Mutta ihan tavallisissa asioissa, annastiina-asioissa, olen kokenut, että joko minua ei jakseta kuunnella tai sitten minua ei ymmärretä. Päiväkirja on aina ottanut vastaan kaiken, mitä olen sinne syytänyt, oli se sitten kuinka typerää, noloa, monimutkaista tai hitaasti kerrottua tahansa.

 ”Täytynee kirjoittaa päiväkirjaa niin kauan kunnes joskus löydän ihmisen, jolle voisin kaikesta puhua…” Annastiina, 20v.

Sain ensimmäisen päiväkirjani kymmenvuotissyntymäpäivälahjaksi. Meni melkein vuosi ennen kuin aloitin sen kirjoittamisen mutta sen jälkeen kirjoitinkin päiväkirjaa parikymmentä vuotta. Joskus kirjoitin lähes joka päivä, toisinaan taas saattoi mennä viikkoja, kuukausiakin välissä. Pikku hiljaa välejä alkoi olla enemmän ja nyt huomaan, etten ole kirjoittanut moneen, ehkä lähemmäs kymmeneen, vuoteen.

Päiväkirjojani yli kymmenen vuoden ajalta

Kirjoittamisen loppuminen ei johdu siitä, että olisin löytänyt ihmisen, ”jolle voisin kaikesta puhua”. Olen yrittänyt miettiä, mikä sai minut lopettamaan mutta en ole löytänyt yhtä ainoaa vastausta. Joka tapauksessa tähän jonkinlaiseen luovuuslukkoon sisältyy myös lukemisen loppuminen, piirtämisen ja maalaamisen loppuminen sekä musiikin kuuntelun loppuminen. Ennen tämän lukkiutumisen alkua tunsin silloin tällöin lähes ruumiillista tarvetta kirjoittaa tai maalata – luoda! Saatoin maata tuntikausia lattialla ja vain kuunnella musiikkia, antaa sen liikuttaa minua. Nykyään, silloin harvoin, kun tulee sellainen olo, että voisin kuunnella musiikkia, katselen levyvalikoimaa kymmenen minuuttia, enkä löydä mitään, mitä oikeasti haluaisin kuunnella. En ole maalannut – satunnaisia pieniä luonnoksia lukuun ottamatta – kymmeneen vuoteen! Kirjoittamiseni on rajoittunut koulutehtäviin sekä pariin opistoaikana tehtyyn tekstiin sekä niihin onnettomiin TeaK:in ennakkotehtäviin, joista toissa kirjeessä kerroin.

Minulla on ikävä tuota luovuutta! Mitä sille on tapahtunut?

No, tässä kirjeprojektissahan sitä luovuutta herätellään… Tuntuu vain olevan niin kovin vaikeaa taas. Pyysin sinulta jälleen vuorokauden lisäaikaa, koska tajusin tuijottavani torstain ja perjantain välisenä yönä väsynein silmin tietokoneen ruutua. Olin saanut aikaan sanat ”Kiitos kirjeestäsi”, en muuta. Päätin nukkua yön ja aloittaa heti aamusta levännein silmin ja ajatuksin. Kuinka ollakaan, päivä oli täynnä ”aivan pakollisia” tehtäviä ja kotitöitä, enkä ”millään ehtinyt” kirjoittaa koko päivänä. Vasta illalla aloin kirjoittaa, pakon ajamana: Toista vuorokautta lisäaikaa en kyllä pyydä!

Kysyit tunteiden ja empatian käyttämisestä kirjoittamisessa. Minä koen, että kaikki luovat asiat saavat alkunsa tunteista. Omalla kohdallani ainakin näin on. Olen tehnyt parhaat maalaukseni ja parhaat runoni juuri sellaisina hetkinä, kun olen kokenut tarvetta luoda, saada jokin tunne tai minua vaivaava asia pois päästäni. (Vai sydämestäni..? Sielustani? Mistä ne tunteet oikein tulevat?) Taisin jossain kirjeessäni jo kirjoittaakin, että runon kirjoittaminen muistuttaa mielestäni näyttelemistä. On tunnettava se asia, mitä haluaa tuoda ilmi. Jos kirjoitan vaikkapa surusta, niin minun on upottava ainakin hetkeksi suruun, jotta muistaisin, miltä se tuntuu. Sieltä tunteesta käsin sitten kirjoitan – tai näyttelen. Mikäli tätä empatiaa ei ole niin silloinhan kirjoitan vain siitä, minkä tiedän surusta, ei sitä, mitä tunnen. Siinä on iso ero, minkä ainakin näyttelijäntyössä huomaa selvästi. Itse arvostan tunteen aitoutta. Yleensä, jos olen tyytymätön johonkin tekstiini, vika löytyy juuri tunteesta, tai siis sen puuttumisesta.

Omalla tavallaan hupaisaa tämä meidän erilaisuus: Sinä olet tuhonnut hurjan määrän omia tekstejäsi, minä taas säilytän aarteinani kaikkea tekemääni, jopa pikkulappusia, joihin olen kirjoittanut vaikka vain kaksi sanaa, tai piirustuksen alkua, vain muutamaa viivaa! Sinä kirjoitat nopeasti ja luotat enterin voimaan eli koet helpottavana asiana (tai ainakin hyväksyt) sen, ettei kirjoitusta voi enää lähettämisen jälkeen muokata. Minä taas hankaan ja säädän ja korjailen viimeiseen asti ja pelkään sitä hetkeä, kun on pakko painaa ”lähetä”. Minä myös luen jo lähettämiäni kirjeitä ja bongailen niissä olevia virheitä!

Jonkinlaista armollisuutta itseäni kohtaan voisin kyllä yrittää kehittää. Esimerkiksi nyt, kun kello on yli kaksi yöllä, ja en millään keksi tähän inspiroivaa ja keskustelevaa lopetusta, niin siitä ei tarvitse stressaantua vaan voin ehkä vain kirjoittaa, että:

vaikka itselläni kirjoittaminen takkuileekin, odotan silti jälleen innolla sinun kirjettäsi. Toivottavasti sinun kirjeesi etenee liukkaammin kuin tämä… (Taisin käyttää tämän kirjoittamiseen kuutisen tuntia. Siihen mahtuu paljon seiniin tuijottelua!)

Annastiina

Kuka minä olen? Ihminen ihmisessä

”Pikkuhiljaa minusta alkaa tuntua siltä, etten ole enää pikkuvanha ja ylikypsä vaan ihan itseni ikäinen niin henkisesti kuin fyysisestikin.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 04.02. 2020 klo 02:19

Rakas ystävä,

Minun pitäisi kirjoittaa sinulle aina maanantaisin mutta näemmä kirje leimautuu aina tiistain puolelle. Pitäisi varmaan alkaa kirjoittaa näitä sunnuntai-iltaisin, niin pääsisin tavoitteeseen. Täältä tätä nyt kuitenkin tulee taas, yöllistä tajunnanvirtaa suurella sydämellä. Tänään olin konttorilla töissä poiketen aiemmista viikoista, kun olen onnistunut pyhittämään maanantait kirjoittamiselle tai ainakin yölliseen kirjoittamiseen valmistautumiselle.

Mutta huhhuh! Olipa vain mielikuvia herättävä ja tunnelmaa tarkasti piirtävä kirjoitus tuo sinun edellinen kirjeesi. Nopeasti siihen jo vastasinkin heti torstaina ja yritin olla sekä tiukkasävyinen että rohkaiseva (RAUHOITU NAINEN), kun aloin aistia kasvavaa paniikkia siellä päässä. Vaikka sinun kirjeestäsi huokui ahdinko ja tuska, niin se oli myös todella hurmaavaa ja antoisaa luettavaa tavastasi katsoa ja kokea maailmaa. Varsinkin, kun vaihdan statusta ja luen kirjettä kirjoittajan ja uteliaan tutkimusmatkailijan silmin, enkä ystävänä tai muuten vain empatiaan kykenevänä ihmisenä.

Tässä kirjeenvaihdossa pääsee nimittäin aivan mielettömälle tutkimusretkelle toisen ihmisen mielenmaisemaan. Miten eri tavoin asiat voivatkaan resonoida meissä erilaisissa samanlaisissa ihmisissä! Kuvaamasi tunteet ovat jännällä tavalla sekä täysin eri maailmasta että hyvin samaistuttavia itselleni.

Isoin ero lienee siinä, että minä en ehkä koskaan ole ollut noin rohkea ja kävellyt noin pitkälle menneisyyden syövereihin. Olen kuratoinut menneisyyttäni aika rankalla kädellä. Siksi on minusta upeaa, että sinulla on olemassa sitä menneisyydessä tuotettua materiaalia niin paljon. Tehtävää laatiessani en kyennyt kuvittelemaan, että tuollainen syväsukellus olisi edes mahdollista, koska minulla vastaavaa aineistoa on ehkä muutama hassu kouluvihko ja lisäksi jotain yläasteen ja lukion ajoilta säästettyjä parhaita kirjoituksia jossain laatikon pohjalla. Kaiken muun olen hävittänyt, jos sitä niin kovin paljon on ollutkaan.

Ehkä olen tällä tavoin suojellut itseäni, sillä voi hyvinkin olla, etten alkuunkaan kestäisi tuollaista syväsukellusta. Tai ainakaan aiemmin en olisi kestänyt, kun olen ollut aivan äärimmäisen kriittinen omaa tekemistäni ja varsinkin kirjoittamistani kohtaan. Juuri siksi olen ehkä tiedostamattakin kehittänyt itsestäni sellaista ”nopea kynä” -tyyppistä tekstin tuottajaa, jotta en pääse suotta tyrmäämään itseäni.

Tiedän tasan tarkkaan sen tunteen, kun on kirjoittanut jotain ja hetken päästä tai seuraavana päivänä se tuntuu niin naiivilta ja typerältä, että haluaa polttaa paperin ja haudata tuhkat syvälle maahan. Itsekriittisyyden kumppanina matkallani on kuitenkin kulkenut myös vahva luottamus tekemiseeni ja siihen, että tiedän mikä on ”hyvää tekstiä”.

Inspiroiduin tässä nyt kirjoittamaan hieman analyysiä itsestäni kirjoittajana.

Kuka minä olen?

Olen pienestä pitäen ollut, kuten ehkä minut tuntien arvaatkin, pikkuvanha. Ylikypsänä syntynyt. Olen siis tiedostanut yllättävän tarkkaan (tai ainakin luullut tiedostavani ja tietäväni) minkälaista on hyvä teksti ja miten syvällisiä asioita ”hyvissä teksteissä” tulisi käsitellä. Hyvin nuorena katsoin jo vanhojen mestareiden (Fellini, Bertolucci, Goddard, Chaplin, Eisenstein) elokuvia, joista ammensin tätä käsitystäni. Lahjaksi heiltä sain sekä ymmärrystä maailmasta, mutta tietysti myös valtavan ristiriidan. Todellisuudessa olin vain nuori ja sinisilmäinen, mutta samalla halusin kirjoittaa jotain suurta ja syvällistä elämästä. Elämästä, joka oli vielä itselläni elämättä.

Ne oikeasti syvälliset mutta samalla naiivit nuoren pojan höpsöydet olen siis jättänyt kirjoittamatta tai kirjoitettuani tuhonnut ne. Olen itse asiassa vähän surullinen, etten koskaan kirjoittanut päiväkirjaan höpsöjä runoja ja rakkaudentunnustuksia.

Tavallaan olen tukkinut itseltäni monta kanavaa tunteiden purkamiseen ja estänyt itseäni elämästä sitä naurettavan naiivia elämää. Niitä tukoksia tässä taidetaan yhä edelleen aukoa. Mutta eipähän ole enää naiivia ja sisällötöntä teksti, kun on traumoja, mistä kirjoittaa ja tukkeutuneita runosuonia avattavaksi.

Mainitsemani ”nopea kynä” -taktiikka tarkoittaa minulle siis lähinnä sitä, että olen matkan varrella alkanut kirjoittaa pääasiassa asioita, jotka pystyn julkaisemaan heti. Blogikirjoituksia, kolumneja, improttua tekstiä näyttämöllä. Jo silloin nuorena kirjoitin pikkunäytelmiä, joita esitettiin mielellään heti yleisölle, improsin tarinoita isän videokameran edessä. Kirjoitin elokuvaesittelyjä ja -arvosteluja ja jossain vaiheessa sitten verkkosisältöjä. Internetin myötä aloin harrastaa myös tarinankerrontaa erilaisissa chat-huoneissa, joten olen kirjoittanut elämässäni myös valtavan määrän tekstiä, jonka on lukenut vain joku yksi toinen minulle täysin tuntematon ja anonyymi ihminen ja sen jälkeen teksti ja tarinat ovat hävinneet jonnekin bittiavaruuteen. Se oli turvallista, koska valinnat olivat aina enter -näppäimen painamisen jälkeen peruuttamattomia.

Juuri mihinkään näistä mainituista teksteistä en siis konkreettisesti pysty enää palaamaan, koska ne ovat hävinneet jonnekin tuuleen ja avaruuteen. Samaan aikaan se sekä hamittaa että huojentaa minua. Vaikka toisaalta juuri nyt alkaa tuntua siltä, että olisin oikeasti valmis kohtaamaan nuoren Jussi Olavin tekstit niiden kaikessa höpsöydessään ja jopa nauttimaan niistä. Ehkä se johtuu siitä, että pikkuhiljaa minusta alkaa tuntua siltä, etten ole enää pikkuvanha ja ylikypsä vaan ihan itseni ikäinen niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Tämän luonneanalyysini pohjalta voinkin jälleen kerran todeta, että tämä kirjeenvaihto on ollut erittäin sovelias tapa astua takaisin kirjoittamisen maailmaan. Sinä annat minulle syyn kirjoittaa, ja kirjoittaminen tuntuu oikealta, koska viestillä on joku vastaanottaja. Toisaalta tällainen kirje on mahdollista kirjoittaa varsin nopeasti ja sen jälkeen voi vain painaa lähetä -nappulaa ja lähetys on peruuttamaton. Sinne meni, ja sen kanssa on nyt elettävä. Huomenna en enää voi poistaa sitä.

Enenevässä määrin kirjeisiini näyttää ilmestyvän jonkinlaista itsereflektiota, mikä sekin on oikein tarpeellista ja hyväksi.

Toivottavasti myös sinä olet saanut pahimman paniikin laantumaan ja otit tosissasi torstaisen pikavastaukseni: Kaikki rästitehtävät on peruttu. Voit aloittaa täysin puhtaalta pöydältä. En anna myöskään mitään uutta tehtävää, vaan pyydän sinua vain vastaamaan seuraavaan kysymykseeni.

Miten hyödynnät tunnetta ja empatiaa kirjoittamisessasi?

Olet maininnut siitä pariin otteeseen kirjeessä ja keskusteluissamme, ja haluaisin kuulla siitä vielä lisää. Kerron sitten omia ajatuksiani samasta aiheesta. Mutta päästän sinut ensin ääneen.

Aion olla myös armollinen itselleni ja aivan omavaltaisesti annan itselleni lisäaikaa rästitehtäväni kirjoittamiseen. Kirjoitan sinulle tiistai-iltana sen kauan odotetun mielipidekirjoituksen. Nyt kello on jo liian paljon – vaikka inspiraatiota olisikin.

Maustetyttöjen soittimet

Sen sijaan kerron sinulle vielä, että olin viime viikonloppuna elämäni ensimmäisillä musiikkifestareilla Pyhätunturissa. Tapahtuma oli Bättre Folk i Fjällen, joka on siis sisartapahtuma Hailuodossa järjestettävälle Bättre Folk -festivaalille. Näin useita live-keikkoja ja tanssin diskossa kuin Travolta.

Sinä ja muutama muu ystäväni hurjilta opiskeluvuosiltani olitte mielessäni useaan otteeseen. Ah, niitä öitä, jotka vietettiin ravintola Tivolin puhkipoljetun Saturday Night Fever -tanssilattian päällä veivaten! Palasen niistä hetkistä sain viikonloppuna takaisin ja aion ehkä lähitulevaisuudessa etsiä vielä lisää niitä jonnekin vanhemmuuden ja ruuhkavuosien syövereihin kadonneita paloja.

Löysin festareilta itseni tai ainakin tajusin kadottaneeni jonkin osasen itseäni tässä matkan varrella. Siellä diskossa se tyyppi minua kuitenkin odotti. Sinähän sen tiedät kyllä, mutta minun kokoisesta ja näköisestä miehestä sitä ei ehkä ihan heti uskoisi, että tanssiminen on kyllä ihan parasta! Erityisesti tanssiminen kesäsateessa!

Lopuksi vielä vastaus kysymykseesi. Kirjallisuudessa isoimman vaikutuksen minuun on varmaan tehnyt Mika Waltari ja erityisesti Sinuhe egyptiläinen. Luin Sinuhen vasta aika myöhäisellä iällä parikymppisenä mutta ehkä juuri siksi se kolahti niin syvälle sieluun. Olenhan aina ollut se oman elämäni suuri yksinäinen.

Sillä minä, Sinuhe, olen ihminen ja ihmisenä olen elänyt jokaisessa ihmisessä, joka on ollut ennen minua, ja ihmisenä elän jokaisessa ihmisessä, joka tulee jälkeeni. Elän ihmisen itkussa ja ilossa, hänen surussaan ja pelossaan elän, hyvydessään ja pahuudessaan, oikeudessa ja vääryydessä, heikkoudessa ja väkevyydessä. Ihmisenä olen elävä ihmisessä ikuisesti enkä sen tähden kaipaa uhreja hautaani ja kuolemattomuutta nimelleni. Tämän kirjoitti Sinuhe, egyptiläinen, hän, joka eli yksinäisenä kaikki elämänsä päivät.

– Jussi