Kirjoitan itselleni, vaikka kirjoitan sinulle

”Olen uskaltanut kirjoittaa näihin kirjeisiin julki, muistiin ja talteen itselleni aika poikkeuksellisen henkilökohtaisia ajatuksia ja tunteita.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 19.05.2020 klo. 21:35

Olo oli hetkellisesti yhtä seesteinen kuin tämä kuva

Rakas ystävä,

Anteeksi, että kirjeeni tulee näin myöhään. Ei edes myöhäiseen kellonaikaan vaan myöhässä tavallaan yli vuorokauden. Eilen oli paha päivä ja unohdin, nukahdin ennenaikaisesti. Tänään oli kiirettä mutta tässä tulee nyt kirjettä. Tänään on parempi päivä.

Kiitos kirjeestäsi. Ihastuin ja herkistyin, kun olit herkistynyt ja ottanut kosketusta menneisyyteesi ja johonkin kipeäänkin. Siihen kipeään on pakko ottaa osumaa, ei tässä muuten pysty etenemään ihmisenä. Kyllä se kipeä sieltä jossain vaiheessa kumminkin pulpahtaa pintaan ja parempi se on, kun sen sieltä itse kaivaa esiin. Pala kerrallaan, hitaasti ja rauhallisesti.

Mahtavaa, jos pääset kaivelemaan menneisyyttä myös ystäväsi kanssa. Sieltä löytyy myös varmasti paljon jotain ihanaa, pehmeää, ystävällistä, rakkaudentäyteistä ja upeaa. Unohdettuja seikkailuja, tärkeitä iloisia hetkiä. Elämähän on kokonaisuus ja on hyvä muistaa elämästään sekä hyvää että joskus sitä ei niin hyvää. Siitä kokonaisuudesta meidät on kuitenkin rakennettu ja sitä kokonaisuutta ymmärtämällä voimme ymmärtää myös itseämme. Ja itsensä ymmärtäminenhän se kaikkein vaikeinta onkin. Sen nyt olen ainakin oppinut.

Minä pyrin tämänhetkisessä elämänvaiheessani syväsukeltamaan itseeni oikein urakalla. Olen pohtinut paljon itseäni, identiteettiäni, minuuttani ja maailmankuvaani. Olen saanut siihen myös apua. Ammattilaisiltakin.

Olen tajunnut tehneeni paljon pahaa itselleni matkan varrella mutta toisaalta myös alkanut ymmärtää kaiken sen kautta sitä, miksi minä olen juuri nyt tällainen. Ja se helpottaa. Myös tämä kirjoittaminen on iso osa sitä tutkimusmatkaa. Kuten sinäkin kirjoitit, kirjoittaminen on hyvä tapa purkaa ajatuksia, päästää niitä ajatusten syvässä virrassa upputukkina ajelehtivia ajatuspuita pintaan.

Kiitos siis, kun saan kirjoittaa sinulle ja autat minua vielä ajelehtimaan ihan uudenlaisille vesille kirjoitustehtävien puitteissa. Toivottavasti saat haparoivista ajatuksistani jotain vertaistukea omaan ajatteluusi, prosesseihisi ja ehkä jopa pieniä ilonkipinöitä elämääsi – mutta kyllä näistä kirjeistä on silti aina suurin hyöty minulle itselleni. On mukava kirjoittaa ihmiselle, joka ottaa minun ajatukseni vastaan, peilaa ja vähän kommentoi niitä muttei koskaan tuomitse tai torju mitään niistä. Siitä johtuen olen uskaltanut kirjoittaa näihin kirjeisiin julki, muistiin ja talteen itselleni aika poikkeuksellisen henkilökohtaisia ajatuksia ja tunteita. Olen kirjoittanut paljon sellaista, mitä en aiemmin olisi kuunaan halunnut peloissani kirjoittaa ylös mihinkään. Kiitos siitä.

Kiitos myös antamastasi kirjoitustehtävästä. Näinhän se tehtävänanto tarkalleen kuului:

”Tällä kertaa haluaisin, että pysähdyt. Laita kello hälyttämään 15 minuutin päästä ja sulje silmäsi. (Älä makaa, ettet nukahda! :D) Keskity vain ja ainoastaan ympäriltäsi kuuluviin ääniin. Kun vartin päästä säpsähdät kellonsoittoon, ala kirjoittaa. Jään jännittyneenä odottamaan, mitä mielesi jälleen tuottaa luettavakseni…

Saatoit ehkä ajatella, että johdattelet minut jonnekin seesteisyyden ja rauhan rajamaille. Tarjoat minulle mahdollisuuden pysähtyä mutta tässä nyt kävi hieman toisin. Luepa siitä.

Seesteiset seitsemän ja puoli minuuttia

15 minuuttia, hiljaa, ympäristön ääniä kuunnellen ja sohvalla pötkötellen. Mahdotonta!!! Luovutan seitsemän ja puolen minuutin kohdalla, koska pää oli räjähtää. Ajatuksia vilisee tuhatta ja sataa edestakaisin, syke nousee korkealle ja tulee vähän sellainen ahdistuskohtaus -fiilis. Paha olo. Ihan ensimmäisenä ajattelen täällä toimistossa kuuluvaa huminaa. Se on joku tuuletin, joka jäähdyttää jotain prosessoria. Ja ilmastointi. Sitten ajattelen, että haluaisin avata ikkunan, mutta onkohan se sallittua? Haluaisin kuulla lintujen laulua. Lintujen laulun kuunteleminen mökillä riippumatossa köllötellen on ehkä parasta mitä tiedän. Aurinko lämmittää mukavasti varpaita ja polvia, mutta kasvot ovat puiden varjossa. Hyvä kirja kainalossa, luettavana tai lukemattomana. Ei paineita, ei murheita, ei mitään turhaa tekemistä. Vain olemista ja möllöttelyä, impivaaran ihmettelyä. Mutta ei hitto, täällä minä makaan kivan avokonttorin nurkassa miettimässä maailman menoa, jääkaappiin homehtuvia ananaspaloja, eräpäivänsä ylittänyttä tarjous-lohifilettä, maailman lapsia, koronavirusta, työttömyyttä, taidetta, pölyn laskeutumista ilmastointiputkien päälle ja kirjahyllyn reunalle. Pitäisikö minun nousta jo ylös? Saako tämän lopettaa kesken, jos ahdistaa liikaa? Rintaa painaa ja syke tuntuu kurkussa. Enkö minä pysty tämän enempää keskittymään? Onko pää hajalla, jos en kestä omia ajatuksiani? Onko minulla ajatuksia vai vain jotain päämäärätöntä testikuvaa ja kuuloalueen yläpuolella olevaa vinkunaa nuppi täynnä? Suhiseeko täällä joku muukin kuin ilmastointi? Nyt minä nousen, enkä välitä siitä kellosta. Seitsemän ja puoli minuuttia on kulunut. Loput seitsemän ja puoli minuuttia käytän kirjoittamiseen. Voi vittu tätä elämää.

Toisaalta kyllä onnistuit viemään minut myös sinne seesteisyyteen. Nyt kun olen kirjoittanut tuon kaiken pois, oloni on erinomaisen seesteinen. Oksensin kaikki ne ajatukset tuohon ja nyt kirjoitan tätä kirjettä sinulle, kuin buddhalainen mietelauseitaan. Tuntuu vähän siltä, kuin tuo kaikki olisi nyt hetkellisesti poissa minusta. Täytyy toistaa tämä harjoitus useamminkin. Ehkä vielä sitä kautta opin olemaan itseni kanssa ihan hiljaa, ympäristön ääniä kuunnellen ja päähän leijailee vain yksi tai kaksi ajatusta kerrallaan.

Minä haastan sinut nyt vastavuoroisesti menemään epämukavuus-/elämysalueelle. Tämä on hieman monimutkaista, mutta yritä ymmärtää minua.

Tehtävä: Kirjoita 4-5 suhteellisen isoa ja henkilökohtaista kysymystä paperille. Esimerkiksi jotain sen tapaista kuin ”Mikä on ollut isoin muutos elämässäsi?” tai ”Mikä on rakkain muistosi?” tai ”Mikä on satuttanut sinua eniten elämässä?” tai jotain ihan muuta, mikä tuntuu sinusta hyvältä mutta toisaalta raapaisee sopivasti syvältä. Vastaa asettamiisi kysymyksiin ensin itse hyvin lyhyesti. Soita sitten jollekin tuntemallesi ja mielellään melko läheiselle ihmiselle, jolle uskallat esittää nuo kysymykset. Älä kerro minulle kuka ihminen on tai mitä kysymyksiä esitit hänelle, mutta pyydä häneltä lupa kirjoittaa pieni tarina perustuen hänen vastauksiinsa, sinun vastauksiisi ja puhelun aikana käymäänne keskusteluun.

Jään odottamaan kirjettäsi.

– Jussi

Kirjeenvaihdolle kiitos!

”Tuntuu, kuin ensimmäisestä kirjeestä olisi kulunut jo tolkuttoman pitkä aika ja kuin olisin suorastaan eri ihminen nyt.”

Lähettäjä:Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 30.03.2020

Rakas ystävä,

Voi mummo sentään! Kiitos kirjeestäsi ja erityisesti elämänmakuisesta reseptistä. Nyt tämä kehitys kyllä tulee niin selkeästi esiin, kun kirjeestäsi suorastaan huokuu jonkinlainen vapautuminen ja rohkea heittäytyminen. Niinhän se tosiaan on, ettei kaiken aina tarvitse olla niin valmista tullakseen nähdyksi, luetuksi ja koetuksi. Itse asiassa päinvastoin, monesti keskeneräisen tai ei vielä valmiiksi julistetun altistaminen katseelle tekee juurikin hyvää tekstille. Eikä tekstiä aina tarvitse edes hioa loppuun asti ”valmiiksi”. Se, mikä itselle tarkoittaa valmista, tarkoittaa usein muille jo ihan tukkoon väritettyä. Samalla tavalla kuin maalauksen voi maalata tukkoon, myös tekstin voi kirjoittaa umpeen. Liian pitkälle jynssätystä ”valmiista” tekstistä ei sitten enää välitykään se raikas ajatus, josta kaikki sai alkunsa. Ainakin jotkut tekstit ovat parhaita juuri raakana pureskeltuna. SIlloin niissä on kaikki alkuperäiset vitamiinit tallella ja lukija joutuu käyttämään omia hampaitaan. Siinä kai ne hampaatkin sitten eniten vahvistuvat.

Minä itse jatkan täällä elämänhallinnallisia harjoituksiani ja yritän hieman höllätä tahtia. Enemmän pötköttelyä, vähemmän kiireessä juoksemista. Olin jo rohkea ja reipas ja otin asian töissäkin puheeksi. Ja sain tukea ja ymmärrystä osakseni, mikä jo itsessään helpotti oloa. Tuijottelu tyhjyyteen kun on viime aikoina alkanut taas olla enemmän sitä väsynyttä ja stressaantunutta tuijotusta, ei sitä ihanaa luovaa päänsisäistä tutkimusmatkailua. Kokemuksesta tiedän itsekin, minne se johtaa, jos stressi puristaa liian tiukasti sormensa pienen mieleni ympärille. Ja juuri nyt se tuntuu tukkivan luovuutta aika pahasti. Laitan sinulle kuvan työpöydästäni, joka kuvastaa aika hyvin myös mielentilaani. Tuntuu, että pään sisällä on sekamelska, eikä sellainen luova sotku.

Kaiken sen keskellä tämä kirjoittaminen on erittäin tarpeellinen henkireikä. Vaikkaen koekaan tällä hetkellä pystyväni oikein mihinkään huippuluokan luoviin purskahduksiin, niin tämä sentään pitää minut luovan tekemisen syrjässä kiinni. Ilman näitä kirjeitä olisin varmaan taas jo luovuttanut kirjoittamisen suhteen ja sysännyt sen jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Onnea on kirjekaveri ja vertaistuki. Onnea on myös itsetutkiskelu sekä ajatusten ja tunteiden ylös kirjaaminen. Lueskelin tällä viikolla vielä lisää mennyttä kirjeenvaihtoamme ja oli mielenkiintoista huomata, miten kirjeistä (varsinkin omistani) pystyy lukemaan näin jälkikäteenkin mielentilan ja hetken, jossa ne on kirjoitettu. Itse asiassa tuntuu kuin ensimmäisestä kirjeestä olisi kulunut jo tolkuttoman pitkä aika ja kuin olisin suorastaan eri ihminen nyt.

Kirjoittamiseen liittyvien haasteiden ja luovuuden ruokkimisen lisäksi tästä kirjeenvaihdosta on nyt siis tullut eräänlainen elämäni ensimmäinen päiväkirja. Olen kirjoittanut välillä aika henkilökohtaisista aiheista ja huomaan pureskelleeni aika usein kirjeissä omaa jaksamistani ja mielentilaani. Kiitos siis, kun olet kuunnellut ja peilannut noita ajatuksia myös omiin kokemuksiisi. Olen saanut ajatuksistasi hyvää perspektiiviä itsetutkiskeluuni. Olen aina ollut enemmän kallellaan dialogiin kuin yksinpuheluun päin.

Kirjeenvaihdon alussa taisin määritellä, että minulle hyvä tapa kirjoittamisen äärellle palaamiseen olisi kirjoittaa omasta itsestäni. Tässä sitä on sitten tullut kai tehtyä osin tietoisesti ja osin tiedostamatta. Tähän kirjeeni loppuun purskautan vielä päässäni nyt pyörivät ajatukset eräänlaisena fiktion ja faktan sekoituksena.


Elämän virta

Työpöydälläni on läjä tavaraa, joka ei kuulu työpöydälleni. En jaksa heittää niitä pois mutta en käsitä miksi ne ovat tässä. Vessapaperirullan tyhjiä holkkeja rutistettuna sisäkkäin. Erään ystäväni autoni takapenkille unohtamat bokserit (pyykätyt). Kolmioksi taiteltu muovipussi. Rikkinäiset lasten aurinkolasit. Läjä vesiväripaperia. Vanhan matkalaukun kulmarauta. Palkintopysti, jota ei ole annettu minulle. Vilkkuva maksupääte, joka on tursottanut itsestään ulos ryttyyn rullaantunutta kuittipaperia. Lasten piirustuksia. Täyttämätön vauvakirja. Kultapossukerhon säästöpossu lapsuudestani. Dymo-täyttökasetti koneeseen, jota ei ole olemassa. Puupalikoita. Rikkinäinen puhelimen laturi. Purkillinen 5 sentin kolikoita ja toinen neuvostoaikaisia seteleitä. Eivät nämä tavarat kuulu minun työpöydälleni mutta siinä ne nyt ovat. Työpöytäni on kuin kaatopaikka tavaroille, joilla ei ole muutakaan paikkaa maailmassa.

Päässäni on läjä asioita ja ajatuksia, jotka eivät kuulu päähäni. En jaksa heittää niitä pois mutta en käsitä miksi ne ovat siellä. Eivät nämä asiat kuulu minun päähäni mutta siellä ne nyt ovat. Ja ne ovat olleet siinä jo pitkään. Pääni on kuin kaatopaikka ajatuksille, joilla ei ole muutakaan paikkaa maailmassa. Ne ajatukset ovat kaikkea ylimääräistä paskaa, joka tukkii tien muilta ajatuksilta.

Tiedätkö sen tunteen, kun olet uinut paskavedessä kakoen ja henkeäsi pidättäen niin kauan, että olet tottunut sen hajuun, makuun ja tuntumaan? Olet turtunut, etkä enää tajua, miksi sinua oksettaa koko ajan. Yökkimisestä on tullut elämäsi uusi normaali. Miten siitä pääsee eroon? Pitääkö yrittää puhdistaa vesi paskasta vai onko vain helpompi nousta itse pois vedestä ja etsiä puhtaampi joki uimiseen?

Mitä tämä vertauskuva oli tarkoittavinaan? Hitostako minä tiedän. Jos tietäisin, niin en varmaan kyselisi vastausta maailmankaikkeudelta.


Näihin sopivan häiriintyneen itsetutkiskelun tunnelmiin päätän kirjeeni tänään. Nyt menen nukkumaan uupumushumalaani pois. Heitän vielä ilmoille tehtävän, koska olen näemmä erikoistunut sekä tehtävien antamiseen että tehtävien tekemättä jättämiseen. Toivoisin, että kirjoitat kahden henkilön lyhyen dialogin, jonka aiheena on helpottuneisuus. Henkilöiden välillä tulee olla jonkinlainen status-ero.


– Jussi