Kosketuksissa itseen

”Musiikki oli vienyt minut niin yksityiseen paikkaan, etten ollut käynyt siellä tietoisesti koskaan.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 15.05.2020 klo. 13:12

Ystäväni,

Valitan nyt (taas) heti alkuun, että kyllä on ollut taas hankalaa saada aikaiseksi mitään! Tätä kirjettä varten pakotin itseni kirjoittamaan ylös kaikki, mitä mieleen tulee. Ihan vain, että pääsisin alkuun. Syntyi hajanaisia lauseita eri aiheista. Sitten tein salapoliisin työtä ja yhdistelin samankaltaisia asioita toisiinsa ja täytin aukot. Näin yhtäkkiä minulla olikin kokonaisia ajatuksia ja monta kappaletta kirjettä valmiina ja sitten kirjoittaminen alkoikin kulkea vaivattomasti. Pitäisi alkaa tehdä niin myös blogitekstien kanssa. Ehkä alankin. Ihan kohta…

Ai niin, blogista puheen ollen tässä kolme lausetta, jotka aion upottaa tulevaan blogiini. Tai ainakin ne ovat ohjenuorana minulle, kun sitä kirjoitan.
– Jokainen voi tehdä asioita luonnon hyväksi!
– Suosimalla puutarhassa monipuolisesti luonnonmukaisia kasveja autetaan hyönteisiä, jotka ovat elintärkeitä luonnon monimuotoisuudelle ja siten myös meille ihmisille.  
– Kotipuutarhanhoito ei saa olla pakkopullaa: Muista pitää taukoja ja katsella työsi jälkiä sekä luonnon kauneutta!

Sitkeät krookukset takatalven ympäröiminä

Kaivelin muutama päivä sitten vanhoja valokuvia lapsuudenystäväni syntymäpäiväonnittelua varten, ja käväisin taas menneisyydessä. Mieleen palasi se vahva yhteys, joka minulla ja ystävälläni oli lapsena. Joskus tiesimme vain katsomalla toisiimme, mitä toinen ajattelee ja mitä seuraavaksi tehdään! Minusta tuntuu, että en ole sen jälkeen kokenut niin vahvaa ja puhdasta yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Aikuisiällä emme ole pitäneet yhteyttä muutamaa kuulumisten kyselyä enempää mutta nyt aion tavata hänet ja tutustua aikuiseen ystävääni. Sen verran jo keskustelimme onnitteluviestin tiimoilta, että huomasin, kuinka eri asioita me muistamme menneisyydestä. Kuinka hienoa olisi päästä kunnolla muistelemaan yhteisiä seikkailuja! Voisimme auttaa toisiamme muistamaan: Kummallakin on varmasti tallentunut mieleen sellaisia tapahtumia ja yksityiskohtia, joita toinen ei muista.

Ystävän kanssa uskaltaa mitä vain

Olen ollut hieman huolissani siitä, etten muista lapsuudestani ja nuoruudestani kovin paljon mitään. (Minun elämäkerrastani tulisi todella lyhyt.) Mutta nyt tajusin, että eihän aktiivisessa muistissa toki kaikkea voikaan olla; ei kai siellä ole loputtomasti tilaa. Täytyy erikseen ryhtyä muistelemaan, jotta muistaisi. Ja siinä hyvänä alkuunpanijana toimivat esimerkiksi vanhat valokuvat, päiväkirjat tai oikeastaan mikä tahansa menneisyydestä peräisin oleva asia. Edellisessä kirjeessähän totesin musiikin tuovan mieleen tunnelmia menneisyydestä.

Ja arvaa, mikä muu on hyvä tapa saada ajatuksia ja muistoja liikkeelle? No kirjoittaminen!

Rupesin eilen suorittamaan antamaasi (tai alun perin itseni antamaa) tehtävää. Laitoin soimaan Moody Bluesin ”My song” -nimisen kappaleen, jota suuresti rakastan. Kuuntelin sen aluksi läpi vain tunnustellen, minkälaisia tunteita se minussa herättää. Kaipuuta parempaan maailmaan, ikävää johonkin kadotettuun, rohkeasti mutta pehmeästi omana itsenäni olemista, rakkautta ja sen kaipuuta… Aloin kirjoittaa.

Puolen sivun jälkeen aloin itkeä. Musiikki oli vienyt minut niin yksityiseen paikkaan, etten ollut käynyt siellä tietoisesti koskaan. Kirjoittaessani ymmärsin menneisyydestäni erään asian, joka vaikuttaa minun olemiseeni ja tunne-elämääni tänäkin päivänä. Niin kipeä kuin tuo oivallus olikaan, olin myös lähes voitonriemuinen: Olin löytänyt itsestäni jotain uutta.

Mitä tästä siis opimme? No, ehkä sen, että jos haluaa tehdä retkiä itseensä, se vaatii aikaa, ajattelua, muistelua – ja ehkä myös kirjoittamista ja musiikkia. (Varmasti mikä tahansa taidemuoto toimii – kenelle mikäkin.) Opin myös sen, että ehkä muistelua ei tarvitse pelätä. Vaikka menneisyydessä saattaakin olla kipeitä asioita, ovat ne kuitenkin palasia itsestä. Jokainen muisto ja oivallus palauttavat takaisin palasen minua. Ehkä jonain päivänä olen ehjä..?

Ymmärtänet, että en liitä tuota mullistavaa kirjoitusta tähän. Se on liian henkilökohtainen, ja asia vaatii vielä tarkkailua ja pohdiskelua ennen kuin siitä voi puhua toisille. Sen sijaan valitsin reippaasti uuden laulun ja aloin kirjottaa uutta tekstiä. Tällä kertaa tartuin tehtävää sarvista hieman rationaalisemmin. Otin musiikista inspiraation mutta en uppoutunut siihen niin totaalisesti, kuin edelliseen kappaleeseen. Kas, runosuoni taas pulpahti ja runohan se sieltä taas tipahti!  

Ei jaksa riidellä enää

Riita ei ole se,
millä haluan elämäni täyttää.
Näyttää maailmakin paremmalta,
kun empatiaa käyttää.

Miten maailma olisi sovussa,
jos edes me emme ole?
Todellinen sopu löytyy,
jos erotamme valheesta toden.

Saatan olla väärässä
mutta niinhän sinäkin saatat.
Toista tajuaa paremmin,
kun on selkeät astinlaatat.

Sano siis suoraan, mikä on!
Onneton ei kannata olla
tällä elämän retkellä.
Voimmehan kohdata keskellä.

Tule ulos – siellä on kevät!
Auringossa haihtuvat riidanjyvät.
Syvät, hyvät mietteet nousevat pintaan
ja valonsäteet rintaan jättäytyvät.

Ota kädestä kiinni,
päästä valo sydämeen!
Aurinkokaan ei tee tenää

– ei riidellä enää!

Inspiraatiokappaleena toimi ah, niin rakkaan The Beatlesin ”We can work it out”.

Pidin todella paljon sinun musiikki-inspiraatiokirjoituksestasi. Siitä huokui vahvuus ja vapaus – ja kummallisuus. Pääsit todella hienosti melomaan tajunnanvirrassasi, joka taisikin tällä kertaa olla voimakkaana kuohuva koski!

Tällä kertaa haluaisin, että pysähdyt. Laita kello hälyttämään 15 minuutin päästä ja sulje silmäsi. (Älä makaa, ettet nukahda! :D) Keskity vain ja ainoastaan ympäriltäsi kuuluviin ääniin. Kun vartin päästä säpsähdät kellonsoittoon, ala kirjoittaa.
Jään jännittyneenä odottamaan, mitä mielesi jälleen tuottaa luettavakseni…

-Annastiina

Tähän voisi keksiä vaikka jonkun metaforan

(Epä)täydellisyyttä etsimässä

”Täytyy olla rohkea, jotta voi valita tekstin olevan valmis, vaikkei se olisikaan ”täydellinen”.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 06.04.2020 klo. 23:12

Rakas ystävä,

Kiitos kirjeestä ja aivan uskomattoman hienosta dialogista! Se kutkutteli kaikessa makaaberiudessaan minun lukunystyröitäni erinomaisen hyvin. Juuri tuontyyppisiä oivalluksia maailmaan pitää päästääkin. Se oli ehkä ajatelmaluonnos sinulle mutta lukijalle se oli mitä monimerkityksellisin pikku vuoropuhelu. Ajatteleeko kukaan pyövelin helpotusta, kun tämä on saanut ikävät velvollisuutensa suoritettua? Ja miten helpottuneita ovatkaan ne, joiden pää on leikattu irti. Ah, niin herkullista, synkkää ja hilpeää.

Tuo teksti kuvituksineen ynnä kirjeesi saivat minut pohtimaan paljon keskeneräisyyttä, sen sietämistä ja ennen kaikkea valintoja. Keskeneräisyys on minusta kaunista ja taide pitäisi minusta useammin uskaltaa jättää vähän keskeneräiseksi. Juuri epätäydellisyys kun tekee teoksesta täydellisen. Pikkuinen särö muuten tasaisen kiiltävän posliiniastian reunassa tekee siitä ainutlaatuisen. Massatuotettua täydellisyyttä suoltavat suuret tehtaat, joilla ei ole tarvetta sanoa mitään. Pikkuisen epätäydellisen tai rikkonaisen tarinan synnyttää kuitenkin vain elämä ja elävä ihminen.

Epätäydellisyys vaatii rohkeutta. Täytyy olla rohkea, jotta voi valita tekstin olevan valmis, vaikkei se olisikaan ”täydellinen”. Täytyy uskaltaa valita epätäydellisyys. Itse huomaan, että pelkoa ja muita negatiivisia tunteita kirjoittamisessa herättävät useimmiten juuri valinnat. Pitää valita aihe, pitää valita tyyli, pitää valita päähenkilö, näkökulma, ensimmäinen lause… Kaikki ovat aika hurjia valintoja, jotka johtavat aina johonkin suuntaan. Valinnasta riippuu täysin, mihin suuntaan tarina ja teksti lähtevät, ja siksi valinnat kai tuntuvat välillä todella pelottavilta.

Mulla on vessassa epätäydellinen valo, kun lamppu on palanut. Olen opetellut elämään epätäydellisyyden kanssa, kun en ole jaksanut käydä ostamassa uutta loisteputkea.

Juuri valinnan takia jumiuduin ihan täydellisesti Taideteollisen korkeakoulun pääsykokeiden ennakkotehtävässä. En lähettänyt ennakkotehtäviä, ja siihen oli toki muitakin syitä tässä tänä keväänä mutta yksi tärkeimmistä syistä oli kyllä näin jälkikäteen ajateltuna tuo valinnan vaikeus. Tehtävänantona isotöisimmässä tehtävässä oli kirjoittaa neljän sivun mittainen kohtaus, jonka aihe on ”pyöräretki”. Jumiuduin ihan täysin. Mikä helvetin pyöräretki? Kenen pyöräretki? Miksi juuri pyöräretki? Mitä pyöräretkellä tapahtuu? En minä käy koskaan pyöräretkillä! Mitä ihmettä ne haluavat minun kirjoittavan pyöräretkestä? Minkälaisen muutoksen ihminen voi kokea jonkun ihmeen pyöräretken aikana? En löytänyt pyöräretkeen tarttumapintaa ja tehtävästä tuli päässäni pikemminkin salapoliisitehtävä, jossa yritin alitajuisesti arvailla, että minkäköhänlaisen kohtauksen ne nyt haluaisivat minun kirjoittavan. Minkälainen olisi niiden viisaiden professoreiden mielestä hyvä elokuvakohtaus pyöräretkestä?

Nuoruuden traumat puskivat pintaan ja muistin hyvin ne tuskaisen luovat hetket, kun parikymppisenä intohimoisena elokuvaharrastajana tein elämäni ensimmäisiä pääsykoetehtäviä juuri tuohon samaan kouluun. Olin ehdoton ja intohimoinen unelmoidessani elämästä elokuvaohjaajana. En koskaan päässyt sisään kouluun mutta niissä pääsykokeissa opin jotain tärkeää. Opin, etteivät unelmat aina ole sitä, miltä niiden luulee näyttävän. Pääsykokeissa nimittäin tajusin, etten halunnut siihen kouluun opiskelemaan vaan halusin tehdä jotain ihan muuta elämässäni. Niinpä luovuin siitä unelmasta silloin ja seurasin toista unelmaani teatterimaailmaan. Opin kai tekemään valinnan elämässäni.

Vuosien varrella olen myös oppinut, että olen hyvä tekemään valintoja. Minulla on näkemystä ja kyky esimerkiksi kirjoittaa omanlaisiani näkökulmia auki. Olen myös opetellut olemaan rohkea valinnoissa. Siinä on vielä oppimista – mutta niin kai meillä kaikilla on.
Tällä kertaa valitsin myös toteuttaa antamasi tehtävän. Kirjoitin pienen tarinan, jonka aiheena on toiveen täyttyminen. En tiedä, täyttääkö se aivan tarinan mittasuhteet mutta valitsin nyt tällaisen tyylin ja hyväksyin sen epätäydellisyyden.

Toiveen täyttyminen

Rakas päiväkirja, Eeva tässä taas moi. Minä toivon, että elämäni olisi täydellistä. Pim, toteuta toiveeni! Seis! Älä sittenkään vielä! Millaista se täydellinen elämä muka olisi? Olisiko elämä täydellistä, jos minulla olisi uusi auto ja kengät, jotka eivät vuoda? Olisiko elämä täydellistä, jos minulla olisi monta hyvää ystävää ja uusi sametinmusta mahonkivartinen sateenvarjo? Olisiko elämä täydellistä, jos olisinkin jokin villieläin enkä ihminen ollenkaan? Mutta minähän olen jo tohtori, professori, elämänviisas automekaanikko, joka parantaa moottorin yskän. Olen ylikoulutettu kaupan kassa, joka haluaisi perheen, muttei stressiä. Olen lentokieltoon joutunut reppureissaaja jumissa ulkosaaristossa. Vaihdan identiteettiä kuin sukkia mutta yksi on varmaa, en ole koskaan tyytyväinen elämääni. Toiveeni eivät toteudu. En saa koskaan lotossa seitsemää oikein enkä 39 miljoonaa eurojackpotissa. Elämästäni puuttuu suuri rakkaus ja ulkona syöminen. En oikein tiedä, kuka ja mitä haluaisin olla. En tiedä, millainen elämä olisi täydellistä. Ja eihän kukaan voi täyttää minun toivettani, jos en itsekään tiedä, mitä oikeastaan toivon.

Mistä saisi tietää minkälainen elämä olisi minulle täydellinen? Kertoisiko joku toinen sen, jos saisi riittävän pitkään katsoa ja kuunnella minua? Pysäyttäisikö hän minut ja osoittaisi sormella täydellisyyttä, jos hän oppisi tuntemaan minut ja eläisi rinnallani 60 vuotta? Osaisiko hän kertoa minulle täydellisen elämän salaisuuden? Pystyykö ulkopuolinen antamaan sisäisen rauhan? Onko onneni riippuvainen toisesta takojasta vai olenko oman onneni seppä?

Ei tässä seppiä tarvita vaan pikemminkin joku tuomari, joka voi puhaltaa pilliin tai ottaa valokuvan, kun täydellisen elämän punainen merkkivalo syttyy. Aina, kun saavutan jotain täydellistä, se ei enää muka olekaan täydellistä vaan ihan tavallista ja harmaata. Unelma ei enää kelpaa minulle, kun siitä tulee totta. Joskus en edes huomaa jonkin unelmani täyttyneen. Ja joskus huomaan toivovani jotain sellaista, jonka olen jo saanut mutta en vain ole tajunnut jo saaneeni sen. Unelmoin tekeväni suuria tekoja huomaamatta jo tehtyjen tekojeni todellista arvoa.

Voiko siis olla, että elämäni onkin jo täydellistä mutta en vain ole huomannut sitä? Ei. Kyllähän täydellisen elämän nyt sentään jostain tunnistaa. Vai onko täydellisyys sittenkin kuin avaruus? Se vain laajenee laajenemistaan tulematta koskaan valmiiksi. Paitsi sitten, kun se lopulta räjähtää tai katoaa kokonaan. Pam!

Rakas päiväkirja, vaihdan sittenkin toiveeni. Toivon, että elämäni olisi epätäydellistä mutta pystyisin elämään sen epätäydellisen kanssa. Pim, toiveeni toteutui. Kiitos päiväkirja.

Jatkan näemmä päiväkirjatraumojeni purkamista. Työpöytää en ole vielä siivonnut, se saa odottaa sopivampaa hetkeä.

Jäin tässä vielä miettimään tuota Liukkosen kirjoittajakurssia ja sille (ja koko kirjoittamiselle) asettamiasi odotuksia. Kuulisin niistä mielelläni lisää, koska tunnistan itsessäni saman tavan asettaa hieman epärealistisia odotuksia itselleni. Olen kyllä ehdottomasti sitä mieltä, että tavoitteet täytyy asettaa korkealle ja niitä kohti on mentävä täysillä. Silloin riittää, vaikka ne toteutuisivat vain puoliksikin, niin on jo päässyt pitkälle. Mutta toisaalta pitäisi aina yrittää muistaa, että asiat ottavat aikaa, eikä varsinkaan korkealle asetettuihin tavoitteisiin päästä hetkessä. Vuoren huippua on tavoiteltava mutta huipulle päästäkseen on jaksettava harjoitella, on koottava retkikunta ja hankittava taidot ja sittenkin on vielä jaksettava edetä välietappi kerrallaan. Ja juuri nyt jos koskaan tuo mainitsemasi orgaaninen kehittyminen tuntuu itsellenikin parhaalta tavalta edetä. Kirje kerrallaan, tehtävä tehtävältä löydän rohkeutta ja uskoa omaan tekemiseen ja opin jotain uutta, niin itsestäni kuin kirjoittamisestakin. Kirjoita siis kokemuksistasi kurssilla sekä odotuksistasi ja niiden toteutumisesta.

Heitän lopuksi vielä tehtävän, jossa joudut ensin tekemään hyvin konkreettisen valinnan ja sitten keskittymään tarinan sijaan kuvailuun. Valitse kodistasi tai jostain muuten sinulle sopivasta ympäristöstä yksi noin neliömetrin kokoinen alue (lattialta, seinältä tai vaikka katosta) ja tee mahdollisimman tarkka reportaasi siitä, mitä näet. Pyri piirtämään millimetrin tarkka visuaalinen mielikuva lukijan päähän. Toki luovaksikin saa heittäytyä ja tekstin pituuden saat päättää itse sen mukaan, miten aikaa ja mielenkiintoa riittää.

Jään odottamaan innolla kirjettäsi.


– Jussi

Kirjeenvaihdolle kiitos!

”Tuntuu, kuin ensimmäisestä kirjeestä olisi kulunut jo tolkuttoman pitkä aika ja kuin olisin suorastaan eri ihminen nyt.”

Lähettäjä:Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 30.03.2020

Rakas ystävä,

Voi mummo sentään! Kiitos kirjeestäsi ja erityisesti elämänmakuisesta reseptistä. Nyt tämä kehitys kyllä tulee niin selkeästi esiin, kun kirjeestäsi suorastaan huokuu jonkinlainen vapautuminen ja rohkea heittäytyminen. Niinhän se tosiaan on, ettei kaiken aina tarvitse olla niin valmista tullakseen nähdyksi, luetuksi ja koetuksi. Itse asiassa päinvastoin, monesti keskeneräisen tai ei vielä valmiiksi julistetun altistaminen katseelle tekee juurikin hyvää tekstille. Eikä tekstiä aina tarvitse edes hioa loppuun asti ”valmiiksi”. Se, mikä itselle tarkoittaa valmista, tarkoittaa usein muille jo ihan tukkoon väritettyä. Samalla tavalla kuin maalauksen voi maalata tukkoon, myös tekstin voi kirjoittaa umpeen. Liian pitkälle jynssätystä ”valmiista” tekstistä ei sitten enää välitykään se raikas ajatus, josta kaikki sai alkunsa. Ainakin jotkut tekstit ovat parhaita juuri raakana pureskeltuna. SIlloin niissä on kaikki alkuperäiset vitamiinit tallella ja lukija joutuu käyttämään omia hampaitaan. Siinä kai ne hampaatkin sitten eniten vahvistuvat.

Minä itse jatkan täällä elämänhallinnallisia harjoituksiani ja yritän hieman höllätä tahtia. Enemmän pötköttelyä, vähemmän kiireessä juoksemista. Olin jo rohkea ja reipas ja otin asian töissäkin puheeksi. Ja sain tukea ja ymmärrystä osakseni, mikä jo itsessään helpotti oloa. Tuijottelu tyhjyyteen kun on viime aikoina alkanut taas olla enemmän sitä väsynyttä ja stressaantunutta tuijotusta, ei sitä ihanaa luovaa päänsisäistä tutkimusmatkailua. Kokemuksesta tiedän itsekin, minne se johtaa, jos stressi puristaa liian tiukasti sormensa pienen mieleni ympärille. Ja juuri nyt se tuntuu tukkivan luovuutta aika pahasti. Laitan sinulle kuvan työpöydästäni, joka kuvastaa aika hyvin myös mielentilaani. Tuntuu, että pään sisällä on sekamelska, eikä sellainen luova sotku.

Kaiken sen keskellä tämä kirjoittaminen on erittäin tarpeellinen henkireikä. Vaikkaen koekaan tällä hetkellä pystyväni oikein mihinkään huippuluokan luoviin purskahduksiin, niin tämä sentään pitää minut luovan tekemisen syrjässä kiinni. Ilman näitä kirjeitä olisin varmaan taas jo luovuttanut kirjoittamisen suhteen ja sysännyt sen jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Onnea on kirjekaveri ja vertaistuki. Onnea on myös itsetutkiskelu sekä ajatusten ja tunteiden ylös kirjaaminen. Lueskelin tällä viikolla vielä lisää mennyttä kirjeenvaihtoamme ja oli mielenkiintoista huomata, miten kirjeistä (varsinkin omistani) pystyy lukemaan näin jälkikäteenkin mielentilan ja hetken, jossa ne on kirjoitettu. Itse asiassa tuntuu kuin ensimmäisestä kirjeestä olisi kulunut jo tolkuttoman pitkä aika ja kuin olisin suorastaan eri ihminen nyt.

Kirjoittamiseen liittyvien haasteiden ja luovuuden ruokkimisen lisäksi tästä kirjeenvaihdosta on nyt siis tullut eräänlainen elämäni ensimmäinen päiväkirja. Olen kirjoittanut välillä aika henkilökohtaisista aiheista ja huomaan pureskelleeni aika usein kirjeissä omaa jaksamistani ja mielentilaani. Kiitos siis, kun olet kuunnellut ja peilannut noita ajatuksia myös omiin kokemuksiisi. Olen saanut ajatuksistasi hyvää perspektiiviä itsetutkiskeluuni. Olen aina ollut enemmän kallellaan dialogiin kuin yksinpuheluun päin.

Kirjeenvaihdon alussa taisin määritellä, että minulle hyvä tapa kirjoittamisen äärellle palaamiseen olisi kirjoittaa omasta itsestäni. Tässä sitä on sitten tullut kai tehtyä osin tietoisesti ja osin tiedostamatta. Tähän kirjeeni loppuun purskautan vielä päässäni nyt pyörivät ajatukset eräänlaisena fiktion ja faktan sekoituksena.


Elämän virta

Työpöydälläni on läjä tavaraa, joka ei kuulu työpöydälleni. En jaksa heittää niitä pois mutta en käsitä miksi ne ovat tässä. Vessapaperirullan tyhjiä holkkeja rutistettuna sisäkkäin. Erään ystäväni autoni takapenkille unohtamat bokserit (pyykätyt). Kolmioksi taiteltu muovipussi. Rikkinäiset lasten aurinkolasit. Läjä vesiväripaperia. Vanhan matkalaukun kulmarauta. Palkintopysti, jota ei ole annettu minulle. Vilkkuva maksupääte, joka on tursottanut itsestään ulos ryttyyn rullaantunutta kuittipaperia. Lasten piirustuksia. Täyttämätön vauvakirja. Kultapossukerhon säästöpossu lapsuudestani. Dymo-täyttökasetti koneeseen, jota ei ole olemassa. Puupalikoita. Rikkinäinen puhelimen laturi. Purkillinen 5 sentin kolikoita ja toinen neuvostoaikaisia seteleitä. Eivät nämä tavarat kuulu minun työpöydälleni mutta siinä ne nyt ovat. Työpöytäni on kuin kaatopaikka tavaroille, joilla ei ole muutakaan paikkaa maailmassa.

Päässäni on läjä asioita ja ajatuksia, jotka eivät kuulu päähäni. En jaksa heittää niitä pois mutta en käsitä miksi ne ovat siellä. Eivät nämä asiat kuulu minun päähäni mutta siellä ne nyt ovat. Ja ne ovat olleet siinä jo pitkään. Pääni on kuin kaatopaikka ajatuksille, joilla ei ole muutakaan paikkaa maailmassa. Ne ajatukset ovat kaikkea ylimääräistä paskaa, joka tukkii tien muilta ajatuksilta.

Tiedätkö sen tunteen, kun olet uinut paskavedessä kakoen ja henkeäsi pidättäen niin kauan, että olet tottunut sen hajuun, makuun ja tuntumaan? Olet turtunut, etkä enää tajua, miksi sinua oksettaa koko ajan. Yökkimisestä on tullut elämäsi uusi normaali. Miten siitä pääsee eroon? Pitääkö yrittää puhdistaa vesi paskasta vai onko vain helpompi nousta itse pois vedestä ja etsiä puhtaampi joki uimiseen?

Mitä tämä vertauskuva oli tarkoittavinaan? Hitostako minä tiedän. Jos tietäisin, niin en varmaan kyselisi vastausta maailmankaikkeudelta.


Näihin sopivan häiriintyneen itsetutkiskelun tunnelmiin päätän kirjeeni tänään. Nyt menen nukkumaan uupumushumalaani pois. Heitän vielä ilmoille tehtävän, koska olen näemmä erikoistunut sekä tehtävien antamiseen että tehtävien tekemättä jättämiseen. Toivoisin, että kirjoitat kahden henkilön lyhyen dialogin, jonka aiheena on helpottuneisuus. Henkilöiden välillä tulee olla jonkinlainen status-ero.


– Jussi

Keskeneräisyyksiä

”Kaikkea sitä on tullut aloitettuakin… Muun muassa pari romaania ja lukuisia novelleja. Mutta mikään niistä ei ole valmis.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 13.03.2020 klo 01:04

Ystäväni,

toivottavasti ensi-ilta sujui hyvin! Ainakin some -postausten perusteella näin voisi päätellä.

Minun sosiaalinen altistumiseni jatkui hieman viime viikon Yrittäjänaisten aamukahveja isommalla tapahtumalla, kävin nimittäin viikonloppuna Tampereen Elokuvajuhlilla. Lyhytelokuva Kiltti tyttö, jossa minulla oli ilo näytellä, oli valittu kotimaiseen kilpasarjaan, ja juhlistimme sitä ohjaajan ja näyttelijäkollegan kanssa. Kontrasti hiljaiseloon maaseudulla oli suuri jo astuessani Tampereen juna-asemalle, saatika sitten elokuvajuhlien näytöksissä ja muissa tapahtumissa, joissa ihmisiä riitti tungokseen saakka! Rankka viikonloppu introvertille – mutta onneksi minusta löytyy myös hitunen sosiaalista perhosta, joka ihan mielellään lepattelee ihmisten parissa ja myös nauttii huomiosta. Näin pieninä annoksina sosiaaliset riennot ovat hyvinkin tervetulleita. Nyt jaksaa erakkoelämää taas helposti muutaman viikon.

Kirjoittaminen on jäänyt menneellä viikolla vähiin. Keksin kylläkin taas yhden blogi-idean, jota aloin jo vähän hahmotella mutta varsinainen kirjoittaminen jää hamaan tulevaisuuteen. Sen lisäksi olen taas selaillut vanhoja kirjoituksiani. Lupasin nimittäin lähettää tädilleni joitain sanoituksiani sävellettäviksi. Saa nähdä, inspiroivatko minun tekstini häntä. Olisi aika hienoa tehdä yhteistyönä lauluja!

Löysin ulkoiselta kovalevyltä lisää vanhoja runontekeleitä ja muitakin kirjoituksia. Kaikkea sitä on tullut aloitettuakin… muun muassa pari romaania ja lukuisia novelleja. Mutta mikään niistä ei ole valmis. Parhaimmillaan – tai siis pahimmillaan – novellista löytyi vain nimi. Siihen nimeen on täytynyt liittyä jokin todella lupaava idea, koska se oli täytynyt kirjoittaa ylös. Harmi vain, että nyt, kymmenisen vuotta myöhemmin, en tietenkään sitä muista enkä myöskään saa uutta inspiraatiota, vaikka kuinka tuijottaisin tuota nimeä. Mitä tästä opimme? Pahoin pelkään, ettemme juuri mitään. Saatan edelleen jättää hyviä ideoita käyttämättä ja hyviä tekstejä kesken, koska ”ei ole aikaa”, ”en keksi mitään” tai ”ei niistä kuitenkaan tule hyviä”.

Onpa yllättävän hankalaa kirjoittaa kirjettä, kun sinun kirjeesi jäi välistä. Ei ole mitään, mihin vastata. Aivan kuin kirjoittaisin vain itselleni.

Nyt olen näköjään jo niin väsynyt, että jäin miettimään, kuinka hieno idea olisi kirjoittaa kirjeitä vain itselleen! Sitten tajusin, että sellainen konsepti on jo olemassa. Sitä sanotaan päiväkirjaksi.

Taidan mennä nukkumaan.

Odotan kovasti kirjettäsi – näistähän alkaa tulla riippuvaiseksi! Se kertoo siitä, että jonkinlainen rutiini on syntynyt. Hyvä me!

Annastiina

Itsekritiikin löysäämistä

”Mitä sitten, jos vaikka kirjoitankin huonon runon? Seuraavalla kerralla kirjoitan ehkä paremman.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 24.01.2020 klo 01:15

Ystäväni,

En tiedä, mihin olen aikani laittanut tällä menneellä viikolla! Nyt on kuitenkin se tilanne, että minä, joka yleensä kulutan minkä tahansa kirjoittamiseen vähintään kaksi päivää, joudun nyt kirjoittamaan tämän kirjeen kahden viimeisen tunnin aikana, jotka torstailla on vielä annettavanaan.

Käytin myös häpeilemättä hyväkseni unohdustasi antaa viime kirjeessäsi minulle kirjoitusaihe, enkä siis ole kirjoittanut mitään. Tosin aiemmin tänä iltana, kun otin ensimmäisen kerran läppärin syliini aloittaakseni kirjeen kirjoittamista, aloinkin yllättäen aivan spontaanisti kirjoittaa runoa! Se on hieman vaiheessa vielä, joten en uskalla luvata lähettäväni sitä tämän kirjeen ohessa. Mutta mikäli se tässä viime hetkillä valmistuu, niin saat sen lukea.

Myöhäisillan aherrusta. Kissa on jo siirtynyt unten maille.

Olen todella iloinen, että päätit tehdä nuo dramaturgian ennakkotehtävät ja pyrkiä opiskelemaan. Voin helposti kuvitella sinut näytelmäkirjailijaksi! Sinulle on kertynyt jo niin paljon kokemusta tekstien tulkitsemisesta teatterilavalla, että siitä on varmasti suurta hyötyä näytelmien kirjoittamisessa. *Potkis* siis ennakkotehtävien kirjoittamiseen! Toivottavasti pääset jatkoon ja sitä kautta kouluun. Ja jos taas et, niin oletpa ainakin kirjoittanut jotain tavoitteellista ja merkityksellistä.

Tuli mieleen, että olenhan itsekin hakenut takavuosina samaiseen kouluun, samaiseen koulutusohjelmaan… Sain kansalaisopiston näyttelijänlinjan dramaturgian kurssilla melko vahvan innostuksen kirjoittamiseen. Kirjoitin silloin käsikirjoituksen kuunnelmaan, joka toteuttamanani ansaitsi peräti kunniamaininnan kansalaisopistojen kuunnelmakilpailussa. (Kuuletko henkselieni paukkuvan?) Siitä rohkaistuneena kirjoitin seuraavana keväänä ennakkotehtävät ja lähetin ne suurten toiveiden siivittämänä Teatterikorkeakouluun. En päässyt edes pääsykokeisiin. (Raks poks, henskelit katkes ja housut ratkes.) Tajusin tätä muistellessani, että tämä on juuri täydellinen demonstraatio siitä, miten toimin huonoa palautetta saadessani: En nimittäin ole kirjoittanut vapaaehtoisesti mitään tuon saamani hylkäyksen jälkeen!

Hankalaa tuossa hylyssä oli se, että tehtävistä ei annettu minkäänlaista palautetta. En siis tiedä, oliko alkumetreillä karsiutumiseni syy pienoisnäytelmässä (johon olin itse asiassa melko tyytyväinen), novellianalyysissäni vai kenties opiskelijaksi hakemisen perusteluissani. Päätin varmuuden vuoksi, että olin sysihuono noissa kaikissa, eikä minun täten kannata jatkaa minkäänlaista kirjoittamista.

Tämä kirjeenvaihto (ja varsinkin nuo tehtävät) on siis todella iso askel minulle. Mutta toisaalta nyt, kun päätös tästä on tehty, olen pikkuhiljaa kallistumassa ajattelemaan, että eipä minulla tässä ole mitään menetettävää. Mitä sitten, jos vaikka kirjoitankin huonon runon? Seuraavalla kerralla kirjoitan ehkä paremman. Ei kai kukaan kirjoittaja suolla kynästään pelkkiä timantteja? Eiköhän Leinon Einokin ole aikanaan muutamia paperitolloja survonut roskikseen.

Tämä ajatus mielessäni päätin tehdä jotain itselleni todella epätyypillistä. Aion nimittäin liittää tähän kirjeeseen mukaan keskeneräisen runon. Ihan vain siksi, että en ehtinyt kirjoittaa sitä loppuun mutta myös siksi, että minua kiehtoo ajatus siitä, että näytän sinulle myös kirjoittamiseni prosessia, enkä vain lopputulosta. Kello on jo reilusti yli puolen yön, enkä enää näin väsyneenä jaksa keskittyä tuohon runon tunteeseen. Toivottavasti seuraavaan kirjeeseen kirjoitan sen valmiina – tai ainakin seuraavassa vaiheessaan. Pyydän, että (mikäli haluat kommentoida,) hillitset itsesi ja kommentoit runoa vasta, kun ilmoitan sen olevan valmis. Tällä hetkellä siinä on osasia, jotka ovat omastakin mielestäni joko epäaitoja tai liian tavanomaisia tai liian jotain ja liian vähän jotain. No, joka tapauksessa se ei ole valmis. Haluan olla siihen itse tyytyväinen, ennen kuin altistan sen kritiikille. (Miksi sitten altistan sen ylipäätään katseelle? En minä enää edes tiedä. Haluan vain nukkumaan.)

Kuuset kaartuvat ylleni
tummien havujen läpi sataa lunta
Sinut vietiin tänään
vietiin rinnastani sydän
tyhjässä onkalossa  
elämän rippeet etsivät toisiaan
kaikuna poukkoilee kaipaus

Mitä minä teen sillä ajalla
joka sinulta jäi
mikään ei enää ole
tarkoitukseltaan samaa
ei elämä
aika
eikä tila välillämme

Olisinpa tiennyt
tavallinen olikin ainutkertaista
et ottanut minua mukaan
joten tässä minä makaan
vanhojen kuusten keskuudessa
hiutaleiden kutitus poskillani
muistuttaa
olenhan silti elossa


Tästä on hyvä jatkaa.
Pidän edelleen voimassa sen viimeksi antamani tehtävän eli mielipidekirjoituksen. Kunhan saat ennakkotehtävät kirjoitettua ja ehkä ansaitusti myös levätä kirjoittamisurakan jälkeen, niin ota työn alle jokin sinulle tärkeä asia, josta haluat ihmisten tietävän ja kerro se niille!

Vaihtoehtoisesti voit tietenkin myös kirjoittaa ihan mitä haluat, kuten minäkin tällä kerralla tein. Jos tekee mieli kirjoittaa vaikkapa runo eilisen teeren teehetkestä, niin anna palaa. Luovuuttahan ei kannata rajoittaa.
Nyt minä menen nukkumaan. On jo aikakin.

Annastiina