Pitkän päivän jälkeen

”Välillä voi olla hiljaa ja kuunnella ikkunan takana humisevaa myrskytuulta.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 02.11.2020 klo. 23:39


Rakas ystävä,

Sen verran haluan nyt meidän ikuisuusaiheesta sanoa, että nyt on viety väsymys eeppisiin mittasuhteisiin. Oli ihan mahtava viikonloppu siellä sinun luona ja upeat pikkujoulukemut, mutta näillä kilometreillä yöjunasta suoraan töihin meneminen sekä iltapuhteena podcastin juontaminen on kyllä semmoinen yhdistelmä, joka vie mehut. Mutta onnellinen olen silti. Hyvä on ihmisen olla, kun on mukavan reissun jälkeen kotona ja saa taas kirjettä kirjoitella.

Kiitos loistavasta seurasta!

On tämä kirjoittaminen nimittäin niin mahtava juttu. Kirjoitin tässä antamasi tehtävän, jota pyörittelin jo aiemmin päivällä tänään päässäni. Tehtävänanto oli hauska ja puhelinkeskustelu asetelmana tuntui jotenkin hyvin omakohtaiselta aiheelta. Minähän nimittäin vähän inhoan puhelimessa puhumista. Tai ainakin puhelimella soittamista.

Kyllä se puhelimessa juttelu sitten aina jotenkin suttaantuu ja muuttuu lopulta mukavaksi, mutta jostain syystä luuriin tarttuminen on aina ollut minulle hieman vaikeaa. Olet ehkä huomannutkin, että en ihan jatkuvasti soittele ja kysele kuulumisia. Siinä suhteessa tämä kirjeenvaihto on ollut kyllä hyvä työväline myös kuulumisten vaihtoon. Tämä on paljon luontevampi vuorovaikutuksen tapa minulle.

Tietysti parasta on se, kun saa istua saman pöydän ääressä ihmisen kanssa, hörppiä kuumaa teetä kupposesta ja jutella ihan kaikessa rauhassa ja sopivassa rytmissä. Välillä voi olla hiljaa ja kuunnella ikkunan takana humisevaa myrskytuulta. Välillä puhua pälpättää täysillä.

Tässä hieno otos pihasaunasta ja tulista sen polun varrella…

Mutta tässä se nyt tulee se puhelinkeskustelu:


PUHELINKESKUSTELU KAHDEN IHMISEN VÄLILLÄ

– Haloo…
– Moi, herätinkö mä sut? Anteeks.
– No joo, ei se mitään.
– Mitä rakkaus sun mielestä on?
– Mitä?
– Että mitä rakkaus sun mielestä on? Onko se enemmän vaan niinku sitä että kahden ihmisen perustarpeet, niinku läheisyys, kuulluksi tuleminen, hyväksytyksi tuleminen ja vaikka turvallisuus tulee tyydytetyksi? Vai onks se jotain enemmän?
– No on kai se niinku vähän jotain enemmän…
– Niin no tietysti ihan semmoset perustarpeet myös, niinku hengissä pysyminen ja vaikka himot ja seksi on tärkeitä.
– Niin ja onhan rakkaus sit vähän niinku semmonen kipinä.
– Ai mikä? Mikä kipinä?
– No semmonen, kun jonkun ihmisen kanssa voi vaan tuntea semmosen vähän niinku sähkösen väreilyn. Semmosen jonkun ihan selittämättömän asian mikä siinä välillä on.
– En mä tiiä tommosesta. En mä oo varmaan koskaan tuntenu tommosta. Ootko sä?
– Oon mä. En just nyt, mutta oon kyllä joskus.
– Mitä sä teet nyt?
– No mä nukun?
– Voinks mä tulla käymään?
– Öööö… Ai nyt hetikö?
– Niin tai ehkä on parempi, jos mä tuun vaikka aamulla. Tai illemmalla huomenna. Juodaan vaikka teetä tai jotain. Olis kiva jutella.
– Totta kai sä saat tulla käymään. Vaikka heti, jos on hätä. Onko sulla?
– Ai onko mitä?
– Hätä?
– No kyllä mulla kai vähän on. Mut tää helpotti jo, kun sä vastasit ja sain puhua sun kanssa tästä.
– Ai rakkaudesta?
– Niin. Se mietitytti mua ja meinas lähteä taas aikamoinen karuselli pyörimään päässä. Nyt mä saan ehkä unen päästä kiinni.
– No hyvä. Kiva, jos mun unenpöpperöisessä vastauksessa oli joku järki sentään.
– Oli siinä. Hyvin sä sanoit taas asioita. Sä oot niin ihanan järkevä.
– No en tiiä siitä. Mut oon joutunu miettiin näitä asioita kyl. Enkä mä silti tiiä oonko mitään varsinaisia vastauksia löytäny mihinkään. Oon vaan tajunnu, että näitä on pakko kelailla, että ymmärtäis paremmin itteensä. Ja sitten pikkuhiljaa muita.
– No niinpä. Täytyy vaan itekin miettiä vielä lisää näitä.
– Mut älä mieti liikaa. Muista nukkua kanssa. Pärjäätkö sä siellä varmasti?
– Joo. Kyllä mä pärjään. Ainakin aamuun asti pärjään hyvin näillä ajatuksilla.
– No hyvä. Soita, jos tulee vielä hätä. Mä jätän äänet päälle puhelimeen.
– Kiitos. Sä oot tosi tärkeä mulle. Ja tosi hyvä.
– Kiitos. Säkin oot tärkeä. Ja huippuhyvä.
– Joo. Hyvää yötä ja kauniita unia.
– Kauniita unia.
– Moikka.
– Moi.

Taisin alitajuisesti toivotella tässä jo itsellenikin hyviä öitä, koska sänky kyllä kutsuu pitkän päivän jälkeen. Saat kuitenkin vielä tehtävän, joka liittyy tällä kertaa muistoihin. Kaiva muistisi syövereistä jokin merkityksellinen hetki elämässäsi. Jokin hetki, johon liittyy jokin tunne tai muu muisto, hyvä tai huono. Pyri kuvaamaan mahdollisimman tarkkaan sen hetken tunnelma. Tyyli on vapaa.

– Jussi

Satuasetuksella

”Oli yllättävää, että pelkillä kysymyksillä sai kuitenkin kerrottua ihan oikean pienen tarinan.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 30.10.2020 klo. 11:45

Ystäväni

Huh, tallentaessani tätä kirjettä koneelleni huomasin tämän olevan neljäskymmenes kirje, jonka olen kirjoittanut sinulle! Niin että sole poka mikhän, kyllä me kirjoittaa osataan. Jos ajatellaan kirjeessä olevan vaikkapa kolmekin sataa sanaa, niin sanoja on tullut vuoden alusta lähtien 12000. Ja sinun sanasi siihen päälle tekee 24000 sanaa. Jos tulee joskus sellainen olo, että ”ikinä en oo mittään kirjottanu”, niin voidaan katsoa tätä kirjeenvaihtoamme ja olla ihan ylpeitä. Hyvä me!

Hallan kuorruttama ruusunlehti

Ja todellakin, huomenna minä haen sinut junalta tänne rauhalliseen atmosfääriin, jossa maté virtaa ja keskustelu on syvällistä mutta samalla sopivan leppoisaa ja välillä ihan höpöä. Onpa ihanaa nähdä livenä taas pitkästä aikaa!

Ihan(an) höpö oli myös antamasi tehtävä! Pelkillä kysymyksillä keskustelu on tuttua improharjoituksista mutta eiväthän sellaiset improkohtaukset kovin kauan kestä, koska se on vaikeaa! Ajattelin, että ei tämä kirjoittaminenkaan tulisi helppoa olemaan, ja oletin, että jos jonkinlaisen pätkän saisin kirjoitettua, niin se muistuttaisi lähinnä stressaantuneen muistisairaan monologia. Oli yllättävää, että pelkillä kysymyksillä sai kuitenkin kerrottua ihan oikean pienen tarinan.

Minulla on ehkä jäänyt aivoihin päälle satuasetus. Kirjoitin nimittäin eilen pienen näytelmän draamakurssia varten. Se oli hyvin satumainen. Ja niin taitaa olla tämä kysymystarinakin.

Voisiko se olla Täplis? Näinkö kenties harhoja sellin aamunharmaassa hämärässä? Ja kuka lopulta on Täplis? Liittyykö hän vain eiliseen sekasotkuun vai onko hän poikennut elämässäni jo aiemmin? Muistaisinko, jos hän olisi?

Onko normaalia, että vasta eilen tapaamani henkilö on saanut ajatuksistani niin suuren osan? Miten on mahdollista, että tunnen suurempaa yhteenkuuluvuutta lähes tuntemattoman kanssa, kuin koskaan ennen kenenkään muun kanssa? Kuvittelenko kaiken vai olemmeko me todellakin yhteen luodut?

Jos en olisi mennyt mukaan eiliseen tappeluun, olisinko nyt vapaa? Olisinko silloin koskaan tavannut Täplistä? Miten voin koskaan selittää itselleni olevani onnellinen, että osallistuin väkivaltaan?

Oliko se kuiskaus? Eikö ikkunan takaa kuulunutkin Täpliksen matala, hiljainen ääni? Kuinka hän oli päässyt vartijoiden ohi ja tuliko hän todellakin tänne minun takiani?
”Missä olet, Raita?”
”Kuuletko ääneni, Täplis?”
”Saatko kiinni heittämästäni köydestä?”
”Jaksatko vetää minut ulos?”


Kävelimmekö todellakin rauhallisesti vartijoiden edestä, poistuimmeko ulos portista kokonaisen komppanian tehdessä meille kunniaa? Mistä Täplis oli saanut nämä uskomattoman aidot valepuvut? Miten ikinä pystyn korvaamaan tämän kaiken Täplikselle? Voinko koskaan olla hänen arvoisensa?

”Raita? Haluaisitko suudella minua?”
”Etkö huomannut, että olen halunnut sitä koko ajan?”

Pakkaskuorrutusta mehitähdellä


Tämä tästä ja jatketaan taas.

Kirjoita ensi kerraksi puhelinkeskustelu kahden henkilön välillä.

-Annastiina

Kohta nähdään

”Meri syleilee maailmaa joka puolelta ja kierrättää sen tarinoita valtavia matkoja.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 26.10.2020 klo. 21:32

Rakas ystävä,

Yritän olla osallistumatta enää tähän väsymyskilpailuun ja puhun jostain ihan muusta. Minähän olen nimittäin tulossa sinne kylään tällä viikolla!

Mahtavaa nähdä pitkästä aikaa sinut kasvotusten ja jutella ihan kunnolla. Tekee hyvää taas rauhoittua ja ottaa hetki ihan iisisti siellä maaseudun rauhassa. Täällä Rovaniemellä kun tulee elettyä tätä villiä city-elämää päivästä toiseen. Heh. Noh, ainakin sitä pääsee näistä omista arkiympyröistä hetkeksi irti ja saa viettää hyviä hetkiä hyvässä seurassa. Kiitos jo etukäteen siitä.

Torniosta päivää

Tässäpä tämä pyytämäsi merellinen seikkailu nyt sitten. Ei tällä mitään tekemistä seikkailun kanssa ole, mutta pohdiskelinpa sitä merta ainakin.

MERELLINEN SEIKKAILU

Järvi on ja pysyy. Sen vesi vaihtuu hiljalleen, mutta uusi vesi ehtii tulla osaksi vanhaa vettä ennen kuin edelliset pisarat poistuvat. Joki on elävä. Se kulkee paikasta toiseen ja kuljettaa mukanaan tavaraa ja tarinoita. Joki juoksee ja kulkee, eikä se ole päivääkään samanlainen. Joki on joka päivä uusi ja yhtä nuori, vaikka se olisikin tuhansia vuosia vanha. Mutta meri on yhtä aikaa sekä vanha ja paikallaan pysyvä että nuori ja alati muuttuva. Meri elää ja myllertää. Se syleilee maailmaa joka puolelta ja kierrättää sen tarinoita valtavia matkoja. Meri on yhtä aikaa siinä ihan lähelläsi, mutta samaan aikaan se on jossain todella kaukana. Meren vesi tulee jostain kaukaa syvyyksistä tai virtana vierailta mailta. Meri on pysyvä ja virtaava yhtäaikaa.

Kirjoitapa sinä seuraavaksi tarina pelkillä kysymyksillä. Eli saat käyttää vain kysymyslauseita kirjoittaessasi. Poimi halutessasi inspiraatioksi jostain lähelläsi olevasta kirjasta, lehdestä tai vaikka tv-ohjelmasta ensimmäinen kysymys, joka tulee vastaan.

Jään odottamaan kirjettäsi ja sitten olenkin pian jo matkalla luoksesi.

– Jussi

Eteenpäin

”Pysyvyys ei ole minun juttuni, muutosta pitää aina olla tai muuten kyllästyn.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 28.04.2020 klo. 00:11

Rakas ystävä,


Kiitos kirjeestä ja aivan jäätävän hyvästä räppi-lyriikasta! En ollut tajunnutkaan, kuinka paljon olen ikävöinyt MC RoiBossia. Ja kiitos positiivisuudesta! Se oli juuri se, mitä nyt kaipasinkin ja se oli kyllä ihan varmasti myös jotain, mitä tämä kirjeenvaihto kaipasi. Huomaan, että olin ainakin itse jo vähän vaipunut sellaiseen kurjuuden kierteeseen, jossa voivottelen kerta toisensa jälkeen sitä, miten vähän olen saanut aikaan ja miten kurjaa kaikki on. Itse asiassa moni asia elämässäni onkin vähän kurjaa tällä hetkellä mutta on myös paljon kaikkea hyvää ja ystävällistä ympärilläni, jopa koronasta huolimatta.

Onhan nyt tosiaan kevätkin. Minäkin rakastan kevättä. Lumi sulaa ja muodostaa puroja. Hyisen ja kovan kerroksen alta paljastuu pehmeä ja elävä luonto. Kevät tuoksuu huumaavalta. Koirankakoilta, mullalta ja maalta, heräävältä elämältä. Talvella en oikein osaa ulkona kulkeakaan, hiihtoladut eivät kutsu eikä hangessa rämpiminen muutenkaan innosta. Mutta keväällä on pakko päästä tapaamaan metsää ja haistamaan maantiepölyä. Joutsenetkin ovat jo palanneet. Te suuret aatteet, teitä tervehdän! Niin, enteileehän kevät myös kesää ja loppumatonta auringonpaistetta. Pitkä pimeys on päihitetty, herään talviunesta ja jään odottamaan Nuuskamuikkusta joen liplatellessa sillan ali.

Kevät on muutoksen aikaa. Ja minä nautin muutoksesta. Tämä kevät on minun elämässäni isojen muutosten aikaa ja yksi niistä on ihan konkreettinen muutto. Huomaan nauttivani myös muuttamisesta. Olen asunut Rovaniemellä nyt liki kaksitoista vuotta ja muutan nyt kuudenteen asuntooni täällä. Jollain perverssillä tavalla minä nautin siitä, kun saan pakata koko elämäni laatikoihin, siirtää sen ihan uuteen ympäristöön ja asetella sen ihan uuteen järjestykseen. Muutto on myös mahdollisuus heittäytyä eroon turhasta tavarasta. Muutto on kuin elämän inventaario. Tarpeellinen otetaan mukaan, tarpeeton pistetään kiertoon.

Käyttöön vai kiertoon? Vaikeita valintoja muuton keskellä.

Taisin nauttia muuttamisesta jo lapsena asuessani vielä vanhempieni luona. Asunnosta toiseen en tietenkään pystynyt muuttamaan mutta meidän kotitalossamme oli kolme makuuhuonetta ja jokainen niistä oli vuorollaan minun oma huoneeni. Lisäksi muuttojen välillä tein (ja teen edelleen) mielelläni muutoksia huonekalujen ja tavaroiden järjestykseen. Pysyvyys ei ole minun juttuni, muutosta pitää aina olla tai muuten kyllästyn. Mielessä on viime aikoina käynyt kyllä myös, että onko tämä jo lapsena kehittynyt tapa ja muutoshaluisuus pakokeino ja jos on, niin mitä minä olen aina paennut? En tiedä mutta joka tapauksessa nyt olen taas tuon mahdollisuuden (tai pakomatkan) edessä. Olen pakannut muuttolaatikoita ja suunnitellut uutta elämänjärjestystä. Viikonloppuna on edessä suuri rysäys ja uuden majan asuttaminen alkaa.

Mahtava kuulla, että Tirpu -projekti etenee! Olen ihan varma, että se nettisivukin vielä sieltä tulee. Olet jo nyt ottanut todella tärkeitä askelia asian suhteen ja ennen kaikkea minusta tänne asti huokuu se, että ainakin jollain alitajuisella tasolla sinä tiedät mitä olet Tirpun kanssa tekemässä, mitä haluat ja mitä tavoittelet. Ja se on jo aika paljon se. Kuten sanottu, pitää varoa mitä toivoo, sillä ääneen lausutut toiveet tuppaavat toteutumaan. Jotain samaa on nyt aistittavissa myös noissa sinun blogi-unelmissasi. Varo vaan.
Toivottavasti verkkokurssi on antoisa ja antaa konkretiaa ja työkaluja kasvattaa unelmasta todellisuutta.

Kiitos myös kirjoittamistasi kehuista. Vaikka vahva osa suomalaisuutta on selvästi vähintäänkin ristiriitainen suhtautuminen annettuihin kehuihin, niin kyllä ne vain tekevät hyvää. On kiva, kun joku toinen osaa kiteyttää jotain positiivista omasta itsestään ja voi todeta, että hän taitaa olla oikeassa, minähän olen hyvä monissa jutuissa. Ja toivon tosiaan, että minulla on tuo toisten kehumisen taito hallussani. Siitä en niinkään ole varma, osaanko minäkään käyttää tuota taitoa alkuunkaan riittävästi. Vielä paljon useammin on paikkoja ja aikoja sanoa jotain positiivista ja hyvää kaikille niille lahjakkaille ja hyville ihmisille, joita ympärilläni on. Mutta siitä olen kyllä varma – ja voit olla sinäkin – että heti, kun näistä epidemioista selvitään ja vapaus koittaa, niin suuntaan luoksesi Pieksämäen retriittiin nauttimaan maté-pannullisen jos toisenkin. Kaipaan aamuyöhön venyviä keskustelujamme, jotka ovat niin usein avartaneet omaa maailmankuvaani ja tuoneet selkeyttä sumun keskelle. Hyvä ja loputtomiin jatkuva keskustelu on elämän eliksiiriä, josta en koskaan tule kylläiseksi.

Ja sitten antamasi tehtävän pariin. Tarinani ei kyllä millään muotoa täytä asettamiasi määritteitä, hyvin hatarasti se täyttää edes tarinan määritelmän ylipäätään, mutta se on teksti ja siinä ainakin mainitaan onnellisuus.


Kuka on onnellisuus?

Olipa kerran mies nimeltä Ensio Rytkönen. Ensio on syntynyt vuonna 1987, hän on työssä käyvä, opintonsa kesken jättänyt, ylipainoinen ja kaljuuntunut, sukupuoleltaan mieheksi määritelty seikkailija, joka kuitenkin vähän pelkäsi maailmaa. Ensio on ollut parisuhteessa, yrittäjä, johtaja, alainen, myyjä, ostaja, lainaaja, isä, poika, pojanpoika, tyttärenpoika, veli, lainan takaaja, serkku, kuolinpesän hoitaja, kirjastotyöntekijä, siviilipalvelusmies, puheenjohtaja, sihteeri, hallituksen jäsen, elokuvakoneenhoitaja, tuottaja, tuotettava, metsänistuttaja, marjanpoimija, metsänomistaja, mökkeilijä, vuokralainen, kahvinkeittäjä, teenjuoja, cinefiili, harrastaja, vahtimestari, haastattelija, haastateltava, opettaja, oppilas, suunnittelija, eksyksissä, köyhä, säästäjä, säästettävä, uhrautuja, uhri, painonpudottaja, keilaaja, sulkapalloilija, ylioppilas, valokuvaaja, tet-harjoittelija, menestyjä, epäonnistuja, mutta kuka hän oikeastaan on? Voinko minä nyt kertoa teille kuka hän oikeastaan on, jos hän ei itse asiassa itsekään tiennyt sitä? En voi. Ensio kysyy itseltään mitä onnellisuus on? Mutta hän ei pysty vastaamaan siihen, koska ei tiedä kuka hän on. Voiko ihminen olla onnellinen, jos ei sitä tiedä? Ainakin Ensiosta tuntuu, ettei hän voi. Ensio pystyy luettelemaan kaikki nuo roolit, mutta vaikka luettelo olisi kuinka pitkä, oikea kysymys kuuluu kuitenkin aina; kuka on ihminen kaikkien noiden roolien takana? Kuka on Ensio Rytkönen? Onnellisuus on raukeamista tyhjyyteen, tilaan jossa ei ole mitään rooleja, olet vain sinä, Ensio Rytkönen.

Eräänä päivänä Ensio Rytkönen räjäytti kaikki nuo elämänsä roolit miljooniksi sirpaleiksi ja alkoi kasata niistä uutta kuvaa itsestään. Hän meni terapiaan, keskusteli ihmisten kanssa ja alkoi olla rehellinen itselleen. Ensio loi itsestään taideteoksen, jonka alla nimikyltissä ei lukenutkaan mitään titteliä, vaan ihan vain Ensio Rytkönen ja se riitti. Se oli Ension paras versio itsestään. Silloin Ensio tiesi kuka onnellisuus on. Sen pituinen se.

Estradilla olo on yleensä onnellinen – ja ympärillä on huipputyyppejä

Tähän loppuun vielä tehtävä sinulle. Kirjoita novelli, jonka aiheena on siivous (tulkitse vapaasti). Novellin nimi rakentuu 5-6 sanasta, jotka poimit jostain sinulle tärkeästä kirjasta tökkäämällä sormen sattumanvaraisesti eri sivuille.

Uu-u uu-uu, jään odottamaan kirjettäsi.

– Jussi


P.S. ”Kermaa viineriin” on ihan kauhea metafora.