Sakkopaikalla

”Mulla on hyvin usein sellainen tunne, että mun autoni on pysäköitynä kiekkopaikalle ja aika on juuri kulumassa umpeen.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 22.09.2020 klo. 00:39

Rakas ystävä,

Selailin tässä vähän mennyttä kirjeenvaihtoa ja kelailin mielessäni kaikkia niitä tekstejä, joita on kirjoiteltu matkan varrella. Ihan ensimmäisenä itselle tuli sinun kirjoituksistasi mieleen se keskeneräinen runo, jonka lähetit. Se tuntui jotenkin tärkeältä merkkipaalulta. Jo silloin tuntui siltä, että tällä kirjekaveruudella oli jokin tarkoitus, joka oli osittain jo siinä hetkessä täyttynyt.


Toinen mieleen noussut kuva oli se pyöveli-piirros, jota en onnistunut nyt löytämään (näitä kirjeitä on lähetetty niin paljon!!!). Muistan myös sen runon tai laulun, jonka kirjoitit nuoruuden tai lapsuuden Annastiinalle. Se jotenkin kosketti. Pysäyttävä oli myös se ihmissuhteessa tapahtuvaa väkivaltaa käsittelevä teksti. Eikä nyt unohdeta niitä legendaarisia räppi-lyriikoitakaan.

Olen kyllä ylpeä meistä ja siitä, miten säntillisesti ja sinnikkäästi olemme onnistuneet pitämään rutiinista kiinni (paria poikkeusta lukuunottamatta kai). Siitäkin huolimatta, että monessa kohtaa meillä näyttäisi olleen varsin kova kiire jonnekin.

Minä toivoisin, että tulevaisuudessa minulla ei olisi kiire juuri minnekään. Jos sitä jotenkin oppisi elämään niin ja järjestämään työt ja asiat sillä tavalla, että ei tarvitsisi tuntea sitä kiireen viiltoa niskassaan.

Kiire on niin kauhean ahdistavaa. Mulla on hyvin usein sellainen tunne, että mun autoni on pysäköitynä kiekkopaikalle ja aika on juuri kulumassa umpeen. Vaikka mulla ei edes olisi autoa. Tai vaikka auto olisi parkkeerattuna kotipihassa ja minä istun keskellä yötä kotisohvalla. Se on sellainen salamannopea väristys, joka menee pitkin selkänikamia, huips vain, ja nanosekunnin mittainen paniikki siitä, että pysäköinnin valvoja vaanii jo jossain sakkolappunsa kanssa. Sellaisesta syyllisyyden tunteesta olisi mukava päästä myös eroon.

Kiire on tietysti myös ihan todellista. Ruuhkavuodet ja niin edelleen. On liikaa töitä, liikaa tekemistä suhteessa resursseihin ja voimavaroihin. Ei ehdi tekemään kaikkea mihin luulee pystyvänsä. Vanhenee ja väsyy, mutta luulee pystyvänsä yhä nuoruuden urotekoihin.

Kiire on myös tarttuvaa. Jos kaverilla vieressä on kiire, niin en kai minä voi jäädä tähän laiskottelemaan. Kyllä sitä aina jostain kiireen itselleen keksii. Kunnes sitten lopulta ei olekaan enää kiire mihinkään.

No joo, se siitä kiireestä. Sytytän pari kynttilää, koska nehän rauhoittavat. Tulitikkurasian kannessa on Kekkosen rintakuva. Muisto menneiltä vuosilta. Kynttilöiden alustana olevan tarjottimen ostin Minimanista, koska henkilökunta oli niin mukavaa ja kerrankin jonkin asian ostamisesta tuli hyvä mieli. Sytytetty ja sammunut tulitikku tuoksuu hyvältä. Se on varmaan parasta kynttilöiden polttamisessa.


Sitten vielä se tehtävä. Tällä kertaa en kirjoittanut sitä ensin, vaan kaikki tämä edellä oleva piti pullauttaa ulos ennen sitä.


LUKU 18: OLEN SUOMALAINEN

Minä en juo kahvia. En ole koskaan juonut. Inhoan kahvia, koska se maistuu pahalta. Osaan silti keittää kahvia ja minulla on aina kaapissa kahvipaketti, mutta koskaan en ole varma siitä milloin se on avattu, ovatko aromit jo kokonaan haihtuneet tai onko kahvi muuten vain pilalla. Kahvipannua minulla ei ole, eikä kahvinkeitintä, luojan kiitos, mutta mummoni on ostanut minulle sellaisen muovisen tislaimen, johon saa suodatinpussin ja kahvia pystyy tiputtelemaan kupillisen kerrallaan. Hän osti sen, jotta pystyi keittämään itselleen kahvia vieraillessaan minun luonani silloin, kun olin muuttanut elämäni ensimmäiseen omaan asuntoon.

Lapsena yritin maistella kahvia, kun aikuiset sitä joivat. Mikähän minussa oli vikana, kun en oppinut siitä tykkäämään? Kaikki edellytykset olivat ja opettajia ympärillä vaikka kuinka paljon, mutta tällainen teenlipittäjä sivari minusta silti kasvoi. Englannissa ne juovat teetä päivät pitkät, mutta Suomessa on eri kulttuuri. Täällä juodaan kahvia, eikä sellaista ihmistä oikein voi pitää luotettavana, joka ei sitä juo. Joudun melkein päivittäin kieltäytymään siitä sosiaalisesta leikistä, joka kahvinjuonnin ympärille on rakentunut. ”En minä kahvia juo, mutta jos teetä on niin saattaisin kupillisen ottaa.” Ei ole sama klangi siinä ja heti on kaikki vähän pilalla. Vitun tee. Opettelen huomenna juomaan kahvia.

Valehtelin, kun sanoin, että minulla ei ole kahvipannua. On minulla, takanreunuksella suuri isoisoäitini perintökalleutena suvussa kulkenut kuparinen kahvipannu. Mutta ei siinä voi kahvia vieraille hienolla induktioliedellä keittää. Pitäisi olla puuhella ja paljon vieraita. Mutta ei minulla koskaan käy paljon vieraita. Pelkään ihmisiä, enkä ole oppinut pitämään heistä, niin kuin en kahvistakaan. Yhdelle satunnaiselle vieraalle on turha keittää kuparipannullista. Riittää, kun tislaa suodatinpussilla suoraan kuppiin.

Tuijotan takan päällä kököttävää kuparipannua. Yhtäkkiä se symboloi minulle omaa ulkopuolisuuttani peräti kahdella tavalla. Se näyttää siltä kuin osoittaisi mieltään pitäen mykkäkoulua, vaikka eihän kahvipannu osaa edes puhua. Tunnen syyllisyyttä siitä, että en ole suostunut sopeutumaan osaksi suomalaista kulttuuria ja aloittanut systemaattista vatsahaavan kehittämistä 12-vuotiaana. Kahvin lisäksi olen kieltäytynyt myös tupakasta, viinasta, aseista ja kovista huumeista. Voiko tällainen ihminen olla isänmaallinen? Tunnen syyllisyyttä myös siitä, että en ole ollut yhtä vieraanvarainen kuin isoisoäitini, vaikka en oikeastaan edes koskaan tuntenut häntä, enkä tiedä kuinka vieraanvarainen hän oli. Kuvittelen vain mielessäni ne lukemattomat hetket, kun tuolla pannulla on keitetty kahvit kaikille kyläläisille, vaikka todellisuudessa isoisoäiti perheineen on asunut varsin kaukana muista kyläläisistä ja he elelivät vähän erillään muista ihmisistä. Luultavasti samasta syystä kuin minäkin. Se tieto ei silti estä minua tuntemasta syyllisyyttä.

Otan kuparipannun alas takanreunukselta. Täytän sen vedellä ja laitan liedelle, mutta eihän se vittu kuumene. Googlaan ”kuparipannu induktioliesi” ja löydän iltapäivälehden artikkelin, jossa kerrotaan Ylen uutisoineen siitä, että tinakauha ei välttämättä kuulu induktioliedellä toimiviin astioihin. Minulle selviää myös se, että kupari ei induktioliedellä kuumene, koska induktiolieden toiminta perustuu magnetismiin. Tiesin tämän, mutta silti minun oli pakko kokeilla. Paska pannu. Nykyajassa se on vain muisto ajoista, joihin minulla itselläni ei ole mitään kosketuspintaa. Säilytän pannua takanreunuksella, koska muistan sen olleen äidilleni tärkeä ja koska voin osoittaa vierailleni (silloin harvoin kun heitä luonani käy), miten juureva olenkaan. Todellisuudessa kannan mukanani toisten ihmisten muistoja, säilytän esinettä, jolla ei ole mitään käyttötarkoitusta, eikä oikein muutakaan arvoa minulle. Se ei ole edes kauniin näköinen.

Alan itkeä, koska yhtäkkiä tunnen itseni yhtä valheelliseksi kuin tuo muistoesine, joka ei lämpene edes liedellä. En ole aamulla ottanut mielialalääkkeitä, joita psykiatri ei minulle määrännyt, koska ajattelin, että en minä niitä varmaan tarvitse. Nyt seison pelkässä kylpytakissa keittiössä itkemässä sitä, miten tyhjä ja kylmä kahvipannuni onkaan, tajuamatta edes siinä hetkessä, ettei vika ole kahvipannussa, vaan minussa itsessäni. Siinä miten olen vuosikausia yrittänyt lämmittää itseäni elämän induktioliedellä tajuamatta, että eihän se vittu lämmitä yhtään. Ajatuksissani en ole masentunut, minua saattaa välillä vain itkettää ja heikottaa tällaisissa tilanteissa.

Nappaan kuparipannun hellalta ja heitän sen näyttävästi huoneistoni läpi siivittäen sen lentoa jollain terävällä kirosanalla. Sen verran suomalainen minäkin sentään olen. Pannu kolahtaa makuuhuoneen seinään ja kuulen miten vesi roiskahtaa pitkin tapettia ja pannun kansi pyörähtää lattialle. En välitä, se on vain tapettia, ja silmäni ovat sumeina kyynelistä, sydän hakkaa ja tunnen oloni pieneksi ja paskaksi. Otan keittiön kaapista viinapullon, jonka olen hankkinut juuri tällaisia hetkiä varten. Korkkaan pullon ja juon siitä pitkän kulauksen. Ensimmäistä kertaa elämässäni sitten konfirmaatiomessun tunnen vahvan alkoholin polttavan nieluani ja valuvan sisääni samalla lämmittäen ja vahvistaen, samalla heikentäen minua. Annan suomalaisen kulttuurin valua sisääni kaikessa jakomielisyydessään.

Tästä innostuneena täräytän päälle stereoni, joihin olen upottanut tuhansia euroja. Laitan Kari Tapion soimaan. Italialainen iskelmä on muuttunut suomalaisuuden uskontunnustukseksi ja minä laulan mukana. Avaan vaatekaappini ja tyhjennän sen sisällön lattialle. Minulla on vain paskoja vaatteita. Siltä minusta ainakin nyt tuntuu. Olen kaikki nämä vuodet esittänyt jotain toista henkilöä. Olen pukeutunut vaatteisiin, joita olen luullut haluavani käyttää. Nyt en enää löydäkään mitään sopivaa päälle pantavaa. Olenko hukannut itseni vai päinvastoin löytänyt itseni? Kummassakaan tapauksessa mikään näistä vaatteista ei enää sovi tilanteeseen, eikä tee oikeutta sen juhlavuudelle. Kiedon isäni vanhan Aku Ankka -kravatin ironisesti kaulaani. Naapuri hakkaa seinään ja vastaan hänelle hakemalla vasaran siivouskomerosta ja hakkaamalla takaisin. Miestä ei saa häiritä, kun hän on kerrankin päättänyt näyttää tunteensa.

Jalat alkavat pettää, mutta könyän innoissani kylpyhuoneeseen. Laitan veden valumaan kylpyammeeseen ja suunnittelen hukuttautuvani. Mutta ennen itseni murhaamista päätän murhata sen kuparipannun. Kompuroin makuuhuoneeseen. Kaadun sänkyyn ja kaikki pimenee.

Aamulla herätessäni näen ensimmäiseksi tyynylläni olevan kahvipannun. Nousen istumaan ja toivon, että näkisin yhä unta. Lattiaa peittää puolen metrin vesikerros ja koko vaatekaappini sisältö.

Sinä saat tehtäväksesi kirjoittaa arkisen elämäkerran. Nappaa kasa omia vaatteitasi ja kerro jokin yksittäinen hetki tai kokemus, jonka kukin vaatekappale on nähnyt sinun mukanasi kulkiessaan. Miten vaatekappale kohtasi sinut? Missä elämänvaiheissa- tai muutoksissa vaate on ollut mukana? Tarinan ei tarvitse olla totta. Tyyli ja muoto on vapaa.

Odotan kirjettäsi. Koeta olla kiireetön. Koetan itsekin.

– Jussi

Tämä tarina ei ole tosi

”Minä en halua pelätä ylimääräisesti; pelkään jo niin monta asiaa tässä elämässä ja maailmassa.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 14.08.2020 klo. 11:20

Ystäväni,

Kiitos kirjeestäsi ja mahdollisuudesta kurkistaa sekä pikku-Jussin että aikuisen Jussin pelkoihin.

Minun kirjoittamiseni ei ole edennyt niin hyvin, kuin aluksi halusin uskoa. Vahtivuoroni ovat olleet illalla, ja olen ollut suurimmaksi osaksi ulkona. Hyttysten seassa kirjoittaminen ei oikein innosta.

Kuitenkin eilen, kun vietin viimeisen vahtitunnin sisätiloissa, kirjoitin rungon seuraavalle tarinalle. Valitsin sinulle antamistani aiheista ”Milloin olin viimeksi onnellinen?”. Yllättäen en kirjoittanutkaan omasta näkökulmastani vaan lähdin fiktion tielle.

Dystopia on sellaista maaperää, jolle en mielelläni astu esimerkiksi elokuvaa valitessani. Dystopiset kertomukset ovat pelottavia ja yleensä näyttävät myös jotain sellaista kauheaa, joka on jo nykyäänkin nähtävissä ja se tekee niistä vielä pelottavampia. Minä en halua pelätä ylimääräisesti; pelkään jo niin monta asiaa tässä elämässä ja maailmassa.

Oli kuitenkin mielenkiintoista kirjoittaa pieni dystopinen tarina. Hieman minua jopa harmittaa, etten ehtinyt keskittyä tähän pidempään. Olisin halunnut vielä tarkentaa asioiden tilaa. Ehkä joskus jatkan tästä…

Muistan sen ajan, kun voin mennä tapaamaan ystäviäni ilman hengityssuojaa ja kokovartalodesinfiointia. Muistan, että halasimme, suukotimme toisiamme poskille ja nauroimme toistemme suihin pelkäämättä mitään. Sitten asetettiin rajoituksia ja sen jälkeen jälleen uusia, tiukempia rajoituksia. Nyt ovet on suljettu valtion sinetein, ja vain nopeasti vähenevä joukko lääkäreitä ja lähettejä pääsee tuntemaan asfaltin onton kopinan suojapukujen peittämien jalkojensa alla kiirehtiessään tarkoin aikataulutettuihin toimiinsa. Viruksia on jo niin monta, ettei viimeisiä ole edes ehditty nimetä. En ole vielä sairastunut mutta tiedän, että jos nyt saan tartunnan, se on voimakkaampi kuin mikään, mistä olen kuullut.

Tiedän, että en enää koskaan tule halaamaan ketään.

Luulisi, ettei näinä aikoina voisi olla onnellinen. Silti, kun eilen näin ulkopuolelta hakattujen lautojen raidoittamasta ikkunastani hylätyn lähikaupan pihalla lentävän neitoperhosen, katsoin sen laskeutuvan asfalttiaukean keskeltä itsensä eloon tunkeneiden voikukkien päälle ja imevän itseensä makeaa elinvoimaa, minä tunsin vahvan onnellisuuden tunteen. Vaikka minä en pääsekään ulos, on siellä kuitenkin elämän siemen, ja toivo lentää värikkäin siivin keitaalta kaukana kutsuvalle toiselle keitaalle.

Toivon, että saisin viruksista sellaisen, joka ei oksennuta sisälmyksiä ulos, eikä hajota silmien kalvoja. Haluan viimeiseen hetkeen saakka nähdä neitoperhosen ja muistaa, miltä onni tuntuu.


Tämän työrupeaman takia elämä on ollut kovin kiireistä viimeisen parin viikon aikana. Ja jottei ylimääräisiä luppohetkiä pääsisi syntymään, lupauduin pitämään kylämme käsityömyymälän kahvilaa lauantaina. Se tarkoittaa muun muassa hillitöntä leipomista  n – y – t  nyt eli ihan kohta. Lisäksi ennen iltavuoroa pitäisi viimeinkin siivota mustikat, jotka keräsin jo toissapäivänä…
Siksipä lopetan nyt täältä tähän.

Haluaisin sinun kirjoittavan seuraavan kirjeesi oheen tarinan, joka liittyy jotenkin eläimiin.

Kaunista alkusyksyä (tai loppukesää, kuten jotkut sanovat)!

-Annastiina

Loma

”Jatketaan kirjeenvaihtoa sitten taas elokuussa.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 17.07.2020 klo. 10:13

Ystäväni,

Nyt sinä istut pöydän toisessa päässä
olet ihan oikeasti siinä
ja me puhutaan yöhön
siitä miten pelko ohjaa vääriin suuntiin
ja mikä on normaali
ja tästä oudosta maasta ja ihmisistä
taivaasta ja enkeleistä
jotka räpy räpy
vaikka pitäisi jo nukkua

mutta vyyhti purkautuu
ja asioita on paljon
on paljon kiinniotettavaa
tässä me peilaamme itseämme
toisiamme ja maailmaa

ja heinäkuun yö pimenee


Tuntuu hassulta kirjoittaa kirjettä sinulle, kun istut pöydän toisella puolella. Mutta kätevää, että voimme keskustella siitä, voiko kirjoittaa pelkästään ”istut vastapäätä” vai tarvitseeko se kaverikseen ”minua”. Kiersin ongelman kuitenkin kirjoittamalla ”istut pöydän toisella puolella”…

Kesä on kauneimmillaan ja tupaantuliaiset on huomenna. On paljon kauneutta ja paljon tehtävää, ja kiireen tuntu on välillä käsin kosketeltava.

Kuule. Ehdotan, että pitäisimme pienen kesälomatauon tässä kirjeenvaihdossa. Jos pitäisimme heinäkuun lomaa kirjoittamisesta. Tai ei tietenkään kokonaan tarvitse olla kirjoittamatta, ja toivonkin, että ainakin itse saisin kirjoitettua jotain ihan oma-aloitteisesti, ilman tehtävänantojasi. Jatketaan kirjeenvaihtoa sitten taas elokuussa.  

Tässä vielä antamasi tehtävän toteutus: kauniita sanoja:

Kauniita sanoja on vaikka
vapaus
kiitos ja kauneus
ja alavalla maalla hallanvaara
mutta kaunein sana on se joka sanotaan
suoraan


Annan sinulle vielä tehtävän elokuun kirjettäsi varten! Tämä on perinteinen kouluunpalaamistehtävä: kirjoita kesälomastasi.

Nauti lomasta, rentoudu ja ole onnellinen! (Mutta älä vielä, sillä nyt lähdetään tuparienvalmistelutöihin!!! *ruoskan napsahdus*)

-Annastiina

Leppoisaa lomaa!

Kiireestä kantapäähän

”Ajatus siitä, ettei tekeleiden tarvitse olla täydellisiä – eivätkä ne sitä voi ollakaan – helpottaa aikaansaamista kovasti.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 12.06.2020 klo. 15:23

Ystäväni,

Kiitos (lyhyestä) kirjeestäsi. Minä aivan innostuin laulustasi ja ehdottomasti tahdon lukea lisää runoilujasi, niin upeita riimejä siinä oli! Minä ja kielioppikorvani lähetimme sinulle pari pientä ehdotusta runon muokkaukseen mutta voit yhtä hyvin halutessasi pyyhkiä niillä pöytää tai muuta kodin irtaimistoa.

Kiire on kyllä kamala asia. Estää ihmisiä mm. kirjoittamasta kirjeitä! Ja vakavasti puhuen kiireellä on paljon negatiivisia vaikutuksia ihmiseen. Itse yritän välttää sitä viimeiseen asti. Vaikka on paljon asioita tehtävänä, pyrin saamaan itseeni sellaisen rauhan, etten stressaannu tekemättömistä töistä. Saapa nähdä, kuinka se pidemmän päälle onnistuu. Toki toisaalta kiireellä tehty projekti tuo sellaista tekemisen tuntua, että sitä tuntee elävänsä. Joskus se siis on hyväkin asia.

Tiesitkö muuten, että sana ”kiire” on ennen tarkoittanut päälakea? Ehkä kiireen ja hopun keskellä pitäisikin sanoa, että ”minulla on päälaki”. Se saattaisi asettaa asian toisenlaiseen valoon…

Ei minullakaan näköjään ole juuri mitään järkevää sanottavaa… Ajatukset ovat edelleen ulkona. Oman pihan työt kutsuvat taas. Ja onpa tähän kesään siunaantunut muutama muidenkin puutarhoissa toteutettava työ.

(Kerron tähän sulkuihin, että käytin sanaa ”siunaantua” tuossa äsken vain sisäpiirivitsin takia, joka minun täytyy nyt tässä avata. Tai ei täydy mutta haluan, koska se on mielestäni hauska.
Käydessäni äitini luona toissapäivänä luin hyönteiskirjaa yrittäessäni tunnistaa näkemäni koppakuoriaisen. Kyseisen kirjan suomentaja oli suorittanut työnsä jokseenkin lennokkaasti. Nauroimme äidin kanssa makeasti, kun luin ääneen, että täplätupsukkaan toukalle on ”siunaantunut” selkäpuolelle monta tupsua ja, että joku koppakuoriainen ”harrastaa” suurempia eläimiä kuin sukulaisensa.)

Hieman vielä keskeneräinen kukkapenkki

Tämän verran vielä kuitenkin kirjoitan, kun tämä ajatus tuli vahvana mieleen: Olen huomannut, että tämän kirjeenvaihdon myötä luottamus omaan tekemiseeni on kasvanut kohisten, ja kun kirjoittaminen nyt(kin) venähti seuraavan päivään, kyse oli enemmän ajanpuutteesta ja jaksamisesta kuin apua-emmä-keksi:stä. Nykyään luotan siihen, että saan aikaiseksi sekä kirjeen että tehtävän. Myös ajatus siitä, ettei tekeleiden tarvitse olla täydellisiä – eivätkä ne sitä voi ollakaan – helpottaa aikaansaamista kovasti.

Ja epätäydellisyydestä puheenollen, tässä muutama sananen seuraavasta runosta: Minua ärsyttää siinä sen saarnaava sävy. Tiedostan, että olen jo pienenä kirjoittanut samanlaisia runoja samalla kaavalla; ensin kerrotaan naiivisti, mikä on vialla ja sitten tuputetaan minun hienoa autuaaksi tekevää vastaustani. Hip hei. Näin se menee:

Kiire

Ei ehdi katsoo legoja,
ei nukkevauvan mekkoja.
Se on nykyajan piirre;
vanhemmilla on kiire.

Ei ehdi ajatella,
ei tuijotella pilviin,
ei olla onnellinen,
ei ehdi katsoo silmiin.

Keskustella kunnolla
ei ehdi, pitää mennä.
Se on nykyajan piirre,
kaikilla on kiire.

Tehokkaat uraohjukset
ja ”rennot” kotihiiret;
ovat kaikki samanlaisia
seuranansa kiire.

Jos katsot puron virtaa
ja vanhan kiven pintaa,
ehkä huomaat, ettei kiire
ole välttämätön piirre.

Voi joskus vähän hengähtää
ja toisen luokse mennä.
Voi tehdä työtä tärkeintä:
tienata sydämellä.

Toivottavasti sinun kiireesi on jo helpottanut. Ja muistat välillä tienata sydämellä. 😀

Lemmikki, yksi lempikukistani (englaniksi forget-me-not l. älä unohda minua)

Haluaisin, että kirjoitat ensi kerraksi onnitteluvärssyn 80-vuotiaalle ihmiselle. Saat tulkita tämän niin kuin haluat – ja niinhän sinä tulkitsetkin.

Hyvää viikkoa! Muista levätä!

-Annastiina

Kiireessä kirjoitettua

”Taas mennään…”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 09.06.2020 klo. 21:49

Rakas ystävä.

Huh! Kylläpä tässä viikossa on ollut paljon tekemistä! Pidän tämän kirjeen nyt hyvin lyhyenä ajan puutteen vuoksi. Ehdin kuitenkin tehdä antamasi tehtävän jo toissa päivänä!

Tehtävästä syntyi nyt tällainen laulun tapainen ja pikkuisen otin vapauksia tuossa otsikossakin, kun laulu veikin vähän erilaiseen suuntaan. Saa heittää kommentteja ja ihan korjausehdotuksiakin. Jotkut rytmitykset ei oo ihan kohillaan, eikä ne ole kyllä ihan mun vahvuusaluettakaan. Saat niistä halutessasi natseilla, niin minäkin opin jotain.

Sinun takiasi kestin mitä vaan

Ajattelin sinua äsken,
kun lasten lyömistä leikkivän näin
Nyt ajatuksiani käsken,
käännä katseesi uutta päin

En saa sua haluta enää,
olen paennut piiristäsi
Pyysit etten lempeäsi penää,
voisin poistua silmistäsi

Yhden lauseen jos enää sanoa saan,
jolla pyrin sut vakuuttamaan
Sinun takiasi kestin mä mitä vaan,
otin kiltisti turpaan

Ymmärrän myös sun puutteita, vikoja,
mahdollista ja mahdotonta
Onhan rakkaus kai liikettä, tekoja,
tahdollista tai tahdotonta

Jos sallisit maansa näin myyneelle,
että vielä sun sydäntäs kosken
Myös sanoille, iskuille, lyönneille,
kai kääntäisin toisen posken

Yhden lauseen jos enää sanoa saan,
jolla pyrin sut vakuuttamaan
Sinun takiasi kestin mä mitä vaan,
otin kiltisti turpaan

Pyrin aina vain sua tukemaan,
aika paljosta luovuinkin
Aloit juomaan ja maailmaa vihaamaan,
vaikka uskoni hylkäsin

Paljon pystyit sä sanoin mua satuttamaan,
minä nöyrryin ja rukoilin
Peloissas aloit huorittelemaan,
vakuutan olin uskollisin

Yhden lauseen jos enää sanoa saan,
jolla pyrin sut vakuuttamaan
Sinun takiasi kestin mä mitä vaan,
otin kiltisti turpaan

Yhden lauseen jos enää sanoa saan,
jotta alkaisin itse ees oppimaan
Rakkaudesta kestin mä mitä vaan,
se ei saa tulla toistumaan

Kerron ensi kirjeessä paremmalla ajalla kiireistäni ja ehkä vielä muokkaan tuota runoakin…

Sinähän voisit ensi kirjeeseesi kirjoittaa jonkinlaisen jutun kiireestä. Minä keskityn nyt elämään sitä todeksi. Taas mennään…

-Jussi