Sakkopaikalla

”Mulla on hyvin usein sellainen tunne, että mun autoni on pysäköitynä kiekkopaikalle ja aika on juuri kulumassa umpeen.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 22.09.2020 klo. 00:39

Rakas ystävä,

Selailin tässä vähän mennyttä kirjeenvaihtoa ja kelailin mielessäni kaikkia niitä tekstejä, joita on kirjoiteltu matkan varrella. Ihan ensimmäisenä itselle tuli sinun kirjoituksistasi mieleen se keskeneräinen runo, jonka lähetit. Se tuntui jotenkin tärkeältä merkkipaalulta. Jo silloin tuntui siltä, että tällä kirjekaveruudella oli jokin tarkoitus, joka oli osittain jo siinä hetkessä täyttynyt.


Toinen mieleen noussut kuva oli se pyöveli-piirros, jota en onnistunut nyt löytämään (näitä kirjeitä on lähetetty niin paljon!!!). Muistan myös sen runon tai laulun, jonka kirjoitit nuoruuden tai lapsuuden Annastiinalle. Se jotenkin kosketti. Pysäyttävä oli myös se ihmissuhteessa tapahtuvaa väkivaltaa käsittelevä teksti. Eikä nyt unohdeta niitä legendaarisia räppi-lyriikoitakaan.

Olen kyllä ylpeä meistä ja siitä, miten säntillisesti ja sinnikkäästi olemme onnistuneet pitämään rutiinista kiinni (paria poikkeusta lukuunottamatta kai). Siitäkin huolimatta, että monessa kohtaa meillä näyttäisi olleen varsin kova kiire jonnekin.

Minä toivoisin, että tulevaisuudessa minulla ei olisi kiire juuri minnekään. Jos sitä jotenkin oppisi elämään niin ja järjestämään työt ja asiat sillä tavalla, että ei tarvitsisi tuntea sitä kiireen viiltoa niskassaan.

Kiire on niin kauhean ahdistavaa. Mulla on hyvin usein sellainen tunne, että mun autoni on pysäköitynä kiekkopaikalle ja aika on juuri kulumassa umpeen. Vaikka mulla ei edes olisi autoa. Tai vaikka auto olisi parkkeerattuna kotipihassa ja minä istun keskellä yötä kotisohvalla. Se on sellainen salamannopea väristys, joka menee pitkin selkänikamia, huips vain, ja nanosekunnin mittainen paniikki siitä, että pysäköinnin valvoja vaanii jo jossain sakkolappunsa kanssa. Sellaisesta syyllisyyden tunteesta olisi mukava päästä myös eroon.

Kiire on tietysti myös ihan todellista. Ruuhkavuodet ja niin edelleen. On liikaa töitä, liikaa tekemistä suhteessa resursseihin ja voimavaroihin. Ei ehdi tekemään kaikkea mihin luulee pystyvänsä. Vanhenee ja väsyy, mutta luulee pystyvänsä yhä nuoruuden urotekoihin.

Kiire on myös tarttuvaa. Jos kaverilla vieressä on kiire, niin en kai minä voi jäädä tähän laiskottelemaan. Kyllä sitä aina jostain kiireen itselleen keksii. Kunnes sitten lopulta ei olekaan enää kiire mihinkään.

No joo, se siitä kiireestä. Sytytän pari kynttilää, koska nehän rauhoittavat. Tulitikkurasian kannessa on Kekkosen rintakuva. Muisto menneiltä vuosilta. Kynttilöiden alustana olevan tarjottimen ostin Minimanista, koska henkilökunta oli niin mukavaa ja kerrankin jonkin asian ostamisesta tuli hyvä mieli. Sytytetty ja sammunut tulitikku tuoksuu hyvältä. Se on varmaan parasta kynttilöiden polttamisessa.


Sitten vielä se tehtävä. Tällä kertaa en kirjoittanut sitä ensin, vaan kaikki tämä edellä oleva piti pullauttaa ulos ennen sitä.


LUKU 18: OLEN SUOMALAINEN

Minä en juo kahvia. En ole koskaan juonut. Inhoan kahvia, koska se maistuu pahalta. Osaan silti keittää kahvia ja minulla on aina kaapissa kahvipaketti, mutta koskaan en ole varma siitä milloin se on avattu, ovatko aromit jo kokonaan haihtuneet tai onko kahvi muuten vain pilalla. Kahvipannua minulla ei ole, eikä kahvinkeitintä, luojan kiitos, mutta mummoni on ostanut minulle sellaisen muovisen tislaimen, johon saa suodatinpussin ja kahvia pystyy tiputtelemaan kupillisen kerrallaan. Hän osti sen, jotta pystyi keittämään itselleen kahvia vieraillessaan minun luonani silloin, kun olin muuttanut elämäni ensimmäiseen omaan asuntoon.

Lapsena yritin maistella kahvia, kun aikuiset sitä joivat. Mikähän minussa oli vikana, kun en oppinut siitä tykkäämään? Kaikki edellytykset olivat ja opettajia ympärillä vaikka kuinka paljon, mutta tällainen teenlipittäjä sivari minusta silti kasvoi. Englannissa ne juovat teetä päivät pitkät, mutta Suomessa on eri kulttuuri. Täällä juodaan kahvia, eikä sellaista ihmistä oikein voi pitää luotettavana, joka ei sitä juo. Joudun melkein päivittäin kieltäytymään siitä sosiaalisesta leikistä, joka kahvinjuonnin ympärille on rakentunut. ”En minä kahvia juo, mutta jos teetä on niin saattaisin kupillisen ottaa.” Ei ole sama klangi siinä ja heti on kaikki vähän pilalla. Vitun tee. Opettelen huomenna juomaan kahvia.

Valehtelin, kun sanoin, että minulla ei ole kahvipannua. On minulla, takanreunuksella suuri isoisoäitini perintökalleutena suvussa kulkenut kuparinen kahvipannu. Mutta ei siinä voi kahvia vieraille hienolla induktioliedellä keittää. Pitäisi olla puuhella ja paljon vieraita. Mutta ei minulla koskaan käy paljon vieraita. Pelkään ihmisiä, enkä ole oppinut pitämään heistä, niin kuin en kahvistakaan. Yhdelle satunnaiselle vieraalle on turha keittää kuparipannullista. Riittää, kun tislaa suodatinpussilla suoraan kuppiin.

Tuijotan takan päällä kököttävää kuparipannua. Yhtäkkiä se symboloi minulle omaa ulkopuolisuuttani peräti kahdella tavalla. Se näyttää siltä kuin osoittaisi mieltään pitäen mykkäkoulua, vaikka eihän kahvipannu osaa edes puhua. Tunnen syyllisyyttä siitä, että en ole suostunut sopeutumaan osaksi suomalaista kulttuuria ja aloittanut systemaattista vatsahaavan kehittämistä 12-vuotiaana. Kahvin lisäksi olen kieltäytynyt myös tupakasta, viinasta, aseista ja kovista huumeista. Voiko tällainen ihminen olla isänmaallinen? Tunnen syyllisyyttä myös siitä, että en ole ollut yhtä vieraanvarainen kuin isoisoäitini, vaikka en oikeastaan edes koskaan tuntenut häntä, enkä tiedä kuinka vieraanvarainen hän oli. Kuvittelen vain mielessäni ne lukemattomat hetket, kun tuolla pannulla on keitetty kahvit kaikille kyläläisille, vaikka todellisuudessa isoisoäiti perheineen on asunut varsin kaukana muista kyläläisistä ja he elelivät vähän erillään muista ihmisistä. Luultavasti samasta syystä kuin minäkin. Se tieto ei silti estä minua tuntemasta syyllisyyttä.

Otan kuparipannun alas takanreunukselta. Täytän sen vedellä ja laitan liedelle, mutta eihän se vittu kuumene. Googlaan ”kuparipannu induktioliesi” ja löydän iltapäivälehden artikkelin, jossa kerrotaan Ylen uutisoineen siitä, että tinakauha ei välttämättä kuulu induktioliedellä toimiviin astioihin. Minulle selviää myös se, että kupari ei induktioliedellä kuumene, koska induktiolieden toiminta perustuu magnetismiin. Tiesin tämän, mutta silti minun oli pakko kokeilla. Paska pannu. Nykyajassa se on vain muisto ajoista, joihin minulla itselläni ei ole mitään kosketuspintaa. Säilytän pannua takanreunuksella, koska muistan sen olleen äidilleni tärkeä ja koska voin osoittaa vierailleni (silloin harvoin kun heitä luonani käy), miten juureva olenkaan. Todellisuudessa kannan mukanani toisten ihmisten muistoja, säilytän esinettä, jolla ei ole mitään käyttötarkoitusta, eikä oikein muutakaan arvoa minulle. Se ei ole edes kauniin näköinen.

Alan itkeä, koska yhtäkkiä tunnen itseni yhtä valheelliseksi kuin tuo muistoesine, joka ei lämpene edes liedellä. En ole aamulla ottanut mielialalääkkeitä, joita psykiatri ei minulle määrännyt, koska ajattelin, että en minä niitä varmaan tarvitse. Nyt seison pelkässä kylpytakissa keittiössä itkemässä sitä, miten tyhjä ja kylmä kahvipannuni onkaan, tajuamatta edes siinä hetkessä, ettei vika ole kahvipannussa, vaan minussa itsessäni. Siinä miten olen vuosikausia yrittänyt lämmittää itseäni elämän induktioliedellä tajuamatta, että eihän se vittu lämmitä yhtään. Ajatuksissani en ole masentunut, minua saattaa välillä vain itkettää ja heikottaa tällaisissa tilanteissa.

Nappaan kuparipannun hellalta ja heitän sen näyttävästi huoneistoni läpi siivittäen sen lentoa jollain terävällä kirosanalla. Sen verran suomalainen minäkin sentään olen. Pannu kolahtaa makuuhuoneen seinään ja kuulen miten vesi roiskahtaa pitkin tapettia ja pannun kansi pyörähtää lattialle. En välitä, se on vain tapettia, ja silmäni ovat sumeina kyynelistä, sydän hakkaa ja tunnen oloni pieneksi ja paskaksi. Otan keittiön kaapista viinapullon, jonka olen hankkinut juuri tällaisia hetkiä varten. Korkkaan pullon ja juon siitä pitkän kulauksen. Ensimmäistä kertaa elämässäni sitten konfirmaatiomessun tunnen vahvan alkoholin polttavan nieluani ja valuvan sisääni samalla lämmittäen ja vahvistaen, samalla heikentäen minua. Annan suomalaisen kulttuurin valua sisääni kaikessa jakomielisyydessään.

Tästä innostuneena täräytän päälle stereoni, joihin olen upottanut tuhansia euroja. Laitan Kari Tapion soimaan. Italialainen iskelmä on muuttunut suomalaisuuden uskontunnustukseksi ja minä laulan mukana. Avaan vaatekaappini ja tyhjennän sen sisällön lattialle. Minulla on vain paskoja vaatteita. Siltä minusta ainakin nyt tuntuu. Olen kaikki nämä vuodet esittänyt jotain toista henkilöä. Olen pukeutunut vaatteisiin, joita olen luullut haluavani käyttää. Nyt en enää löydäkään mitään sopivaa päälle pantavaa. Olenko hukannut itseni vai päinvastoin löytänyt itseni? Kummassakaan tapauksessa mikään näistä vaatteista ei enää sovi tilanteeseen, eikä tee oikeutta sen juhlavuudelle. Kiedon isäni vanhan Aku Ankka -kravatin ironisesti kaulaani. Naapuri hakkaa seinään ja vastaan hänelle hakemalla vasaran siivouskomerosta ja hakkaamalla takaisin. Miestä ei saa häiritä, kun hän on kerrankin päättänyt näyttää tunteensa.

Jalat alkavat pettää, mutta könyän innoissani kylpyhuoneeseen. Laitan veden valumaan kylpyammeeseen ja suunnittelen hukuttautuvani. Mutta ennen itseni murhaamista päätän murhata sen kuparipannun. Kompuroin makuuhuoneeseen. Kaadun sänkyyn ja kaikki pimenee.

Aamulla herätessäni näen ensimmäiseksi tyynylläni olevan kahvipannun. Nousen istumaan ja toivon, että näkisin yhä unta. Lattiaa peittää puolen metrin vesikerros ja koko vaatekaappini sisältö.

Sinä saat tehtäväksesi kirjoittaa arkisen elämäkerran. Nappaa kasa omia vaatteitasi ja kerro jokin yksittäinen hetki tai kokemus, jonka kukin vaatekappale on nähnyt sinun mukanasi kulkiessaan. Miten vaatekappale kohtasi sinut? Missä elämänvaiheissa- tai muutoksissa vaate on ollut mukana? Tarinan ei tarvitse olla totta. Tyyli ja muoto on vapaa.

Odotan kirjettäsi. Koeta olla kiireetön. Koetan itsekin.

– Jussi

Ihmeellinen kiireettömyys

”Yksikään paikalta löytyneestä neljästä tai viidestä seinäkellosta ei näyttänyt oikeaa aikaa ja kaikki niistä näyttivät eri aikaa.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 16.06.2020 klo. 01:16

Rakas ystävä,

Olen kokenut jotain suurta ja ihmeellistä hyvin pienessä koossa. Vietin viime viikolla viisi päivää Kittilässä, Kaukosen kylässä ja sanatarkasti me larppasimme siellä Sodankylän elokuvajuhlia. Luonnollisesti koronan takia festareita ei oikeasti pystytty järjestämään, mutta sinnikäs Sodis-tiimi järjesti kansalle kuitenkin virtuaalifestivaalin ja me päätimme ottaa siitä täyden ilon irti.

Pakkasimme siis videotykin ja valkokankaan mukaan ja suuntasimme Kaukosen työväentalolle, jonne kasautui elokuvien lisäksi myös festaribaari, koulumajoitus, yöttömän yön lavatanssit, leirintäalue ja paljon muuta.

Käytännössä päivät koostuivat pitkien aamiaisten äärellä käydyistä keskusteluista, elokuvaohjelmiston laatimisesta, ruoan laittamisesta ja syömisestä yhdessä, taiteen kokemisesta, kyläläisten tapaamisesta, elokuvien katselusta, tökärin ulkoseinien maalipinnan rapsuttelusta ja muusta talkoilusta, tanssimisesta, ilonpidosta, taivaanrannan tuijottelusta, päättömästä harhailusta hiljaisella kylänraitilla, makkaran paistamisesta naapurin Vesan grillikodassa ja paljosta muusta.

Katso tätä aitoa lapsenomaista riemua, joka noissa silmissä näkyy. Se on arvokkaampaa kuin mikään.

Pääosassa tässä tarinassa ovat kuitenkin ihmiset, joiden kanssa sain tämän kaiken tehdä. Osaa heistä en tuntenut entuudestaan ollenkaan mutta viisi päivää intensiivistä yhdessäoloa voivat tehdä ihmeitä. Ja ihmeitä tekevät tietysti myös ihmeelliset ihmiset, jotka osaavat lähteä tällaiselle retkelle oikealla asenteella.

Potentiaalisestihan tällainen ihmiskoe olisi voinut olla ihan perseestä, mutta onneksi ei sattunut mulkkuja mukaan, vaan mielettömän sydämellisiä ihmisiä, joilta opin paljon elämästä ja ihmisyydestä ja joiden kanssa nauroin ja nautin elämästä täysin siemauksin. Paikalla kävi myös paljon paikallisia ja kaukoslaisilta jos keneltä opin vieraanvaraisuutta ja ystävällisyyttä uusia ihmisiä kohtaan. Pääsinhän viiden päivän aikana käymään myös kahden kyläläisen luona kylässä. Tunsin itseni uskomattoman tervetulleeksi, hyväksytyksi ja rakastetuksi Kaukosessa.

Merkittävässä sivuroolissa tarinassamme oli kiireettömyys. Kiireettömyys ja onnellisuus kulkevat minusta käsi kädessä. On ihanaa, kun aikatauluja ei ole ja jos nyt jotain onkin, niin ne joustavat sen mukaan mikä on ihmisten tarve. Silloin syödään kun on nälkä, silloin talkoillaan kun tuntuu hyvältä ja avajaiset aloitetaan, kun kaikki ovat ehtineet paikalle.

Nyt kun ajattelen, niin yksikään paikalta löytyneestä neljästä tai viidestä seinäkellosta ei näyttänyt oikeaa aikaa ja kaikki niistä näyttivät eri aikaa. Mieleni ei myöskään tehnyt siirtää niitä oikeaan aikaan, koska ei ajalla ja ajan kulumisella oikeastaan ollut merkitystä. Aurinko paistoi joka tapauksessa koko ajan.

Öisin oli pimeää tai siis ei

Yksi parhaita valintojamme oli varmasti se, että pidimme aina esittelykierroksen, kun paikalle saapui uusia ihmisiä. Se johti siihen, että esittelin itseni osalle ihmisistä yhteensä varmaan kymmenisen kertaa ja ehkä useimmiten onnistuin paljastamaan itsestäni jonkun hippusen uuttakin. Ainakin itse opin muista joka kierroksella aina jotain uutta. Meillä oli myös joka ilta avajaiset, johon kaikki olivat tervetulleita nostamaan maljan festareille ja nauttimaan kahveista ja muusta juhlatarjoilusta.

Reissu oli siis täynnä hienoja kohtaamisia, mikä on tietysti ihan luontevaa ottaen huomioon, että larppasimme Sodankylän elokuvajuhlia paikassa, joka on Hiljaisuus -festivaalin kotipaikka. Kummankin tapahtuman ytimessä on ihmisten kohtaaminen, yhdessä oleminen ja taiteen äärelle kokoontuminen.

Tällaista irtiottoa en kuitenkaan osannut odottaa siinä vaiheessa, kun järjestimme tapahtumaa. Tiesin, että jotain hyvää voi seurata siitä kun joukko ihmisiä sulkeutuu tunnelmallisen työväentalon seinien sisälle katsomaan elokuvia ja keskustelemaan elokuvista ja elämästä, mutta tämä ylitti kaikki odotukseni. Tienasin sydämellä niin paljon näiden päivien aikana, että tuntuu kuin olisin ollut reissulla viikkoja, kuukausia, ehkä jopa vuosia. En ole vieläkään ihan laskeutunut takaisin arkeen, enkä ehkä ihan kokonaan aio laskeutuakaan. Alkakoon tästä nyt sitten henkilökohtainen uusi normaali.

Kohtasin Reidarin ja tajusin taas miten kadehdittava ihminen hän on ollut. Ja ihan hullun hienoja tauluja teki se ukko.

Kiitos muuten myös sinulle kivasta tehtävästä! Tämä oli jotenkin tosi helppoa ja koko onnitteluvärssy syntyi jo sunnuntaina samoilla höngillä ja autuuden tunteessa. Omat mummoni täyttävät muuten molemmat 80 vuotta tänä vuonna mutta tämä värssy ei ole omistettu puhtaasti kummallekaan heistä, vaikka jotain vaikutustahan heillä väkisinkin on minun ajatukseeni siitä minkälaista on, kun elää 80-vuotiaaksi.


Onnea 80-vuotiaalle!

Olet elänyt pitkän elämän,mutta eipä se vielä mitään
Olet ollut silminnähden onnellinen,vaikka olet kokenut kovia

Olet pelännyt ja jännittänyt,koska moni asia on ollut sinulle tärkeä
Sinä olet suojellut ja auttanut monia,ja sinuakin on suojeltu ja autettu

Olet saanut rakastaa ja olla rakastettu,ystävät ovat ympäröineet sinut ja olet ympäröinyt ystäviäsi
Olet hyväksynyt elämän epätäydellisyyden,ja saanut lahjaksi täydellisen elämän

Olet elänyt pitkän elämän,mutta eipä se vielä mitään
Onnea sinulle,olet sen ansainnut

Kiitos muuten kommenteista liittyen aiemmin kirjoittamaani runoon / lauluun. Teen varmasti muokkauksia ehdotustesi pohjalta ja kehitän tekelettä eteenpäin. Sinun runostasi tuli mieleen ajatus, että mitä jos siitä yrittäisi karsia pois kaikki kohdat missä osoitetaan suoraan jotakuta henkilöä. Jotakuinkin jopa näin siis:

Ei ehdi katsoo legoja,
ei nukkevauvan mekkoja.
Se on nykyajan piirre;
(vanhemmilla on kiire.
) (Suluissa olevan poistaisin.)

Runossahan on nimittäin hienoja havaintoja ympäröivästä maailmasta, mutta kuten itsekin sitä pohdit, niin havainnot saattavat jäädä tavallaan sen varjoon että mietitään kuka tai ketkä ovat ”syyllisiä” (ei niin että olisit sitä tarkoittanut, mutta yritä ymmärtää näitä minun hajatelmiani). Tavallaanhan me kaikki olemme kuitenkin syyllistyneitä niihin kiireisiin ja piirteisiin. Minusta hieno nimi runolle voisi olla myös ”Nykyajan piirre” tai ”Se on nykyajan piirre”. Sanassa piirre on jotain kovin kaunista.

Noh, mutta, samat sanat sinulle eli käytä hajatelmiani parhaaksi katsomallasi tavalla tai jätä käyttämättä. Reflektoin tässä vain reflektoinnin riemusta ja heittelen ajatuksia ilmaan.

Uudeksi tehtäväksi saat kirjoittaa maksimissaan kolmen virkkeen pituisen tarinan. Tarinan aiheen arvon sinulle tuolta kirjahyllystäni löytyvästä sattumanvaraisesta kirjasta ja aihe on siis… syyttömyys.

Tehtävä olisi ainakin itselleni piinallisen vaikea, joten avaan sinulle mahdollisuuden kirjoittaa useampi eri variaatio, niin pääset kokeilemaan ja leikkimään ja epäonnistumisen pelko ei ehkä käy niin ylivoimaiseksi. Jos sinulle nyt sellaista edes tulee.


– Jussi