Viimeinen

”Lataan niin suuria odotuksia vuoden viimeiselle runolle, että se ei uskalla syntyä lainkaan.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 18.12.2020

Ystäväni,

Tämä on vuoden viimeinen kirje.

Kiitos sinulle tästä melkein vuoden kestäneestä kirjekaveruudesta! Olen todella tyytyväinen, että olemme jaksaneet näin pitkään pitää kiinni viikoittaisesta kirjoitusrutiinista. Olen ylpeä itsestäni ja olen ylpeä sinusta.

Näyttää jo vähän talvelta

On tässä vuoden aikana kyllä tullut luotua jos jonkinlaista tarinaa. Osa on ollut hyviä, osa keskinkertaisia ja osa jopa huonoja – ja olen niistä kaikista iloinen. Olen oppinut, että kirjoittaminen(kaan) ei ole niin vakavaa. En menetä kasvojani enkä ylpeyttäni, enkä huonone ihmisenä, jos joskus teen vähemmän hyvän tarinan tai jos runon riimit eivät ihan osu kohdilleen. Pääasia on, että luo. ”Kaikissa simpukoissa ei ole helmiä”, ”joskus täytyy syödä kattilallinen puuroa löytääkseen mantelin” ja muita uusia, juuri keksittyjä sanontoja. Eli jos vain odottaa täydellistä, niin eihän silloin tule kirjoitettua yhtään mitään. Jos taas kirjoittaa paljon, niin todennäköisemmin siellä seassa joskus pilkistää se onnistunutkin tekele.

Huonoista kirjoituksista puheen ollen… En ole vieläkään saanut kirjoitettua tämän kertaista tehtävää. Haluaisin taas kirjoittaa runon tai laulun, koska koen, että se on itselleni omin tapa kirjoittaa. Olen yrittänyt ihan oikeasti jo pari päivää. Koko kirje on sen takia myöhässä sovitusta.

Olen kirjoittanut kolme sivua ideoita, ajatuksia ja keskeneräisiä säkeitä mutta mikään niistä ei tunnu olevan Se Säe tai Se Idea, joka vapauttaisi luovuuden ja valuttaisi paperille vapaana aaltoilevan runolammikon. Alitajuntakaan ei tällä kertaa auttanut yön aikana selventämään ajatuksia. Luulen, että (vaikka juuri sanoin, että olen oppinut armollisuutta itseäni ja kirjoittamista kohtaan, niin kuitenkin) nyt lataan niin suuria odotuksia vuoden viimeiselle runolle, että se ei uskalla syntyä lainkaan.

Kun olin ottanut tämän kuvan, katsoin oikealle ja näin 50 metrin päässä kaksi tien yli hölkkäävää hirveä. Se oli hieno hetki. <3

Luulenpa, että minun täytyy nyt luovuttaa. En nyt saa tähän kirjeeseen synnytettyä viimeisen kirjeen arvoista runoa.
Liitän kuitenkin mukaan, jotta mukana jotain olisi, pienen runosen, joka ei edes vastaa tehtävänantoa. Tämä runo voisi toimia lämmittelijänä sille Suurelle Runolle, joka ideaalimaailmassa olisi valmistunut ja löisi kaikki ällikällä. (Mikä se ällikkä muuten edes on?) Valitettavasti tässä maailmassa tämän lämppärirunon jälkeinen kohta on runoton.

Heippa vaan, vanha vuosi,
aja varovasti!
Älä katso taaksesi.
Aja historiaan asti!

Terve sulle, uusi vuosi!
Olet odotettu.
Suuret haaveet harteillasi,
toivein korotettu.

Älä pelkää, uusi vuosi.
Voit tehdä parhaas vaan.
Vaikka epäonnistuisit
ja ajaisit ojaan,
vuoden päästä varmasti
jo painut unholaan.


Voi, minä niin toivon, että lähetän sinulle vielä yhden kirjeen, jossa on hieno runo uuden vuoden lupauksista!

Lumilepardi

Hyvää viikonloppua ja hyvää joulua! Toivottavasti osaat ja ehdit sekä levätä että nauttia lomasta.

-Annastiina


P.S. Googlasin sen ällikän. Se johtuu sanasta ”älli” eli taju eli järki. ”Ällikällä lyöty” on hetkellisesti niin pöllämystynyt, että järkensä on kadonnut. Olisihan se pitänyt tajuta. Eli ällätä.

Maailma valmiiksi

”Ehkä minäkin sitten löydän jostain vielä jonkun takan tai kaminan, johon saan tulet sytyttää ja nauttia hetken tuleen tuijottelusta.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 15.12.2020 02:28

Rakas ystävä,

Kirjoitan sinulle taas lyhyesti, koska elämässä on näköjään hyvin vähän aikaa tärkeille asioille tällä hetkellä. Joulu tulee. Maailma pitää saada valmiiksi. Töissä on kiirettä. Päässä on kiirettä. Ei se tästä, mutta toisaalta kyllä kai.

Viikon päästä jo helpottaa, kun alkaa loma. Ehkä minäkin sitten löydän jostain vielä jonkun takan tai kaminan, johon saan tulet sytyttää ja nauttia ihan vaan hetken tuleen tuijottelusta. Vaikka nyt on kyllä vähän sellainen fiilis, että mieli kaipaa enemmän vain tekemistä, jotta se ei ehtisi ihan kaikkea kelailemaan yhtä aikaa edestakaisin ja moneen kertaan. Parempi siis pitää aivot kiireessä, ettei karuselli lähde ylikierroksille.

En enää itse näköjään kuvaa juuri mitään mutta onneksi nuorempi polvi napsii tällaisia mestarillisia otoksia

Kiitos kirjeestäsi ja mahtavasta runosta tai laulusta. Samastuin salatonttuun. Taidan kaikesta huolimatta olla vähän sellainen Peter Pan tai ehkä enemmän sellainen ujo pikkupoika, joka mielellään lähtisi pystyttämään takapihalle joulua eläimille. Pitkään olen luullut olevani pikemminkin päinvastoin pikkuvanha. Boomerin mieli kahlittuna milleniaalin ruumiiseen. Mutta se on tainnut ollakin vain tarina, jonka olen keksinyt itselleni, suojellakseni itseäni. Itseltäni? Tiedä häntä. Mystisiä ovat nämä mielen polut.

Kirjoitin sinulle nyt kuitenkin toiveesi mukaisesti tavaralähetistä. Hieman tuli kerrottua myös hänen ystävästään. Tämä on jälleen enemmänkin tällainen sirpale kuin mikään kokonainen tarina, mutta näillä mennään


Huonomuistinen tavaralähetti

Tämän olen kirjoittanut ylös muistaakseni. Oletko sinä joskus unohtanut jotain? Minä olen. Minä olen Max Nykänen ja olen tavaralähetti. Tai olin, koska enää en pysty työtäni tekemään. Minä kärsin muistisairaudesta, enkä siis useimmiten enää muista hetken kuluttua mitä minä olin äsken lähdössä tekemään. Välillä kyllä muistan oikein hyvin, mutta tavaralähettinä ei oikein voi ottaa riskiä. Tavara on kuljetettava sinne minne se kuuluu kuljettaa, silloin kun se kuuluu kuljettaa. Ei ole vara unohtaa mihin aamupäivän kuljetukset on tarkoitus viedä, kun iltapäivän kuljetukset tekevät jo tuloaan. Olen yhtenä päivänä unohtanut mistä olen tulossa ja toisena päivänä mihin olen menossa. Olen kuljettanut konepajan tilaaman jyrsimen ompelimoon, jättänyt ompelimon tilaaman leikkurin lastauslaiturille ja jättänyt vaimon evääksi laittamat voileivät syömättä lounastunnilla.

Ystäväni Jorma ”Horemheb” Jäppinen auttoi aikansa minua salaamaan tämän sairauteni. Horemheb on hyväsydäminen varastopäällikkö. Hän tarkoittaa aina hyvää, mutta jälkikäteen ajateltuna hänen hölmö ystävällisyytensä ajoi minutkin vain pahempaan tilanteeseen. Horemheb Jäppinen on pitkä ja jäntevä mies, arviolta kolmekymmenvuotinen eli minuun verrattuna nuorukainen. Suurella älykkyydellä häntä ei ole siunattu, mutta sitäkin suuremmalla sydämellä kyllä. Siksi en ole koskaan voinut olla hänelle vihainen. Hänen tekonsa, olivatpa ne kuinka älyttömiä tahansa, kumpuavat aina aidosti hänen sydämestään, enkä usko, että hän on koskaan tehnyt mitään satuttaakseen, loukatakseen tai muuten vahingoittaakseen toista elävää olentoa. Autuaita ovat hengessään köyhät ja puhdassydämiset. 

Minun elämääni Horemheb toi sekä iloa että murhetta teoillaan. Ei nimittäin ole julmempaa ystävällisyyttä kuin auttaa sairasta peittämään sairautensa, auttaa sairasta uskomaan terveyteensä ja auttaa sairasta pettämään itseään ja ympäristöään. Horemhebillä oli valta merkitä tai olla merkitsemättä ylös muistini tuottamat murheet työnantajamme papereihin, mutta jokin jumalattomuus sai hänet toimimaan tavalla, jonka hän katsoi viisaaksi ja hyväksi, mutta jonka minä nyt päinvastoin katson typeräksi ja pahansuovaksi. Eikä pidä nyt ymmärtää väärin, ettenkö arvostaisi ja ymmärtäisi hänen tarkoitusperäänsä. Päinvastoin olen täysin vakuuttunut siitä, että tämän kaiken Horemheb teki auttaakseen minua pitämään työpaikkani, elantoni ja elämänhaluni. Mutta valhe, samoin kuin totuus, on tehty paljastumaan.

Tapahtunutta ei voi tehdä tapahtumattomaksi, unohtunutta ei voi tehdä unohtumattomaksi. Sairautta ei voi puhua terveydeksi. Niinpä myös tämä salaisuus nousi aikanaan pintaan, mutta sitä ennen jokainen piilotettu unohdus ehti kertautua ja kerätä korkoa päälleen. Sairauteni paheni päivä päivältä ja viikko viikolta. Ja vaikka vajosinkin yhä syvemmälle unohdukseen, en siltikään voi olla vihainen Horemhebille, joka piti minut kiinni oikean elämäni syrjässä pidempään kuin olisi ollut hyväksi kenellekään. Ja samalla kun kiroan hänet, olen myös kiitollinen hänelle ja toivon hänen tietävän, että rakastan häntä ystävänä elämäni viimeisiin päiviin asti.

Muistini tai muistamattomuuteni vankina en sitä ehkä pysty hänelle enää itse kertomaan, mutta mielessäni rukoilen hänelle onnea ja autuutta matkallaan. Jos olen oikein ymmärtänyt, myös Horemheb sai tekonsa tähden lähteä työpaikastaan varastopäällikkönä. Hänen takiaan valtava joukko tavarantoimituksia oli solmussa ja kerta toisensa jälkeen väärissä paikoissa pitkin kaupunkia. Oliko se sen arvoista? Sen tuomion voi jokainen itse mielessään langettaa. Tämän olen kirjoittanut ylös muistaakseni. Tai unohtaakseni. En ole aivan varma.


Joululoma lähestyy ja ehkä mekin heittäydymme kirjoitustauolle pyhien koittaessa, ehkä jo vähän ennakoiden. Sinä taidat kuitenkin ehtiä sitä ennen vielä yhden kirjeen kirjoittaa, joten heitänpä täältä vielä tehtävän kehiin. Ennakoin jo tulevaa ja patistan sinua kirjoittamaan lupauksen uudelle vuodelle. Sen ei tarvitse olla totta, eikä mikään oma lupauksesi. Saat käyttää mielikuvitusta ja tyylikin on vapaa.

Hauskaa viikkoa!

– Jussi

Pehmoisia ajatuksia

”Rakastan sitä lämmintä ja kotoisaa oloa, kun aamulla herään ja laitan ensimmäisenä aamuasianani hellaan tulen.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 10.12.2020 klo. 19:58

Ystäväni

Kiitos kirjeestä! Ihanaa, kun jaksoit taas kirjoittaa runonkin. Toivottavasti pääsi pysyy nyt poissa sieltä harmaasta maailmasta, jossa ei jaksa edes kirjeitä kirjoittaa. Se on huono paikka se.

Tule takaisin valoooon… Hypnot*

Minä ajattelin nyt listata sinulle vain positiivisia kuulumisia ja pehmoisia ja lämpimiä asioita (vaikka on niitä tummempiakin kuulumisia tietysti).

Laitoin tänään ensimmäistä kertaa tänä syksynä (ja talvena) hellaan tulen. Olin varautunut pitkään väsytystaisteluun, koska hella on aina pitkän tauon jäljiltä savuttanut ihan mahdottomasti eikä vetoa ole löytynyt kunnolla, vaikka olisin mitä tehnyt. Mutta tänään!

Tänään poltin hellanpesässä ensin pari ihan pientä paperisuikaletta ja sen jälkeen pienen tuohikäppyrän ja olin varautunut jatkamaan tätä ikuisuuden. Pieni hupsu musta savukiehkura pussahti hellan levyjen välistä ylös mutta sen jälkeen savu lähti aivan oikeaan suuntaan. Sitten kaikki toimi moitteettomasti. Olen super-iloinen! Rakastan sitä lämmintä ja kotoisaa oloa, kun aamulla herään ja laitan ensimmäisenä aamuasianani hellaan tulen…

Rakkaani, Porin Valu

Olen hankkinut kaikki joululahjat jo tässä vaiheessa joulukuuta! En ole ikinä ollut näin ajoissa. Yleensä tajuan vasta viikon sisällä joulusta, että ai niin ne lahjatkin (vaikka ei niitä edes kovin monta ole muistettavaksi).
Myös joulusiivous on aloitettu! Ja onpa ihanaa, että ehdin tehdä siivousta leppoisasti ihan omassa tahdissani. Esimerkiksi tänään pidin ihan suosiolla välipäivän, koska keskityin mm. kirjoittamiseen ja auton renkaan tyhjenemismysteerin selvittämiseen. Ja hellan vedon ihasteluun.

Kirjoittamisesta puheen ollen, se sujui jälleen kivasti. Mitä nyt kissa rönötti sylissä niin, että jouduin välillä käyttämään vain yhtä kättä. Sinnikkäästi kissi-miironi teki tahtonsa selväksi ja tuli kolme kertaa takaisin, vaikka siirsin sen aina uudestaan omaan pehmeään petiinsä… Hänellä saattaa olla jonkinlainen läheisriippuvuus… Mutta niin, itse kirjoittaminen oli kohtalaisen helppoa.

Miksei muka voi olla sylissä 24/7 ?

Minä tykkään todella paljon siitä tunteesta, kun runo ja tarina soljuvat omiin uomiinsa. Joskus se tapahtuu yllätyksenä minullekin (suomen kieli ikään kuin ehdottelee minulle tarinan jatkoa; tällainen riimi olisi tässä – saatkos sen sovitettua tarinaan?) ja joskus – niin kuin nyt – tiesin jo alussa, mihin pyrin ja täyttelin vain aukkopaikkoja sopivilla sanoilla kunnes tarina oli valmis.

Tässäpä siis iloinen joulutarina (- toistaiseksi säveltämätön joululaulu), jossa lapsella on kolme salaista jouluperinnettä:

Salatontun tehtävä

Heti herätessä muistan perinteisen tehtävän.
On tänään suuri päivä salatontun tärkeän!
Punainen lakki päähän niin kuin tontuillakin on
ja sitten voinkin aloittaa joulumission.

Ensimmäinen tehtävä on vajaan hiipiä.
Haen sieltä sahan – se vasta onkin terävä!
Metsän reunasta sahaan kuusen – ihan pienen vain.
Sen leikkimökin taakse pystytän laulaessain:

Ei – aikuiset ei tätä tietää saa!
Ne sanois, että sahaan voisit itses satuttaa,
eikä varmaan ymmärtäisi, että en
itseäni varten tätä tee – vaan eläinten.

Toinen tehtävä on koristeita hankkia
mut ensin täytyy syödä aamiaista.
Muuten äiti epäilee jotain hämärää
– sitä paitsi salatontunkin on syötävä.

Ei – aikuiset ei tätä tietää saa!
Ne sanois, että pihan perää ei saa koristaa,
eikä varmaan ymmärtäisi, että en
itseäni varten tätä tee – vaan eläinten.

Kolmantena tehtävänä salatontun on
lahjat viedä kuusen alle, niin kuin oikein on.
Ehkä pari piparkakkua nyt tuosta joutaa
ja omenoita muutama herkkukorista.

Ei – aikuiset ei tätä tietää saa!
Ne sanois, että ruoka nykyään on kallista,
eikä varmaan ymmärtäisi, että en
itseäni varten tätä tee – vaan eläinten.

Illalla ikkunasta katson leikkimökin taa.
Eläimiä kerääntyy viettämään joulujuhlaa.
Pipareita maistellaan ja purraan omenaa.
Ei kukaan pelkää toistansa, on rauhaa vaan.

Ei – aikuiset ei tätä tietää saa!
Ne sanois, että kuvittelet kaiken varmaan vaan.

Isä näyttää hellältä, kun katsoo minua.
No, jouluhan on tunteellista aikaa.
Äiti hymyilee ja kyynel valuu pitkin naamaa.
No, se on varmaan joulun aikaansaamaa.

Kirjoittaisitko minulle ensi kirjeeseen tarinan huonomuistisesta tavaralähetistä?

Toivottavasti viikonloppusi on rentouttava. Mukavia ja lämpöisiä ajatuksia täältä sinne.
Soita, jos on aikaa?

-Annastiina

Yksinäistä joulua

”Liiasta tragediasta voi tulla humoristista, vähän niin kuin miinus ja miinus on yhteenlaskettuna plus.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 03.12.2020 klo. 23:26

Ystäväni

Onpas outoa kirjoittaa, kun sinun kirjeesi jäi välistä… Tuntuu vähän siltä, kuin kirjoittelisin itselleni vain. Saat kyllä soittaa joku päivä ja kertoa, mikä oli niin tärkeää, että kirje jäi kirjoittamatta! Tämähän on kuitenkin elämän tärkeimpiä asioita. 😉 No, on minulla pieni aavistus sinun syistäsi vaikka ei ollakaan ehditty puhua. Luulen, että kiireesi liittyvät erääseen siivekkääseen sorkkaeläimeen…

Itsehän olen ollut jotakuinkin vapaa kuin taivaan lintunen. Viimeinenkin opetustunti peruttiin koronatilanteen takia, joten olen pysytellyt kotona ja tehnyt puuttuvia paperitöitä. Ostin myös valtavan kuorman polttopuita, ja niiden latomisessa liiteriin on ollut tekemistä.  

Minä sitten otin ja toteutin itse sen sinulle antamani kirjoitustehtävän. Mietin kyllä jo viime viikolla sitä tehtävää keksiessäni, että olisi mukavaa kirjoittaa itsekin siitä. Joten hyvä, että nyt sitten pääsin siihen keskittymään.

Minä olen vähän melankoliaan ja joskus ehkä pessimismiinkin taipuvainen, joten ”yksinäinen joulu” tuntui itselleni hyvältä kirjoitusaiheelta ja olin varma, että jotain siitä syntyy. Ja syntyikin. Muistin, että joissain taloyhtiöissä on lintujen ruokkiminen kielletty jyrsijäongelman takia, ja siitä se ajatus sitten lähti. Kirjoittaminen sujui taas ilahduttavan jouhevasti ja koin jopa yhden ihan mahtavan palastenpaikoilleenloksahtamiseuforian. On onnea, kun sanat löytävät paikkansa!

Työtuoli on varattu

Tämä kokonaisuus on taas sellainen, että en ole ihan varma, onko se tragedia vai tragikomedia. Tasapaino noiden kahden välillä on kiikkerä. Olen sitä mieltä, että tragedia on sydämeenkäyvempää, mikäli se sisältää hieman koomisiakin aineksia – mutta liika on tietenkin liikaa. Myös liiasta tragediasta voi tulla humoristista, vähän niin kuin miinus ja miinus on yhteenlaskettuna plus. En sitten tiedä, mihin tämä minun joululauluni asettuu. Ainakin minua vähän itketti, kun sitä kirjoitin. Tosin paikoin myös vähän hymyilytti…

(Lisäys seuraavana päivänä: Tänään tuo biisi tuntuu paljon vakavammalta kuin eilen. Ehkä se komiikan näkeminen oli joku defenssireaktio..? Tänään katsottuna ainoa komiikan rajalla häilyvä kohta on tuo naapuri -kohta. Siinä tuntuu, että negatiivisia asioita on jo paljon, ja sitten vielä se naapurikin… En osaa selittää paremmin… toivottavasti ymmärrät. Ja ehkä sana ”komiikka” ei kuitenkaan oikein sovi tähän pohdintaani. Luulen, että tarkoitin uskottavuutta. Nyt en enää tajua, mitä ajattelin…)

Lauluun syntyi myös sävel. Se vain ilmestyi ja oli mukana ihan ensimmäisistä lauseista saakka. Olin niin innoissani, että lauloin ja kitaroin tämän uudenkarhean biisin videolle ja lähetän sen sinulle kohta. Tässä sanat:

Yksinäinen joulu

Lapset eivät pääse tänä jouluna.
Uusimaa on kiinni, ei sieltä matkusteta.
Ne lupasivat kyllä vielä soittaa aattona
ja virtuaalihalata.


Ei voi mennä ulos, eikä jumppaankaan.
Taloyhtiö kielsi linnunruokinnan.
Teevee toistaa aina samaa roskaa vaan
ja naapurikin joutui sairaalaan.


Mummo laittaa linnunsiemeniä pöydän päälle,
sitten istuu odottamaan – ei voi tehdä muutakaan.
Pienen hetken päästä kuuluu nurkan takaa rapinaa
ja pöydän jalkaa hiiri kapuaa.


Mummo kertoo jotain vanhaa tarinaa.
Hiiri rouskuttaa jo posket pullollaan.
Mummon silmään nousee helmi hopeinen
– vain hiiri näkee sen.


Mummo pitää linnunsiemeniä pöydän päällä,
aina odottaa, et joku tulis häntä tapaamaan.
Pieni hiiri rouskuttaa ja teevee huutaa tyhjää
mutta ovikello pysyy hiljaa vaan.


Mummo katsoo ikkunasta epäselvää kuvaansa
ja viereltänsä hiiri poistuu omaan elämään.
Mummo toivoo, että hänkin pääsis pian lähtemään
– ei yksinäisyys ole elämää.


Ulkona on pimeää, ja hiljaa sataa räntää,
joka maahan osuu – muttei siihen jää.


Toivottavasti ehdit nukkua ennen seuraavaa kirjettä. Haluaisin lukea sinunkin versiosi yksinäisestä joulusta… mutta toisaalta tässä melankoliassa on nyt jo ryvetty yhden laulun verran, niin voit myös halutessasi kirjoittaa iloisen joululaulun. Tai kirjoita vaikka ihan neutraali ja yhdentekevä joululaulu mutta joululaulu kuitenkin. Minulla on jo joulufiilis!

Kivaa viikonloppua! Muista levätä!

-Annastiina

Hitaasti manaten

”Luovuus näemmä kukkii, kun sitä lannoittaa riittävän pitkään ja säännöllisesti.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 24.11.2020 klo.00:14

Rakas ystävä,

Kiitos kirjeestäsi!

Olipa huikaiseva runo talvelle. Se tempaisi minut mukaansa ja alkoi soida päässä. Kitarakin hyppäsi syliin ja yhtäkkiä runo olikin laulu. Äänitin sen ja lähetän sen sinulle vielä kuultavaksi. Luovuus näemmä kukkii, kun sitä lannoittaa riittävän pitkään ja säännöllisesti.

Tänään saat kuitenkin vastalahjaksi ihan toisenlaisen talvisen tarinan. Kanavoin sisäistä shamaaniani kaikessa rauhassa. Odotapas vain.

Kävin lumituiskussa tulistelemassa. Nautin hitaasta pakastumisesta.

Todella hauska kuulla, että sinulla on ollut siellä hauskaa elokuvahommissa. Se on oikein. Ja sinä olet kyllä niissä hommissa aivan huippu. Ja hyvä myös, että hektisyys helpottaa ja toivottavasti autostakin tulee nyt ehjä vähän pidemmäksi aikaa, ettei budjetti pauku.

Tuo mainitsemasi kahvilassa kirjoittaminen on kyllä jännä juttu. Minä en jotenkin pääse siihen oikein kiinni. Olen kerran tainnut istua kahvilassa kirjoittamassa, mutta se tuntui kyllä jotenkin ihan omituiselta. Ehkä se johtuu siitäkin, että en oikein pidä kahviloista. Ne ovat minun riihimäkeläistä persluonnettani vastaan. Porvarien humputuksia. Ja kallista. Kahviahan saa kotona puoli-ilmaiseksi. Enkä minä edes juo kahvia. Mitään nisujakaan ei oikein saisi syödä, kun ne ovat epäterveellistä. Kaikkien näiden ahdistavien ajatusten kanssa ei sitten kykenekään enää mihinkään luovaan työhön. Mikä siinä kahvilassa kirjoittamisessa sitten oikein niin viehättää?

Noh, kukin kirjoittakoon tyylillään. Minä kirjoitan kotona pimeässä, yksin keskellä yötä. Silloin kun kukaan ei häiritse ja saan hakata näppäimistöä raivon vallassa ja suoltaa hengentuotteeni ulos ja ylös paperille. Tässä uusin hengentuotteeni:

HÄMÄLÄINEN TALVENODOTTELUMANAUS

Hitaasti ja hiljaa,
hyhmää tulee
Talvi matelee maahan,
lumi leijailee

Ei täällä pakkanen pauku,
lämmöt rauhassa laskevat
Älä hätäile muuttolintu,
kyllä huomennakin vielä ehtii

Kyntämässä kylmää,
rämpimässä rännässä
Ottamassa huilia,
jäätymistä seuraamassa
Anna kielesi tarttua hetkeen kiinni,
jäätyä ajattomuuden metalliseen pintaan

Hämäläinen talvi,
on rauhassa kypsynyt
Istu ja pala,
kyllä ennen kevättä on jo kylmä

Kiitos tehtävänannosta. Mietin sitä koko viikonlopun ja suunnittelin perehtyväni johonkin perinnerunouteen. Näin jo sieluni silmin, miten vihdoin otan ihailemani trokeen haltuun ja kirjoitan sinulle sujuvasti kalevalaisen manauksen. Mutta ei. Tämmöinen siitä tuli. Tämä pulppusi sisälläni niin vahvana, että se oli pakko päästää sieltä pois. Siinä on heimoni syvin olemus. Sen heimon, jonka keskuuteen olen syntynyt. Tämä lappilaisten heimo olisikin ihan eri heiniä sitten.

Kirjoita sinä seuraavaksi sivu matkaoppaaseen. Matkakohteena tulee kuitenkin olla jokin yllättävä paikka. Vaikka oma vessa tai naapurin liiteri.

Jään odottamaan taas kirjettäsi. Hauskaa viikkoa!

– Jussi

Pauli Frederik Hellsten

”Pakottamalla syntyy rutiini ja rutiini mahdollistaa vapauden.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 16.11.2020 klo. 23:44

Rakas ystävä,

Hienoinen sadismini selvästi kannatti. Kiitos kirjeestäsi ja aavikoiden tuulessa leijuvan rakkauden tarinasta. Kyllä minä taas arvasin, että jotain hyvää ja kaunista sieltä syntyy, kun vähän haastetta heittää kehiin. Eikä tuo teksti niin kauas edes alkuperäisestä lauseesta heittänyt. Tyylillisesti ehkä vähän liian syntiseltä tuntui paikka paikoin, mutta maantiede ja jopa loppusanat osuivat varsin hyvin kohdalleen.

Antamani lause oli nimittäin sattumanvarainen poiminta raamatusta. Olisikohan ollu Tuomarien kirjasta. Alkuperäinen tarina taitaa edetä kyllä vähän eri suuntaan ja erilaisilla henkilöhahmoilla kuin sinun tarinassasi. Mutta pidin tästä sinun tulkinnasta enemmän.

lumiukko vuoden takaa kirjekaverit
Vuoden vanha kuva ystävästäni lumiukosta. Hän ei ole vielä palannut kesälomaltaan.

Kiitos taas myös kirjoitustehtävästä. Nämä ovat alkaneet tuntua kerta toisensa jälkeen mukavammilta toteuttaa. Pakottamalla syntyy rutiini ja rutiini mahdollistaa vapauden. Niinpä aloin nyttenkin maalailemaan vain pensselillä sinne tänne ja sieltä se ilmestyi sanoina paperille tämä Pauli Frederik Hellsten, josta olit niin utelias kuulemaan.

Nytpä sitten tiedät minkälainen mies on kyseessä:

PAULI FREDERIK HELLSTEN

Hei Leena,

Terveisiä täältä Tampereelta. Ollaan tässä muutama yö ja minä kirjoitan nyt, kun lupasin. Niin se vaan on, että sinun veljes on nyt oikea rokkitähti. Sanovat, että tämä ei ole vielä mitään ja että ollaan vaan tämmönen jokamiesluokan humppabändi, mutta kyllä tämä pohjoisen pojasta tuntuu ihan suuren maailman meiningiltä.

Olen päässyt hyvin tutuiksi näiden soittajien kanssa. Jutut luistaa, eikä matkustaminenkaan tunnu niin raskaalta, kun kaikilla piisaa tarinoita kerrottavana. On nämä välillä aika kovia ottamaan viinaa, mutta tuntuu ettei se nyt sentään ihan liiallisuuksiin mene. Ainakaan suurimmalla osalla.

Ja on meillä vaan aikamoinen keikkabussin kuskikin tässä porukassa. Sinun pitäisi tavata se. Olisit varmaan ihan lääpällään, kun sillä on pitkä pikimusta tukka ja leuka leveä kuin ladon ovi. Sen nimi on Hellsten. Se on jotain hotellinomistajien vanhaa sukua, mutta kuulemma karannut 16-vuotiaana kotoaan ja sillä tiellä on vieläkin.

Koko nimi on Pauli Frederik Hellsten. En kyllä yleensä usko puoliakaan sen jutuista, sen verran suulas mies tuntuu olevan. Mutta mukava se on ja rehellinen aina kun on tosiasioista kyse. Sitä taustaansa se tuntuu vähän häpeävän, kun ei täällä kukaan muu niin rikkaan suvun vesoja taida olla. Sen takia se niitä juttuja keksii.

Tässä yhtenä päivänä se sanoi olevansa oikeasti hylätty orpolapsi, joka poimittiin pienenä Aurajoesta talteen, kun se kellui siellä puisesta kaljakorista tehdyllä lautalla. Ja ihan mahdoton se on huulta heittämään muutenkin. Minä oon monena iltana istunut pitkään sille kaverina, kun se ajaa. Pidän sitä hereillä ja kuuntelen sen juttuja. Ja olen minä kertonut sille omianikin. Se on utelias mies ja haluaa kuulla kaikkea, varsinkin pohjoisesta se on kiinnostunut. Ehdotti se, että minä puhuisin meille kiertueen sinne pohjoiseen, että pääsisi ihan kunnolla tutustumaan paikkaan.

Olen minä sille sinustakin kertonut, mutta ei se ole sen enempää kehdannut kysellä vaikka selvästi kiinnostunut olikin. Että olepa hyvä vaan, täällä minä valmistelen sulle naimakauppaa rikkaan perijän kanssa. Vaikka et sinä varmaan sitä enää huoli, kun minä sulle näin siitä kirjoitan. Sinä haluat aina ite päättää, etkä suostu toisten ehdotuksiin, komentelusta puhumattakaan.

Mutta minä kyllä uskon, että tämä Hellsteeni on oikeasti hyvä mies. Yhtenä yönä minä satuin heräämään, kun tultiin perille seuraavaan keikkapitäjään ja minä puolella korvalla kuulin ja toista silmää raottamalla näin, että se rukoili iteksensä, kun luuli ettei kukaan kuule eikä näe sitä. Tuskinpa se mikään varsinainen uskovainen on, mutta en minä semmoisesta niin huolikaan. Sehän on jokaisen oma asia miten sitä uskoaan harjoittaa. Mutta kerronpa vaan ihan tiedokses, että ei näissä muusikkopiireissä kaikki mitään juoponretkuja ole. Ainakin joukosta löytyy tämä Pauli Frederik Hellsten. Autonkuljettaja ja Varsinais-Suomen faaraon hylätty poikalapsi. Kuten se itse sanoo.

Mutta minäpä lopetan nyt tämän kirjeen, että ehdin viedä sen postiin ennen sulkemisaikaa, että saan ostettua postimerkin. Pidä varas, jos tullaan kiertueelle kotikulmille. Kerro terveisiä vanhuksille. Minä kirjoitan taas.

Veljesi, Pekka

Minä odotan täällä kovasti talvea. Viime päivät ollaan oltu jo siinä hilkulla, että pysytään pakkasen puolella, mikä on jo edistystä sitä edeltäneeseen lämpöaaltoon. Saisi pärähtää päälle jo se kunnon talvi ja voisipa sitä luntakin rojauttaa taivaalta. Loppuisi märässä rämpiminen ja kolean kostea kylmyys.

Kirjoitapa sinä nyt seuraavaksi jotain kaunista talvesta. Tyyli on ihan vapaa, mutta kirjoita niinkuin kyseessä olisi vanha ystävä, jonka kotiinpaluuta odotetaan innolla.

Jään odottamaan taas kirjettäsi. Hauskaa viikkoa!

– Jussi

Lähellä ja kaukana

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 13.11.2020 klo. 16:26


Ystäväni

Kiitos henkeäsalpaavasta sukellustarinastasi. Huomasin oikeasti sitä lukiessani lakanneeni hengittämästä – tai ainakin hengittäväni kovin pinnallisesti – ja tunsin omakohtaisesti päähenkilön pinnanalaisen hapenpuutteen. Piti ottaa oikein iso tietoinen hengitys tarinan lopussa, että pääsin eroon veden puristuksesta. Tarina onnistui herättämään mielenkiinnon ja haluaisin todella lukea sille jatkoa.

Kiire on nyt astetta pienempi kuin vähään aikaan. Tällä viikolla minulla ei ollut kuvauksia, joten olen ollut kotosalla. Korona on iskenyt nyt tähänkin pikkukaupunkiin ja nyt vain toivon ja teen parhaani, että se pysyy kaukana minusta. Draamaopetus on peruttu ensi viikolta juuri viruksen leviämisen estämiseksi mutta käyn tekemässä vielä parin päivän kuvaukset etelässä. Sitten minun osani sarjassa on kuvattu. Ja sitten voin tulla kotiin erakoitumaan.   

Haluaisin nyt tiedustella, olenko mahdollisesti tehnyt sinulle jotain pahaa? Antamassasi tehtävässä ja sen saatesanoissa kun oli aistittavissa hienoista sadismia… 😀 Jouduinkin kyllä miettimään jonkin aikaa, mitä tässä antamassasi aloituslauseessa kerrottiin ja mitä sen rivien välistä selvisi.

Mistä se lause muuten on peräisin? Haluan tietää, kuinka kauaksi todellisuudesta minun ajatukseni heittävät.

Siitä se kirjoittaminen lähtee

Toin auton huoltoon aamulla ja istun nyt odottamassa sen valmistumista läheisessä kahviossa. Tässä on hyvä kirjoittaa. Aluksi tuntui, ettei tähän löydy mitään fiksua tarinaa ja lopulta päädyin taas pyörittelemään niin montaa ideaa, että en tiennyt, mistä lähtisin kirjoittamaan. Sitten päädyin jälleen kerran heittäytymään impron vietäväksi eli aloin vain kirjoittaa. Lause lauseelta tarina sitten muodostui. Tällainen siitä nyt sitten tuli.

Meillä on sekä olkia että muuta rehua aaseillemme, niin myös leipää ja viiniä minulle itselleni ja palvelijattarellesi ja nuorelle miehelle, joka on palvelijasi kanssa, niin ettei meiltä mitään puutu. Pidä sinä nyt vain huolta itsestäsi. Me pärjäämme kyllä. Pakkasitko lämpimän viltin mukaan? Muistatko varmasti, mitkä tähdet vievät pohjoiseen ja miten pensaat tuuheutuvat etelään päin? Onko sinulla rikkikiviä, jotta saat tehtyä tulen lämmittämään sinua kylminä öinä? Hyvä. Me odotamme sinua täällä.

Odotahan vielä ennen kun menet. Haluaisin vielä sanoa, että… No, kun olet todistanut vanhemmillesi olevasi aikuinen ja kykeneväsi siihen mihin isäsikin; kun olet ylittänyt aavikon ja palaat takaisin, niin silloin minä vien sinut kylään papin luokse. Palvelijasi ja hänen kanssaan oleva nuori mies saavat olla todistajiamme, kun vannomme yhdistävämme elämämme ikuisiksi ajoiksi. Silloin ei tule meiltä leipää ja viiniä puuttuman ja voimme ostaa vaikka kolmannen aasin. Eikä sinun tarvitse enää todistella itseäsi kenellekään. Silloin olet minun vaimoni ja sinua arvostetaan sen takia. Minun takiani sinun ei tarvitse ylittää aavikoita eikä yöpyä taivaan alla sillä minä arvostan sinua itsesi takia, tiedäthän sen? Jos silti haluat mennä, kalleimpani, suojelkoon Jumala sinua matkallasi.

Noin mentiin taas jonnekin kauas sekä maantieteellisesti että ajallisesti…

Ja kohta minä menen maantieteellisesti tonttini sivurajalle tynnyrisaunaan. Jee.

Ihanaa viikonloppua sinulle! Kirjoita ensi kerraksi… öö… joo: Kerro, minkälainen ihminen on Pauli Frederik Hellsten. Onpa kivaa päästä tutustumaan häneen!

Annastiina

Kauneutta jäälyhdyn läpi

Sukellus menneeseen

Minun on kohdattava historiani ja menneisyyteni, jotta voisin ymmärtää nykyisyyteni ja elää tulevaisuuteni.

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 09.11.2020 klo. 23:29

Rakas ystävä,

Kiitos kirjeestäsi. Olipa jännittävä (taas) huomata miten eri tavalla kirjoitustehtävän voi tulkita. Itse en ajatellut ollenkaan sellaisia elämän tärkeitä hetkiä, tuollaisia kirjeessä kuvaamiasi merkkipaaluja. Täysin ymmärrettävää siis, että ajatuksesi veivät juuri siihen suuntaan, enhän ollut kovin täsmällinen tehtävänannossani.

Kaunis on pohjolan talven tunteja kestävä auringonlasku

Tehtävä ehkä kuitenkin kumpusi omista ajatuksistani, jotka ovat viime aikoina viipyilleet, ihan tarkoituksellakin, menneissä ajoissa ja muistoissa, joiden uskon vaikuttavan siihen miten asioita tänä päivänä katson. Olen yrittänyt löytää muistini syövereistä ihan pieniäkin hetkiä, tilanteita, joissa olen esimerkiksi katsonut itseäni jonkun toisen silmin ja se on vaikuttanut siihen, miten minä olen alkanut katsoa itseäni ja ajatella itsestäni.

Jotkin hetket ovat saaneet minut tuomitsemaan itseni, jotkin ehkä kompensoimaan omia negatiivisia tunteitani. Jotkin ovat vahvistaneet minua ja saaneet minut tuntemaan itseni hyväksi ja hyväksytyksi.

On minusta kiinnostava ajatus, että lähes kaikki kokemamme asiat ja hetket ovat tallessa muistimme syövereissä, vaikka suurinta osaa emme niistä kykene aktiivisesti muistamaan. Joitain hetkiä huomaan jopa tarkoituksella unohtaneeni, koska ne ovat pelottaneet tai satuttaneet minua. Nyt olen yrittänyt päästä yhteyteen erityisesti lapsuuden hetkieni kanssa. Olen yrittänyt muistaa ja muistella niitä hetkiä löytääkseni sieltä avaimia nykypäivän itseni kanssa toimimiseen.

Eräs minulle tärkeä ihminen antoi minulle jo kauan sitten elämänohjeen ”Historiassa on avain tulevaisuuteen” ja päivä päivältä ymmärrän tuota ohjetta paremmin. Aiemmin olen ajatellut sitä yleisemmällä ja yhteiskunnallisemmalla tasolla, sellaisena kuvittelen sen myös minulle annetun, mutta nyttemmin olen alkanu pohtimaan sitä myös henkilökohtaisella tasolla. Minun on kohdattava historiani ja menneisyyteni, jotta voisin ymmärtää nykyisyyteni ja elää tulevaisuuteni.

Kaunis on pohjolan matalalta loistava valo

Kiitos myös tämänkertaisesta tehtävänannosta. Se tuntui aluksi jotenkin hankalalta. En osannut valita, mistä minuutista kirjoittaisin. Tuntui siltä, että olisi tärkeä kertoa jostain sellaisesta minuutista, jolla on jokin merkitys. Miksi kirjoitan juuri tästä minuutista?

Lähdin liikkeelle jostain paljon yksinkertaisemmasta, eräästä omasta muistosta ja hetkestä, jossa minuuteilla on merkitystä mutta eksyin muistostani ihan erilaiseen seikkailuun ja löysin mielestäni ihan kiinnostavan päähenkilön tarinalleni. Minulle tuli jopa tunne, että tässä voisi olla alku jollekin suurelle seikkailulle.

Mutta tässäpä tämä minuuttitarina nyt on:

TÄNÄ KESÄNÄ AION OPETELLA SUKELTAMAAN

Hyppäsin laiturilta veteen ja sukelsin pinnan alle. En ole kovin hyvä sukeltaja, mutta avasin silmäni. Vesi oli tietysti hieman sameaa, mutta järvivedeksi yllättävän kirkasta. Ensimmäiset viisitoista sekuntia pystyin pidättämään hengitystä hyvin. Pikkuveli on niin paljon parempi sukeltamaan kuin minä. Hapuilin ympärilleni. Kirkkaassa vedessä pelotti vähän. Jos vaikka joku kala ui vastaan. Toiset viisitoista sekuntia teki jo vähän tiukkaa. En kuitenkaan halunnut nousta heti pintaan. Minulle naurettaisiin, jos en pystyisi olemaan pinnan alla pidempään. Sukelsin ihan pohjaan ja katsoin lähietäisyydeltä hiekkaa, jonka seasta pilkisti näkinkengän ruskea pinta. Se näytti minulle kieltä. Seuraavat viisitoista sekuntia tuntuivat jo vähän helpommalta, mutta tiesin myös, etten kestäisi enää pitkään. Pelko ja ahdistus hiipi rintaani. Keuhkot ehkä kestäisivät, mutta pää ei. Näin kuinka joku toinen hyppäsi laiturilta ja aiheutti kuplamyrskyn pinnan alla. Uin vähän kauemmas, etten vain jäisi alle jos joku vielä hyppäisi. Vedenalainen maisema tummuu mitä kauemmas ja syvemmälle järvelle katson. Menetän hetkeksi ajantajuni. En tiedä kauanko olen ollut pinnan alla. Tuntuu ikuisuudelta, vaikken varmaan ole ollut sukelluksissa vielä minuuttiakaan. Sitten ohitseni ui yhtäkkiä jotain tummaa. Se on jokin karvainen. Ehkä jokin eläin. Säikähdän sitä ja alan hapuilla käsilläni. Näen sivusilmällä eläimen uivan kohti ulappaa, syvemmälle veteen. En saa vartaloani ja raajojani kunnolla hallintaan. Happi alkaa loppua. Haluaisin uida eläimen perään ja nähdä mihin se on menossa, mutta en pysty uimaan. Tuntuu kuin se kutsuisi minua mukaan seikkailuun. Ehkä kuvittelen, mutta minusta tuntuu kuin se pysähtyisi katsomaan minua. Kuin se odottaisi minun seuraavan sitä. Se haluaisi näyttää minulle jotain. Mutta minun on noustava pintaan. Minun on saatava happea. Ponnistan varpaillani pohjan hiekasta. Varpaani osuu rikkinäisen näkinkengän reunaan ja se tekee kipeää. Ponnistan itseni kohti pintaa ja näen auringon valon. Matka pohjasta tuntuu kestävän ikuisuuden, vaikka matkaa ei ole kuin pari metriä. Haluaisin jo avata suuni, hengittää. Puhallan ilmaa pois keuhkoista helpottaakseni oloani. Sitten pintajännite rikkoutuu, tunnen kasvoillani viileän tuulen. Avaan suuni ja vedän keuhkoni täyteen raitista ilmaa. Kuulen etäisenä toisten lasten huudot laiturilta, mutta katseeni kiinnittyy ulapalle. Hengitän raskaasti ja nautin jokaisesta hengenvedosta kelluen pää pinnalla ja muu vartalo veden alla. Samalla tunnen kuitenkin suurta halua ja houkutusta sukeltaa uudestaan, paljon pidempään ja kauemmas. Haluan nähdä mihin minua yritettiin houkutella ja pystyisinkö lähtemään siihen seikkailuun. Aion palata vielä illalla tänne sukeltamaan. Aion harjoitella sitten kun on rauhallista, mutta ei vielä täysin pimeää. Ehkä se eläin vielä ui minun luokseni ja pääsen seuraamaan sitä. Jos ei tänään, niin huomenna. Tai sitä seuraavana iltana. Tänä kesänä aion opetella sukeltamaan.


Kirjoitapa sinä seuraavaksi tarina, joka alkaa sanoilla: ”Meillä on sekä olkia että muuta rehua aaseillemme, niin myös leipää ja viiniä minulle itselleni ja palvelijattarellesi ja nuorelle miehelle, joka on palvelijasi kanssa, niin ettei meiltä mitään puutu.” Hah, siinäpä sinulle haastetta!

Jään odottamaan kirjettäsi. Hauskaa viikkoa!

– Jussi

Tässä ja nyt

”Jokaisesta hetkestä olen oppinut jotain ja kaikkien niiden hetkien avulla osaan tänään reagoida, toimia, tuntea ja ajatella tällä tavalla, kuin nyt teen.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 06.11.2020 klo. 15:44


Ystäväni

Kiitos kirjeestäsi ja kiitos myös pikkujouluvisiitistäsi. On hienoa, että jaksat silloin tällöin matkustaa tänne kauas minua (ja muita ystäviä) tapaamaan.

Aika kivaa, että saatiin maistaa joulutunnelmaa jo lokakuussa! En ole mikään yltiöpäinen jouluihminen mutta kyllähän jouluruuat ovat hyviä ja joululauluissa on jotain käsittämättömän puoleensavetävää. (Joten kiitän myös lauluseurasta!) Ei kaksi joulua vuodessa ole minusta yhtään liikaa – varsinkin, jos toisen niistä saa viettää ystävien seurassa. <3

Toteutin antamasi tehtävän pienenä esseenä. Mietin aihetta oikeastaan joka päivä kirjeesi lukemisen jälkeen, enkä taaskaan saanut kiinni siitä, enkä osannut valita mitään yhtä merkittävää elämäni hetkeä. Lopulta nyt äsken kokosin ajatukseni aiheesta tähän:

Merkityksellinen hetki

Minä en osaa valita mitään yksittäistä hetkeä tai tapahtumaa, joka olisi jollain lailla merkittävä elämässäni. Yleensä kai merkittäviksi hetkiksi mainitaan naimisiin meno ja lasten syntymät. En ole kokenut kumpaakaan. Onko minussa jotain vikaa? Enkö ole kokenut mitään mahtavaa?

Elokuvissahan tapahtuu niin: yksi hetki muuttaa koko elämän. Sellaisesta tulee hyvä elokuva. Minun elämästäni ei kaiketi tulisi hyvää elokuvaa. Mutta minun elämästäni tulee hyvä elämä, eikä se ole merkityksetön, vaikka se onkin kai ollut hieman tasapaksu.

Olenhan kokenut yhtä ja toista, olen opiskellut, saanut ja menettänyt ystäviä, olen löytänyt itsestäni uusia puolia; heikkouksia ja vahvuuksia, olen oppinut elämästä ja itsestäni ja kantapään kautta, olen muuttanut, ostanut talon, hankkinut kissan, olen ollut sekä erilaisissa töissä että työttömänä, olen ihastunut ja ehkä rakastunutkin, olen kärsinyt sydänsuruista, olen unelmoinut, saavuttanut unelmiani ja muuntanut niitä toisiksi.

Monesti asiat tapahtuvat pienissä paloissa, vähän kerrallaan. Siksi on vaikeaa löytää yhtä yksittäistä tapahtumaa, joka olisi ollut merkityksellinen. Mikään ei nouse muistoissani muiden yli. Mikään ei ole yksin vaikuttanut minun kokonaiselämääni merkittävästi.

Kuitenkin yhtä paljon, kuin kaikki elämäni tapahtumat ovat mitättömiä ja tasapäisiä, ovat ne myös valtavia ja kaikkivoipia yhdessä. Jokaisesta hetkestä olen oppinut jotain ja kaikkien niiden hetkien avulla osaan tänään reagoida, toimia, tuntea ja ajatella tällä tavalla, kuin nyt teen. Voisin siis sanoa, että jokainen hetki on elämäni merkittävin hetki. Tässä hetkessä on kaikki menneet hetket, ja tässä hetkessä voin kääntää elämäni suunnan, jos niin haluan.

On aika ihanaa ajatella, että jokainen hetki (tämä, tämä ja tämä…) on elämän tärkein hetki. Tämä ajatus antaa arvoa elämälle itsessään. Menneet tapahtumat ovat menneisyydessä ja muistoissa. Niitä ei voi muuttaa, eikä tuoda takaisin. Mutta tässä hetkessä mikään ei ole vielä hukattua. Tässä hetkessä on mahdollisuus.   

Tässä hetkessä annan sinulle tehtäväksi sen aikoja sitten keksimäni tehtävän, jota et koskaan toteuttanut: minuuttitarina! Kirjoita siis tarina, joka tapahtuu minuutin aikana. Nyt ei ole siis tarkoitus kirjoittaa vain minuuttia, eikä kirjoittaa tarinaa, joka luettuna kestää minuutin. Teksti voi itsessään olla kuinka pitkä tai lyhyt tahansa, kunhan se käsittelee minuutin aikana tapahtunutta asiaa. Aikahan taipuu ja venyy… Joskushan tapahtuu asioita, joiden kohdalla aika tuntuu hidastuvan tai nopeutuvan. Se on kiehtova ilmiö. Kerro minulle siitä. Tai jostain muusta…

Ihanaa viikonloppua! Muista levätä! Ja muista, että just tämä hetki… 😉

Annastiina

Pitkän päivän jälkeen

”Välillä voi olla hiljaa ja kuunnella ikkunan takana humisevaa myrskytuulta.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 02.11.2020 klo. 23:39


Rakas ystävä,

Sen verran haluan nyt meidän ikuisuusaiheesta sanoa, että nyt on viety väsymys eeppisiin mittasuhteisiin. Oli ihan mahtava viikonloppu siellä sinun luona ja upeat pikkujoulukemut, mutta näillä kilometreillä yöjunasta suoraan töihin meneminen sekä iltapuhteena podcastin juontaminen on kyllä semmoinen yhdistelmä, joka vie mehut. Mutta onnellinen olen silti. Hyvä on ihmisen olla, kun on mukavan reissun jälkeen kotona ja saa taas kirjettä kirjoitella.

Kiitos loistavasta seurasta!

On tämä kirjoittaminen nimittäin niin mahtava juttu. Kirjoitin tässä antamasi tehtävän, jota pyörittelin jo aiemmin päivällä tänään päässäni. Tehtävänanto oli hauska ja puhelinkeskustelu asetelmana tuntui jotenkin hyvin omakohtaiselta aiheelta. Minähän nimittäin vähän inhoan puhelimessa puhumista. Tai ainakin puhelimella soittamista.

Kyllä se puhelimessa juttelu sitten aina jotenkin suttaantuu ja muuttuu lopulta mukavaksi, mutta jostain syystä luuriin tarttuminen on aina ollut minulle hieman vaikeaa. Olet ehkä huomannutkin, että en ihan jatkuvasti soittele ja kysele kuulumisia. Siinä suhteessa tämä kirjeenvaihto on ollut kyllä hyvä työväline myös kuulumisten vaihtoon. Tämä on paljon luontevampi vuorovaikutuksen tapa minulle.

Tietysti parasta on se, kun saa istua saman pöydän ääressä ihmisen kanssa, hörppiä kuumaa teetä kupposesta ja jutella ihan kaikessa rauhassa ja sopivassa rytmissä. Välillä voi olla hiljaa ja kuunnella ikkunan takana humisevaa myrskytuulta. Välillä puhua pälpättää täysillä.

Tässä hieno otos pihasaunasta ja tulista sen polun varrella…

Mutta tässä se nyt tulee se puhelinkeskustelu:


PUHELINKESKUSTELU KAHDEN IHMISEN VÄLILLÄ

– Haloo…
– Moi, herätinkö mä sut? Anteeks.
– No joo, ei se mitään.
– Mitä rakkaus sun mielestä on?
– Mitä?
– Että mitä rakkaus sun mielestä on? Onko se enemmän vaan niinku sitä että kahden ihmisen perustarpeet, niinku läheisyys, kuulluksi tuleminen, hyväksytyksi tuleminen ja vaikka turvallisuus tulee tyydytetyksi? Vai onks se jotain enemmän?
– No on kai se niinku vähän jotain enemmän…
– Niin no tietysti ihan semmoset perustarpeet myös, niinku hengissä pysyminen ja vaikka himot ja seksi on tärkeitä.
– Niin ja onhan rakkaus sit vähän niinku semmonen kipinä.
– Ai mikä? Mikä kipinä?
– No semmonen, kun jonkun ihmisen kanssa voi vaan tuntea semmosen vähän niinku sähkösen väreilyn. Semmosen jonkun ihan selittämättömän asian mikä siinä välillä on.
– En mä tiiä tommosesta. En mä oo varmaan koskaan tuntenu tommosta. Ootko sä?
– Oon mä. En just nyt, mutta oon kyllä joskus.
– Mitä sä teet nyt?
– No mä nukun?
– Voinks mä tulla käymään?
– Öööö… Ai nyt hetikö?
– Niin tai ehkä on parempi, jos mä tuun vaikka aamulla. Tai illemmalla huomenna. Juodaan vaikka teetä tai jotain. Olis kiva jutella.
– Totta kai sä saat tulla käymään. Vaikka heti, jos on hätä. Onko sulla?
– Ai onko mitä?
– Hätä?
– No kyllä mulla kai vähän on. Mut tää helpotti jo, kun sä vastasit ja sain puhua sun kanssa tästä.
– Ai rakkaudesta?
– Niin. Se mietitytti mua ja meinas lähteä taas aikamoinen karuselli pyörimään päässä. Nyt mä saan ehkä unen päästä kiinni.
– No hyvä. Kiva, jos mun unenpöpperöisessä vastauksessa oli joku järki sentään.
– Oli siinä. Hyvin sä sanoit taas asioita. Sä oot niin ihanan järkevä.
– No en tiiä siitä. Mut oon joutunu miettiin näitä asioita kyl. Enkä mä silti tiiä oonko mitään varsinaisia vastauksia löytäny mihinkään. Oon vaan tajunnu, että näitä on pakko kelailla, että ymmärtäis paremmin itteensä. Ja sitten pikkuhiljaa muita.
– No niinpä. Täytyy vaan itekin miettiä vielä lisää näitä.
– Mut älä mieti liikaa. Muista nukkua kanssa. Pärjäätkö sä siellä varmasti?
– Joo. Kyllä mä pärjään. Ainakin aamuun asti pärjään hyvin näillä ajatuksilla.
– No hyvä. Soita, jos tulee vielä hätä. Mä jätän äänet päälle puhelimeen.
– Kiitos. Sä oot tosi tärkeä mulle. Ja tosi hyvä.
– Kiitos. Säkin oot tärkeä. Ja huippuhyvä.
– Joo. Hyvää yötä ja kauniita unia.
– Kauniita unia.
– Moikka.
– Moi.

Taisin alitajuisesti toivotella tässä jo itsellenikin hyviä öitä, koska sänky kyllä kutsuu pitkän päivän jälkeen. Saat kuitenkin vielä tehtävän, joka liittyy tällä kertaa muistoihin. Kaiva muistisi syövereistä jokin merkityksellinen hetki elämässäsi. Jokin hetki, johon liittyy jokin tunne tai muu muisto, hyvä tai huono. Pyri kuvaamaan mahdollisimman tarkkaan sen hetken tunnelma. Tyyli on vapaa.

– Jussi