Mielen polkuja

”Minusta on tullut kylähullu.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 29.09.2020 klo. 01:43

Rakas ystävä,

Kiitos kirjeestä.
Ihan mahtava runo taas. Ei ollenkaan sitä, mitä ajattelin tehtävänantoa laatiessani mutta ihan mahtavaa Hans Christianin jalanjäljissä kulkevaa upeaa riimittelyä. Siistiä! Kuin myös tv-sarjaroolisi. Vau! Mahtavaa! Jes! Upeaa! Hyvä Annastiina! Kyllä minäkin täällä vähän hysteerisesti hyppelin. Olen onnellinen sun puolestasi ja ihanaa, että pääset tekemään tuon työn. Onhan se kivaa.


Kaivelin myös muistini sopukoita ja mietin mitkä omista kirjekaveruuden tehtävistä ovat parhaiten mieleen jääneitä. Yksi isoimpia ylpeydenaiheitani on ainakin Laulu talvehtimisesta, joka tuli luikautettua ihan säveltaiteeksi asti.

Selaillessani taas kirjeenvaihtoamme taaksepäin huomasin, että olen jossain vaiheessa jättänyt ilmeisesti tosi monta kirjoitustehtävää tekemättä. Sentään olen jotain kirjoittanut. Moniin teksteihin näytän purkaneeni tuntemuksiani ja pahaa oloani, mutta näemmä myös joitain hyviä hetkiä ja oivalluksia.

(Epä)täydellisyyttä etsimässä -kirjeessä oli Eevasta kertova hieno tarina, jota en edes muistanut. Tykkäsin myös yksittäisestä lauseparista ”Joskus tuntuu vaikealta olla ihminen. Olisi helpompaa olla vaikka joku rusakko.” Ja olihan se katsos kakkoja -haiku ihan jäätävän hieno.

Tosi vaikeaa kuvata omaa jalkaa tästä kulmasta

Tehtävistä kyllä huomaa, että tässä matkalla on tullut kahlattua vähän syvemmissäkin vesissä ja niitä tunteita on tullut purettua tähän kirjeenvaihtoon ja erilaisiin kirjoituksiin. Se on ollut kyllä hyvä ja tarpeellista. Toivottavasti se ei ole sinusta tuntunut liian raskaalta lukea ja myötäelää.

Tykkäsin kyllä omissa kirjoituksissani myös siitä, miten olen sekoitellut fiktiota ja faktaa, omia kokemuksiani ja mielikuvitustani keskenään. Erilaiset fiilikset ovat puskeneet pintaan ja olen kasannut niistä aina jotain teksinpätkiä ja hajatelmia.

Tässä tuleekin sitten seuraava sellainen. Ajatuksia työmatkan varrelta.

Palvelupolku keskellä kylää

POLKUJA

Minusta on tullut kylähullu. Ostin kesällä lenkkarit ja nyt minä jo kävelen pitkin ojanpenkkoja töihin. Tuntui vain siltä, että pehmeällä ruohikolla ja hietamaalla on mukavampi ja terveellisempi kävellä kuin kovana kengänpohjaan vastaavaa asfalttia pitkin. Vastaantulijat katsovat kuin vajaamielistä, kun mennä ketuutan pitkin piennarta, vaikka tarjolla olisi upouusi kävelybaana suoraan vieressä. Mutta kun minä haluan kulkea sitä niittymäistä nurmikaistaletta pitkin. Mietin ensin, että onkohan täällä nurmikoilla tallaaminen kielletty, mutta sitten totesin, että vitut. Jos johonkin kauniiksi laitetun nurmikon keskelle ilmestyy polku, se on vain merkki huonosta kaupunkisuunnittelusta.

Tien pitäisi aina kulkea siinä missä ihmisten kulkuväylä menee, eikä siellä mihin se norsunluutornissaan istuva idiootti on sen suunnitellut. Kaupunkikeskustaan ilmestyvä polku on suoraa asiakaspalautetta suunnittelijalle, käyttäjän tarpeen elävä ilmentymä. Ihmisillä on tarve kulkea sieltä mistä se on helpointa. Ihminen on laiska ja sen takia ihmiskunta on kehittynyt tähän pisteeseen missä me nyt olemme. Ilman meitä uusien polkujen tallaajia ja kulkemisen loputtomia optimoijia tällainen sivilisaatio ei olisi mahdollinen. Ja meitä edelläkävijöitä ja oman tien kulkijoita on monia, sillä ei esimerkiksi kirjastoaukion tasaisen nurmen keskelle synny polkua yhdessä yössä. Se vaatii valtaisan ihmisjoukon systemaattista yhteistyötä. Kollektiivista asennetta, joka saa ihmiset kulkemaan sieltä, mistä on hyvä kulkea, eikä sieltä mistä joku toinen määrää. Polku syntyy päiviä, viikkoja, kuukausia ja jopa vuosia kestävän prosessin tuloksena, ei minään satunnaisena päähänpistona. Polku on suurenmoinen luomistyö ja jättimäinen NPS-asiakastyytyväisyystutkimuksen tulos, joka on hierottu muistomerkiksi maahan. Se on osallisena olemista ja kaupunkilaisten merkittävä panos oman ympäristönsä kehittämiseen. Sellaisena sitä pitäisi vaalia ja kunnioittaa.

Viisainta mitä suunnittelija tällaisessa tilanteessa voi tehdä, on piirtää asemakaavaansa tuo polku ja antaa ihmisten nauttia siitä. Oikein viisas suunnittelija tilaisi jopa kivimiehet rakentamaan polulle reunakivetykset ja järjestäisi suuret avajaisseremoniat tälle uudelle väylälle. Tosin siinä piilee se riski, että ainakin minä alkaisin pian vierastaa liian nätiksi laitettua väylää ja pian alkaisi jo uusi polku rakentua johonkin sen viereen.

Tänään vanhempi rouva pysäytti minut työmatkallani. Tätä normimummoa otti ilmeisesti pannuun, kun minä en istunutkaan hänen maailmankuvaansa, vaan raahasin itseni siveellisten rajojen ulkopuolelle ja asetuin poikkiteloin valtavirran mielipiteen kanssa. Käyskentelin parin pikku istutuksen välistä, mutta varoin kyllä tarkkaan astumasta kenenkään vaivalla istuttamien kasvillisuuksien päälle. Ehkä minä myös näytin hänen mielestään vähän hampuusilta, nyt kun minulle on kasvanut parta ja pukeudun kuin köyhän miehen nuuskamuikkunen tai kaivoskoneisiin itsensä viikonlopuksi kahlitseva ituhippi. Lukuunottamatta uusia lenkkareitani.

Mitä ihmeen mörkö minusta on tullut? No se mummo ainakin säikähti, kun murahdin sille kuin vesikauhuinen bernhandilainen ja käskin painua helvettiin muita määräilemästä. Tai olisin halunnut sanoa, mutta en sanonut. Olen sen verran kohtelias kuitenkin vanhempaa väkeä kohtaan. Eikä minua se normimummo ärsyttänyt, vaan oma ahdistuneisuuteni ja aikaisemmin aamulla päiväkodistani saamani paperit. Taas on miljoona lippulappua täytettäväksi ja varhaiskasvatuksen kysymyspatteristo vastattavaksi. Minä olen tunnelukossa oleva alisuoriutuja. Ei minulta voi odottaa liikoja. Tai siis ei minulta voi odottaa edes perusjuttujen hoitamista.

Pomppaan riemukkaasti maahan jätetyn koiranpaskan yli. Eikös nämä pitäisi nykyään kerätä johonkin pusseihin ja viedä pois kunnon kansalaisten ja hampuusien jaloista pyörimästä ja hienojen rouvien nenistä haisemasta. Saattaahan sen jonkinlaista vastarintaa ja anarkismia olla tämäkin. Fuck the Police! Sama keski-ikäinen hurjapää jättänee polkupyörän takavalon asentamatta, ajelee autollaan pari ylimääräistä kierrosta kaupunkikeskustassa vaikkei saisi ja jättää palauttamatta astiat buffet-ravintolan palautuspisteeseen. Ihan vain, koska voi ja koska haluaa kokea elävänsä edes joskus.

Nyt seison konttorin ovella. Olen unohtanut avaimet kotiin ja on pakko soittaa konttorin ovikelloa. Joku työkavereista joutuu nousemaan tuolistaan ja raahautumaan avaamaan oven minulle. Vaivaannuttava hetki, joka ei selittelemällä parane. Naamioidun taas tavalliseksi toimistotyöntekijäksi ja alan käyttäytyä. Tästä se urapolku lähtee taas nousuun.

Anarkiaaaaaa!

Sinä saat seuraavaksi kirjoittaa siitä kuka olisit, jos et olisi sinä. Nyt saa ihan vapaasti tulkita taas tehtävänantoa.

– Jussi

Sakkopaikalla

”Mulla on hyvin usein sellainen tunne, että mun autoni on pysäköitynä kiekkopaikalle ja aika on juuri kulumassa umpeen.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 22.09.2020 klo. 00:39

Rakas ystävä,

Selailin tässä vähän mennyttä kirjeenvaihtoa ja kelailin mielessäni kaikkia niitä tekstejä, joita on kirjoiteltu matkan varrella. Ihan ensimmäisenä itselle tuli sinun kirjoituksistasi mieleen se keskeneräinen runo, jonka lähetit. Se tuntui jotenkin tärkeältä merkkipaalulta. Jo silloin tuntui siltä, että tällä kirjekaveruudella oli jokin tarkoitus, joka oli osittain jo siinä hetkessä täyttynyt.


Toinen mieleen noussut kuva oli se pyöveli-piirros, jota en onnistunut nyt löytämään (näitä kirjeitä on lähetetty niin paljon!!!). Muistan myös sen runon tai laulun, jonka kirjoitit nuoruuden tai lapsuuden Annastiinalle. Se jotenkin kosketti. Pysäyttävä oli myös se ihmissuhteessa tapahtuvaa väkivaltaa käsittelevä teksti. Eikä nyt unohdeta niitä legendaarisia räppi-lyriikoitakaan.

Olen kyllä ylpeä meistä ja siitä, miten säntillisesti ja sinnikkäästi olemme onnistuneet pitämään rutiinista kiinni (paria poikkeusta lukuunottamatta kai). Siitäkin huolimatta, että monessa kohtaa meillä näyttäisi olleen varsin kova kiire jonnekin.

Minä toivoisin, että tulevaisuudessa minulla ei olisi kiire juuri minnekään. Jos sitä jotenkin oppisi elämään niin ja järjestämään työt ja asiat sillä tavalla, että ei tarvitsisi tuntea sitä kiireen viiltoa niskassaan.

Kiire on niin kauhean ahdistavaa. Mulla on hyvin usein sellainen tunne, että mun autoni on pysäköitynä kiekkopaikalle ja aika on juuri kulumassa umpeen. Vaikka mulla ei edes olisi autoa. Tai vaikka auto olisi parkkeerattuna kotipihassa ja minä istun keskellä yötä kotisohvalla. Se on sellainen salamannopea väristys, joka menee pitkin selkänikamia, huips vain, ja nanosekunnin mittainen paniikki siitä, että pysäköinnin valvoja vaanii jo jossain sakkolappunsa kanssa. Sellaisesta syyllisyyden tunteesta olisi mukava päästä myös eroon.

Kiire on tietysti myös ihan todellista. Ruuhkavuodet ja niin edelleen. On liikaa töitä, liikaa tekemistä suhteessa resursseihin ja voimavaroihin. Ei ehdi tekemään kaikkea mihin luulee pystyvänsä. Vanhenee ja väsyy, mutta luulee pystyvänsä yhä nuoruuden urotekoihin.

Kiire on myös tarttuvaa. Jos kaverilla vieressä on kiire, niin en kai minä voi jäädä tähän laiskottelemaan. Kyllä sitä aina jostain kiireen itselleen keksii. Kunnes sitten lopulta ei olekaan enää kiire mihinkään.

No joo, se siitä kiireestä. Sytytän pari kynttilää, koska nehän rauhoittavat. Tulitikkurasian kannessa on Kekkosen rintakuva. Muisto menneiltä vuosilta. Kynttilöiden alustana olevan tarjottimen ostin Minimanista, koska henkilökunta oli niin mukavaa ja kerrankin jonkin asian ostamisesta tuli hyvä mieli. Sytytetty ja sammunut tulitikku tuoksuu hyvältä. Se on varmaan parasta kynttilöiden polttamisessa.


Sitten vielä se tehtävä. Tällä kertaa en kirjoittanut sitä ensin, vaan kaikki tämä edellä oleva piti pullauttaa ulos ennen sitä.


LUKU 18: OLEN SUOMALAINEN

Minä en juo kahvia. En ole koskaan juonut. Inhoan kahvia, koska se maistuu pahalta. Osaan silti keittää kahvia ja minulla on aina kaapissa kahvipaketti, mutta koskaan en ole varma siitä milloin se on avattu, ovatko aromit jo kokonaan haihtuneet tai onko kahvi muuten vain pilalla. Kahvipannua minulla ei ole, eikä kahvinkeitintä, luojan kiitos, mutta mummoni on ostanut minulle sellaisen muovisen tislaimen, johon saa suodatinpussin ja kahvia pystyy tiputtelemaan kupillisen kerrallaan. Hän osti sen, jotta pystyi keittämään itselleen kahvia vieraillessaan minun luonani silloin, kun olin muuttanut elämäni ensimmäiseen omaan asuntoon.

Lapsena yritin maistella kahvia, kun aikuiset sitä joivat. Mikähän minussa oli vikana, kun en oppinut siitä tykkäämään? Kaikki edellytykset olivat ja opettajia ympärillä vaikka kuinka paljon, mutta tällainen teenlipittäjä sivari minusta silti kasvoi. Englannissa ne juovat teetä päivät pitkät, mutta Suomessa on eri kulttuuri. Täällä juodaan kahvia, eikä sellaista ihmistä oikein voi pitää luotettavana, joka ei sitä juo. Joudun melkein päivittäin kieltäytymään siitä sosiaalisesta leikistä, joka kahvinjuonnin ympärille on rakentunut. ”En minä kahvia juo, mutta jos teetä on niin saattaisin kupillisen ottaa.” Ei ole sama klangi siinä ja heti on kaikki vähän pilalla. Vitun tee. Opettelen huomenna juomaan kahvia.

Valehtelin, kun sanoin, että minulla ei ole kahvipannua. On minulla, takanreunuksella suuri isoisoäitini perintökalleutena suvussa kulkenut kuparinen kahvipannu. Mutta ei siinä voi kahvia vieraille hienolla induktioliedellä keittää. Pitäisi olla puuhella ja paljon vieraita. Mutta ei minulla koskaan käy paljon vieraita. Pelkään ihmisiä, enkä ole oppinut pitämään heistä, niin kuin en kahvistakaan. Yhdelle satunnaiselle vieraalle on turha keittää kuparipannullista. Riittää, kun tislaa suodatinpussilla suoraan kuppiin.

Tuijotan takan päällä kököttävää kuparipannua. Yhtäkkiä se symboloi minulle omaa ulkopuolisuuttani peräti kahdella tavalla. Se näyttää siltä kuin osoittaisi mieltään pitäen mykkäkoulua, vaikka eihän kahvipannu osaa edes puhua. Tunnen syyllisyyttä siitä, että en ole suostunut sopeutumaan osaksi suomalaista kulttuuria ja aloittanut systemaattista vatsahaavan kehittämistä 12-vuotiaana. Kahvin lisäksi olen kieltäytynyt myös tupakasta, viinasta, aseista ja kovista huumeista. Voiko tällainen ihminen olla isänmaallinen? Tunnen syyllisyyttä myös siitä, että en ole ollut yhtä vieraanvarainen kuin isoisoäitini, vaikka en oikeastaan edes koskaan tuntenut häntä, enkä tiedä kuinka vieraanvarainen hän oli. Kuvittelen vain mielessäni ne lukemattomat hetket, kun tuolla pannulla on keitetty kahvit kaikille kyläläisille, vaikka todellisuudessa isoisoäiti perheineen on asunut varsin kaukana muista kyläläisistä ja he elelivät vähän erillään muista ihmisistä. Luultavasti samasta syystä kuin minäkin. Se tieto ei silti estä minua tuntemasta syyllisyyttä.

Otan kuparipannun alas takanreunukselta. Täytän sen vedellä ja laitan liedelle, mutta eihän se vittu kuumene. Googlaan ”kuparipannu induktioliesi” ja löydän iltapäivälehden artikkelin, jossa kerrotaan Ylen uutisoineen siitä, että tinakauha ei välttämättä kuulu induktioliedellä toimiviin astioihin. Minulle selviää myös se, että kupari ei induktioliedellä kuumene, koska induktiolieden toiminta perustuu magnetismiin. Tiesin tämän, mutta silti minun oli pakko kokeilla. Paska pannu. Nykyajassa se on vain muisto ajoista, joihin minulla itselläni ei ole mitään kosketuspintaa. Säilytän pannua takanreunuksella, koska muistan sen olleen äidilleni tärkeä ja koska voin osoittaa vierailleni (silloin harvoin kun heitä luonani käy), miten juureva olenkaan. Todellisuudessa kannan mukanani toisten ihmisten muistoja, säilytän esinettä, jolla ei ole mitään käyttötarkoitusta, eikä oikein muutakaan arvoa minulle. Se ei ole edes kauniin näköinen.

Alan itkeä, koska yhtäkkiä tunnen itseni yhtä valheelliseksi kuin tuo muistoesine, joka ei lämpene edes liedellä. En ole aamulla ottanut mielialalääkkeitä, joita psykiatri ei minulle määrännyt, koska ajattelin, että en minä niitä varmaan tarvitse. Nyt seison pelkässä kylpytakissa keittiössä itkemässä sitä, miten tyhjä ja kylmä kahvipannuni onkaan, tajuamatta edes siinä hetkessä, ettei vika ole kahvipannussa, vaan minussa itsessäni. Siinä miten olen vuosikausia yrittänyt lämmittää itseäni elämän induktioliedellä tajuamatta, että eihän se vittu lämmitä yhtään. Ajatuksissani en ole masentunut, minua saattaa välillä vain itkettää ja heikottaa tällaisissa tilanteissa.

Nappaan kuparipannun hellalta ja heitän sen näyttävästi huoneistoni läpi siivittäen sen lentoa jollain terävällä kirosanalla. Sen verran suomalainen minäkin sentään olen. Pannu kolahtaa makuuhuoneen seinään ja kuulen miten vesi roiskahtaa pitkin tapettia ja pannun kansi pyörähtää lattialle. En välitä, se on vain tapettia, ja silmäni ovat sumeina kyynelistä, sydän hakkaa ja tunnen oloni pieneksi ja paskaksi. Otan keittiön kaapista viinapullon, jonka olen hankkinut juuri tällaisia hetkiä varten. Korkkaan pullon ja juon siitä pitkän kulauksen. Ensimmäistä kertaa elämässäni sitten konfirmaatiomessun tunnen vahvan alkoholin polttavan nieluani ja valuvan sisääni samalla lämmittäen ja vahvistaen, samalla heikentäen minua. Annan suomalaisen kulttuurin valua sisääni kaikessa jakomielisyydessään.

Tästä innostuneena täräytän päälle stereoni, joihin olen upottanut tuhansia euroja. Laitan Kari Tapion soimaan. Italialainen iskelmä on muuttunut suomalaisuuden uskontunnustukseksi ja minä laulan mukana. Avaan vaatekaappini ja tyhjennän sen sisällön lattialle. Minulla on vain paskoja vaatteita. Siltä minusta ainakin nyt tuntuu. Olen kaikki nämä vuodet esittänyt jotain toista henkilöä. Olen pukeutunut vaatteisiin, joita olen luullut haluavani käyttää. Nyt en enää löydäkään mitään sopivaa päälle pantavaa. Olenko hukannut itseni vai päinvastoin löytänyt itseni? Kummassakaan tapauksessa mikään näistä vaatteista ei enää sovi tilanteeseen, eikä tee oikeutta sen juhlavuudelle. Kiedon isäni vanhan Aku Ankka -kravatin ironisesti kaulaani. Naapuri hakkaa seinään ja vastaan hänelle hakemalla vasaran siivouskomerosta ja hakkaamalla takaisin. Miestä ei saa häiritä, kun hän on kerrankin päättänyt näyttää tunteensa.

Jalat alkavat pettää, mutta könyän innoissani kylpyhuoneeseen. Laitan veden valumaan kylpyammeeseen ja suunnittelen hukuttautuvani. Mutta ennen itseni murhaamista päätän murhata sen kuparipannun. Kompuroin makuuhuoneeseen. Kaadun sänkyyn ja kaikki pimenee.

Aamulla herätessäni näen ensimmäiseksi tyynylläni olevan kahvipannun. Nousen istumaan ja toivon, että näkisin yhä unta. Lattiaa peittää puolen metrin vesikerros ja koko vaatekaappini sisältö.

Sinä saat tehtäväksesi kirjoittaa arkisen elämäkerran. Nappaa kasa omia vaatteitasi ja kerro jokin yksittäinen hetki tai kokemus, jonka kukin vaatekappale on nähnyt sinun mukanasi kulkiessaan. Miten vaatekappale kohtasi sinut? Missä elämänvaiheissa- tai muutoksissa vaate on ollut mukana? Tarinan ei tarvitse olla totta. Tyyli ja muoto on vapaa.

Odotan kirjettäsi. Koeta olla kiireetön. Koetan itsekin.

– Jussi

Sähkökatkos

”Kaikenlaista on tullut kirjoitettua, mitä en todellakaan olisi kirjoittanut ilman sinun antamiasi tehtäviä.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 18.09.2020 klo. 10:40

Ystäväni

Kirjoitan tätä takkatulen valossa. (No joo, ja vähän tämän tietokoneenkin valossa…) Sähköt menivät poikki puolisen tuntia sitten. Tuuli taivuttelee pihaa reunustavia puita mutta en usko, että ne antavat periksi. Otin vettä talteen, ja teetä on valmiiksi keitettynä termarissa. Mitäpä sitä ihminen muuta tarvitsee… (No, ehkä ladatun puhelimen tarvitsisi… Harmi, etten ehtinyt ladata sitä. Enkä myöskään mokkulaa.)

Täälläkin on jo syksyn värejä – kissakin on oranssi

Olen taas palannut normaaliin sillisalaattielämään. Töitä on riittänyt. Olen tehnyt puutarhatöitä ja yhden selftapen tv-sarjan sivuroolia varten (Sormet ristiin!!! Haluaisin sen roolin todella kovasti!). Sen lisäksi – ja tämä on se uusi tuuli, mistä viime kirjeessä vinkkasin – aloitan ensi viikolla paikallisen seutuopiston tuntiopettajana! Kurssin suunnittelussa on mennyt ja tulee menemään aikaa.

Tuo opettajuus on vaivannut päätäni kovasti. Edellisestä opettajan hommasta on paljon aikaa, ja olen välillä ollut sitäkin mieltä, etten pysty vastaamaan tähän uuteen haasteeseen. Olen kuitenkin koko ajan ollut sisimmässäni tietoinen siitä, että viime hetken panikoimisesta huolimatta osaan tämä homman kyllä. Toivota onnea!

Selftapen ottojen 67 ja 68 välillä

Olen kirjoittanut sinulle 33 kirjettä tämän kirjeenvaihtomme aikana. Se tuntuu aika paljolta. Ja aika kivalta. Osaatko sanoa, mikä minun kirjoittamistani tehtävistä on sinun mielestäsi paras tai jollain muulla tavalla mieleen jäävin? Entä omista kirjoituksistasi? Mietin tätä kysymystä äsken itse sinun kirjoitustesi kohdalla ja ensimmäisenä mieleeni nousi se vesiaiheinen kirjoitus. Siinä oli jotain niin suloista ja samalla ankaraa. Pidin myös erityisesti parisuhderunostasi ”Sinun takiasi kestin mitä vaan”. Siinä oli joitain huiman hyviä riimejä. Viimeisin dada-runokin oli ihana.

Omista kirjoituksistani olen tyytyväisin lauluun teini-ikäiselle itselleni ja siihen parin kirjeen takaiseen runoon elämän käännekohdasta. Myös rap-sanoitus oli mieleen jäävä sen rennon leikillisen tunteen takia, jollaista en siihen mennessä ollut juuri kirjoittaessani kokenut.

Voisinpa siis todeta, että tämä kirjeenvaihtomme on ollut hyödyllistä – sen lisäksi, että se on ollut hauskaa (silloin, kun ei ole ollut hankalaa ja työlästä). Kaikenlaista on tullut kirjoitettua, mitä en todellakaan olisi kirjoittanut ilman sinun antamiasi tehtäviä. Kiitos!

No deitti-ilmoituksiin sitten… Nämä nyt ovat vaan tällaisia… en tiedä.

En minä oikeastaan edes mitään etsi, eihän minunlaisestani kukaan varmaan välitä. Mutta jos nyt satut olemaan kiva tyttöaasi ja haluat elämäsi pilata, niin täällä Puolen hehtaarin metsässä on kyllä tilaa. Ei meidän tarvitse koko aikaa yhdessä olla; minä olen kyllä tottunut olemaan yksin ja viihdyn omassa seurassani. Jos sitä nyt viihtymiseksi voi sanoa. Voit vaikka hengata minun kavereiden kanssa, kun he ovat kuitenkin hauskempia kuin minä.
Lempikappale: Rakkaus on sininen
Tunnuslause: Keep negative!
– Ihaa

Hei kaikki aktiiviset, itsestään huolta pitävät tyypit! Täällä nuorekas, lennokas tyttö, joka etsii luotettavaa syliä. Työssäni harjoitan vaihtotaloutta mutta arvostan yksityiselämässäni pysyvyyttä. Käyn yötöissä, joten olisi kiva, jos sinulla olisi suunnilleen sama vuorokausirytmi. Ei seikkailijoille!
– Hammaskeiju

Tässä olis reilu kaks sataa kiloa nallukkaa (197/253), joka tykkää halata ja hallita. Jotkut sanovat varmaan säälimättömäksi mutta tulet huomaamaan, että olen vähän niin kuin Robin Hood; otan mutta myös annan (jos tiedät mitä tarkoitan). Etsin sellaista aikuista, jolla on raha-asiat kunnossa ja välit valtioon hyvät.
– Verokarhu

Nyt on perjantaiaamu. Sähköt palasivat yöllä ja sain kaikki laitteet ladattua. Myös tuon mokkulan, jonka sammumiseen tämän kirjeen lähettäminen hiipui. (Kerrankin kirjeen myöhästyminen ei ollut minusta kiinni!)

Kirjoita ensi kerraksi tarina siitä, mitä on tapahtunut, kun lopputulos on tämä: ”Aamulla herätessäni näen ensimmäiseksi tyynylläni olevan kahvipannun. Nousen istumaan ja toivon, että näkisin yhä unta. Lattiaa peittää puolen metrin vesikerros ja koko vaatekaappini sisältö.”

Mukavaa viikonloppua! Nauti syksyn väreistä ja raikkaasta syysilmasta.

-Annastiina

Horjuvia riimejä

”Kun vain väkisin raapustaa sanoja paperille, niin jossain vaiheessa ne sanat ottavat minut mukaansa, ja kirjoittamisesta tuleekin mukavaa.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 04.09.2020 klo.20:54

Ystäväni

Kiitos kirjeestäsi.
Meillä on nyt sitten näköjään kummallakin niin paljon töitä, että väsymys on todella tuntuvaa. Meidän välillämme tässä asiassa on vain se ero, että minun väsyttävä ylityöjaksoni on väliaikainen ja päättyy pian, kun taas sinulla se tuntuu jatkuvan vuodesta toiseen.  

Minulla on ollut parhaimmillaan 16-tuntisia työpäiviä, kun aamu-, päivä- ja ilta- tai yövuorot ovat osuneet saman vuorokauden puolelle. Onneksi niitä sattumia ei kuitenkaan ole joka päivä.

Tänään sain jopa nukuttua parin tunnin päiväunet vaikka päikkärit ovat minulle hankalia. Alan kaiketi olla niin väsynyt, että uni tulee vaikka väkisin. Nukuin ensin tunnin ja heräsin ajattelemaan, että en varmasti enää saa unta. Sitten heräsin taas tunnin päästä.

Kimalaiset aamu-unilla. Samaistun.

Kirjeeni on nyt vuorokauden myöhässä juuri väsymyksen takia. Tänään välttelin jälleen kirjoittamista viimeiseen saakka, koska en saanut taaskaan kiinni antamastasi tehtävästä, aikuisten sadusta. Mutta niin se vaan on, olen huomannut, että kun vain väkisin raapustaa sanoja paperille, niin jossain vaiheessa ne sanat ottavat minut mukaansa, ja kirjoittamisesta tuleekin mukavaa.

Otin tehtävänantosi mukaisesti päähenkilölleni luonteenpiirteitä kirjasta, jota olen (huonolla menestyksellä) lukenut yövuorojen aikana, tarkistuskierrosten väleissä. Kirja on Pirkko Saision Kadonnut aurinko. Sattumanvaraisesti tökkimällä sain seuraavat adjektiivit: harvahapsuinen, kaunis, kunniakas, kestävä, innokas, hidas ja sinertävä.

Eilen yritin hahmotella tarinaa innokkaasta mutta valitettavan hitaasta sankarista, joka aina myöhästyy pelastustehtävistään. Ei lähtenyt lentoon.

Tänään sitten, Ylen Prinsessat-dokumentin innoittamana (- kyllä, ehdin aamulla katsoa telkkaria Areenasta -) koetin aloittaa satua prinsessasta, jolla on sinertävä mieli mutta siitä uhkasi tulla liian masentava. Sinähän halusit jotain keveämpää tällä kertaa.

Lopulta paperille kirjoitetuista sanoista muodostui ajatus sinertäväsieluisesta runoilijasta. Tuli jälleen runo, ja ehkä vähän höpsö ja horjuvariiminen. Ole hyvä.

Olipa kerran runoilija
– mutta runoja ei ollut.
Hän ei keksinyt oikeita aiheita
– oli runosuoni kuollut.

Hänellä oli kyllä paljon sanottavaa
ja sielunsa oli sinertävä
mutta inspiraation sattui kadottamaan;
luomisen tuska oli hirvittävä!

Hän valvoi öisin ja lopulta
keksi mikä vois auttaa:
Etsi kauan sopivaa nummea,
missä hevosia laukkaa.

Hän kesytti valkoisen hevosen
– käytti sokeria ja leipää.
Siiviksi lakanan taitteli
ja kas: Runoratsulla ratsasti!

Liian isoa palaa eivät haukanneet
– eivät korkealle laukanneet.
Vauhti oli kaataa heidät kumoon
mutta toi aiheita uuteen runoon!

Olipa kerran runoilija
– hän kirjoitti uutta kirjaa.
Välillä piti taukoa
ja silitti Runoratsun harjaa.  


Kysyit mielikuvitusystävistä. Minulla ei sellaista varsinaisesti koskaan ole ollut. Olen kyllä aina leikkinyt mielikuvitukseni avulla, ja luonut erilaisia paikkoja ja tilanteita ja ihmisiä mutta mitään pysyvää hahmoa en muista leikeissäni viipyneen. Kuvittelin itseni eri ihmiseksi ja hahmoni vaihtuivat kausittain. Muistan esimerkiksi sellaisen kauden, jossa minä olin leikeissäni aina punatukkainen ja pisamanaamainen hevostyttö. Joskus taas sairastuminen oli jostain syystä in. Leikkiminä saattoi kesken ratsastuksen alkaa voida huonosti ja hänen otsalleen nousi kylmä hiki. Se oli hienoa. 😀

Luin paljon lapsena, joten sieltähän nuo ihanteet ovat varmasti tulleet. Kylmä hiki ja punainen tukka sekä muut hittijutut, jotka ilmestyivät leikkeihin.

Onko sinulla ollut kuviteltuja ystäviä lapsena?

Mielikuvitusystävä on kyllä kiehtova aihe kirjoittamiseen. Itsekin vähän inspiroiduin ajatuksesta. Ehkä sinulla on jo jotain valmiita ajatuksia aiheen ympäriltä..?

Onneksi puutarha tulee toimeen ja jopa kukoistaa, vaikka en ole ehtinyt siellä pitkään aikaan juuri mitään tehdäkään.

Annan sinulle kuitenkin tehtäväksi jotain muuta, kuin edellä mainitun. Kirjoita mielikuvitusleikki siitä, millaista olisi, jos sinulla olisi rahaa niin paljon, ettet pystyisi sitä kaikkea tuhlaamaan vaikka yrittäisit. Mitä tekisit? Millainen sinun päiväsi olisi? Saat toki hypätä myös jonkun toisen kenkiin, jos haluat.

Kivaa viikkoa! Toivottavasti et ole enää niin väsynyt, kuin viime kirjettä kirjoittaessasi.

-Annastiina

Ihmiselle kiitos

”Tämä on julkinen kiitos kaikille heille, jotka ovat antaneet sirpaleita omasta elämästään osaksi minun elämääni.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 01.09.2020 klo. 00:27

Rakas ystävä,

Minä en nyt saanut näitä ajatuksia ladattua mihinkään tarinalliseen tai edes laulun muotoon, vaikka pyörittelin kaikenlaisia ideoita. Kirjoitan nyt siis vaan tähän auki sen ajatuksen, jonka ympärillä kiertelin tässä monta tuntia. Väsymyksellä ehkä oli osansa siihen, että kierrokset olivat liian kaarevia osuakseen kohteeseensa.

Mä olen vuosikausia jutellut anonyymien ihmisten kanssa internetissä. Varmaan satojen eri ihmisten kanssa kaikkiaan. Osa niistä on kertonut totuuden itsestään, osa on varmasti valehdellut, osa on näytellyt jotain ihan muuta, kuin mitä ovat oikeasti. En mäkään aina niille rehellinen ollut, tuli puhuttua roolissa, mutta ehkä sieltä roolin takaa oli helpompi kertoa totuuksia, jotka olisivat muuten olleet liian pelottavia kertoa. Eikä mua koskaan haitannut, vaikka tiesinkin, että kaikki ei ole totta, mitä toinen kertoo. Eihän sillä mitään väliä ollut, koska kyse oli vain siitä hetkestä ja hetkestä muodostuvasta tarinasta. Oon jutellut ihmisten kanssa, jotka on olleet kiusattuja, epävarmoja itsestään, super-itsevarmoja, vahvoja, heikkoja, häiriintyneitä, avoimia, seksuaalisia, ujoja, nuoria, vanhoja, yksinäisiä, onnellisia, itsemurhan partaalla ja kaikkea näiden väliltä. Tämä on julkinen kiitos kaikille heille, jotka ovat antaneet sirpaleita omasta elämästään osaksi minun elämääni. En tiedä keitä te olette, ettekä te tiedä kuka minä olen, mutta olen saanut teiltä paljon tärkeitä oppeja elämääni, rohkeutta silloin kun sitä on muuten puuttunut, näkökulmia ja perspektiiviä elämään. Teidän kanssanne olen oppinut ihmisyydestä, mutta ennen kaikkea ymmärtänyt asioita itsestäni. Kuuntelin ja yritin ymmärtää teitä, mutta tärkeintä oli, että teidän kauttanne peilasin omaa itseäni suhteessa tähän suureen maailmaan. Kiitos.

Noh, sainpahan jotakuinkin ajatukseni oksennettua tähän.

Minua on tässä jo pidemmän aikaa kiinnostanut kirjoittaa mielikuvituskavereista. Onko sinulla ollut mielikuvituskavereita?

Olenkohan kysynyt tätä jo joskus aiemminkin? Olen sen verran poikki, etten muista. Kello on aika paljon ja takana on useampi huonosti nukuttu yö. Mutta eiköhän se tästä taas.

Pimeys tulee

Aika jykevästi muuten kolisi tuo sinun edellisen kirjeesi runo. Ihminen on jännä otus. Huih.

Kirjoitapa seuraavaksi jotain ihan pöljää ja höpsöä. Vaikka joku aikuisten satu. Inspiraatioksi voit kehittää sadun sankarihahmon etsimällä lähelläsi olevasta kirjasta adjektiiveja, joista muodostuu kuvaus tuosta henkilöstä. Saat ihan vapaat kädet.


– Jussi

Syksy tulee, kynttilät ja Hercule Poirot -elokuvat tulee. Keski-ikä tulee. Vai eläkeikä?

Tämä tarina ei ole tosi

”Minä en halua pelätä ylimääräisesti; pelkään jo niin monta asiaa tässä elämässä ja maailmassa.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 14.08.2020 klo. 11:20

Ystäväni,

Kiitos kirjeestäsi ja mahdollisuudesta kurkistaa sekä pikku-Jussin että aikuisen Jussin pelkoihin.

Minun kirjoittamiseni ei ole edennyt niin hyvin, kuin aluksi halusin uskoa. Vahtivuoroni ovat olleet illalla, ja olen ollut suurimmaksi osaksi ulkona. Hyttysten seassa kirjoittaminen ei oikein innosta.

Kuitenkin eilen, kun vietin viimeisen vahtitunnin sisätiloissa, kirjoitin rungon seuraavalle tarinalle. Valitsin sinulle antamistani aiheista ”Milloin olin viimeksi onnellinen?”. Yllättäen en kirjoittanutkaan omasta näkökulmastani vaan lähdin fiktion tielle.

Dystopia on sellaista maaperää, jolle en mielelläni astu esimerkiksi elokuvaa valitessani. Dystopiset kertomukset ovat pelottavia ja yleensä näyttävät myös jotain sellaista kauheaa, joka on jo nykyäänkin nähtävissä ja se tekee niistä vielä pelottavampia. Minä en halua pelätä ylimääräisesti; pelkään jo niin monta asiaa tässä elämässä ja maailmassa.

Oli kuitenkin mielenkiintoista kirjoittaa pieni dystopinen tarina. Hieman minua jopa harmittaa, etten ehtinyt keskittyä tähän pidempään. Olisin halunnut vielä tarkentaa asioiden tilaa. Ehkä joskus jatkan tästä…

Muistan sen ajan, kun voin mennä tapaamaan ystäviäni ilman hengityssuojaa ja kokovartalodesinfiointia. Muistan, että halasimme, suukotimme toisiamme poskille ja nauroimme toistemme suihin pelkäämättä mitään. Sitten asetettiin rajoituksia ja sen jälkeen jälleen uusia, tiukempia rajoituksia. Nyt ovet on suljettu valtion sinetein, ja vain nopeasti vähenevä joukko lääkäreitä ja lähettejä pääsee tuntemaan asfaltin onton kopinan suojapukujen peittämien jalkojensa alla kiirehtiessään tarkoin aikataulutettuihin toimiinsa. Viruksia on jo niin monta, ettei viimeisiä ole edes ehditty nimetä. En ole vielä sairastunut mutta tiedän, että jos nyt saan tartunnan, se on voimakkaampi kuin mikään, mistä olen kuullut.

Tiedän, että en enää koskaan tule halaamaan ketään.

Luulisi, ettei näinä aikoina voisi olla onnellinen. Silti, kun eilen näin ulkopuolelta hakattujen lautojen raidoittamasta ikkunastani hylätyn lähikaupan pihalla lentävän neitoperhosen, katsoin sen laskeutuvan asfalttiaukean keskeltä itsensä eloon tunkeneiden voikukkien päälle ja imevän itseensä makeaa elinvoimaa, minä tunsin vahvan onnellisuuden tunteen. Vaikka minä en pääsekään ulos, on siellä kuitenkin elämän siemen, ja toivo lentää värikkäin siivin keitaalta kaukana kutsuvalle toiselle keitaalle.

Toivon, että saisin viruksista sellaisen, joka ei oksennuta sisälmyksiä ulos, eikä hajota silmien kalvoja. Haluan viimeiseen hetkeen saakka nähdä neitoperhosen ja muistaa, miltä onni tuntuu.


Tämän työrupeaman takia elämä on ollut kovin kiireistä viimeisen parin viikon aikana. Ja jottei ylimääräisiä luppohetkiä pääsisi syntymään, lupauduin pitämään kylämme käsityömyymälän kahvilaa lauantaina. Se tarkoittaa muun muassa hillitöntä leipomista  n – y – t  nyt eli ihan kohta. Lisäksi ennen iltavuoroa pitäisi viimeinkin siivota mustikat, jotka keräsin jo toissapäivänä…
Siksipä lopetan nyt täältä tähän.

Haluaisin sinun kirjoittavan seuraavan kirjeesi oheen tarinan, joka liittyy jotenkin eläimiin.

Kaunista alkusyksyä (tai loppukesää, kuten jotkut sanovat)!

-Annastiina

Siedätyshoitoa

”Vaikuttaa siltä, että aikuisena pelkään enemmän, kuin lapsena pelkäsin.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 10.08.2020 klo.23:11

Rakas ystävä,

Kiitos kirjeestä ja mielenkiintoisesta tehtävästä.

Pääsin selailemaan vähän vanhaa kirjeenvaihtoamme ja täytyy tunnustaa, että se tuntui hassulla tavalla vähän vistolta. Samalla tavalla kuin minusta tuntuu niin mahdottomalta ajatukselta lukea omia vanhoja päiväkirjojani että olen jättänyt ne jopa kirjoittamatta.

Mutta toisaalta, menneen kirjeenvaihtomme selaileminen avasi kyllä ikkunan viime talveen; ajatuksiin ja tunteisiin ja tunnelmiin, joita olin jo unohtanut. Jännällä tavalla pystyin omista kirjeistäni muistamaan myös niitä mielentiloja, joissa olen niitä kirjoittanut.

Päätin jatkaa tätä siedätyshoitoa myös tehtävän muodossa. Sinähän annoit minulle tehtäväksi valita jonkun aiemmin minun sinulle määrittämistä tehtävistä ja päädyin valitsemaan sen, joka pakottaa minut tutkailemaan omia nuoruuden ja lapsuuden kirjoituksiani.

Sivumennen sanoen täytyy todeta, että tuli ihan sellainen fiilis, että olen antanut sulle ihan pöljiä tehtäviä matkan varrella. Mutta ilmeisesti sinä et ihan täysin ole niihin tuskastunut kuitenkaan. Noh, joka tapauksessa, valitsemani tehtävänanto kuului sanatarkasti näin:

”Pyydän sinua kaivelemaan tällä kertaa arkistojen aarteita eli etsimään jonkin lapsena tai koululaisena kirjoittamasi tekstin. Kirjoita se mielellään ensin ihan sellaisenaan ylös. Tee sille sitten jotain. Saat itse valita lähdetkö jotenkin muokkaamaan tekstiä, kirjoitatko sille jonkin tekstiparin tai lähetätkö vaikka kirjeen silloiselle itsellesi.”

Ja tässä tulee itse teokseni. Alkuperäinen teksti on poimittu alakoulun kirjoitusvihkostani ja siinä 2. luokalla oleva Jussi on kirjoittanut peloistaan.

1995
1. Minä pelkään korkeita paikkoja.
2. Minä en uskalla mennä kummitusjunaan.
3. Minua pelottaa, jos säikähdän.
4. Minä pelkäsin pienenä pimeää.
5. Äiti pelkää korkeita paikkoja.


2020
1. Minä pelkään korkeita paikkoja.
2. Minä pelkään, ettei millään olekaan merkitystä.
3. Minä pelkään sairastuvani.
4. Minä pelkään menettäväni lapseni.
5. Minä pelkään ihmisiä.
6. Minua pelottaa, jos säikähdän.
7. Minä pelkään puhua tunteistani.
8. Minä pelkään välillä pimeää.
9. Äiti pelkää korkeita paikkoja.
10. Minä uskallan mennä kummitusjunaan.

Vaikuttaa siltä, että aikuisena pelkään enemmän, kuin lapsena pelkäsin. Tai sitten olen oppinut sanoittamaan pelkojani paremmin, sillä kyllä minä monia näistä asioista pelkäsin jo lapsena.

Kouluajoista tulee vahvasti mieleen se pelottava tunne, kun kävelee kouluun ja joutuu kohtaamaan siellä odottavat ihmiset. Eikä kyse ollut siitä, että minua olisi kiusattu. Ihmiset ja heidän luokseen meneminen vain pelotti. Mutta pelko helpotti aina, kun pääsi perille ja niiden ihan tuttujen ihmisten seuraan.
Pelot ne kyllä on jänniä.

Heitän sinulle vastapallona saman tehtävän takaisin. Tutkaile mennyttä kirjeenvaihtoamme ja etsi sieltä joku itse määrittämäsi tehtävä ja toteuta siitä joku versio.

Mitenkäs siellä on muuten yövahtina pysytty virkeänä? Onko tekstiä syntynyt?

– Jussi

Loma

”Jatketaan kirjeenvaihtoa sitten taas elokuussa.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 17.07.2020 klo. 10:13

Ystäväni,

Nyt sinä istut pöydän toisessa päässä
olet ihan oikeasti siinä
ja me puhutaan yöhön
siitä miten pelko ohjaa vääriin suuntiin
ja mikä on normaali
ja tästä oudosta maasta ja ihmisistä
taivaasta ja enkeleistä
jotka räpy räpy
vaikka pitäisi jo nukkua

mutta vyyhti purkautuu
ja asioita on paljon
on paljon kiinniotettavaa
tässä me peilaamme itseämme
toisiamme ja maailmaa

ja heinäkuun yö pimenee


Tuntuu hassulta kirjoittaa kirjettä sinulle, kun istut pöydän toisella puolella. Mutta kätevää, että voimme keskustella siitä, voiko kirjoittaa pelkästään ”istut vastapäätä” vai tarvitseeko se kaverikseen ”minua”. Kiersin ongelman kuitenkin kirjoittamalla ”istut pöydän toisella puolella”…

Kesä on kauneimmillaan ja tupaantuliaiset on huomenna. On paljon kauneutta ja paljon tehtävää, ja kiireen tuntu on välillä käsin kosketeltava.

Kuule. Ehdotan, että pitäisimme pienen kesälomatauon tässä kirjeenvaihdossa. Jos pitäisimme heinäkuun lomaa kirjoittamisesta. Tai ei tietenkään kokonaan tarvitse olla kirjoittamatta, ja toivonkin, että ainakin itse saisin kirjoitettua jotain ihan oma-aloitteisesti, ilman tehtävänantojasi. Jatketaan kirjeenvaihtoa sitten taas elokuussa.  

Tässä vielä antamasi tehtävän toteutus: kauniita sanoja:

Kauniita sanoja on vaikka
vapaus
kiitos ja kauneus
ja alavalla maalla hallanvaara
mutta kaunein sana on se joka sanotaan
suoraan


Annan sinulle vielä tehtävän elokuun kirjettäsi varten! Tämä on perinteinen kouluunpalaamistehtävä: kirjoita kesälomastasi.

Nauti lomasta, rentoudu ja ole onnellinen! (Mutta älä vielä, sillä nyt lähdetään tuparienvalmistelutöihin!!! *ruoskan napsahdus*)

-Annastiina

Leppoisaa lomaa!

Ennen lomaa

”Asiat eivät paljon pääse ahdistamaan, kun katseensa voi aina kääntää aurinkoon.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 29.06.2020 klo. 21:34

Rakas ystävä,


No nytpäs jopas, että sitä on oikein maailmalle lähdetty! Se on oikein! Kyllä sitä on hyvä välillä kotoa poistuakin ja aionpa minäkin uskaltautua tässä kesäloman koittaessa ottaa muutaman askelen Rovaniemen rajojen ulkopuolelle. Ja kyllähän sitä tämän kulkurin taival suuntaa sitten myös sinne Savonmaan sydämeen.

Kirjeenvaihto on ollut mukavaa, mutta kyllä se vaan on pitkästä aikaa mukava nähdäkin sinua ihan kasvotusten. Pääsee puhumaan asioista ja parantamaan maailmaa ihan pitkän kaavan mukaan ja juomaan litratolkulla teetä. Mikä sen parempaa.

Eikö oo hieno? Kyllä täälläkin osataan kasveja kasvattaa…

Kiitos muuten huippuhyvistä runoista! En ollut tätä kollaasirunohaastetta bongannut aiemmin, mutta kieltämättä oli hauskoja ja pohdintoja herättäviäkin tuotoksia syntynyt muillakin kollaaseihinsa. Ja niin katosi kirjoittaja etsijänsielunsa aamuun.

Tällä erää olen kuitenkin kadottanut etsijänsieluni ylitöihin, joita puskin vielä näin iltamyöhään saakka työpaikan konttorilla. Kesäloma kun lähenee, niin pitää taas saada maailma valmiiksi ennen sitä. Mutta kyllä tämä tästä vielä vapaa-ajaksi muuttuu ja onneksi näistä iltahommista on nyttemmin tullut enemmän poikkeus kuin sääntö. Joskus on ollut toisinkin.

Alkukesä on kyllä piirtänyt kiinnostavia tulevaisuuskuvia mielenkiintoisista työhommista eteeni. Kerron niistä tarkemmin sitten, kun tulevat ajankohtaisemmiksi, mutta näillä näkymin sitä pääsee ainakin puhumaan empatiasta ja kuuntelemisesta ja ehkä vähän improvisaatiostakin ihmisille. Kaikki kolme ovat mieliaiheitani.

Kesä ja aurinko tuovat kyllä myös voimaa ja virtaa. Asiat eivät paljon pääse ahdistamaan, kun katseensa voi aina kääntää aurinkoon. Hyvin pienistäkin asioista saa iloa irti, kuten jäävedestä takapihalla tai jopa siivoushetkistä.

Jos osaat pelata tätä, niin kaipaan vinkkejä pelitaktiikoihin.

Paljon on tullut pelattua myös shakkia, tammea ja myllyä ja siksipä tehtäväsi peliohjeiden kirjoittamisesta tuntui varsin kutkuttavalta. Tässä on lopputulos:

YKSINKERTAINEN PELI

1. Kaksi pelaajaa asettaa kumpikin yhden pelinappulan pelilaudalle siten, että pelinappula peittää sille varatun paikan kokonaisuudessaan.
2. Arvotaan pelin aloittaja.
3. Pelaajat käyvät keskustelun arvomaailmastaan ja siitä miten hyvin ne kohtaavat toisensa. Tavoitteena on löytää yhteisymmärrys, jota noudattamalla molemmat pelinappulat voivat pysyä pelilaudalla ja elää sulassa sovussa keskenään.
4. Pelissä on vain voittajia. Muuten peliä on pelattu väärin.
5. Peli päättyy, kun molemmat pelaajat ovat piirun verran onnellisempia.

Ole hyvä. Siinä oli niin yksinkertainen peli, että se oli jopa antipeli. Poikani olisi varmasti keksinyt paljon eeppisemmät säännöt ja niihin olisi sisältynyt huikeita ninja-taisteluita ja zombieita ja robotteja, mutta minulta sait nyt tällaisen yksinkertaisen mutta toivoakseni elämänmakuisen pelin, johon voit haastaa kenet tahansa mukaan.

Tehtäväksi annan sinulle kirjoittaa huijauksen. Eli kirjoita kolme lyhyttä tarinaa, joista kaksi on totta tai ainakin todenperäisiä ja yksi silkkaa huijausta. Minä yritän sitten arvata mikä ei ole totta.

Hauskaa kesäviikkoa! Jään odottamaan kirjettäsi.


– Jussi

Kiireestä kantapäähän

”Ajatus siitä, ettei tekeleiden tarvitse olla täydellisiä – eivätkä ne sitä voi ollakaan – helpottaa aikaansaamista kovasti.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 12.06.2020 klo. 15:23

Ystäväni,

Kiitos (lyhyestä) kirjeestäsi. Minä aivan innostuin laulustasi ja ehdottomasti tahdon lukea lisää runoilujasi, niin upeita riimejä siinä oli! Minä ja kielioppikorvani lähetimme sinulle pari pientä ehdotusta runon muokkaukseen mutta voit yhtä hyvin halutessasi pyyhkiä niillä pöytää tai muuta kodin irtaimistoa.

Kiire on kyllä kamala asia. Estää ihmisiä mm. kirjoittamasta kirjeitä! Ja vakavasti puhuen kiireellä on paljon negatiivisia vaikutuksia ihmiseen. Itse yritän välttää sitä viimeiseen asti. Vaikka on paljon asioita tehtävänä, pyrin saamaan itseeni sellaisen rauhan, etten stressaannu tekemättömistä töistä. Saapa nähdä, kuinka se pidemmän päälle onnistuu. Toki toisaalta kiireellä tehty projekti tuo sellaista tekemisen tuntua, että sitä tuntee elävänsä. Joskus se siis on hyväkin asia.

Tiesitkö muuten, että sana ”kiire” on ennen tarkoittanut päälakea? Ehkä kiireen ja hopun keskellä pitäisikin sanoa, että ”minulla on päälaki”. Se saattaisi asettaa asian toisenlaiseen valoon…

Ei minullakaan näköjään ole juuri mitään järkevää sanottavaa… Ajatukset ovat edelleen ulkona. Oman pihan työt kutsuvat taas. Ja onpa tähän kesään siunaantunut muutama muidenkin puutarhoissa toteutettava työ.

(Kerron tähän sulkuihin, että käytin sanaa ”siunaantua” tuossa äsken vain sisäpiirivitsin takia, joka minun täytyy nyt tässä avata. Tai ei täydy mutta haluan, koska se on mielestäni hauska.
Käydessäni äitini luona toissapäivänä luin hyönteiskirjaa yrittäessäni tunnistaa näkemäni koppakuoriaisen. Kyseisen kirjan suomentaja oli suorittanut työnsä jokseenkin lennokkaasti. Nauroimme äidin kanssa makeasti, kun luin ääneen, että täplätupsukkaan toukalle on ”siunaantunut” selkäpuolelle monta tupsua ja, että joku koppakuoriainen ”harrastaa” suurempia eläimiä kuin sukulaisensa.)

Hieman vielä keskeneräinen kukkapenkki

Tämän verran vielä kuitenkin kirjoitan, kun tämä ajatus tuli vahvana mieleen: Olen huomannut, että tämän kirjeenvaihdon myötä luottamus omaan tekemiseeni on kasvanut kohisten, ja kun kirjoittaminen nyt(kin) venähti seuraavan päivään, kyse oli enemmän ajanpuutteesta ja jaksamisesta kuin apua-emmä-keksi:stä. Nykyään luotan siihen, että saan aikaiseksi sekä kirjeen että tehtävän. Myös ajatus siitä, ettei tekeleiden tarvitse olla täydellisiä – eivätkä ne sitä voi ollakaan – helpottaa aikaansaamista kovasti.

Ja epätäydellisyydestä puheenollen, tässä muutama sananen seuraavasta runosta: Minua ärsyttää siinä sen saarnaava sävy. Tiedostan, että olen jo pienenä kirjoittanut samanlaisia runoja samalla kaavalla; ensin kerrotaan naiivisti, mikä on vialla ja sitten tuputetaan minun hienoa autuaaksi tekevää vastaustani. Hip hei. Näin se menee:

Kiire

Ei ehdi katsoo legoja,
ei nukkevauvan mekkoja.
Se on nykyajan piirre;
vanhemmilla on kiire.

Ei ehdi ajatella,
ei tuijotella pilviin,
ei olla onnellinen,
ei ehdi katsoo silmiin.

Keskustella kunnolla
ei ehdi, pitää mennä.
Se on nykyajan piirre,
kaikilla on kiire.

Tehokkaat uraohjukset
ja ”rennot” kotihiiret;
ovat kaikki samanlaisia
seuranansa kiire.

Jos katsot puron virtaa
ja vanhan kiven pintaa,
ehkä huomaat, ettei kiire
ole välttämätön piirre.

Voi joskus vähän hengähtää
ja toisen luokse mennä.
Voi tehdä työtä tärkeintä:
tienata sydämellä.

Toivottavasti sinun kiireesi on jo helpottanut. Ja muistat välillä tienata sydämellä. 😀

Lemmikki, yksi lempikukistani (englaniksi forget-me-not l. älä unohda minua)

Haluaisin, että kirjoitat ensi kerraksi onnitteluvärssyn 80-vuotiaalle ihmiselle. Saat tulkita tämän niin kuin haluat – ja niinhän sinä tulkitsetkin.

Hyvää viikkoa! Muista levätä!

-Annastiina