Mielen polkuja

”Minusta on tullut kylähullu.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 29.09.2020 klo. 01:43

Rakas ystävä,

Kiitos kirjeestä.
Ihan mahtava runo taas. Ei ollenkaan sitä, mitä ajattelin tehtävänantoa laatiessani mutta ihan mahtavaa Hans Christianin jalanjäljissä kulkevaa upeaa riimittelyä. Siistiä! Kuin myös tv-sarjaroolisi. Vau! Mahtavaa! Jes! Upeaa! Hyvä Annastiina! Kyllä minäkin täällä vähän hysteerisesti hyppelin. Olen onnellinen sun puolestasi ja ihanaa, että pääset tekemään tuon työn. Onhan se kivaa.


Kaivelin myös muistini sopukoita ja mietin mitkä omista kirjekaveruuden tehtävistä ovat parhaiten mieleen jääneitä. Yksi isoimpia ylpeydenaiheitani on ainakin Laulu talvehtimisesta, joka tuli luikautettua ihan säveltaiteeksi asti.

Selaillessani taas kirjeenvaihtoamme taaksepäin huomasin, että olen jossain vaiheessa jättänyt ilmeisesti tosi monta kirjoitustehtävää tekemättä. Sentään olen jotain kirjoittanut. Moniin teksteihin näytän purkaneeni tuntemuksiani ja pahaa oloani, mutta näemmä myös joitain hyviä hetkiä ja oivalluksia.

(Epä)täydellisyyttä etsimässä -kirjeessä oli Eevasta kertova hieno tarina, jota en edes muistanut. Tykkäsin myös yksittäisestä lauseparista ”Joskus tuntuu vaikealta olla ihminen. Olisi helpompaa olla vaikka joku rusakko.” Ja olihan se katsos kakkoja -haiku ihan jäätävän hieno.

Tosi vaikeaa kuvata omaa jalkaa tästä kulmasta

Tehtävistä kyllä huomaa, että tässä matkalla on tullut kahlattua vähän syvemmissäkin vesissä ja niitä tunteita on tullut purettua tähän kirjeenvaihtoon ja erilaisiin kirjoituksiin. Se on ollut kyllä hyvä ja tarpeellista. Toivottavasti se ei ole sinusta tuntunut liian raskaalta lukea ja myötäelää.

Tykkäsin kyllä omissa kirjoituksissani myös siitä, miten olen sekoitellut fiktiota ja faktaa, omia kokemuksiani ja mielikuvitustani keskenään. Erilaiset fiilikset ovat puskeneet pintaan ja olen kasannut niistä aina jotain teksinpätkiä ja hajatelmia.

Tässä tuleekin sitten seuraava sellainen. Ajatuksia työmatkan varrelta.

Palvelupolku keskellä kylää

POLKUJA

Minusta on tullut kylähullu. Ostin kesällä lenkkarit ja nyt minä jo kävelen pitkin ojanpenkkoja töihin. Tuntui vain siltä, että pehmeällä ruohikolla ja hietamaalla on mukavampi ja terveellisempi kävellä kuin kovana kengänpohjaan vastaavaa asfalttia pitkin. Vastaantulijat katsovat kuin vajaamielistä, kun mennä ketuutan pitkin piennarta, vaikka tarjolla olisi upouusi kävelybaana suoraan vieressä. Mutta kun minä haluan kulkea sitä niittymäistä nurmikaistaletta pitkin. Mietin ensin, että onkohan täällä nurmikoilla tallaaminen kielletty, mutta sitten totesin, että vitut. Jos johonkin kauniiksi laitetun nurmikon keskelle ilmestyy polku, se on vain merkki huonosta kaupunkisuunnittelusta.

Tien pitäisi aina kulkea siinä missä ihmisten kulkuväylä menee, eikä siellä mihin se norsunluutornissaan istuva idiootti on sen suunnitellut. Kaupunkikeskustaan ilmestyvä polku on suoraa asiakaspalautetta suunnittelijalle, käyttäjän tarpeen elävä ilmentymä. Ihmisillä on tarve kulkea sieltä mistä se on helpointa. Ihminen on laiska ja sen takia ihmiskunta on kehittynyt tähän pisteeseen missä me nyt olemme. Ilman meitä uusien polkujen tallaajia ja kulkemisen loputtomia optimoijia tällainen sivilisaatio ei olisi mahdollinen. Ja meitä edelläkävijöitä ja oman tien kulkijoita on monia, sillä ei esimerkiksi kirjastoaukion tasaisen nurmen keskelle synny polkua yhdessä yössä. Se vaatii valtaisan ihmisjoukon systemaattista yhteistyötä. Kollektiivista asennetta, joka saa ihmiset kulkemaan sieltä, mistä on hyvä kulkea, eikä sieltä mistä joku toinen määrää. Polku syntyy päiviä, viikkoja, kuukausia ja jopa vuosia kestävän prosessin tuloksena, ei minään satunnaisena päähänpistona. Polku on suurenmoinen luomistyö ja jättimäinen NPS-asiakastyytyväisyystutkimuksen tulos, joka on hierottu muistomerkiksi maahan. Se on osallisena olemista ja kaupunkilaisten merkittävä panos oman ympäristönsä kehittämiseen. Sellaisena sitä pitäisi vaalia ja kunnioittaa.

Viisainta mitä suunnittelija tällaisessa tilanteessa voi tehdä, on piirtää asemakaavaansa tuo polku ja antaa ihmisten nauttia siitä. Oikein viisas suunnittelija tilaisi jopa kivimiehet rakentamaan polulle reunakivetykset ja järjestäisi suuret avajaisseremoniat tälle uudelle väylälle. Tosin siinä piilee se riski, että ainakin minä alkaisin pian vierastaa liian nätiksi laitettua väylää ja pian alkaisi jo uusi polku rakentua johonkin sen viereen.

Tänään vanhempi rouva pysäytti minut työmatkallani. Tätä normimummoa otti ilmeisesti pannuun, kun minä en istunutkaan hänen maailmankuvaansa, vaan raahasin itseni siveellisten rajojen ulkopuolelle ja asetuin poikkiteloin valtavirran mielipiteen kanssa. Käyskentelin parin pikku istutuksen välistä, mutta varoin kyllä tarkkaan astumasta kenenkään vaivalla istuttamien kasvillisuuksien päälle. Ehkä minä myös näytin hänen mielestään vähän hampuusilta, nyt kun minulle on kasvanut parta ja pukeudun kuin köyhän miehen nuuskamuikkunen tai kaivoskoneisiin itsensä viikonlopuksi kahlitseva ituhippi. Lukuunottamatta uusia lenkkareitani.

Mitä ihmeen mörkö minusta on tullut? No se mummo ainakin säikähti, kun murahdin sille kuin vesikauhuinen bernhandilainen ja käskin painua helvettiin muita määräilemästä. Tai olisin halunnut sanoa, mutta en sanonut. Olen sen verran kohtelias kuitenkin vanhempaa väkeä kohtaan. Eikä minua se normimummo ärsyttänyt, vaan oma ahdistuneisuuteni ja aikaisemmin aamulla päiväkodistani saamani paperit. Taas on miljoona lippulappua täytettäväksi ja varhaiskasvatuksen kysymyspatteristo vastattavaksi. Minä olen tunnelukossa oleva alisuoriutuja. Ei minulta voi odottaa liikoja. Tai siis ei minulta voi odottaa edes perusjuttujen hoitamista.

Pomppaan riemukkaasti maahan jätetyn koiranpaskan yli. Eikös nämä pitäisi nykyään kerätä johonkin pusseihin ja viedä pois kunnon kansalaisten ja hampuusien jaloista pyörimästä ja hienojen rouvien nenistä haisemasta. Saattaahan sen jonkinlaista vastarintaa ja anarkismia olla tämäkin. Fuck the Police! Sama keski-ikäinen hurjapää jättänee polkupyörän takavalon asentamatta, ajelee autollaan pari ylimääräistä kierrosta kaupunkikeskustassa vaikkei saisi ja jättää palauttamatta astiat buffet-ravintolan palautuspisteeseen. Ihan vain, koska voi ja koska haluaa kokea elävänsä edes joskus.

Nyt seison konttorin ovella. Olen unohtanut avaimet kotiin ja on pakko soittaa konttorin ovikelloa. Joku työkavereista joutuu nousemaan tuolistaan ja raahautumaan avaamaan oven minulle. Vaivaannuttava hetki, joka ei selittelemällä parane. Naamioidun taas tavalliseksi toimistotyöntekijäksi ja alan käyttäytyä. Tästä se urapolku lähtee taas nousuun.

Anarkiaaaaaa!

Sinä saat seuraavaksi kirjoittaa siitä kuka olisit, jos et olisi sinä. Nyt saa ihan vapaasti tulkita taas tehtävänantoa.

– Jussi

Kirjoitan itselleni, vaikka kirjoitan sinulle

”Olen uskaltanut kirjoittaa näihin kirjeisiin julki, muistiin ja talteen itselleni aika poikkeuksellisen henkilökohtaisia ajatuksia ja tunteita.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 19.05.2020 klo. 21:35

Olo oli hetkellisesti yhtä seesteinen kuin tämä kuva

Rakas ystävä,

Anteeksi, että kirjeeni tulee näin myöhään. Ei edes myöhäiseen kellonaikaan vaan myöhässä tavallaan yli vuorokauden. Eilen oli paha päivä ja unohdin, nukahdin ennenaikaisesti. Tänään oli kiirettä mutta tässä tulee nyt kirjettä. Tänään on parempi päivä.

Kiitos kirjeestäsi. Ihastuin ja herkistyin, kun olit herkistynyt ja ottanut kosketusta menneisyyteesi ja johonkin kipeäänkin. Siihen kipeään on pakko ottaa osumaa, ei tässä muuten pysty etenemään ihmisenä. Kyllä se kipeä sieltä jossain vaiheessa kumminkin pulpahtaa pintaan ja parempi se on, kun sen sieltä itse kaivaa esiin. Pala kerrallaan, hitaasti ja rauhallisesti.

Mahtavaa, jos pääset kaivelemaan menneisyyttä myös ystäväsi kanssa. Sieltä löytyy myös varmasti paljon jotain ihanaa, pehmeää, ystävällistä, rakkaudentäyteistä ja upeaa. Unohdettuja seikkailuja, tärkeitä iloisia hetkiä. Elämähän on kokonaisuus ja on hyvä muistaa elämästään sekä hyvää että joskus sitä ei niin hyvää. Siitä kokonaisuudesta meidät on kuitenkin rakennettu ja sitä kokonaisuutta ymmärtämällä voimme ymmärtää myös itseämme. Ja itsensä ymmärtäminenhän se kaikkein vaikeinta onkin. Sen nyt olen ainakin oppinut.

Minä pyrin tämänhetkisessä elämänvaiheessani syväsukeltamaan itseeni oikein urakalla. Olen pohtinut paljon itseäni, identiteettiäni, minuuttani ja maailmankuvaani. Olen saanut siihen myös apua. Ammattilaisiltakin.

Olen tajunnut tehneeni paljon pahaa itselleni matkan varrella mutta toisaalta myös alkanut ymmärtää kaiken sen kautta sitä, miksi minä olen juuri nyt tällainen. Ja se helpottaa. Myös tämä kirjoittaminen on iso osa sitä tutkimusmatkaa. Kuten sinäkin kirjoitit, kirjoittaminen on hyvä tapa purkaa ajatuksia, päästää niitä ajatusten syvässä virrassa upputukkina ajelehtivia ajatuspuita pintaan.

Kiitos siis, kun saan kirjoittaa sinulle ja autat minua vielä ajelehtimaan ihan uudenlaisille vesille kirjoitustehtävien puitteissa. Toivottavasti saat haparoivista ajatuksistani jotain vertaistukea omaan ajatteluusi, prosesseihisi ja ehkä jopa pieniä ilonkipinöitä elämääsi – mutta kyllä näistä kirjeistä on silti aina suurin hyöty minulle itselleni. On mukava kirjoittaa ihmiselle, joka ottaa minun ajatukseni vastaan, peilaa ja vähän kommentoi niitä muttei koskaan tuomitse tai torju mitään niistä. Siitä johtuen olen uskaltanut kirjoittaa näihin kirjeisiin julki, muistiin ja talteen itselleni aika poikkeuksellisen henkilökohtaisia ajatuksia ja tunteita. Olen kirjoittanut paljon sellaista, mitä en aiemmin olisi kuunaan halunnut peloissani kirjoittaa ylös mihinkään. Kiitos siitä.

Kiitos myös antamastasi kirjoitustehtävästä. Näinhän se tehtävänanto tarkalleen kuului:

”Tällä kertaa haluaisin, että pysähdyt. Laita kello hälyttämään 15 minuutin päästä ja sulje silmäsi. (Älä makaa, ettet nukahda! :D) Keskity vain ja ainoastaan ympäriltäsi kuuluviin ääniin. Kun vartin päästä säpsähdät kellonsoittoon, ala kirjoittaa. Jään jännittyneenä odottamaan, mitä mielesi jälleen tuottaa luettavakseni…

Saatoit ehkä ajatella, että johdattelet minut jonnekin seesteisyyden ja rauhan rajamaille. Tarjoat minulle mahdollisuuden pysähtyä mutta tässä nyt kävi hieman toisin. Luepa siitä.

Seesteiset seitsemän ja puoli minuuttia

15 minuuttia, hiljaa, ympäristön ääniä kuunnellen ja sohvalla pötkötellen. Mahdotonta!!! Luovutan seitsemän ja puolen minuutin kohdalla, koska pää oli räjähtää. Ajatuksia vilisee tuhatta ja sataa edestakaisin, syke nousee korkealle ja tulee vähän sellainen ahdistuskohtaus -fiilis. Paha olo. Ihan ensimmäisenä ajattelen täällä toimistossa kuuluvaa huminaa. Se on joku tuuletin, joka jäähdyttää jotain prosessoria. Ja ilmastointi. Sitten ajattelen, että haluaisin avata ikkunan, mutta onkohan se sallittua? Haluaisin kuulla lintujen laulua. Lintujen laulun kuunteleminen mökillä riippumatossa köllötellen on ehkä parasta mitä tiedän. Aurinko lämmittää mukavasti varpaita ja polvia, mutta kasvot ovat puiden varjossa. Hyvä kirja kainalossa, luettavana tai lukemattomana. Ei paineita, ei murheita, ei mitään turhaa tekemistä. Vain olemista ja möllöttelyä, impivaaran ihmettelyä. Mutta ei hitto, täällä minä makaan kivan avokonttorin nurkassa miettimässä maailman menoa, jääkaappiin homehtuvia ananaspaloja, eräpäivänsä ylittänyttä tarjous-lohifilettä, maailman lapsia, koronavirusta, työttömyyttä, taidetta, pölyn laskeutumista ilmastointiputkien päälle ja kirjahyllyn reunalle. Pitäisikö minun nousta jo ylös? Saako tämän lopettaa kesken, jos ahdistaa liikaa? Rintaa painaa ja syke tuntuu kurkussa. Enkö minä pysty tämän enempää keskittymään? Onko pää hajalla, jos en kestä omia ajatuksiani? Onko minulla ajatuksia vai vain jotain päämäärätöntä testikuvaa ja kuuloalueen yläpuolella olevaa vinkunaa nuppi täynnä? Suhiseeko täällä joku muukin kuin ilmastointi? Nyt minä nousen, enkä välitä siitä kellosta. Seitsemän ja puoli minuuttia on kulunut. Loput seitsemän ja puoli minuuttia käytän kirjoittamiseen. Voi vittu tätä elämää.

Toisaalta kyllä onnistuit viemään minut myös sinne seesteisyyteen. Nyt kun olen kirjoittanut tuon kaiken pois, oloni on erinomaisen seesteinen. Oksensin kaikki ne ajatukset tuohon ja nyt kirjoitan tätä kirjettä sinulle, kuin buddhalainen mietelauseitaan. Tuntuu vähän siltä, kuin tuo kaikki olisi nyt hetkellisesti poissa minusta. Täytyy toistaa tämä harjoitus useamminkin. Ehkä vielä sitä kautta opin olemaan itseni kanssa ihan hiljaa, ympäristön ääniä kuunnellen ja päähän leijailee vain yksi tai kaksi ajatusta kerrallaan.

Minä haastan sinut nyt vastavuoroisesti menemään epämukavuus-/elämysalueelle. Tämä on hieman monimutkaista, mutta yritä ymmärtää minua.

Tehtävä: Kirjoita 4-5 suhteellisen isoa ja henkilökohtaista kysymystä paperille. Esimerkiksi jotain sen tapaista kuin ”Mikä on ollut isoin muutos elämässäsi?” tai ”Mikä on rakkain muistosi?” tai ”Mikä on satuttanut sinua eniten elämässä?” tai jotain ihan muuta, mikä tuntuu sinusta hyvältä mutta toisaalta raapaisee sopivasti syvältä. Vastaa asettamiisi kysymyksiin ensin itse hyvin lyhyesti. Soita sitten jollekin tuntemallesi ja mielellään melko läheiselle ihmiselle, jolle uskallat esittää nuo kysymykset. Älä kerro minulle kuka ihminen on tai mitä kysymyksiä esitit hänelle, mutta pyydä häneltä lupa kirjoittaa pieni tarina perustuen hänen vastauksiinsa, sinun vastauksiisi ja puhelun aikana käymäänne keskusteluun.

Jään odottamaan kirjettäsi.

– Jussi