Onnea ja oivalluksia

”Näin kerään pieniä ymmärryksen palasia, jotka pikku hiljaa muokkaavat tapaani kirjoittaa ja antavat itsetuntemuksen lisääntyessä rohkeutta oman ääneni kuuntelemiseen.”

**Sisältää affiliate -linkin Kirjottajaklubin kurssille**

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 09.04.2020 klo. 22:30

Ystäväni,

Kylläpä kirjoitit taas asiaa. Epätäydellisyys on minunkin mielestäni kaunista. Täydellisyyden ja onnellisuuden tavoittelu on vähän kuin kissan leikki laserlelun kanssa. Aina kun vastustamattoman houkuttelevan punaisen pisteen luulee saavansa kiinni, se onkin jo siirtynyt muualle. Ehkä pitäisi olla enemmän niin kuin paras kaverini Aslan, jonka lempilelu on langanpätkä…

Itse asiassa tällä hetkellä koen kykeneväni melko hyvin langanpätkäajatteluun. Toki yksi suuri unelmani on toteutunut, asunhan maalla omassa (*pankin*) talossani. Yksi lasersäde on siis ehkä saatu kiinni. Mutta vaikka minulla on muitakin unelmia, en koe, että onnellisuuteni olisi niistä riippuvainen. Täydellinen arki muodostuu hyvinkin pienistä asioista, vaikka olenkin työtön ja velkainen – epätäydellinen. Rahaa on asumiseen sekä omaan ja kissani ylläpitoon. Alkukuusta voin ostaa kukkakimpunkin pöytää koristamaan. Haastan itseäni uusien asioiden opettelulla ja uskon niiden tuovan parannusta myös tulevaisuuteen. Pienet esteettiset asiat saavat sieluni lämpenemään. Ja vaikka olenkin erakkouteen taipuvainen, minulla on ystäviä, jotka pitävät minusta siitäkin huolimatta, etten välttämättä ota heihin yhteyttä kuukausiin. Siinäpä on monta langanpätkää, joiden kanssa leikkiminen on parempaa, kuin juosta jalat maitohapoilla lasersäteiden perässä. (Siinäkin täytyy olla tarkkana, että erottaa omat tarpeensa muiden tarpeista. Vaatii rohkeutta kertoa pitävänsä vaatimattomasta villalangasta, kun toiset öyhöttävät laserin olevan ainoa tavoittelemisen arvoinen asia.)

Onnen palasia

On se kyllä kumma, miten paljon kirjoittamalla oppii (kirjoittamisen lisäksi) itsestään. Miki Liukkosen kirjoittajakurssilla olen huomannut, miten paljon kirjoittamistani säätelee se, mitä ajattelen muiden ajattelevan. Samalla tavalla, kuin sinä kirjoitit ennakkotehtävän toteuttamisen kohdalla miettiväsi, mitä sen vastaanottajat haluaisivat sinun kirjoittavan, niin minäkin ajattelen – tiedostamatta – miten minun pitäisi kirjoittaa, jotta se olisi ”muiden” mielestä hyvää tekstiä. Sehän on aivan tuhoon tuomittu ajatusmalli, joka estää meitä kirjoittamasta omalla äänellämme! Tämä on jälleen sellainen asia, jonka jo periaatteessa olen tiennyt mutta en ole oikeasti kunnolla sisäistänyt. Kurssilla tehtävien harjoitusten avulla asia konkretisoitui, ja hehkulamppu ajatuskuplassa syttyi taas. Tällaiset oivallukset ohjaavat juuri sitä orgaanista kehittymistä, jota me molemmat haluamme edistää. Näin kerään pieniä ymmärryksen palasia, jotka pikku hiljaa muokkaavat tapaani kirjoittaa ja antavat itsetuntemuksen lisääntyessä rohkeutta oman ääneni kuuntelemiseen.

Kurssille asettamani odotukset eivät itseasiassa ole (itselleni tyypillisiä) epärealistisia vaatimuksia itseäni ja kirjoittamistani kohtaan. Enemmänkin odotan jotain sellaista hyvää, jota en edes osaa kuvittaa tai sanoittaa. Jotenkin vain aavistan, että kirjoittamiseen keskittyminen ja ohjauksen saaminen herättää minussa Jotain. Voihan olla, että sekin on epärealistinen odotus – ehkä alitajuisesti kuvittelen tulevani kirjailijan ohjauksessa itsekin kirjailijaksi! Tämä jää nähtäväksi. Kunhan saan kurssin suoritettua loppuun, kerron kuinka olen muuttunut. Ehkä sormeni ovat muuttuneet kyniksi tai peilistä katsoo Jari Tervo.  

(Tuo Miki Liukkosen kirjoittajakurssi on muuten koko ajan avoinna ja sinne voi ilmoittautua **tästä**. Hintakin on kohtuullinen – minä ainakin maksan mielelläni siitä, että saan kurssin aikana aikaan tekstejä, oivallan uusia asioita itsestäni ja kirjoittamisestani ja saan ammattilaiselta loistavia vinkkejä kirjoittamisen jatkamiseen.)

Myös tuo sinun antamasi kirjoitustehtävä oli taas mielenkiintoinen. Ensin mietin kuumeisesti, mitä voisin kuvailla niin, että sillä voisi ilmaista jotain aivan muuta, kuin kuvailun kohdetta (vaikka tehtävä olikin vain kuvailla eikä kuvittaa). Totta kai minun aivoni toimivat taas niin: Kuvittelin itseni valmiin kirjoitukseni sädekehässä. Onnistuin luettelemaan neliömetrin kokoisen nurmikonkaistaleen kuihtuneet ruohonkorret niin, että lukija huomaakin yhtäkkiä tajuavansa elämän tarkoituksen! Jussi haltioituu sitä lukiessaan, lehdistö saa vihiä lupaavimmasta kirjoittajasta kautta aikojen, haastattelukutsuja satelee, satelee palkintoja…
Kröhöm. Mutta neliölle mahtuu kyllä aika monta heinää. Ei niitä ehkä kaikkia jaksa luetella… Joten päätin sitten kuitenkin vain katsoa peiliin, vaikka tiedostankin, että peilikuva on maailman ehkä kulunein vertauskuva. Siksi yritinkin pysyä tiukasti vain ja ainoastaan kuvailussa. Sitähän sinä pyysit. Huomasin, että on uskomattoman vaikeaa kuvailla näkemäänsä tulkitsematta sitä! Ja kyllähän tekstiin pari tulkintalausettakin jäi. Ehkä joskus kirjoitan tämän tekstin uudelleen niin, että lisäämällä tulkintaa ja taustatarinaa siitä muodostuisi ehjempi ja kokonaisempi. Ehkä. Nyt se on kuitenkin tällainen, epätäydellisenä tässä hetkessä täydellinen.

Peili

Valkoinen seinä, jossa riippuu soikea peili, pystysuunnassa soikea. Siinä lukee erivärisillä meikkikynillä tehdyt tekstit ”sinä pystyt siihen” – sydämiä – ”oot kaunis fiksu ja lahjakas” huutomerkkien kera. Sydämiä on paljon.

Peilissä näkyy vastapäinen vessanseinä ja ovi, joka on auki eteiseen, jossa näkyy oviaukko yläkerran rappusiin. Eteisen lampun alaosa, ison taulun alaosa, äiti Amma pienessä taulussa ja sen alla riikinkukon muotoinen avainnaulakko täynnä avaimia ja heijastimia. Vessan seinät ovat valkoiset. Peilissä näkyy myös vähän vessan kattoa ja kattovalaisinta. Alaosassa peiliä on lääkepurkkeja ja hammastahnatuubi. Allergialääke, astmalääke, nenäsumute, Elmex.

Ja on siinä peilissä sitten vielä vihreä paita. Huppari, josta nousee kalpea kaula ja pää. Leuassa on finnejä, otsassakin muutama. Hiukset, maantien väriset, on vedetty taakse poninhännälle mutta edessä olevat lyhyet haituvahiukset osoittavat mikä minnekin. Otsassa näkyy vaakaryppyjä, ja kun rutistaa kulmia, niin myös pystyryppyjä. Kulmakarvat ovat hyvän muotoiset, niin minulle on sanottu.

Keskellä naamaa on nenä. Pottunokka, niin minulle aina pienenä sanottiin. Se on pyöreä, leveä ja sen alareunassa on isot sieraimet, epäsymmetriset sieraimet, toinen on suora ja toinen on vino. Suun ympärillä on pieniä juonteita. Huulet. Alahuuli on vähän paksumpi kuin ylähuuli. Ja puhuessa suusta pilkottaa vähän hampaita. Ei sillä, että niitä olisi jotenkin erityisen vähän – mutta niistä näkyy vain vähän kerrallaan paitsi jos irvistää oikein isosti. Niitä on ihan normaali määrä ja ne ovat ihan normaalin näköiset. Hammaslääkäri joskus kehaisi, että onpa kauniit hampaat. Kai siitäkin voi olla iloinen.

Hymykuoppa tulee aina välillä näkyviin vasemmalle puolelle poskeen, jos ilmehtii niin, että se on laskettavissa hymyilyksi – kasvolihasten mielestä. Korvat ovat symmetriset ja molemmilla puolilla päätä. Silmät ovat siniharmaat, keskeltä mustat, valkuaiset nimensä mukaiset. Silmänalusten tummuus kertoo siitä, että en ole nukkunut hyvin. Yläluomet ovat raskaat, se on sukurasite.

Ne silmät ovat jo tottuneet peiliin kirjoitettuihin teksteihin. Oot kaunis, fiksu ja lahjakas. Niitä ei enää näe hampaita pestessä tai meikatessa. Sinä pystyt siihen, sitä ei tule katsottua enää niin, että sen näkisi saatikka niin, että sen ymmärtäisi, vaikka siihen olisi todella paljon tarvetta. Ymmärtämiseen.

Jussi! Minä haastan sinut selättämään sen kirotun pyöräretken! Toisin kuin TaiK:n professorit, en pyydä neljää sivua, vaan yhden sivun mittaisen kuvauksen pyöräretkestä, jonka teet ensi kesänä. Käytköhän kenties pyörällä Erottajan Shellillä hakemassa kanisterillisen bensaa autoa varten? Vai oletko lomalla ja näytät lapsille, että isi osaa ajaa pihan ympäri ilman käsiä (-retki se on pienikin retki)? Ehkä ajat päämäärättömästi eteenpäin ja merkittävin matka tapahtuukin omissa ajatuksissasi? Kerro sinä, sinä pystyt siihen! Minä odotan innolla.

Pysykää terveinä! <3

Annastiina

(Epä)täydellisyyttä etsimässä

”Täytyy olla rohkea, jotta voi valita tekstin olevan valmis, vaikkei se olisikaan ”täydellinen”.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 06.04.2020 klo. 23:12

Rakas ystävä,

Kiitos kirjeestä ja aivan uskomattoman hienosta dialogista! Se kutkutteli kaikessa makaaberiudessaan minun lukunystyröitäni erinomaisen hyvin. Juuri tuontyyppisiä oivalluksia maailmaan pitää päästääkin. Se oli ehkä ajatelmaluonnos sinulle mutta lukijalle se oli mitä monimerkityksellisin pikku vuoropuhelu. Ajatteleeko kukaan pyövelin helpotusta, kun tämä on saanut ikävät velvollisuutensa suoritettua? Ja miten helpottuneita ovatkaan ne, joiden pää on leikattu irti. Ah, niin herkullista, synkkää ja hilpeää.

Tuo teksti kuvituksineen ynnä kirjeesi saivat minut pohtimaan paljon keskeneräisyyttä, sen sietämistä ja ennen kaikkea valintoja. Keskeneräisyys on minusta kaunista ja taide pitäisi minusta useammin uskaltaa jättää vähän keskeneräiseksi. Juuri epätäydellisyys kun tekee teoksesta täydellisen. Pikkuinen särö muuten tasaisen kiiltävän posliiniastian reunassa tekee siitä ainutlaatuisen. Massatuotettua täydellisyyttä suoltavat suuret tehtaat, joilla ei ole tarvetta sanoa mitään. Pikkuisen epätäydellisen tai rikkonaisen tarinan synnyttää kuitenkin vain elämä ja elävä ihminen.

Epätäydellisyys vaatii rohkeutta. Täytyy olla rohkea, jotta voi valita tekstin olevan valmis, vaikkei se olisikaan ”täydellinen”. Täytyy uskaltaa valita epätäydellisyys. Itse huomaan, että pelkoa ja muita negatiivisia tunteita kirjoittamisessa herättävät useimmiten juuri valinnat. Pitää valita aihe, pitää valita tyyli, pitää valita päähenkilö, näkökulma, ensimmäinen lause… Kaikki ovat aika hurjia valintoja, jotka johtavat aina johonkin suuntaan. Valinnasta riippuu täysin, mihin suuntaan tarina ja teksti lähtevät, ja siksi valinnat kai tuntuvat välillä todella pelottavilta.

Mulla on vessassa epätäydellinen valo, kun lamppu on palanut. Olen opetellut elämään epätäydellisyyden kanssa, kun en ole jaksanut käydä ostamassa uutta loisteputkea.

Juuri valinnan takia jumiuduin ihan täydellisesti Taideteollisen korkeakoulun pääsykokeiden ennakkotehtävässä. En lähettänyt ennakkotehtäviä, ja siihen oli toki muitakin syitä tässä tänä keväänä mutta yksi tärkeimmistä syistä oli kyllä näin jälkikäteen ajateltuna tuo valinnan vaikeus. Tehtävänantona isotöisimmässä tehtävässä oli kirjoittaa neljän sivun mittainen kohtaus, jonka aihe on ”pyöräretki”. Jumiuduin ihan täysin. Mikä helvetin pyöräretki? Kenen pyöräretki? Miksi juuri pyöräretki? Mitä pyöräretkellä tapahtuu? En minä käy koskaan pyöräretkillä! Mitä ihmettä ne haluavat minun kirjoittavan pyöräretkestä? Minkälaisen muutoksen ihminen voi kokea jonkun ihmeen pyöräretken aikana? En löytänyt pyöräretkeen tarttumapintaa ja tehtävästä tuli päässäni pikemminkin salapoliisitehtävä, jossa yritin alitajuisesti arvailla, että minkäköhänlaisen kohtauksen ne nyt haluaisivat minun kirjoittavan. Minkälainen olisi niiden viisaiden professoreiden mielestä hyvä elokuvakohtaus pyöräretkestä?

Nuoruuden traumat puskivat pintaan ja muistin hyvin ne tuskaisen luovat hetket, kun parikymppisenä intohimoisena elokuvaharrastajana tein elämäni ensimmäisiä pääsykoetehtäviä juuri tuohon samaan kouluun. Olin ehdoton ja intohimoinen unelmoidessani elämästä elokuvaohjaajana. En koskaan päässyt sisään kouluun mutta niissä pääsykokeissa opin jotain tärkeää. Opin, etteivät unelmat aina ole sitä, miltä niiden luulee näyttävän. Pääsykokeissa nimittäin tajusin, etten halunnut siihen kouluun opiskelemaan vaan halusin tehdä jotain ihan muuta elämässäni. Niinpä luovuin siitä unelmasta silloin ja seurasin toista unelmaani teatterimaailmaan. Opin kai tekemään valinnan elämässäni.

Vuosien varrella olen myös oppinut, että olen hyvä tekemään valintoja. Minulla on näkemystä ja kyky esimerkiksi kirjoittaa omanlaisiani näkökulmia auki. Olen myös opetellut olemaan rohkea valinnoissa. Siinä on vielä oppimista – mutta niin kai meillä kaikilla on.
Tällä kertaa valitsin myös toteuttaa antamasi tehtävän. Kirjoitin pienen tarinan, jonka aiheena on toiveen täyttyminen. En tiedä, täyttääkö se aivan tarinan mittasuhteet mutta valitsin nyt tällaisen tyylin ja hyväksyin sen epätäydellisyyden.

Toiveen täyttyminen

Rakas päiväkirja, Eeva tässä taas moi. Minä toivon, että elämäni olisi täydellistä. Pim, toteuta toiveeni! Seis! Älä sittenkään vielä! Millaista se täydellinen elämä muka olisi? Olisiko elämä täydellistä, jos minulla olisi uusi auto ja kengät, jotka eivät vuoda? Olisiko elämä täydellistä, jos minulla olisi monta hyvää ystävää ja uusi sametinmusta mahonkivartinen sateenvarjo? Olisiko elämä täydellistä, jos olisinkin jokin villieläin enkä ihminen ollenkaan? Mutta minähän olen jo tohtori, professori, elämänviisas automekaanikko, joka parantaa moottorin yskän. Olen ylikoulutettu kaupan kassa, joka haluaisi perheen, muttei stressiä. Olen lentokieltoon joutunut reppureissaaja jumissa ulkosaaristossa. Vaihdan identiteettiä kuin sukkia mutta yksi on varmaa, en ole koskaan tyytyväinen elämääni. Toiveeni eivät toteudu. En saa koskaan lotossa seitsemää oikein enkä 39 miljoonaa eurojackpotissa. Elämästäni puuttuu suuri rakkaus ja ulkona syöminen. En oikein tiedä, kuka ja mitä haluaisin olla. En tiedä, millainen elämä olisi täydellistä. Ja eihän kukaan voi täyttää minun toivettani, jos en itsekään tiedä, mitä oikeastaan toivon.

Mistä saisi tietää minkälainen elämä olisi minulle täydellinen? Kertoisiko joku toinen sen, jos saisi riittävän pitkään katsoa ja kuunnella minua? Pysäyttäisikö hän minut ja osoittaisi sormella täydellisyyttä, jos hän oppisi tuntemaan minut ja eläisi rinnallani 60 vuotta? Osaisiko hän kertoa minulle täydellisen elämän salaisuuden? Pystyykö ulkopuolinen antamaan sisäisen rauhan? Onko onneni riippuvainen toisesta takojasta vai olenko oman onneni seppä?

Ei tässä seppiä tarvita vaan pikemminkin joku tuomari, joka voi puhaltaa pilliin tai ottaa valokuvan, kun täydellisen elämän punainen merkkivalo syttyy. Aina, kun saavutan jotain täydellistä, se ei enää muka olekaan täydellistä vaan ihan tavallista ja harmaata. Unelma ei enää kelpaa minulle, kun siitä tulee totta. Joskus en edes huomaa jonkin unelmani täyttyneen. Ja joskus huomaan toivovani jotain sellaista, jonka olen jo saanut mutta en vain ole tajunnut jo saaneeni sen. Unelmoin tekeväni suuria tekoja huomaamatta jo tehtyjen tekojeni todellista arvoa.

Voiko siis olla, että elämäni onkin jo täydellistä mutta en vain ole huomannut sitä? Ei. Kyllähän täydellisen elämän nyt sentään jostain tunnistaa. Vai onko täydellisyys sittenkin kuin avaruus? Se vain laajenee laajenemistaan tulematta koskaan valmiiksi. Paitsi sitten, kun se lopulta räjähtää tai katoaa kokonaan. Pam!

Rakas päiväkirja, vaihdan sittenkin toiveeni. Toivon, että elämäni olisi epätäydellistä mutta pystyisin elämään sen epätäydellisen kanssa. Pim, toiveeni toteutui. Kiitos päiväkirja.

Jatkan näemmä päiväkirjatraumojeni purkamista. Työpöytää en ole vielä siivonnut, se saa odottaa sopivampaa hetkeä.

Jäin tässä vielä miettimään tuota Liukkosen kirjoittajakurssia ja sille (ja koko kirjoittamiselle) asettamiasi odotuksia. Kuulisin niistä mielelläni lisää, koska tunnistan itsessäni saman tavan asettaa hieman epärealistisia odotuksia itselleni. Olen kyllä ehdottomasti sitä mieltä, että tavoitteet täytyy asettaa korkealle ja niitä kohti on mentävä täysillä. Silloin riittää, vaikka ne toteutuisivat vain puoliksikin, niin on jo päässyt pitkälle. Mutta toisaalta pitäisi aina yrittää muistaa, että asiat ottavat aikaa, eikä varsinkaan korkealle asetettuihin tavoitteisiin päästä hetkessä. Vuoren huippua on tavoiteltava mutta huipulle päästäkseen on jaksettava harjoitella, on koottava retkikunta ja hankittava taidot ja sittenkin on vielä jaksettava edetä välietappi kerrallaan. Ja juuri nyt jos koskaan tuo mainitsemasi orgaaninen kehittyminen tuntuu itsellenikin parhaalta tavalta edetä. Kirje kerrallaan, tehtävä tehtävältä löydän rohkeutta ja uskoa omaan tekemiseen ja opin jotain uutta, niin itsestäni kuin kirjoittamisestakin. Kirjoita siis kokemuksistasi kurssilla sekä odotuksistasi ja niiden toteutumisesta.

Heitän lopuksi vielä tehtävän, jossa joudut ensin tekemään hyvin konkreettisen valinnan ja sitten keskittymään tarinan sijaan kuvailuun. Valitse kodistasi tai jostain muuten sinulle sopivasta ympäristöstä yksi noin neliömetrin kokoinen alue (lattialta, seinältä tai vaikka katosta) ja tee mahdollisimman tarkka reportaasi siitä, mitä näet. Pyri piirtämään millimetrin tarkka visuaalinen mielikuva lukijan päähän. Toki luovaksikin saa heittäytyä ja tekstin pituuden saat päättää itse sen mukaan, miten aikaa ja mielenkiintoa riittää.

Jään odottamaan innolla kirjettäsi.


– Jussi