Tässä ja nyt

”Jokaisesta hetkestä olen oppinut jotain ja kaikkien niiden hetkien avulla osaan tänään reagoida, toimia, tuntea ja ajatella tällä tavalla, kuin nyt teen.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 06.11.2020 klo. 15:44


Ystäväni

Kiitos kirjeestäsi ja kiitos myös pikkujouluvisiitistäsi. On hienoa, että jaksat silloin tällöin matkustaa tänne kauas minua (ja muita ystäviä) tapaamaan.

Aika kivaa, että saatiin maistaa joulutunnelmaa jo lokakuussa! En ole mikään yltiöpäinen jouluihminen mutta kyllähän jouluruuat ovat hyviä ja joululauluissa on jotain käsittämättömän puoleensavetävää. (Joten kiitän myös lauluseurasta!) Ei kaksi joulua vuodessa ole minusta yhtään liikaa – varsinkin, jos toisen niistä saa viettää ystävien seurassa. <3

Toteutin antamasi tehtävän pienenä esseenä. Mietin aihetta oikeastaan joka päivä kirjeesi lukemisen jälkeen, enkä taaskaan saanut kiinni siitä, enkä osannut valita mitään yhtä merkittävää elämäni hetkeä. Lopulta nyt äsken kokosin ajatukseni aiheesta tähän:

Merkityksellinen hetki

Minä en osaa valita mitään yksittäistä hetkeä tai tapahtumaa, joka olisi jollain lailla merkittävä elämässäni. Yleensä kai merkittäviksi hetkiksi mainitaan naimisiin meno ja lasten syntymät. En ole kokenut kumpaakaan. Onko minussa jotain vikaa? Enkö ole kokenut mitään mahtavaa?

Elokuvissahan tapahtuu niin: yksi hetki muuttaa koko elämän. Sellaisesta tulee hyvä elokuva. Minun elämästäni ei kaiketi tulisi hyvää elokuvaa. Mutta minun elämästäni tulee hyvä elämä, eikä se ole merkityksetön, vaikka se onkin kai ollut hieman tasapaksu.

Olenhan kokenut yhtä ja toista, olen opiskellut, saanut ja menettänyt ystäviä, olen löytänyt itsestäni uusia puolia; heikkouksia ja vahvuuksia, olen oppinut elämästä ja itsestäni ja kantapään kautta, olen muuttanut, ostanut talon, hankkinut kissan, olen ollut sekä erilaisissa töissä että työttömänä, olen ihastunut ja ehkä rakastunutkin, olen kärsinyt sydänsuruista, olen unelmoinut, saavuttanut unelmiani ja muuntanut niitä toisiksi.

Monesti asiat tapahtuvat pienissä paloissa, vähän kerrallaan. Siksi on vaikeaa löytää yhtä yksittäistä tapahtumaa, joka olisi ollut merkityksellinen. Mikään ei nouse muistoissani muiden yli. Mikään ei ole yksin vaikuttanut minun kokonaiselämääni merkittävästi.

Kuitenkin yhtä paljon, kuin kaikki elämäni tapahtumat ovat mitättömiä ja tasapäisiä, ovat ne myös valtavia ja kaikkivoipia yhdessä. Jokaisesta hetkestä olen oppinut jotain ja kaikkien niiden hetkien avulla osaan tänään reagoida, toimia, tuntea ja ajatella tällä tavalla, kuin nyt teen. Voisin siis sanoa, että jokainen hetki on elämäni merkittävin hetki. Tässä hetkessä on kaikki menneet hetket, ja tässä hetkessä voin kääntää elämäni suunnan, jos niin haluan.

On aika ihanaa ajatella, että jokainen hetki (tämä, tämä ja tämä…) on elämän tärkein hetki. Tämä ajatus antaa arvoa elämälle itsessään. Menneet tapahtumat ovat menneisyydessä ja muistoissa. Niitä ei voi muuttaa, eikä tuoda takaisin. Mutta tässä hetkessä mikään ei ole vielä hukattua. Tässä hetkessä on mahdollisuus.   

Tässä hetkessä annan sinulle tehtäväksi sen aikoja sitten keksimäni tehtävän, jota et koskaan toteuttanut: minuuttitarina! Kirjoita siis tarina, joka tapahtuu minuutin aikana. Nyt ei ole siis tarkoitus kirjoittaa vain minuuttia, eikä kirjoittaa tarinaa, joka luettuna kestää minuutin. Teksti voi itsessään olla kuinka pitkä tai lyhyt tahansa, kunhan se käsittelee minuutin aikana tapahtunutta asiaa. Aikahan taipuu ja venyy… Joskushan tapahtuu asioita, joiden kohdalla aika tuntuu hidastuvan tai nopeutuvan. Se on kiehtova ilmiö. Kerro minulle siitä. Tai jostain muusta…

Ihanaa viikonloppua! Muista levätä! Ja muista, että just tämä hetki… 😉

Annastiina

Pitkän päivän jälkeen

”Välillä voi olla hiljaa ja kuunnella ikkunan takana humisevaa myrskytuulta.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 02.11.2020 klo. 23:39


Rakas ystävä,

Sen verran haluan nyt meidän ikuisuusaiheesta sanoa, että nyt on viety väsymys eeppisiin mittasuhteisiin. Oli ihan mahtava viikonloppu siellä sinun luona ja upeat pikkujoulukemut, mutta näillä kilometreillä yöjunasta suoraan töihin meneminen sekä iltapuhteena podcastin juontaminen on kyllä semmoinen yhdistelmä, joka vie mehut. Mutta onnellinen olen silti. Hyvä on ihmisen olla, kun on mukavan reissun jälkeen kotona ja saa taas kirjettä kirjoitella.

Kiitos loistavasta seurasta!

On tämä kirjoittaminen nimittäin niin mahtava juttu. Kirjoitin tässä antamasi tehtävän, jota pyörittelin jo aiemmin päivällä tänään päässäni. Tehtävänanto oli hauska ja puhelinkeskustelu asetelmana tuntui jotenkin hyvin omakohtaiselta aiheelta. Minähän nimittäin vähän inhoan puhelimessa puhumista. Tai ainakin puhelimella soittamista.

Kyllä se puhelimessa juttelu sitten aina jotenkin suttaantuu ja muuttuu lopulta mukavaksi, mutta jostain syystä luuriin tarttuminen on aina ollut minulle hieman vaikeaa. Olet ehkä huomannutkin, että en ihan jatkuvasti soittele ja kysele kuulumisia. Siinä suhteessa tämä kirjeenvaihto on ollut kyllä hyvä työväline myös kuulumisten vaihtoon. Tämä on paljon luontevampi vuorovaikutuksen tapa minulle.

Tietysti parasta on se, kun saa istua saman pöydän ääressä ihmisen kanssa, hörppiä kuumaa teetä kupposesta ja jutella ihan kaikessa rauhassa ja sopivassa rytmissä. Välillä voi olla hiljaa ja kuunnella ikkunan takana humisevaa myrskytuulta. Välillä puhua pälpättää täysillä.

Tässä hieno otos pihasaunasta ja tulista sen polun varrella…

Mutta tässä se nyt tulee se puhelinkeskustelu:


PUHELINKESKUSTELU KAHDEN IHMISEN VÄLILLÄ

– Haloo…
– Moi, herätinkö mä sut? Anteeks.
– No joo, ei se mitään.
– Mitä rakkaus sun mielestä on?
– Mitä?
– Että mitä rakkaus sun mielestä on? Onko se enemmän vaan niinku sitä että kahden ihmisen perustarpeet, niinku läheisyys, kuulluksi tuleminen, hyväksytyksi tuleminen ja vaikka turvallisuus tulee tyydytetyksi? Vai onks se jotain enemmän?
– No on kai se niinku vähän jotain enemmän…
– Niin no tietysti ihan semmoset perustarpeet myös, niinku hengissä pysyminen ja vaikka himot ja seksi on tärkeitä.
– Niin ja onhan rakkaus sit vähän niinku semmonen kipinä.
– Ai mikä? Mikä kipinä?
– No semmonen, kun jonkun ihmisen kanssa voi vaan tuntea semmosen vähän niinku sähkösen väreilyn. Semmosen jonkun ihan selittämättömän asian mikä siinä välillä on.
– En mä tiiä tommosesta. En mä oo varmaan koskaan tuntenu tommosta. Ootko sä?
– Oon mä. En just nyt, mutta oon kyllä joskus.
– Mitä sä teet nyt?
– No mä nukun?
– Voinks mä tulla käymään?
– Öööö… Ai nyt hetikö?
– Niin tai ehkä on parempi, jos mä tuun vaikka aamulla. Tai illemmalla huomenna. Juodaan vaikka teetä tai jotain. Olis kiva jutella.
– Totta kai sä saat tulla käymään. Vaikka heti, jos on hätä. Onko sulla?
– Ai onko mitä?
– Hätä?
– No kyllä mulla kai vähän on. Mut tää helpotti jo, kun sä vastasit ja sain puhua sun kanssa tästä.
– Ai rakkaudesta?
– Niin. Se mietitytti mua ja meinas lähteä taas aikamoinen karuselli pyörimään päässä. Nyt mä saan ehkä unen päästä kiinni.
– No hyvä. Kiva, jos mun unenpöpperöisessä vastauksessa oli joku järki sentään.
– Oli siinä. Hyvin sä sanoit taas asioita. Sä oot niin ihanan järkevä.
– No en tiiä siitä. Mut oon joutunu miettiin näitä asioita kyl. Enkä mä silti tiiä oonko mitään varsinaisia vastauksia löytäny mihinkään. Oon vaan tajunnu, että näitä on pakko kelailla, että ymmärtäis paremmin itteensä. Ja sitten pikkuhiljaa muita.
– No niinpä. Täytyy vaan itekin miettiä vielä lisää näitä.
– Mut älä mieti liikaa. Muista nukkua kanssa. Pärjäätkö sä siellä varmasti?
– Joo. Kyllä mä pärjään. Ainakin aamuun asti pärjään hyvin näillä ajatuksilla.
– No hyvä. Soita, jos tulee vielä hätä. Mä jätän äänet päälle puhelimeen.
– Kiitos. Sä oot tosi tärkeä mulle. Ja tosi hyvä.
– Kiitos. Säkin oot tärkeä. Ja huippuhyvä.
– Joo. Hyvää yötä ja kauniita unia.
– Kauniita unia.
– Moikka.
– Moi.

Taisin alitajuisesti toivotella tässä jo itsellenikin hyviä öitä, koska sänky kyllä kutsuu pitkän päivän jälkeen. Saat kuitenkin vielä tehtävän, joka liittyy tällä kertaa muistoihin. Kaiva muistisi syövereistä jokin merkityksellinen hetki elämässäsi. Jokin hetki, johon liittyy jokin tunne tai muu muisto, hyvä tai huono. Pyri kuvaamaan mahdollisimman tarkkaan sen hetken tunnelma. Tyyli on vapaa.

– Jussi

Talven alku

”Yö pimenee, mutta silti hetki hetkeltä kaikki kirkastuu.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 19.10.2020 klo. 21:47


Rakas ystävä,

Minä olen nyt aivan puhki. Olen ollut pari päivää lyhytelokuvan kuvauksissa näyttelemässä ja tänään oli myös ensimmäinen työpäivä loman jälkeen. Hauskaa on ollut, mutta tällainen elämä on joskus rankkaa, vaikkei olekaan vielä ihan noin vanha kuin sinä (hah, siitäs sait). Kirje jää siis tästä syystä nyt vähän lyhyeksi. Toivottavasti tämä ei kuitenkaan ole täynnä kirjoitusvirheitä.

Terveisiä kuvauksista! Oli sauna ja oli pyyhe, mutta saunomaan en päässyt.

Koska aloitan näiden kirjeiden kirjoittamisen aina vasta näin iltasella ja tein sen taas, en myöskään lähde nyt pimeään ja lumiseen metsään istumaan ja kirjaamaan ylös havaintoja. Kiitos kuitenkin tehtävänannosta. Olen tässä itse asiassa kuvausten aikana viettänyt aika paljon aikaa metsän keskellä, toki pääasiassa saunamökin lämmössä istuskellen. Pystyn kuitenkin ehkä jollain tavalla kuvailemaan metsää ympärilläni.

Pakkasta ei ole kovin paljon, mutta sen verran, että taivaalta tippuvat pisarat muuttuvat matkalla lumihiutaleiksi. Tai ainakin sellaisiksi märiksi jalkaräteiksi, jotka vihmoen läiskähtävät päin naamaa. Metsä on sysipimeä, vaikka maa pikkuhiljaa vaalenee, kun lumi kertyy varpujen lehdille ja sammalen kiemuroihin. Maa on vielä lämmin ja suurin osa lumesta sulaa pois. Pakkanen kuitenkin kiristyy yötä vasten ja hiutaleet muuttuvat hiljalleen enemmän ja enemmän oikeaksi lumeksi. Oliko tämä metsä vielä valmis tähän lumisateeseen? Sienet saavat hattujensa päälle lumikasan. Tämä tuli niin yllättäen ja niin aikaisin. Kaupungin valoja ei näy missään, olen riittävän kaukana kaikesta, jotta metsä ja taivas näyttävät oikeasti pimeiltä. Tuuli heiluttaa vähän puiden oksia. Hiutaleet rapisevat osuessaan maahan ja runkoihin. Yö pimenee, mutta silti hetki hetkeltä kaikki kirkastuu. Aamuun mennessä täällä on jo kaksikymmentä senttimetriä lunta. Metsä on vaihtanut asuaan. Talvi on palannut lyhyen poissaolonsa jälkeen.

Minä olen kiitollinen siitä, että olen ottanut pari askelta siihen suuntaan, että ymmärrän itseäni paremmin. Olen pyörittänyt päässäni olevia asioita, tarttunut kiinni ajatusten hurrikaanin reunasta ja minulla on jo sellainen tunne, että kyllä tämän vielä saa pysähtymään. Minun päämääränäni onkin nyt selvittää omat ajatukseni, ymmärtää menneisyyteni, nykyisyyteni ja tulevaisuuteni. Tuntuu hyvältä, että näen jo edessä aukeavan polun, joka mahdollisesti johtaa tuohon päämäärään

Jätän vähän tylysti taas kommentoimatta montaa asiaa edellisestä kirjeestäsi. En yksinkertaisesti kykene siihen enää tällä kertaa. Saat kuitenkin vielä kirjoitustehtävän: Kirjoita jotain paheesta, paheista tai paheellisuudesta.

Jään odottamaan kirjettäsi. Ja menen nyt nukkumaan.

– Jussi

Mönkijällä ajelin
…kaksi metriä.

Minä kirjoitan päiväkirjaa!

”On tässä kai ihan joku pointtikin sitten.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 12.10.2020 klo. 01:59

Rakas ystävä,

Päätin kirjoittaa sinulle poikkeuksellisesti jo näin etuajassa. Tapani mukaan kuitenkin keskellä yötä. Näemmä en kuitenkaan saa vielä unta, joten miksipä en kirjoittaisi tätä. Aloin tuossa nimittäin lueskella edellistä kirjettäsi uudelleen ja samalta istumalta kirjoitin sitten kertarysäyksellä antamasi tehtävän:

RUNO TOIVOSTA

Toivo on elämän polttoaine,
jos se loppuu,
matka tyssää
Vastakohta on epätoivo,
tai toivottomuus
Eipä olekaan,vaan toivon vastakohta on kuolema

Eihän polttoaineen tai matkan
vastakohta ole epämatka, polttoaineettomuus tai matkattomuus,
vaan matkan päättyminen,
pysähtyneisyys

Ihminen elää sen varassa,
että hän pystyy täyttämään itsensä toivolla,
aina sopivin väliajoin,
ennen kuin tankki tyhjenee

Missä on siis sinun lähin tankkauspisteesi?
Olethan laskenut,
että tankkisi ei tyhjene ennen kuin ehdit sinne

Vai ajattelitko paahtaa vain niin pitkään,
että toivoa ei enää ole?
Silloin olet vaarallisella tiellä

Toivoa on aina,
jos uskallat vain tankata

Minä olen alkanut kirjoittaa päiväkirjaa. Kävimme tästä muistaakseni keskustelua joskus kirjeenvaihdon alkupuolella. Minun on aina ollut mahdoton kirjoittaa päiväkirjaan mitään henkilökohtaista. Vähintään seuraavana päivänä tai pari viikkoa myöhemmin olen yleensä repinyt kirjoittamani sivut tai polttanut tai hävittänyt koko päiväkirjan.

Tuota kahden viikon merkkipaalua ei tässä minun nykyisessä päiväkirjaprojektissa ole vielä ohitettu, mutta jos tämä kirjeeseen kirjoittaminen nyt sinetöisi sitten projektin sillä tavalla, että en peru ajatuksiani enää.

En kirjoita päivittäin, kirjoitan aina kun siltä tuntuu. Päiväkirjaa kirjoitan käsin. Se on kaikista pahin, koska tuollaiseen konkreettiseen kirjaan ei ole edes salasanaa, joka jonkun pitäisi murtaa.

Tässä päiväkirjassa ei ole edes lukkoa. Siellä ne nyt ovat minun viime viikkojen synkimmät salaisuuteni ja syvimmät tunteeni ja henkilökohtaisimmat ajatukseni ihan kenen tahansa luettavissa, jos vain hoksaavat napata tuon kirjan käteensä ja avata sen luettavakseen. Käsialasta toki tuskin kukaan muu saa selvää.

Päässä kiertävien ajatusten ja tunteiden kirjoittaminen ylös tuntuu nyt kuitenkin hyvältä. Tuntuu, että saan äyskäröityä päätä vähän tyhjemmäksi ja toisaalta ajatukset saavat realistisemmat mittasuhteet kuin päässäni. Olen pystynyt jopa jäsentämään vähän sekavia ajatussykkyröitä kirjoittaessani niitä auki paperille. On tässä kai ihan joku pointtikin sitten.

Tuhertelin syksyn värejä ja aurinkokin paistoi ikkunasta

Minä olen nyt muuten lomalla. Viime viikon vietin tosiaan siellä Limingassa opetushommissa ja improillessa, mikä oli ihan hemmetin hyvä irtiotto arjesta ennen syyslomalle heittäytymistä.

Toivottavasti sinäkin ehdit jossain välissä siellä vähän lomailemaan, vaikka kyllähän sitä paahtaa saa silloin kun siltä tuntuu. Kunhan sitä tekee terveellä pohjalla ja muistaa oikeasti levätä vähän aiemminkin kuin haudassa vasta.

Kiitos muuten upeasta nurinniskoin kirjoitetusta tarinasta. Se on kyllä aina jotenkin kaunista nähdä, minkälaista materiaalia ihmisen aivot synnyttävät, kun niille annetaan joku tuollainen haaste. Seuraavaksi tehtäväksi kaivoin sulle vanhan tehtävänannon kevättalven kirjeenvaihdostamme:

En tällä kertaa määrittele erillistä kirjoitustehtävää sinulle vaan toivon vain, että käytät jokusen hetken määritelläksesi ja sanallistaaksesi jonkin konkreettisen päämäärän itsellesi. Jonkin sellaisen päämäärän, jonka haluat ja uskallat jakaa kanssani. Saat itse valita, kuinka ison tai pienen päämäärän asetat, mutta yritä olla mahdollisimman tarkka määrittelyssäsi. Sanallista tai visualisoi se jollain tavalla. Visualisoinnistahan sinulla taitaa ollakin kokemusta, kun muistelen kuvakollaasia kotitalosi seinällä. Aika moni kollaasiin visualisoiduista tavoitteista on tainnut elämässäsi muuttua todeksi. Niinhän sitä sanotaan, että pitää olla varovainen siinä, mitä toivoo, koska ääneen lausutuilla toiveilla on tapana toteutua.

Minua ne vain kiinnostavat edelleen nämä äänen lausutut toiveet ja unelmat. Niillä kun on tapana käydä toteen.

Vaihtoehtoisesti voit myös kirjoittaa tarinan, runon tai laulun, jonka aiheena tai teemana on unelma ja toive.

Kävin konkäällä könyämässä

Tähän loppuun toistan vielä vähän itseäni, koska viime kirjeessä kirjoittelit taas ajankäytöstäsi ja töistäsi. Mahtavaa, että olet päässyt taas tekemään noin upeita juttuja, joista nautit. Ihan hullun siistiä! Mutta (nyt tulee se toisto) muista levätä.
Hauskaa viikkoa!

– Jussi

Kuka olisin?

”Ehkä tämä oli vain aivojen käynnistelyä ja siivoilua turhista höpsötyksistä.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 01.10.2020

Ystäväni

Kiitos kirjeestäsi ja polkupohdinnoistasi.


Arki rullaa täällä kivasti. On sopivasti puutarhatöitä ja opetusta sekä alkusäätöä ensi viikolla alkavan tv-roolin kanssa. Olen ehtinyt vähän ajatella tätäkin kirjeen kirjoittamista jo parina päivänä. Ei sillä, että olisin aloittanut kirjoittamista…

Olen huomannut, että tarvitsen kirjoittamisen aloittamiseen liukuvan alun. Ajatus tehtävän kirjoittamisesta välähtää mielessä jo heti tehtävän saatuani sekä seuraavana päivänä. Se palaa mieleen deadline-päivän aamuna mutta jää vielä päivän töiden alle. Illemmalla aloitan muka kirjoittamisen mutta oikeasti ele on vain kirjoitusvihkon ja kynän esiin ottaminen ja ehkä otsikon tai pääajatuksen ylös kirjoittaminen. Sitten täytyy taas vähän haahuilla.

Seuraavalla kerralla vihkon ääreen palatessa sinne saattaa piirtyä lisää ajatuksia. Sitten otan esiin tietokoneen ja kirjoitan paperille piirtyneet asiat koneelle. Sitten voi taas vähän silittää kissaa ja syödä välipalaa…

Näin palasittain minun kirjoitukseni yleensä syntyvät. Toki on myös niitä ihmeitä, jolloin kokonaisuus ilmaantuu paperille ihan yhdeltä istumalta – mutta sitäkin on kyllä edeltänyt alkuhahmottelu, jonka jälkeen asia on hautunut hetken mielessä.

Viimeksi se runo punaisista kengistä syntyi viime tipassa aamulla, kun kirjeen olisi jo pitänyt olla lähetetty. Viime hetken paniikki tuo joskus hyviä juttuja. Ehkä pitää kokeilla aamukirjoittamista useamminkin..?

Tämän kertainen tehtävä on vielä toistaiseksi toteuttamatta. Vihkoon on ilmestynyt antamasi otsikko: ”Kuka olisin, jos en olisi minä?” ja kuka -alkuisia lauseita mieleen tulleista tunnetuista kappaleista, koska sain hassun ajatuksen, että se Kuka voisi olla henkilö, joka on saanut todella paljon aikaan.

”Kuka voisi kellot seisauttaa.” ”Kuka näkee kaiken tuon, Kuka löytää onnen luo.” ”Kuka laittaisi niille edes kengät pieniin jalkoihin.” ”Kuka keksi rakkauden.” ja hienonhuono Susanne Vegan Luka-kappaleen innoittama sanaleikki: ”My name is Kuka. I live on the second floor.”

En tiedä, mitä näillä lauseilla ja keskeneräisellä ajatuksella teen. Ehkä tämä oli vain aivojen käynnistelyä ja siivoilua turhista höpsötyksistä. Ne voi lakaista maton alle!
Nyt yritän keskittyä olennaiseen…

Tämä lisko on ehkä miettinyt päänsä puhki


No en tiedä, kuinka olennaista tästä nyt sitten tuli… Melko nopeasti tämä syntyi mutta taisi kyllä mennä höpsöttelyksi tämäkin tehtävä! 😀 No, ainakin kirjoitin jotain, sehän tässä kai on sitä olennaista. Kiitos ja anteeksi!

Näen unta, jossa menen taloon.
Peilikuvani hukkuu päivänvaloon.
En tiedä, kuka olen,
enkä tunne taloakaan
ja kun aamu avaa oven,
vieras vierelläni makaa.

Minä sytytän takan
ja herätän sen akan,
jota vaimoksi voin kutsua,
mutten koskaan rakastaa.
Lakkaan kyntensä,
tuon kylpyvetensä,
kuivaan jalat,
hieron niskan.
Siirrän paikkaa piirongin
kerran josko toisenkin.
Teen ruuan, viikkaan pyykin.
Löytyy kaikkeen tähän syykin:
Rahan tiukka ote
mun kaulaa kuristaa.

Jos pystyisin, niin lähtisin
ja kaiken tämän jättäisin
mutta nyrkissään tuo nainen
elämääni puristaa.

Olen yrittänyt, uskokaa!
Aina totuus pommin pudottaa:
Ilman rahaa lähtöni
tietää kuolemaa.

Iltakaakaon keittelen,
sitten hänet peittelen
kalliiseen silkkiin tietenkin.
Jo katkeaa selkä kamelin!
On pakko pelko kohdata.
Käy totuus vastaan pahuutta.
Mä haen kirveen pihalta,
sen nostan päälle niskansa.
En ehdi sitä laskea,
kun tunnen viillon rinnassa
ja peto tanssii katossa
sydämeni kourassaan.

Herään, haukon ilmaa.
On luut ja iho paikoillaan.
On onni, että olenkin
minä ja omassa maailmassa.

Täytyy nyt vielä sanoa ääneen eli kirjoittaa näkyviin huoleni siitä, että kirjoitan pelkkiä runoja. Haluaisin kirjoittaa novellin tai edes proosarunon – mutta päästä tulee vain riimejä! Riimittelyssä on jotain todella koukuttavaa! Kun löytää rimmaavan sanaparin, joka sopii tarinaan, siitä saa välittömästi onnistumisen tunteen. Instant success!

Lupaan (yrittää) kirjoittaa ensi kerralla ihan suoran tarinan.

Kirjoita sinä nyt pieni lehtijuttu Ala-Kakkolan paikallissanomiin siitä, miten kylän vanhin lehmä katosi ja mitä siitä seurasi.  

Ihanaa viikonloppua ja juuri alkanutta lokakuuta!

-Annastiina

Mielen polkuja

”Minusta on tullut kylähullu.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 29.09.2020 klo. 01:43

Rakas ystävä,

Kiitos kirjeestä.
Ihan mahtava runo taas. Ei ollenkaan sitä, mitä ajattelin tehtävänantoa laatiessani mutta ihan mahtavaa Hans Christianin jalanjäljissä kulkevaa upeaa riimittelyä. Siistiä! Kuin myös tv-sarjaroolisi. Vau! Mahtavaa! Jes! Upeaa! Hyvä Annastiina! Kyllä minäkin täällä vähän hysteerisesti hyppelin. Olen onnellinen sun puolestasi ja ihanaa, että pääset tekemään tuon työn. Onhan se kivaa.


Kaivelin myös muistini sopukoita ja mietin mitkä omista kirjekaveruuden tehtävistä ovat parhaiten mieleen jääneitä. Yksi isoimpia ylpeydenaiheitani on ainakin Laulu talvehtimisesta, joka tuli luikautettua ihan säveltaiteeksi asti.

Selaillessani taas kirjeenvaihtoamme taaksepäin huomasin, että olen jossain vaiheessa jättänyt ilmeisesti tosi monta kirjoitustehtävää tekemättä. Sentään olen jotain kirjoittanut. Moniin teksteihin näytän purkaneeni tuntemuksiani ja pahaa oloani, mutta näemmä myös joitain hyviä hetkiä ja oivalluksia.

(Epä)täydellisyyttä etsimässä -kirjeessä oli Eevasta kertova hieno tarina, jota en edes muistanut. Tykkäsin myös yksittäisestä lauseparista ”Joskus tuntuu vaikealta olla ihminen. Olisi helpompaa olla vaikka joku rusakko.” Ja olihan se katsos kakkoja -haiku ihan jäätävän hieno.

Tosi vaikeaa kuvata omaa jalkaa tästä kulmasta

Tehtävistä kyllä huomaa, että tässä matkalla on tullut kahlattua vähän syvemmissäkin vesissä ja niitä tunteita on tullut purettua tähän kirjeenvaihtoon ja erilaisiin kirjoituksiin. Se on ollut kyllä hyvä ja tarpeellista. Toivottavasti se ei ole sinusta tuntunut liian raskaalta lukea ja myötäelää.

Tykkäsin kyllä omissa kirjoituksissani myös siitä, miten olen sekoitellut fiktiota ja faktaa, omia kokemuksiani ja mielikuvitustani keskenään. Erilaiset fiilikset ovat puskeneet pintaan ja olen kasannut niistä aina jotain teksinpätkiä ja hajatelmia.

Tässä tuleekin sitten seuraava sellainen. Ajatuksia työmatkan varrelta.

Palvelupolku keskellä kylää

POLKUJA

Minusta on tullut kylähullu. Ostin kesällä lenkkarit ja nyt minä jo kävelen pitkin ojanpenkkoja töihin. Tuntui vain siltä, että pehmeällä ruohikolla ja hietamaalla on mukavampi ja terveellisempi kävellä kuin kovana kengänpohjaan vastaavaa asfalttia pitkin. Vastaantulijat katsovat kuin vajaamielistä, kun mennä ketuutan pitkin piennarta, vaikka tarjolla olisi upouusi kävelybaana suoraan vieressä. Mutta kun minä haluan kulkea sitä niittymäistä nurmikaistaletta pitkin. Mietin ensin, että onkohan täällä nurmikoilla tallaaminen kielletty, mutta sitten totesin, että vitut. Jos johonkin kauniiksi laitetun nurmikon keskelle ilmestyy polku, se on vain merkki huonosta kaupunkisuunnittelusta.

Tien pitäisi aina kulkea siinä missä ihmisten kulkuväylä menee, eikä siellä mihin se norsunluutornissaan istuva idiootti on sen suunnitellut. Kaupunkikeskustaan ilmestyvä polku on suoraa asiakaspalautetta suunnittelijalle, käyttäjän tarpeen elävä ilmentymä. Ihmisillä on tarve kulkea sieltä mistä se on helpointa. Ihminen on laiska ja sen takia ihmiskunta on kehittynyt tähän pisteeseen missä me nyt olemme. Ilman meitä uusien polkujen tallaajia ja kulkemisen loputtomia optimoijia tällainen sivilisaatio ei olisi mahdollinen. Ja meitä edelläkävijöitä ja oman tien kulkijoita on monia, sillä ei esimerkiksi kirjastoaukion tasaisen nurmen keskelle synny polkua yhdessä yössä. Se vaatii valtaisan ihmisjoukon systemaattista yhteistyötä. Kollektiivista asennetta, joka saa ihmiset kulkemaan sieltä, mistä on hyvä kulkea, eikä sieltä mistä joku toinen määrää. Polku syntyy päiviä, viikkoja, kuukausia ja jopa vuosia kestävän prosessin tuloksena, ei minään satunnaisena päähänpistona. Polku on suurenmoinen luomistyö ja jättimäinen NPS-asiakastyytyväisyystutkimuksen tulos, joka on hierottu muistomerkiksi maahan. Se on osallisena olemista ja kaupunkilaisten merkittävä panos oman ympäristönsä kehittämiseen. Sellaisena sitä pitäisi vaalia ja kunnioittaa.

Viisainta mitä suunnittelija tällaisessa tilanteessa voi tehdä, on piirtää asemakaavaansa tuo polku ja antaa ihmisten nauttia siitä. Oikein viisas suunnittelija tilaisi jopa kivimiehet rakentamaan polulle reunakivetykset ja järjestäisi suuret avajaisseremoniat tälle uudelle väylälle. Tosin siinä piilee se riski, että ainakin minä alkaisin pian vierastaa liian nätiksi laitettua väylää ja pian alkaisi jo uusi polku rakentua johonkin sen viereen.

Tänään vanhempi rouva pysäytti minut työmatkallani. Tätä normimummoa otti ilmeisesti pannuun, kun minä en istunutkaan hänen maailmankuvaansa, vaan raahasin itseni siveellisten rajojen ulkopuolelle ja asetuin poikkiteloin valtavirran mielipiteen kanssa. Käyskentelin parin pikku istutuksen välistä, mutta varoin kyllä tarkkaan astumasta kenenkään vaivalla istuttamien kasvillisuuksien päälle. Ehkä minä myös näytin hänen mielestään vähän hampuusilta, nyt kun minulle on kasvanut parta ja pukeudun kuin köyhän miehen nuuskamuikkunen tai kaivoskoneisiin itsensä viikonlopuksi kahlitseva ituhippi. Lukuunottamatta uusia lenkkareitani.

Mitä ihmeen mörkö minusta on tullut? No se mummo ainakin säikähti, kun murahdin sille kuin vesikauhuinen bernhandilainen ja käskin painua helvettiin muita määräilemästä. Tai olisin halunnut sanoa, mutta en sanonut. Olen sen verran kohtelias kuitenkin vanhempaa väkeä kohtaan. Eikä minua se normimummo ärsyttänyt, vaan oma ahdistuneisuuteni ja aikaisemmin aamulla päiväkodistani saamani paperit. Taas on miljoona lippulappua täytettäväksi ja varhaiskasvatuksen kysymyspatteristo vastattavaksi. Minä olen tunnelukossa oleva alisuoriutuja. Ei minulta voi odottaa liikoja. Tai siis ei minulta voi odottaa edes perusjuttujen hoitamista.

Pomppaan riemukkaasti maahan jätetyn koiranpaskan yli. Eikös nämä pitäisi nykyään kerätä johonkin pusseihin ja viedä pois kunnon kansalaisten ja hampuusien jaloista pyörimästä ja hienojen rouvien nenistä haisemasta. Saattaahan sen jonkinlaista vastarintaa ja anarkismia olla tämäkin. Fuck the Police! Sama keski-ikäinen hurjapää jättänee polkupyörän takavalon asentamatta, ajelee autollaan pari ylimääräistä kierrosta kaupunkikeskustassa vaikkei saisi ja jättää palauttamatta astiat buffet-ravintolan palautuspisteeseen. Ihan vain, koska voi ja koska haluaa kokea elävänsä edes joskus.

Nyt seison konttorin ovella. Olen unohtanut avaimet kotiin ja on pakko soittaa konttorin ovikelloa. Joku työkavereista joutuu nousemaan tuolistaan ja raahautumaan avaamaan oven minulle. Vaivaannuttava hetki, joka ei selittelemällä parane. Naamioidun taas tavalliseksi toimistotyöntekijäksi ja alan käyttäytyä. Tästä se urapolku lähtee taas nousuun.

Anarkiaaaaaa!

Sinä saat seuraavaksi kirjoittaa siitä kuka olisit, jos et olisi sinä. Nyt saa ihan vapaasti tulkita taas tehtävänantoa.

– Jussi

Horjuvia riimejä

”Kun vain väkisin raapustaa sanoja paperille, niin jossain vaiheessa ne sanat ottavat minut mukaansa, ja kirjoittamisesta tuleekin mukavaa.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 04.09.2020 klo.20:54

Ystäväni

Kiitos kirjeestäsi.
Meillä on nyt sitten näköjään kummallakin niin paljon töitä, että väsymys on todella tuntuvaa. Meidän välillämme tässä asiassa on vain se ero, että minun väsyttävä ylityöjaksoni on väliaikainen ja päättyy pian, kun taas sinulla se tuntuu jatkuvan vuodesta toiseen.  

Minulla on ollut parhaimmillaan 16-tuntisia työpäiviä, kun aamu-, päivä- ja ilta- tai yövuorot ovat osuneet saman vuorokauden puolelle. Onneksi niitä sattumia ei kuitenkaan ole joka päivä.

Tänään sain jopa nukuttua parin tunnin päiväunet vaikka päikkärit ovat minulle hankalia. Alan kaiketi olla niin väsynyt, että uni tulee vaikka väkisin. Nukuin ensin tunnin ja heräsin ajattelemaan, että en varmasti enää saa unta. Sitten heräsin taas tunnin päästä.

Kimalaiset aamu-unilla. Samaistun.

Kirjeeni on nyt vuorokauden myöhässä juuri väsymyksen takia. Tänään välttelin jälleen kirjoittamista viimeiseen saakka, koska en saanut taaskaan kiinni antamastasi tehtävästä, aikuisten sadusta. Mutta niin se vaan on, olen huomannut, että kun vain väkisin raapustaa sanoja paperille, niin jossain vaiheessa ne sanat ottavat minut mukaansa, ja kirjoittamisesta tuleekin mukavaa.

Otin tehtävänantosi mukaisesti päähenkilölleni luonteenpiirteitä kirjasta, jota olen (huonolla menestyksellä) lukenut yövuorojen aikana, tarkistuskierrosten väleissä. Kirja on Pirkko Saision Kadonnut aurinko. Sattumanvaraisesti tökkimällä sain seuraavat adjektiivit: harvahapsuinen, kaunis, kunniakas, kestävä, innokas, hidas ja sinertävä.

Eilen yritin hahmotella tarinaa innokkaasta mutta valitettavan hitaasta sankarista, joka aina myöhästyy pelastustehtävistään. Ei lähtenyt lentoon.

Tänään sitten, Ylen Prinsessat-dokumentin innoittamana (- kyllä, ehdin aamulla katsoa telkkaria Areenasta -) koetin aloittaa satua prinsessasta, jolla on sinertävä mieli mutta siitä uhkasi tulla liian masentava. Sinähän halusit jotain keveämpää tällä kertaa.

Lopulta paperille kirjoitetuista sanoista muodostui ajatus sinertäväsieluisesta runoilijasta. Tuli jälleen runo, ja ehkä vähän höpsö ja horjuvariiminen. Ole hyvä.

Olipa kerran runoilija
– mutta runoja ei ollut.
Hän ei keksinyt oikeita aiheita
– oli runosuoni kuollut.

Hänellä oli kyllä paljon sanottavaa
ja sielunsa oli sinertävä
mutta inspiraation sattui kadottamaan;
luomisen tuska oli hirvittävä!

Hän valvoi öisin ja lopulta
keksi mikä vois auttaa:
Etsi kauan sopivaa nummea,
missä hevosia laukkaa.

Hän kesytti valkoisen hevosen
– käytti sokeria ja leipää.
Siiviksi lakanan taitteli
ja kas: Runoratsulla ratsasti!

Liian isoa palaa eivät haukanneet
– eivät korkealle laukanneet.
Vauhti oli kaataa heidät kumoon
mutta toi aiheita uuteen runoon!

Olipa kerran runoilija
– hän kirjoitti uutta kirjaa.
Välillä piti taukoa
ja silitti Runoratsun harjaa.  


Kysyit mielikuvitusystävistä. Minulla ei sellaista varsinaisesti koskaan ole ollut. Olen kyllä aina leikkinyt mielikuvitukseni avulla, ja luonut erilaisia paikkoja ja tilanteita ja ihmisiä mutta mitään pysyvää hahmoa en muista leikeissäni viipyneen. Kuvittelin itseni eri ihmiseksi ja hahmoni vaihtuivat kausittain. Muistan esimerkiksi sellaisen kauden, jossa minä olin leikeissäni aina punatukkainen ja pisamanaamainen hevostyttö. Joskus taas sairastuminen oli jostain syystä in. Leikkiminä saattoi kesken ratsastuksen alkaa voida huonosti ja hänen otsalleen nousi kylmä hiki. Se oli hienoa. 😀

Luin paljon lapsena, joten sieltähän nuo ihanteet ovat varmasti tulleet. Kylmä hiki ja punainen tukka sekä muut hittijutut, jotka ilmestyivät leikkeihin.

Onko sinulla ollut kuviteltuja ystäviä lapsena?

Mielikuvitusystävä on kyllä kiehtova aihe kirjoittamiseen. Itsekin vähän inspiroiduin ajatuksesta. Ehkä sinulla on jo jotain valmiita ajatuksia aiheen ympäriltä..?

Onneksi puutarha tulee toimeen ja jopa kukoistaa, vaikka en ole ehtinyt siellä pitkään aikaan juuri mitään tehdäkään.

Annan sinulle kuitenkin tehtäväksi jotain muuta, kuin edellä mainitun. Kirjoita mielikuvitusleikki siitä, millaista olisi, jos sinulla olisi rahaa niin paljon, ettet pystyisi sitä kaikkea tuhlaamaan vaikka yrittäisit. Mitä tekisit? Millainen sinun päiväsi olisi? Saat toki hypätä myös jonkun toisen kenkiin, jos haluat.

Kivaa viikkoa! Toivottavasti et ole enää niin väsynyt, kuin viime kirjettä kirjoittaessasi.

-Annastiina

Ihmiselle kiitos

”Tämä on julkinen kiitos kaikille heille, jotka ovat antaneet sirpaleita omasta elämästään osaksi minun elämääni.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 01.09.2020 klo. 00:27

Rakas ystävä,

Minä en nyt saanut näitä ajatuksia ladattua mihinkään tarinalliseen tai edes laulun muotoon, vaikka pyörittelin kaikenlaisia ideoita. Kirjoitan nyt siis vaan tähän auki sen ajatuksen, jonka ympärillä kiertelin tässä monta tuntia. Väsymyksellä ehkä oli osansa siihen, että kierrokset olivat liian kaarevia osuakseen kohteeseensa.

Mä olen vuosikausia jutellut anonyymien ihmisten kanssa internetissä. Varmaan satojen eri ihmisten kanssa kaikkiaan. Osa niistä on kertonut totuuden itsestään, osa on varmasti valehdellut, osa on näytellyt jotain ihan muuta, kuin mitä ovat oikeasti. En mäkään aina niille rehellinen ollut, tuli puhuttua roolissa, mutta ehkä sieltä roolin takaa oli helpompi kertoa totuuksia, jotka olisivat muuten olleet liian pelottavia kertoa. Eikä mua koskaan haitannut, vaikka tiesinkin, että kaikki ei ole totta, mitä toinen kertoo. Eihän sillä mitään väliä ollut, koska kyse oli vain siitä hetkestä ja hetkestä muodostuvasta tarinasta. Oon jutellut ihmisten kanssa, jotka on olleet kiusattuja, epävarmoja itsestään, super-itsevarmoja, vahvoja, heikkoja, häiriintyneitä, avoimia, seksuaalisia, ujoja, nuoria, vanhoja, yksinäisiä, onnellisia, itsemurhan partaalla ja kaikkea näiden väliltä. Tämä on julkinen kiitos kaikille heille, jotka ovat antaneet sirpaleita omasta elämästään osaksi minun elämääni. En tiedä keitä te olette, ettekä te tiedä kuka minä olen, mutta olen saanut teiltä paljon tärkeitä oppeja elämääni, rohkeutta silloin kun sitä on muuten puuttunut, näkökulmia ja perspektiiviä elämään. Teidän kanssanne olen oppinut ihmisyydestä, mutta ennen kaikkea ymmärtänyt asioita itsestäni. Kuuntelin ja yritin ymmärtää teitä, mutta tärkeintä oli, että teidän kauttanne peilasin omaa itseäni suhteessa tähän suureen maailmaan. Kiitos.

Noh, sainpahan jotakuinkin ajatukseni oksennettua tähän.

Minua on tässä jo pidemmän aikaa kiinnostanut kirjoittaa mielikuvituskavereista. Onko sinulla ollut mielikuvituskavereita?

Olenkohan kysynyt tätä jo joskus aiemminkin? Olen sen verran poikki, etten muista. Kello on aika paljon ja takana on useampi huonosti nukuttu yö. Mutta eiköhän se tästä taas.

Pimeys tulee

Aika jykevästi muuten kolisi tuo sinun edellisen kirjeesi runo. Ihminen on jännä otus. Huih.

Kirjoitapa seuraavaksi jotain ihan pöljää ja höpsöä. Vaikka joku aikuisten satu. Inspiraatioksi voit kehittää sadun sankarihahmon etsimällä lähelläsi olevasta kirjasta adjektiiveja, joista muodostuu kuvaus tuosta henkilöstä. Saat ihan vapaat kädet.


– Jussi

Syksy tulee, kynttilät ja Hercule Poirot -elokuvat tulee. Keski-ikä tulee. Vai eläkeikä?

Vereslihaa

”Olin vahvasti ja tietoisesti olemassa ja läsnä.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja:Jussi Olavi
Päiväys: 27.08.2020 klo.23:11

Ystäväni,

Oli ihanaa lukea onnen pilkahduksestasi! Toivotaan, että se ei jää ainoaksi laatuaan vaan sitä seuraa muita pilkahduksia, välähdyksiä, läikähdyksiä ja ryöpsähdyksiä. On kuulemma myös mahdollista saada onnellisuus jäämään ihan kokoaikaiseksi kumppaniksi…

Punaherukoita voi ihan hyvin poimia kissa sylissä

Muistan hyvin tuollaisen (ehkä samankaltaisen) heräämisen omasta elämästäni vuosia sitten. Olin ollut jo pitkään harmaassa limbossa, jossa mikään ei näyttänyt, kuulostanut tai tuntunut oikein miltään – tai jos tuntuikin, niin lähinnä ärsyttävältä.

Sain kuitenkin itsestäni sen verran irti, että tunnistin tarpeen ja ostin ja aloin syödä mäkikuismavalmistetta. Parin viikon päästä olin saunassa ja yhtäkkiä havahduin siihen, että tunsin löylyn ihollani aivan eri tavalla kuin ennen. Solut heräsivät tuntemaan. Valot oli sytytetty. Olin vahvasti ja tietoisesti olemassa ja läsnä.

Herätys oli todella vahva ja se näytti minulle sen valtavan kontrastin, joka hyvinvoivan mielen ja masentuneen mielen välillä on. Tuon sisäisen tapahtuman jälkeen olenkin osannut hieman paremmin ennakoida toimenpiteitä, jos on vaikuttanut siltä, että mieli alkaa luisua taas latteuteen.

Tätä kirjettä kirjoittaessani en ole vielä kirjoittanut antamaasi tehtävää. Yleensä kirjoitan ensin tehtävän ja sitten vasta kirjeen…

Yritin kovasti miettiä, kuka minun elämässäni käväissyt ihminen olisi jättänyt minuun muutoksentekevän jäljen. Jokainen tuttavuus antaa jotain, siitä olen varma, mutta enpä tiedä, onko elämäni muuttunut radikaalisti kenenkään sanomisista tai tekemisistä…

Mielessäni on pyörinyt useakin idea ja näkökulma, josta voisin kirjoittaa mutta en ole saanut vielä aikaan päättää, mitä polkua lähtisin seuraamaan. Jos olisi aikaa, voisin kokeilla kirjoittaa jokaista ideaa ja valita niistä toimivimman mutta – vaikka vapaailta onkin – en ehdi. Nyt alan kuitenkin yrittää jotain…

Syksyä. Vai loppukesää..?


Tunti siihen meni! En tajua, miten aivot toimivat mutta kirjoitin kaksi aloituslausetta, joista toinen oli niin vahva, että se vei mennessään. Tästä tuloksena syntyi runo elämää muuttavasta tilanteesta.

Tässä sekoittuu menneen parisuhteen faktat sekä aavistuksenomainen taiteellinen liioittelu. Kiitoskirje tämä ei ole.


Mä tiesin kyllä, että osaan huutaa
-jopa paiskata lautasen seinään
mutta nyt, kun koetan vakuuttaa
edessäs, että en mä sua pelkää,
nousee uusi tunne, paljon vahvempi
kuin keskenkasvuisen uhma:
Olen nyrkkisi edessä vanhempi,
voisin ylpeyden takia kuolla!
Otan mieluummin iskun, kuin tunnustan,
että pelko syö uskooni reikää.
Voittajana paikalta raahustan,
vaikka veri mun kasvoja peittää.


Sain kirjeestäsi sellaisen kuvan, että sinulla on jo mielessäsi joukko elämässäsi piipahtaneita ihmisiä. Haluaisinkin, että tekisit tämän saman tehtävän. Eli kirjoita kirje ihmiselle, joka on suuresti vaikuttanut elämääsi. Voit vapaasti tulkita tehtävänantoa yhtä laveasti kuin minäkin…

Onnen täplittämää viikkoa sinulle!


Annastiina

Loppukesää. Vai syksyä?

Eläimistä ja ihmisistä

”Eläimet on otettu tarinoihin vain söpöiksi korvikkeiksi ihmisille, joista ne tarinat oikeasti kertovat.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 18.08.2020 klo. 01:24

Rakas ystävä,

Nyt iski kyllä pahemman luokan writers blokki. Ei varsinaisesti mikään tyhjän paperin kammo, mutta jostain syystä tuo viime kirjeessä heittämäsi tehtävä tökki ihan suunnattomasti.

Pyysit kirjoittamaan tarinan, joka liittyy jotenkin eläimiin. Aloin miettimään kaikkia niitä elämäni aikana kuulemiani, lukemiani ja jopa kirjoittamiani tarinoita eläimistä ja eläinten seikkailuista. Jäin kuitenkin jumiin ajatuksiini, kun tajusin että tosi harva noista tarinoista kuitenkaan kertoo eläimistä mitään.

Kirjahyllyssäni oli jopa kirja nimeltä ”Eläintarinoita”, mutta eivät senkään tarinat mitään eläimistä kerro. Eläimet on otettu tarinoihin vain söpöiksi korvikkeiksi ihmisille, joista ne tarinat oikeasti kertovat.

Minä en kuitenkaan jaksanut tänään alkaa heijastamaan eläimiin jotain ihmisyyden dilemmaa tai syvällistäkään moraalista ongelmaa.

Miksi eläimiä käytetään tarinoissa tällaisena välineenä? Onko meidän niin paljon helmpompi pureskella ja käsitellä jokin asia, kun se ei tulekaan suoraan ihmisiholle vaan se ikään kuin kiertää mutkan eläimen pörröisen turkin kautta?

Sinänsä on ihan hienoa, että eläintarinoiden kautta joillekin eläimille on muodostunut tarinankerronnan pitkän historian lomassa jopa hyvin vahva symboliarvo. Pöllö kuvastaa viisautta, kettu oveluutta ja niin edelleen. Mutta on siitä joillekin eläimille varmaan haittaakin. Lepakot, rotat ja sudet ainakin ovat varmasti saaneet tuta nahoissaan sen, että me olemme tarinoissamme projisoineet niihin inhimillisiä elementtejä, jotka saavat meidät nykyään automaattisesti pelkäämään niitä. Ei sillä, etteikö peloissa vähän perääkin olisi.

Eniten eläimistä kertovana tarinana itselle nousi mieleen lapsuudestani tuttu tv-sarja ”Kaukametsän pakolaiset”. Kyllä siinäkin takuuvarmasti inhimillistettiin eläimiä ihan täysillä ja käsiteltiin paljon meidän ihmisten ongelmia, mutta sentään itse sarjan pääpremissi oli eläinlähtöinen. Eläinten oli paettava omista pesäkoloistaan ja luonnollisesta asuinympäristöstään, kun ihmiset ja ihmisten koneet tulivat myllertämään maan ja kaatamaan puut.

Halusin kirjoittaa aidosti eläimistä, mutta kaiken tämän takia. Ei tämäkään tarina kyllä eläimistä kerro, päinvastoin, mutta ainakin se on rehellinen ja suorapuheinen, eikä naamioi meidän ihmisten ongelmia eläinten ongelmiksi.

Tämä on tarina koirasta, jota ei koskaan ollutkaan. Jos se olisi ollut olemassa, sen nimi olisi ollut Hastings. Se olisi ollut ryppyinen basset. Semmoinen ryppyinen ja roikkuvaihoinen. Mutta ei sitä koiraa ollut koskaan olemassa, koska äiti ja isä eivät sinä minulle koskaan ostaneet ja antaneet. Tai ehkä se koira olikin, mutta se oli jossain muualla. Onkohan se vieläkin? Jos olisi, niin nyt se olisin minä itse, joka estäisi sitä olemasta. Lapset pyysivät minua ostamaan heille koiran, mutta minusta olikin tullut se järkevä aikuinen, joka pelkää koiranhoidon jäävän yksin minun harteilleni. Niinpä tätäkään koiraa ei ole olemassa ainakaan nyt. Mutta ehkä minä vielä hellyn ja häviän taistelun. Tai tavallaan voitan sen alkuperäisen taistelun.

No juu, tämmöisiä minä täällä pienessä päässäni pyörittelin tänään.

Kirjoita sinä seuraavaan kirjeeseesi käsikirjoituksen tai tarinan runko jollekin pelille (videopeli, lautapeli) ja poimi pelin tarinan teema jostain lähelläsi olevasta lehdestä.


– Jussi