Onnea ja oivalluksia

”Näin kerään pieniä ymmärryksen palasia, jotka pikku hiljaa muokkaavat tapaani kirjoittaa ja antavat itsetuntemuksen lisääntyessä rohkeutta oman ääneni kuuntelemiseen.”

**Sisältää affiliate -linkin Kirjottajaklubin kurssille**

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 09.04.2020 klo. 22:30

Ystäväni,

Kylläpä kirjoitit taas asiaa. Epätäydellisyys on minunkin mielestäni kaunista. Täydellisyyden ja onnellisuuden tavoittelu on vähän kuin kissan leikki laserlelun kanssa. Aina kun vastustamattoman houkuttelevan punaisen pisteen luulee saavansa kiinni, se onkin jo siirtynyt muualle. Ehkä pitäisi olla enemmän niin kuin paras kaverini Aslan, jonka lempilelu on langanpätkä…

Itse asiassa tällä hetkellä koen kykeneväni melko hyvin langanpätkäajatteluun. Toki yksi suuri unelmani on toteutunut, asunhan maalla omassa (*pankin*) talossani. Yksi lasersäde on siis ehkä saatu kiinni. Mutta vaikka minulla on muitakin unelmia, en koe, että onnellisuuteni olisi niistä riippuvainen. Täydellinen arki muodostuu hyvinkin pienistä asioista, vaikka olenkin työtön ja velkainen – epätäydellinen. Rahaa on asumiseen sekä omaan ja kissani ylläpitoon. Alkukuusta voin ostaa kukkakimpunkin pöytää koristamaan. Haastan itseäni uusien asioiden opettelulla ja uskon niiden tuovan parannusta myös tulevaisuuteen. Pienet esteettiset asiat saavat sieluni lämpenemään. Ja vaikka olenkin erakkouteen taipuvainen, minulla on ystäviä, jotka pitävät minusta siitäkin huolimatta, etten välttämättä ota heihin yhteyttä kuukausiin. Siinäpä on monta langanpätkää, joiden kanssa leikkiminen on parempaa, kuin juosta jalat maitohapoilla lasersäteiden perässä. (Siinäkin täytyy olla tarkkana, että erottaa omat tarpeensa muiden tarpeista. Vaatii rohkeutta kertoa pitävänsä vaatimattomasta villalangasta, kun toiset öyhöttävät laserin olevan ainoa tavoittelemisen arvoinen asia.)

Onnen palasia

On se kyllä kumma, miten paljon kirjoittamalla oppii (kirjoittamisen lisäksi) itsestään. Miki Liukkosen kirjoittajakurssilla olen huomannut, miten paljon kirjoittamistani säätelee se, mitä ajattelen muiden ajattelevan. Samalla tavalla, kuin sinä kirjoitit ennakkotehtävän toteuttamisen kohdalla miettiväsi, mitä sen vastaanottajat haluaisivat sinun kirjoittavan, niin minäkin ajattelen – tiedostamatta – miten minun pitäisi kirjoittaa, jotta se olisi ”muiden” mielestä hyvää tekstiä. Sehän on aivan tuhoon tuomittu ajatusmalli, joka estää meitä kirjoittamasta omalla äänellämme! Tämä on jälleen sellainen asia, jonka jo periaatteessa olen tiennyt mutta en ole oikeasti kunnolla sisäistänyt. Kurssilla tehtävien harjoitusten avulla asia konkretisoitui, ja hehkulamppu ajatuskuplassa syttyi taas. Tällaiset oivallukset ohjaavat juuri sitä orgaanista kehittymistä, jota me molemmat haluamme edistää. Näin kerään pieniä ymmärryksen palasia, jotka pikku hiljaa muokkaavat tapaani kirjoittaa ja antavat itsetuntemuksen lisääntyessä rohkeutta oman ääneni kuuntelemiseen.

Kurssille asettamani odotukset eivät itseasiassa ole (itselleni tyypillisiä) epärealistisia vaatimuksia itseäni ja kirjoittamistani kohtaan. Enemmänkin odotan jotain sellaista hyvää, jota en edes osaa kuvittaa tai sanoittaa. Jotenkin vain aavistan, että kirjoittamiseen keskittyminen ja ohjauksen saaminen herättää minussa Jotain. Voihan olla, että sekin on epärealistinen odotus – ehkä alitajuisesti kuvittelen tulevani kirjailijan ohjauksessa itsekin kirjailijaksi! Tämä jää nähtäväksi. Kunhan saan kurssin suoritettua loppuun, kerron kuinka olen muuttunut. Ehkä sormeni ovat muuttuneet kyniksi tai peilistä katsoo Jari Tervo.  

(Tuo Miki Liukkosen kirjoittajakurssi on muuten koko ajan avoinna ja sinne voi ilmoittautua **tästä**. Hintakin on kohtuullinen – minä ainakin maksan mielelläni siitä, että saan kurssin aikana aikaan tekstejä, oivallan uusia asioita itsestäni ja kirjoittamisestani ja saan ammattilaiselta loistavia vinkkejä kirjoittamisen jatkamiseen.)

Myös tuo sinun antamasi kirjoitustehtävä oli taas mielenkiintoinen. Ensin mietin kuumeisesti, mitä voisin kuvailla niin, että sillä voisi ilmaista jotain aivan muuta, kuin kuvailun kohdetta (vaikka tehtävä olikin vain kuvailla eikä kuvittaa). Totta kai minun aivoni toimivat taas niin: Kuvittelin itseni valmiin kirjoitukseni sädekehässä. Onnistuin luettelemaan neliömetrin kokoisen nurmikonkaistaleen kuihtuneet ruohonkorret niin, että lukija huomaakin yhtäkkiä tajuavansa elämän tarkoituksen! Jussi haltioituu sitä lukiessaan, lehdistö saa vihiä lupaavimmasta kirjoittajasta kautta aikojen, haastattelukutsuja satelee, satelee palkintoja…
Kröhöm. Mutta neliölle mahtuu kyllä aika monta heinää. Ei niitä ehkä kaikkia jaksa luetella… Joten päätin sitten kuitenkin vain katsoa peiliin, vaikka tiedostankin, että peilikuva on maailman ehkä kulunein vertauskuva. Siksi yritinkin pysyä tiukasti vain ja ainoastaan kuvailussa. Sitähän sinä pyysit. Huomasin, että on uskomattoman vaikeaa kuvailla näkemäänsä tulkitsematta sitä! Ja kyllähän tekstiin pari tulkintalausettakin jäi. Ehkä joskus kirjoitan tämän tekstin uudelleen niin, että lisäämällä tulkintaa ja taustatarinaa siitä muodostuisi ehjempi ja kokonaisempi. Ehkä. Nyt se on kuitenkin tällainen, epätäydellisenä tässä hetkessä täydellinen.

Peili

Valkoinen seinä, jossa riippuu soikea peili, pystysuunnassa soikea. Siinä lukee erivärisillä meikkikynillä tehdyt tekstit ”sinä pystyt siihen” – sydämiä – ”oot kaunis fiksu ja lahjakas” huutomerkkien kera. Sydämiä on paljon.

Peilissä näkyy vastapäinen vessanseinä ja ovi, joka on auki eteiseen, jossa näkyy oviaukko yläkerran rappusiin. Eteisen lampun alaosa, ison taulun alaosa, äiti Amma pienessä taulussa ja sen alla riikinkukon muotoinen avainnaulakko täynnä avaimia ja heijastimia. Vessan seinät ovat valkoiset. Peilissä näkyy myös vähän vessan kattoa ja kattovalaisinta. Alaosassa peiliä on lääkepurkkeja ja hammastahnatuubi. Allergialääke, astmalääke, nenäsumute, Elmex.

Ja on siinä peilissä sitten vielä vihreä paita. Huppari, josta nousee kalpea kaula ja pää. Leuassa on finnejä, otsassakin muutama. Hiukset, maantien väriset, on vedetty taakse poninhännälle mutta edessä olevat lyhyet haituvahiukset osoittavat mikä minnekin. Otsassa näkyy vaakaryppyjä, ja kun rutistaa kulmia, niin myös pystyryppyjä. Kulmakarvat ovat hyvän muotoiset, niin minulle on sanottu.

Keskellä naamaa on nenä. Pottunokka, niin minulle aina pienenä sanottiin. Se on pyöreä, leveä ja sen alareunassa on isot sieraimet, epäsymmetriset sieraimet, toinen on suora ja toinen on vino. Suun ympärillä on pieniä juonteita. Huulet. Alahuuli on vähän paksumpi kuin ylähuuli. Ja puhuessa suusta pilkottaa vähän hampaita. Ei sillä, että niitä olisi jotenkin erityisen vähän – mutta niistä näkyy vain vähän kerrallaan paitsi jos irvistää oikein isosti. Niitä on ihan normaali määrä ja ne ovat ihan normaalin näköiset. Hammaslääkäri joskus kehaisi, että onpa kauniit hampaat. Kai siitäkin voi olla iloinen.

Hymykuoppa tulee aina välillä näkyviin vasemmalle puolelle poskeen, jos ilmehtii niin, että se on laskettavissa hymyilyksi – kasvolihasten mielestä. Korvat ovat symmetriset ja molemmilla puolilla päätä. Silmät ovat siniharmaat, keskeltä mustat, valkuaiset nimensä mukaiset. Silmänalusten tummuus kertoo siitä, että en ole nukkunut hyvin. Yläluomet ovat raskaat, se on sukurasite.

Ne silmät ovat jo tottuneet peiliin kirjoitettuihin teksteihin. Oot kaunis, fiksu ja lahjakas. Niitä ei enää näe hampaita pestessä tai meikatessa. Sinä pystyt siihen, sitä ei tule katsottua enää niin, että sen näkisi saatikka niin, että sen ymmärtäisi, vaikka siihen olisi todella paljon tarvetta. Ymmärtämiseen.

Jussi! Minä haastan sinut selättämään sen kirotun pyöräretken! Toisin kuin TaiK:n professorit, en pyydä neljää sivua, vaan yhden sivun mittaisen kuvauksen pyöräretkestä, jonka teet ensi kesänä. Käytköhän kenties pyörällä Erottajan Shellillä hakemassa kanisterillisen bensaa autoa varten? Vai oletko lomalla ja näytät lapsille, että isi osaa ajaa pihan ympäri ilman käsiä (-retki se on pienikin retki)? Ehkä ajat päämäärättömästi eteenpäin ja merkittävin matka tapahtuukin omissa ajatuksissasi? Kerro sinä, sinä pystyt siihen! Minä odotan innolla.

Pysykää terveinä! <3

Annastiina

Kirjeenvaihdolle kiitos!

”Tuntuu, kuin ensimmäisestä kirjeestä olisi kulunut jo tolkuttoman pitkä aika ja kuin olisin suorastaan eri ihminen nyt.”

Lähettäjä:Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 30.03.2020

Rakas ystävä,

Voi mummo sentään! Kiitos kirjeestäsi ja erityisesti elämänmakuisesta reseptistä. Nyt tämä kehitys kyllä tulee niin selkeästi esiin, kun kirjeestäsi suorastaan huokuu jonkinlainen vapautuminen ja rohkea heittäytyminen. Niinhän se tosiaan on, ettei kaiken aina tarvitse olla niin valmista tullakseen nähdyksi, luetuksi ja koetuksi. Itse asiassa päinvastoin, monesti keskeneräisen tai ei vielä valmiiksi julistetun altistaminen katseelle tekee juurikin hyvää tekstille. Eikä tekstiä aina tarvitse edes hioa loppuun asti ”valmiiksi”. Se, mikä itselle tarkoittaa valmista, tarkoittaa usein muille jo ihan tukkoon väritettyä. Samalla tavalla kuin maalauksen voi maalata tukkoon, myös tekstin voi kirjoittaa umpeen. Liian pitkälle jynssätystä ”valmiista” tekstistä ei sitten enää välitykään se raikas ajatus, josta kaikki sai alkunsa. Ainakin jotkut tekstit ovat parhaita juuri raakana pureskeltuna. SIlloin niissä on kaikki alkuperäiset vitamiinit tallella ja lukija joutuu käyttämään omia hampaitaan. Siinä kai ne hampaatkin sitten eniten vahvistuvat.

Minä itse jatkan täällä elämänhallinnallisia harjoituksiani ja yritän hieman höllätä tahtia. Enemmän pötköttelyä, vähemmän kiireessä juoksemista. Olin jo rohkea ja reipas ja otin asian töissäkin puheeksi. Ja sain tukea ja ymmärrystä osakseni, mikä jo itsessään helpotti oloa. Tuijottelu tyhjyyteen kun on viime aikoina alkanut taas olla enemmän sitä väsynyttä ja stressaantunutta tuijotusta, ei sitä ihanaa luovaa päänsisäistä tutkimusmatkailua. Kokemuksesta tiedän itsekin, minne se johtaa, jos stressi puristaa liian tiukasti sormensa pienen mieleni ympärille. Ja juuri nyt se tuntuu tukkivan luovuutta aika pahasti. Laitan sinulle kuvan työpöydästäni, joka kuvastaa aika hyvin myös mielentilaani. Tuntuu, että pään sisällä on sekamelska, eikä sellainen luova sotku.

Kaiken sen keskellä tämä kirjoittaminen on erittäin tarpeellinen henkireikä. Vaikkaen koekaan tällä hetkellä pystyväni oikein mihinkään huippuluokan luoviin purskahduksiin, niin tämä sentään pitää minut luovan tekemisen syrjässä kiinni. Ilman näitä kirjeitä olisin varmaan taas jo luovuttanut kirjoittamisen suhteen ja sysännyt sen jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Onnea on kirjekaveri ja vertaistuki. Onnea on myös itsetutkiskelu sekä ajatusten ja tunteiden ylös kirjaaminen. Lueskelin tällä viikolla vielä lisää mennyttä kirjeenvaihtoamme ja oli mielenkiintoista huomata, miten kirjeistä (varsinkin omistani) pystyy lukemaan näin jälkikäteenkin mielentilan ja hetken, jossa ne on kirjoitettu. Itse asiassa tuntuu kuin ensimmäisestä kirjeestä olisi kulunut jo tolkuttoman pitkä aika ja kuin olisin suorastaan eri ihminen nyt.

Kirjoittamiseen liittyvien haasteiden ja luovuuden ruokkimisen lisäksi tästä kirjeenvaihdosta on nyt siis tullut eräänlainen elämäni ensimmäinen päiväkirja. Olen kirjoittanut välillä aika henkilökohtaisista aiheista ja huomaan pureskelleeni aika usein kirjeissä omaa jaksamistani ja mielentilaani. Kiitos siis, kun olet kuunnellut ja peilannut noita ajatuksia myös omiin kokemuksiisi. Olen saanut ajatuksistasi hyvää perspektiiviä itsetutkiskeluuni. Olen aina ollut enemmän kallellaan dialogiin kuin yksinpuheluun päin.

Kirjeenvaihdon alussa taisin määritellä, että minulle hyvä tapa kirjoittamisen äärellle palaamiseen olisi kirjoittaa omasta itsestäni. Tässä sitä on sitten tullut kai tehtyä osin tietoisesti ja osin tiedostamatta. Tähän kirjeeni loppuun purskautan vielä päässäni nyt pyörivät ajatukset eräänlaisena fiktion ja faktan sekoituksena.


Elämän virta

Työpöydälläni on läjä tavaraa, joka ei kuulu työpöydälleni. En jaksa heittää niitä pois mutta en käsitä miksi ne ovat tässä. Vessapaperirullan tyhjiä holkkeja rutistettuna sisäkkäin. Erään ystäväni autoni takapenkille unohtamat bokserit (pyykätyt). Kolmioksi taiteltu muovipussi. Rikkinäiset lasten aurinkolasit. Läjä vesiväripaperia. Vanhan matkalaukun kulmarauta. Palkintopysti, jota ei ole annettu minulle. Vilkkuva maksupääte, joka on tursottanut itsestään ulos ryttyyn rullaantunutta kuittipaperia. Lasten piirustuksia. Täyttämätön vauvakirja. Kultapossukerhon säästöpossu lapsuudestani. Dymo-täyttökasetti koneeseen, jota ei ole olemassa. Puupalikoita. Rikkinäinen puhelimen laturi. Purkillinen 5 sentin kolikoita ja toinen neuvostoaikaisia seteleitä. Eivät nämä tavarat kuulu minun työpöydälleni mutta siinä ne nyt ovat. Työpöytäni on kuin kaatopaikka tavaroille, joilla ei ole muutakaan paikkaa maailmassa.

Päässäni on läjä asioita ja ajatuksia, jotka eivät kuulu päähäni. En jaksa heittää niitä pois mutta en käsitä miksi ne ovat siellä. Eivät nämä asiat kuulu minun päähäni mutta siellä ne nyt ovat. Ja ne ovat olleet siinä jo pitkään. Pääni on kuin kaatopaikka ajatuksille, joilla ei ole muutakaan paikkaa maailmassa. Ne ajatukset ovat kaikkea ylimääräistä paskaa, joka tukkii tien muilta ajatuksilta.

Tiedätkö sen tunteen, kun olet uinut paskavedessä kakoen ja henkeäsi pidättäen niin kauan, että olet tottunut sen hajuun, makuun ja tuntumaan? Olet turtunut, etkä enää tajua, miksi sinua oksettaa koko ajan. Yökkimisestä on tullut elämäsi uusi normaali. Miten siitä pääsee eroon? Pitääkö yrittää puhdistaa vesi paskasta vai onko vain helpompi nousta itse pois vedestä ja etsiä puhtaampi joki uimiseen?

Mitä tämä vertauskuva oli tarkoittavinaan? Hitostako minä tiedän. Jos tietäisin, niin en varmaan kyselisi vastausta maailmankaikkeudelta.


Näihin sopivan häiriintyneen itsetutkiskelun tunnelmiin päätän kirjeeni tänään. Nyt menen nukkumaan uupumushumalaani pois. Heitän vielä ilmoille tehtävän, koska olen näemmä erikoistunut sekä tehtävien antamiseen että tehtävien tekemättä jättämiseen. Toivoisin, että kirjoitat kahden henkilön lyhyen dialogin, jonka aiheena on helpottuneisuus. Henkilöiden välillä tulee olla jonkinlainen status-ero.


– Jussi

Paluu rutiineihin

”Toivon, että minulla olisi paikka, jonne voisi piiloutua leikkimään kirjailijaa.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 24.03.2020 klo 00:47

Rakas ystävä,

Olen hukannut kirjoittamisen rutiinin viimeisten viikkojen aikana. Noh, olen hukannut suurinpiirtein kaikki mahdolliset rutiinit elämästäni, kun olen tehnyt teatteria ja töissä on jouduttu pistämään monet asiat ihan uusiksi. Tajusin sen, kun lueskelin tässä huvikseni alkuvuoden kirjeenvaihtoamme.

Tajusin, että olen hukannut kirjoittamisen riemun, jonka olin jo jossain vaiheessa tätä projektiamme tavoittanut. Nautinto on poissa, koska minulla ei ole aikaa. Ei ole aikaa olla ja harhailla jossain ajatusten ulapalla. Ei ole aikaa maata sohvalla ja miettiä, tuumailla ja tuijotella. Olen palannut perusongelmani äärelle: en hallitse aikaa. Olen työnarkomaani ja itseni rankaisija, joka nauttii (sairaalla tavalla) myös kunnon yliannostuksista raatamista. Tiedän kyllä, että saan parhaimmillaan kirjoittamisesta yhtä hyvät kiksit, mutta koska en ole käyttänyt tätä kamaa ihan niin paljon, kunnon tripille on vaikeampi päästä.

Parhaissa kirjoitusfiiliksissä olen ollut tänä keväänä työreissuilla jossain toisessa kaupungissa. Olen päässyt irti arjesta ja iltaisin olen pystynyt antautumaan hetkeksi vain kirjoittamiselle. Tavallaan toivoisin, että minulla olisi sellainen Aleksis Kiven kuolinmökki, jonne voisin paeta pahaa maailmaa, arkea ja etätyöpisteitä. Se olisi sellainen paikka, johon voisi piiloutua leikkimään kirjailijaa. Siellä voisi uppoutua fantasioimaan ja haaveilemaan, kirjoittamaan ylös mielikuvitusseikkailuja ja kuuntelemaan hiljaisuutta ja ajatusten kohinaa.

Huomaan välillä kaipaavani yksinäisyyttä, nautintoa jota niin harvoin nykyisessä elämäntilanteessani on tarjolla. Perheellisen erakon ja sosiaalisuutta vaativaa työtä tekevän introvertin pitäisi osata määritellä itselleen enemmän aikaa yksin olemiselle. Liika stressi ei tee myöskään hyvää luovuudelle.

Minulla on aina ollut tapana tuijotella tyhjyyteen. Pysähdyn paikoilleni, kiinnitän katseeni johonkin pisteeseen enemmän tai vähemmän kaukaisuudessa ja jään tuijottamaan sitä. Joskus saatan tuijottaa samaa pistettä ties kuinka pitkään näkemättä sitä kuitenkaan ollenkaan. Silmät pysyvät auki, mutta ne eivät näe mitään. Se on nautinnollinen tila, jossa olen vähän kuin valveunessa, ja ajatukset harhailevat välillä mitä erikoisemmille poluille. Samaan aikaan hallitusti ja hallitsemattomasti. Tuumailen jotain ja aivot alkavat tuottaa unikuvien kaltaisia mielikuvia päähäni, pystyn ohjailemaan ajatusta ja toisaalta seuraamaan eteen aukeavia polkuja. Se on sellainen hyvin luova tila mutta siihen pääseminen vaatii aikaa ja rentoutta. Yritän järjestää molempia elämääni.

Tässä mä feikkaan sitä luovaa tuijotusta keittiössä

Kaiken tämän keskellä saan vielä kuulla, että sinä olet pettänyt minua. Olet ryökäle mennyt kirjoittamaan joidenkin toisten ihmisten kanssa! Ja vielä kirjoittamiskurssille. Olen julmistunut! No en sentään, oikeastaan päinvastoin. Kuulostaa todella hyvältä sekä tätisi kanssa kulkema lauluntekemisen sarka että paskojen kirjoitusten verkkokurssi.

On minusta erinomaisen hyvä merkki, että olet alkanut pallotella tekstejäsi myös muiden ihmisten kanssa. Aikaisempia kirjeitäsi muistellen uskallan jopa väittää, että tässä suhteessa on tapahtunut aika iso kehitys projektimme alkuhetkiin verrattuna. Todistaahan tämä myös sitä, että kun alkaa kirjoittamaan jotain, vaikka vain kirjeitä kirjoittamisesta, niin asioita alkaa kyllä tapahtua. Lumipallo alkaa pyöriä ja kasvaa.

Haluaisinkin kuulla vielä lisää kurssikokemuksistasi Kirjoittajaklubissa. Aivan paskojen kirjoitusten kurssi kuulostaa nimittäin joltain mikä sopii ihan täydellisesti omaan elämänfilosofiaani. Tulee mieleen eräs improharjoitus, jossa pyritään tekemään niin huono ja tylsä kohtaus, ettei ketään naurata. Harjoituksen tarkoituksena on tietysti tajuta, että kun lakkaa yrittämästä, rentoutuu ja luovuus pääsee todella valloilleen. Liika yrittäminen tuppaa johtamaan puskemiseen ja pakottamiseen, itsensä arvosteluun ja ideoiden tyrmäämiseen. Siksipä iloinen epäonnistuminen tai aivan paskojen kirjoitusten kirjoittaminen on niin vapauttavaa. Yliminä antaa tilaa vaistoille ja alitajunnalle. Minkälaisia tekstejä tulit kirjoittaneeksi kurssilla? Yllätitkö itsesi?

Ah, olipa mukava kirjoittaa taas kirje. Kirjoittaminen on ehdottomasti minulle ominaisin ilmaisun muoto. Kirjoittaessa pystyn käymään dialogia itseni kanssa ja nämä kirjeet ovat kyllä ihanasti pakottaneet minut tutkimaan itseäni entistäkin tarkemmin. Kuka minä olen? Millaisista asioista minä pidän ja mitkä asiat tekevät minulle hyvää? Minkälaisia asioita minun tulee etsiä elämääni? Ja pitäisikö jotain painolastia heittää pois ajatusten selkärepusta? Pikkuhiljaa alan löytää myös vastauksia.

Lopuksi annan vielä pikku tehtäväksi kirjoittaa ruokareseptin, joka on tarina. Saat tulkita tehtävänantoa itsellesi sopivalla tavalla. Jään odottamaan taas kirjettäsi.

– Jussi

Maailma muuttuu

”Nyt jos koskaan kirjoittaminen tuntuu tärkeältä. Juuri nyt meidän täytyy sanoittaa ajatuksiamme ja yrittää kaikella älykkyydellämme ymmärtää näitä tapahtumia ja tapahtumien keskellä olevia ihmisiä.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 17.03.2020 klo 11:00

Rakas ystävä,

Yksipuolinen kirjeenvaihtosi päättyy tähän. Kiitos, kun olet jaksanut kirjoittaa vaikka itse jouduinkin jättämään yhden kirjeen väliin mukamuka kiireisiin vedoten. Nyt en kyllä oikein tiedä, mistä aloittaa, kun tuntuu, että edellisen kirjeen kirjoittamisen jälkeen maailma on muuttunut niin paljon. Välissä on ollut teatteriesityksen viimeistely ja ensi-ilta, jotka jo itsessään ottivat vähän liiankin koville meikäläisen työuupumuksesta toipumisen kannalta, mutta lisäksi kaikki maailman asiat on nyt peruttu pandemian vuoksi. Pelko perseessä eletään, hautaudutaan bunkkereihin ja kuunnellaan uusimpia uutisia radiosta. Milloin Suomi laitetaan kiinni? Suljetaanko koulut? Kaatuuko maailmantalous? Nostavatko nationalismi ja uskonto päätään entistä korkeammalle vai kasvaako sen sijaan globaali yhteishenki, joka yhdistää ihmiset ja kansakunnat? Empatiaa tässä ainakin nyt tarvitaan enemmän kuin vessapaperia.

Korona tuli ja kaikki teatteriesitykset on peruttu.

Pelko on välillä ihan käsin kosketeltavaa. Se näkyy ihmisten silmissä, ostokäyttäytymisessä ja jopa kävelytyylissä. Olin torstaina käymässä Helsingissä tapahtumassa, joka peruttiin korunatartuntojen vuoksi ja samana päivänä tuli hallituksen ensimmäinen tiedontanto, jossa määritettiin raamit mm. yli 500 hengen tapahtumien kiellolle. Oli hämmentävää huomata, miten eri tavalla ihmiset käyttäytyivät tai ainakin näyttivät käyttäytyvän uutisen jälkeen. Kävin kotona Riihimäellä tapaamassa äitiäni vaikka eihän siellä käytännössä muuta tehty kuin seurattiin uutisia hetki hetkeltä.

Oodissa oli tilaa miettiä juuri tulleita epidemia-uutisia.

On hämmentävää nähdä miten maailma muuttuu, kuin sormia napsauttamalla. Se, mikä oli eilen totta ei tänään enää olekaan. Maailmanjärjestys, johon olin niin tottunut ja turtunut voikin siis järkkyä vain muutamassa päivässä, henkilökohtaisella tasolla jopa muutamassa tunnissa. Viime viikolla mietin, mitä ostaisin kaupasta ja jaksanko tehdä teatteria. Tällä viikolla mietin, koska otan lapset pois päiväkodista, kuinka isosti eristäydyn kotiin ja mahtavatko ikääntyvät sukulaiset selvitä hengissä pandemiasta. Päiväkodin tätien silmissä näkyy pakokauhu ja vaiennettu toive siitä, ettei heidän enää tarvitsisi olla siellä töissä. Vai kuvittelenko vain? Joka tapauksessa kontrasti on aika iso.

Pelon lisäksi myös ihmisten voimakkuus näkyy. Meinasin kirjoittaa ensin, että ihmisten voimattomuus alkaa näkyä, mutta päätin valita sanani paremmin. Voimattomuuden sijaan olen nimittäin nähnyt todella paljon voimaa ihmisten teoissa ja sanoissa. Vaikka pintapuolisesti esimerkiksi monet sosiaalisen median kirjoitukset saattavat näyttää aika epätoivoisilta purkauksilta, niin siinä purkamisessahan se voima juuri piileekin. On voimaannuttavaa, kun ihmiset uskaltavat purkaa vitutustaan, pelkojaan ja ahdistustaan. Ihmiset uskaltavat puhua ja kirjoittaa tunteistaan ja jaksavat ehkä sitä kautta ymmärtää paremmin itseään ja muita.

Yhteiskuntamme ja jokaisen meistä yksilöinä kykyä empatiaan testataan nyt armottomasti. Olenkin leikkisästi verrannut tätä käsiin räjähtänyttä kriisiä sotatilaan ja peräänkuuluttanut sitä sodan jälkeen kuuluisaksi tehtyä ja Itsenäisyyspäivän juhlapuheissa niin usein ylistettyä ”talvisodan henkeä” ja ”talvisodan ihmettä”. Tämä kriisi lienee nyt eräänlainen sotakokemus meidän sukupolvellemme. Poikkeustila, jollaista emme ole nähneet. Siitä selviämiseen tarvitaan ihan erityisiä taitoja ja ihan erityistä asennetta. Meidän täytyy tukea toinen toisiamme ja lopettaa riitely. Ihmisiä tulee kuolemaan. Ei toki toivottavasti niin paljon kuin sodassa mutta kuitenkin. Monin tavoin maailma tulee heräämään ihan uudenlaiseen aamuun, kun tämä taistelu on ohi ja pöly laskeutuu. On tavallaan myös kiehtovaa nähdä, miten meidän globaali yhteiskuntamme tulee selviämään tästä kriisistä. Kykenemmekö me empatiaan?

Avainasemassa selviytymisessä ovat mielestäni myös luovan alan tekijät. Nyt jos koskaan kirjoittaminen tuntuu tärkeältä. Minä koen, että juuri nyt meidän täytyy sanoittaa ajatuksiamme ja yrittää kaikella älykkyydellämme ymmärtää näitä tapahtumia ja tapahtumien keskellä olevia ihmisiä. Minun aukikirjoitettu, ehkä vähän vajavainenkin kuvaus kokemuksestani voi avata ovia jollekin toiselle, joka on ehkä syvällä sisimmässään tuntenut ja kokenut jotain samanlaista, mutta ei ole saanut sitä sanoitetuksi itselleen ja muille. Ihan jokainen meistä voi kirjoittaa ja puhua sellaisista asioista, jotka auttavat selviytymään ja ymmärtämään maailmaa ja toista ihmistä. Näin me autamme ihmisiä oppimaan empatiaa, katsomaan maailmaa ja tätä tilannetta jonkun toisen ihmisen silmin.

Taiteen ikiaikainen tehtävä ihmisyyden peilinä ja empatian temppelinä nousee nyt arvoon arvaamattomaan, kun meidät pistetään minun elinaikani kovimpaan koetukseen. Kirjoitetaan siis. Ei pelkästään koronasta ja pandemiasta, vaan ihan kaikesta mitä ympärillämme tapahtuu. Niistä iloisista ja tärkeistä hetkistä, joita aina tapahtuu, vaikka ympärillä tapahtuisi mitä. Kirjoitetaan siitä, miten ihmiset auttavat toisiaan. Kirjoitetaan siitä, miten onnellisia olemme, vaikka ihan pienissä hetkissä. Kirjoitetaan.

Nyt istun itse aamutuimaan työpaikalla oman työpöytäni ääressä. Uhmasin maailmankaikkeutta, enkä jäänyt vielä etätöihin kotiin. Sen sijaan kirjoitan tässä nyt tunteitani auki ja yritän selviytyä. Katselen ikkunasta, kun lumi tuiskuaa valtavina pyörteinä pitkin pihaa, välillä alaspäin, välillä ylöspäin. Naapurin täti istuu kotitalonsa portailla, juo aamukahvia ja katselee seesteisen näköisenä taivaanrantaan. Sinne samaan kaihon hankikantoon omakin mieleni vetää.

Odotan seuraavaa kirjettäsi. Muista pestä käsiä vähintään 20 sekuntia. Välttele ihmiskontakteja, vihdoinkin ihan luvan kanssa (jes).

– Jussi

P.S. En kommentoinut mitenkään aiempia kirjeitäsi, mutta se johtui vain siitä, että mielessä pyöri nyt niin valtavasti kaikkea. Olin todella hurmioitunut tajunnanvirtana kirjoittamastasi tekstistä ja varsinkin prosessista.

Huijarisyndroomaa ja uusia haasteita

”Oli kiinnostavaa huomata, miten samoja ajatuksia liikkuu luovan alan ja taiteen lisäksi niin akateemisessa maailmassa, yrittäjien piirissä kuin urheilijoidenkin joukossa.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 21.01.2020 klo 1:29

Rakas ystävä,


Olen niin ylpeä! Sinusta, minusta, meistä. On ihanaa lukea edellisessä kirjeessä lähettämiäsi runoja ja nyt novelliasi. Olen todella otettu siitä, että juuri minä saan niitä lukea. Varsinkin kun tiedän kokemuksesta, miten pelottavaa niiden kirjoittaminen ja lähettäminen voi olla ja on. Sitä kun paljastaa itsestään aina jotain kirjoittaessaan vaikka fiktiota kirjoittasikin, ja se jos mikä on suuri luottamuksen osoitus vastaanottajaa kohtaan.

Kirjekaverit Jussi Olavi Jokinen
Tässä olen hiihtohississä ja esitän, ettei pelota yhtään

Olen myös todella onnellinen, että todella kirjoitit tuon novellin. Kirjeesi alkupuolella jo hetken pelkäsin, että luistat tehtävästä, mutta ah, mikä onni olikaan, kun kirjeen lopussa odottikin iloinen yllätys. Ja jälleen, sait lyötyä minut ihan ällikällä. Ajatukseni tehtävää laatiessa oli itse asiassa ihan erilainen ja olisin ehkä itse kirjoittanut novellin tylsästi jonkun ulkopuolisen silmin. Jonkun joka katsoo ja tarkkailee eläintä. Mutta totta kai sinä kirjoitit jotain paljon parempaa, jotain missä tämä oman elämänsä gepardi on niin lähellä lukijaa. Toisaalta en ole yhtään yllättynyt, että sinä pystyit siihen, koska tiedän, että sinulla on ihan mielettömän vahva ymmärrys eläimistä ja ainakin minun näkökulmastani ihan ainutlaatuinen suhde eläimiin ja luontoon ylipäätään. Ymmärrät ja osaat eläimiä ja se näkyi myös tekstissä. Minusta oli ihan mahtavaa päästä hetkeksi kissan pään sisään katsomaan maailmaa näkökulmasta, joka on itselleni muuten hyvin vieras. Eikä fiilis ollut ollenkaan niin satukirjamainen, kuin ehkä kirjeesi mukaan ennalta pelkäsit.

Luonnon ja eläinten lisäksi analysoit ja havainnoit muuten ihailtavan täsmällisesti myös omia tuntemuksiasi nyt ja menneisyydessä luovaan työskentelyyn liittyen. Kuulisin ja lukisin siitä mielellläni vielä lisääkin, koska uskon, että tässä ollaan loppujen lopuksi jonkin varsin universaalin ja yleisen asian äärellä.

Häpeä ja siitä juontuva pelko lukitsee meidän luovuutemme niin helposti. Ja tavalla tai toisella se saattaa kahlita meistä siis aika isonkin osan. Näin ainakin omiin ajatuksiini peilaten vedän suoria tulkintoja sanoistasi. Epävarmuuden takana on yleensä pelko häpeään joutumisesta. Jos ”totuus” paljastuisi niin kaikki nauraisivat tietäessään miten huono oikeasti olenkaan. Hus pois, sellaiset ajatukset!

Kävin muuten tällä viikolla puhumassa eräässä tilaisuudessa empatiasta ja vuorovaikutuksesta, ja tilaisuuden kärkenä oli juurikin huijarisyndrooma, josta mekin olemme aiemmin keskustelleet ja jonka piiriin luullakseni nuo sinunkin kirjeessä kuvailemasi ”oireet” hyvinkin kuuluvat. Sen otannan perusteella kyseessä on kyllä hyvin yleinen ongelma ja siitä on syytä puhua ja kirjoittaa mahdollisimman paljon. Vertaistarinoiden kautta sitä ehkä itse kukanenkin sitten huomaa, että ihan tavallisiahan tässä ollaan. En sen kummemmin ruodi tilaisuudessa käytyjä keskusteluja, mutta oli kiinnostavaa huomata, miten samoja ajatuksia liikkuu luovan alan ja taiteen lisäksi niin akateemisessa maailmassa, yrittäjien piirissä kuin urheilijoidenkin joukossa.

Aika hurjan lupauksen ja sitoumuksen olemmekin tässä siis tehneet. Taistelemme omia aika syvällä olevia tunteita ja pelkoja vastaan. Onneksi tiedän, että voin luottaa sinuun, eikä minun tarvitse pelätä tuomiota saati sen vilpillisyyttä, päinvastoin. Tässähän ollaan yhteisellä matkalla kohti parempaa versiota omasta itsestään.

Tilaisuudessa puhuimme myös armosta ja ennen kaikkea armollisuudesta itseänsä kohtaan. Aionkin nyt olla esimerkillisen armollinen itselleni. Tunnustan syntini eli sen, etten ole toteuttanut antamaasi tehtävää. Mielipidekirjoitus on ihan mielettömän hyvä tehtävä, ja olen miettinyt moneen otteeseen, että niitä pitäisi kirjoittaa paljon enemmän.

Ylipäätään ihmisten, jotka pitävät esimerkiksi empatiaa, ihmisarvoja ja tasavertaisuutta tärkeinä asioina, pitäisi kirjoittaa julkisesti paljon enemmän. Varsinkin paikallisesti ja paikallislehdissä tai jossain sen tyyppisillä areenoilla. Ja lupaan vielä toteuttaa tuon tehtävän ja ihan oikeasti lähettää sen ainakin tyrkylle johonkin lehteen.

Kirjekaverit Jussi Olavi Jokinen Pyhätunturissa
Terveisiä Lapista ja Pyhätunturista!

Perusteluni tehtävän tämänkertaiselle tekemättömyydelle on kuitenkin onneksi kirjoittaminen. Kuten sinulle eräässä viestissä mainitsinkin, niin otin itselleni haasteeksi kirjoittaa Teatterikorkeakoulun dramaturgian ja näytelmän kirjoittamisen koulutusohjelman pääsykokeiden ennakkotehtävät. Olenkin hyvin ylpeä siitä, että tässä on nyt parin päivän aikana syntynyt jo 9 sivua näytelmätekstiä ja pari lyhyempää kirjoitelmaa muun muassa siitä, miksi haluaisin opiskella.

Ehkä tämä tempaus syntyi osittain siitä mainitsemastasi mielekkyyden ja tarpeellisuuden kaipuusta. Minullakin on aina ollut suuret luulot itsestäni ja ehkä ripauksen verran vähemmän sitä itsekritiikkiä. Ystävät ovat kuvailleet minua epärealistiseksi optimistiksi ja olen aika ylpeä siitä.

Päämäärät ovat kuitenkin minulle tosi tärkeitä ja ne motivoivat tekemään kaikenlaista. Tällä kertaa kokeilen tätä tosin osittain ihan vain seikkailumielellä, mutta pistän kyllä hakemuksen sisään ja pelaan oikeilla panoksilla. Tuleepahan haastettua itseään tässä. Laitan noita tekstejä sinulle vähän myöhemmin tällä viikolla luettavaksi ja kommentoitavaksi. Deadline on perjantaina.

Kirjeeni tulee perille taas reippaasti tiistain puolella mutta jostain syystä tämä yöaika inspiroi minua kirjoittamaan enemmän kuin päivä. Päivällä on liikaa kaikkea muuta aina. Yöllä koko muu maailma on hiljaa ja minä saan kirjoittaa rauhassa.

Jään odottamaan innolla seuraavaa kirjettäsi. Soitellaan myös tällä viikolla ja jutellaan.

– Jussi

Itsetutkiskelua

”Ei kannata edes aloittaa, kun en kuitenkaan ole tarpeeksi hyvä.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 16.01.2020 klo 22:00

Ystäväni,

Kiitos kirjeestäsi! Kiitos rohkeudestasi, rehellisyydestäsi ja itsesi likoon laittamisesta!

Luin kirjeesi heti aamulla herättyäni. Ensimmäinen kirjoituksesi yhteyden etsimisestä sai minut itkemään, Jeesus-runo taas nauramaan. Herätit siis kirjoituksillasi tunteita. Hyvä, oman elämäsi Juice!

Hauskaa, että kirjoitit runosi välittämättä riimeistä tuon taivaallista. Itse kamppailin viime viikolla juuri niiden kanssa! Huomasin, kuinka automaattisesti riimit vain tulevat, enkä sitten lopultakaan päässyt niistä eroon vaikka olisin halunnut. Aikeenani oli kyllä kirjoittaa vielä yksi kuolemaa käsittelevä runo, jossa riimejä ei olisi mutta aika ei sitten riittänytkään enää siihen. Ehkä vielä tässä jonain päivänä…

Minullakin on ollut hankalaa saada aikaiseksi tätä toista kirjettä. Samoin tahmoo sen tehtäväkseni antamasi houkutusnovellin kirjoittaminen. Itselläni ei ole kyse kiireestä, enhän tällä hetkellä ole edes töissä. Mutta jostain syystä viime viikolla kirjoittaminen oli helppoa ja hauskaa, kun taas tällä viikolla olen istunut tunteja tietokoneen ja vihkon äärellä tuijottaen tyhjyyteen. Olen saanut aikaan pari typerää piirrosta teeman ympärille (todetakseni, että piirrän edelleen ihan samalla tavalla kuin yläasteikäisenä). Piirrellessäni keksin kyllä myös idean novellia varten. Se on hyvä juttu. Lisäksi olen kirjoittanut idean alle muutamia kappaleiden alkuja. Yhtään kokonaista kappaletta ei kuitenkaan ole syntynyt, eikä kokonaisuus ota hahmottuakseen. Tekisi mieli syyttää aihetta… Kuka antaa aiheeksi novellin eläimen näkökulmasta?! Emmehän me ihmiset edes tiedä, millä tavalla eläin ajattelee! Uskoisin, että ei ainakaan ihmisten kielellä! Jos eläimen laittaa puhumaan kuten ihminen, voiko lopputulos olla mitään muuta kuin satu? ”Olen pieni nalle vain, pörheä, lapset mua rakastaa…”   

Joskus piirtely auttaa ajattelutyöhön keskittymisessä. Parhaimmillaan siitä saa uusia ideoita.

Jonkinlainen alakuloisuus on taas läsnä pitkästä aikaa. Se tekee kaikesta toimimisesta vaikeaa. Ei tämä mitään vakavaa ole, ja menee varmasti ohi taas jonain päivänä. Mutta tällä hetkelläkin esimerkiksi seinän tuijottaminen vetää minua enemmän puoleensa kuin tämä kirjoittaminen. Nyt ovat kuitenkin käsillä torstain viimeiset hetket, ja kuten sinäkin, myös minä aion pitää kiinni tästä kirjeenvaihdosta. Jollain tavallahan se rutiini on luotava. Vaikka sitten pakolla.

Mietin tätä kirjoittamisen vaikeutta, ja sitä, mistä kaikesta se hankaluus ja motivaation puute kumpuaa. Joskus minun on vaikeaa saada asioita aikaan ihan vain siksi, että en käsitä, mitä varten teen niitä. Mitä mieltä on kirjoittaa runoja pöytälaatikkoon? Miksi kirjoittaisin novellin, jos en saa sillä aikaan mitään?

Olen ainakin jostain ala-asteikäisestä saakka omannut omituisen yhdistelmän suuria luuloja itsestäni ja toisaalta huonon itsetunnon. Tämä kombinaatio toimii yhdessä niin, että kun alan tehdä jotain asiaa – oli se sitten kirjoittamista, piirtämistä tai vaikkapa historian kokeeseen lukemista – kuvittelen itseni valmiin aikaansaannokseni kanssa suoraan huipulle. Mielikuvissani olen vähintäänkin koulun paras ainekirjoittaja ja kaupungin paras piirtäjä. Koevastauksiani juhlitaan opettajainhuoneessa suorastaan ihmelapsen tekosina. Nämä mielikuvat päässäni alan sitten vetää ensimmäistä viivaa paperille. Ja eihän se koskaan näytä siltä, miltä sen haluaisin näyttävän. Totean aina heti alussa, että en tule ylettämään asettamaani rimaan, ja siitä alkaa alamäki. En minä pysty tähän. Minä olen superhuono! Ja kun sitten lopulta saan tekeleeni valmiiksi, ja se yleensä arvioidaan vähintään hyvin, yleensä kiitettävin arvosanoin, ihmettelen, etteivät opettajat ja muut arvioijat näe tulosteni oikeaa tasoa. Kuinka tyhmiä he oikein ovat? Taas he luulevat minun olevan hyvä vaikka oikeasti olen aivan keskinkertainen, enkä riitä mihinkään! 

Samanlainen ajatusmalli jatkuu edelleen jossain määrin. Toki olen iän myötä oppinut vähän suitsimaan ennakko-odotuksiani ja myös arvioimaan aikaansaannoksiani hieman realistisemmin. Mutta siltikin saan itseni silloin tällöin kiinni ajattelemasta: Ei kannata edes aloittaa, kun en kuitenkaan ole tarpeeksi hyvä. Minun on myös vaikeaa luottaa kenenkään palautteeseen koskien omia tekeleitäni. Jos saan hyvää palautetta, ajattelen (ainakin alitajuisesti) että palautteen antaja ei ole aivan tehtävänsä tasalla, kun ei tajua tässä olevia virheitä. Negatiivinen palaute on helpompaa ottaa vastaan – tosin silloin lopputuloksena saattaa olla se, että lakkaan (ainakin joksikin aikaa) tekemästä sitä asiaa, josta sain pyyhkeitä.

Tällaisia ajatuksia tällä kertaa pyörii päässä. On hyvä, että ne tulevat kirjoitetuiksi ulos ja näkyville. Se on kai ensimmäinen askel siihen, että asiat alkavat muuttua.

Edellisessä kirjeessäsi pohdiskelit omasta elämästäsi kirjoittamista. Oma elämä, omat kokemukset, ajatukset ja tunteet ovat aidointa, mitä voi kirjoittaa. Ainakin ne ovat täyttä totta. En ehkä sanoisi, että se on helpoin tie aloittaa kirjoittaminen – mutta uskoisin, että se on palkitsevaa. Osuvasti kirjoititkin tämän kirjeprojektimme olevan myös itsensä hoitamista. Kirjoittaminenhan on asioiden käsittelyä. Jos näkee sen vaivan, että järjestelee tuntemuksensa siihen malliin, että saa niistä ymmärrettäviä lauseita, ajatukset järjestyvät pakostakin ymmärrettäviksi myös itselle. Silloin ehkä voi nähdä asiat uudessa valossa. Kirjoittaminen on ikään kuin keskustelua itsensä kanssa. Eihän siinä voi olla kasvamatta ja kehittymättä!

Mielekkyyden ja tarpeellisuuden kaipuusta syntyi seuraava tehtävä sinulle. Haluan, että laadit lyhyen mielipidekirjoituksen itsellesi tärkeästä asiasta johonkin lehteen. En tarkoita, että se olisi pakko lähettää julkaistavaksi mutta kirjoita silti niin kuin sen haluaisit lehdestä luettavan. Saatanpa itsekin kirjoittaa tämän saman tehtävän. Jospa jo huomenna olisi vähemmän harmaa päivä, ja inspiraatio pääsisi valloilleen..? (Tai perspiraatio, kuten äitini aina vitsikkäästi lohkaisee.)
Toivon sinulle hyviä kirjoitustuulia!

Annastiina

Ai niin, vielä se hitsin novelli! Eli saanko esitellä: Houkutusta käsittelevä novelli, jonka päähenkilö on eläin!


Maljakko

Olen koko aikuisikäni pitänyt itseäni pidättyväisenä ja hyvin käyttäytyvänä. Olen toimissani harkitsevainen enkä koskaan nosta tassuani toisia vastaan. Tai no, joskus minun on täytynyt muistuttaa Mustia oman tilani rajoista. Nykyään riittää jo pelkkä etutassun kohottaminen, jos Musti tulee liian lähelle: Mustilla on hyvä muisti vaikka älyssä ei niin paljolti kehumista olekaan.

Annan itsestäni aina viisaan vaikutelman, ja viisas minä olenkin. Tiedän paljon asioita. Tiedän äänistä, milloin ulkona sataa vettä ja milloin siellä on pakkasta. Silloin minä en mene ulos. Tiedän, milloin ihminen aikoo nousta sohvalta ja milloin hän on heräämässä. Silloin minä osaan johdattaa hänet ruokakaapilleni ja joskus hän tajuaa antaa minulle sieltä ruokaa. Osaan hypätä ikkunalaudalle pudottamatta ainuttakaan esinettä. Tiedän, että huonekasveja ei saa syödä.

Viikseni ovat järjestyksessä, näetkö, ne asettuvat riveittäin muodostaen kasvojeni sivuille kauniit symmetriset viuhkat. Minä olen nähnyt. Katson joskus itseäni peilistä. Pidän turkkini kunnossa. Nuolen sen läpikotaisin puhtaaksi joka päivä aterian jälkeen ja iltaisin ennen kun käyn nukkumaan. Olen aika notkea, minä yletän kielelläni jopa hännäntyveen. Sieltä täytyy vähän kammata hampailla, tiedätkö, jotta ihon lähellä olevat karvantyvet puhdistuvat. Kaikki eivät siihen taivukaan. Mutta minä olenkin solakka. Syön vain minulle annetun annoksen enkä varastele ruokaa muiden lautasilta. Tiedän, kuinka käy, jos syö liikaa kerralla. Silloin tulee oksennus. Minä tiedän sen, olenhan itsekin ollut joskus nuori ja hupsu. Tosin siitä on jo kauan.

Mutta kun nyt istun tässä keittiön pöydällä, tunnen oloni jotenkin hassuksi. Ihminen laski juuri äsken eteeni maljakon. Siihen aivan minun eteeni. Sitten hän kääntyi pois ja alkoi rapistella papereita tiskipöydällä. Papereista paljastui kukkia ja nyt ihminen askartelee niiden parissa.

 Maljakko kimaltelee valossa. Sen läpi kulkeva auringonvalo piirtää pöytään kuvioita ja lasisen pinnan sisällä liikkuva vesi saa ne liikahtelemaan. Stimuloivaa. Tunnen selkänahassani värähdyksen, joka kulkee niskastani aina hännänpäähän saakka. En voi estää häntääni liikahtamasta innostuneena. Mahanpohjassa tuntuu samalta kuin joskus pentuna, kun leikki sisarusteni kanssa vei mukanaan, eivätkä ajatukset yltäneet samaan paikkaan. Valon leikki pöydällä vangitsee katseeni. Lihakseni jännittyvät. Vaihtelen painoani takajalalta toiselle kunnes tiedän oikean hetken koittaneen. Valon pisaralla ei ole mitään mahdollisuuksia päästä karkuun! NYT!

Lasin iskeytyminen lattiaan, ihmisen huuto, minä juoksen kuin gepardi! Vasta omassa unipesässäni ajatus ehtii kanssani samaan paikkaan.

Minäkö se olin?

Omakohtaisia aiheita

”Minun on ilmeisesti alettava etsiä iloa elämään, kun kuolema tuntui paljon helpommalta aiheelta kirjoittaa kuin elämä.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 14.01.2020 klo 0:23

Rakas ystävä,

Tämä on ollut kauhea päivä. Paskaa! Olen yrittänyt luoda kirjoittamisen rutiinia ja varasin alunperin koko päivän sitä varten, että kirjoitan erilaisia asioita, kokeilen ja leikin. Ideoita on pyörinyt päässä pitkin viikkoa ja viimeisin kirjeesi lisäsi vielä paloa ja poltetta päästä kirjoittamisen äärelle. Mutta pala palalta minä itse murensin oman suunnitelmani, lupasin käydä palaverissa, sitten vielä toisessa… tuli puhelu ja yllättävä virallinen kirje, johon piti reagoida (muka) heti. Ja ihan aamusta tietysti myös väsytti ja laiskotti huonosti nukutun yön jälkeen. Äääh, tämä on perseestä. Minä olen perseestä.

Tieni luovuuteen

Minun haasteeni kirjoittamisessa on ehdottomasti rutiinien luominen. Olen laiska ja saamaton, ja tietysti myös vähän pelottaa aina laittaa omaa tekstiä paperille. Kuten eräs ystäväni totesi, kirjoittaminen on aina vähän pakko vaikka siitä kuinka unelmoisi ja nauttisi. Minä olen itse pahin viholliseni, en osaa sanoa ei asioille, jotka ovat muka tärkeämpiä kuin minun kirjoittamiseni. Päinvastoin, olen hanakka keksimään esteitä kirjoittamiselleni.

Siksi nämä kirjeet ovat pelastukseni ja näistä aion pitää kiinni. Vaikka en kirjoittaisi koko päivänä mitään muuta, niin tämän kirjeen minä kirjoitan. Siitä muodostuu pikku hiljaa rutiini, jota opin noudattamaan. Ehkä jo ensi maanantaina olen viisaampi ja vahvempi, eikä aikani kulu muuhun puurtamiseen vaan istun oikeasti kirjoituspöydän ääressä nauttimassa kirjoittamisesta. Tai ehkä inspiraatio, aika ja aikaansaavuus yllättävät minut jo aiemmin tällä viikolla.

Kiitos kuitenkin vielä kirjeestäsi. On huojentavaa kuulla, etten ole kamppailuni kanssa yksin.

Kirjoittamasi runo oli aivan mahtava. Ränttätänttä ei todellakaan ollut se, mitä odotin ja olen aivan hurmaantunut! Varsinkin ensimmäisen runon ensimmäiset säkeet saivat minut purskahtamaan ääneen. Kuolema on ollut omassa elämässä vähän turhankin lähellä, vähän turhankin paljon. Kirjoittamissasi sanoissa purkautui niin suorasukaisen kauniilla tavalla totuus, ja lopulta runo lipui hyvin aidon ja rehellisen tuntuiseen loppukaneettiinsa lämpö on vielä, vaan valoa ei. Niin se on. Eikä sinun tarvitse selittää runoasi minulle, se selitti itse itsensä ja tuli osaksi tajuntaani.

Seuraavan tekstikappaleen inspiroiduin kirjoittamaan runosi luettuani.

  Yhteys

  Isä kuoli kuusi vuotta sitten. Teki itsemurhan ja katosi elämästäni kuin sormia napsauttamalla. Isä ei yllättäen varoittanut etukäteen, eikä sen puoleen jättänyt selittävää viestiä jälkeensä. Tavallaan se ei ollut yllätys, vaan masentuneen ja elämänhalunsa menettäneen ihmisen ratkaisu. Uskomatonta se oli, vaikka aavistin, kun mummo soitti niin aikaisin aamulla, että tulossa ei ollut hyviä uutisia. Loppu oli tullut, isä oli vetänyt töpselin seinästä.
Yritin jo siinä hetkessä vielä tavoittaa isän. Kuulla, haistaa, nähdä ja muistaa voimakkaasti jotain hänestä. Olisin halunnut soittaa isälle. Monta viikkoa, kuukausia yritin tavoittaa häntä. Yritin saada yhteyden. Etsin häntä paikoista, joissa olimme olleet yhdessä. Etsin minulle jätettyä viestiä. Etsin kanavaa, jonka kautta vielä saisi yhteyden. Etsin lapsuuden kotipihasta. Etsin jalkapallokentältä ja yhteisiltä lenkkipoluilta. Etsin isän avopuolisonsa mökiltä, jonka terassille isä hirtti itsensä. Etsin parrusta, johon köysi oli kiinnitetty. Olisin etsinyt hirttoköyden silmukasta, jos se olisi ollut vielä jäljellä. Minulla oli tarve saada yhteys vielä kerran.
Lopulta etsin tietysti arkusta kappelin kellarissa, hetkeä ennen hautajaisia. Etsin virsistä ja tutuista lauluista. Etsin ystävistä ja tuttavista. Mutta ei sitä yhteyttä löytynyt sieltäkään. Löytyi vain tyhjä kuori, ei selitystä eikä isää. Yhteys oli poikki. Sitä yhteyttä etsin välillä vieläkin. Metsän puista, jälkeen jääneistä esineistä ja joskus jopa hautakivestä. Mutta se yhteys on poikki.
Vain yhtä kautta olen onnistunut kuulemaan, haistamaan, näkemään ja muistamaan. Omien lasteni kautta. Olemalla isä heille, niinkuin isä oli minulle. Signaali on vahva ja kuuluvuus hyvä.

Tämä teksti on käytännössä totta, niin todellista kuin pystyin aiheesta ja minulle tapahtuneista asioista nyt kirjoittamaan. Keskustelin kirjoittamisesta erään yhteisen ystävämme kanssa ja tuli puheeksi, että minulle hyvä tapa aloittaa voisi olla kirjoittaa ihan suoraan omasta elämästä.

Kuuntelin tässä taannoin norjalaisen Karl Ove Knausgårdin samannimiseen kirjasarjaan pohjautuvan kuunnelmasarjan ”Taisteluni” (Min Kamp), joka on todella ronskin omaelämäkerrallinen teos (jopa niin röyhkeästi ettei hänen läheisten ihmistensä nimiä ole muutettu) ja aika vavisuttava kuvaus nuoren miehen kasvusta kirjailijaksi, elämän raadollisuudesta ja suurista virheistä, jotka tahtomatta perityvät sukupolvelta toiselle. Knausgård on jopa itseään vahingoittavan rehellinen ja dokumentaarinen kerronnassaan ja on varmasti loukannut todella monia hänelle rakkaita ja läheisiä ihmisiä teoksellaan.

Ihan näin pitkälle en ole omassa kirjoittamisessa ajatellut mennä, mutta toisaalta koen kyllä itseni tarkastelun varsin helpoksi ja hedelmälliseksi tavaksi aloittaa kirjoittaminen. Ehkäpä suoraan synteihin syöksymällä, vapaudun niistä, eikä enää tarvitse pelätä kirjoittaa mitään.

ENSIMMÄiNEN RUNO ELÄMÄNILOSTA

Vittu jee!
Jeesus tulee!

TOINEN RUNO ELÄMÄNILOSTA

Listasin tähän joukon asioita, jotka tekevät minut elämässä iloiseksi.
Hyvä keskustelu.
Kuppi hyvää teetä.
Hetki näyttämöllä.
Aito ja puhdas yhteys toiseen ihmiseen.
Häpeämättömyys.
Oma rauha.
Lista päättyy tähän.

KOLMAS RUNO ELÄMÄNILOSTA

Elämänilo = Lapsi
Lapsi + Hetki aikaa = Leikki
Leikki + Lapsi = Yllätyksiä täynnä
Yllätys + Häpeämättömyys = Elämänilo
Elämänilo = Lapsi


Ole hyvä, olen vastannut haasteeseesi. Oli yllättävän vaikea haaste minulle, mutta olen tyytyväinen. Minun on ilmeisesti alettava etsiä iloa elämään, kun kuolema tuntui paljon helpommalta aiheelta kirjoittaa kuin elämä. Kiitos haasteesta, se teki hyvää ja ravisutti mieltä.

Nyt olen myöhästynyt kirjeen lähettämisestä ja kello on jo 20 minuuttia tiistain puolella. Annan sen itselleni anteeksi, kirjoitinhan kolme upeaa runoa antamastasi aiheesta. Olen oman elämäni Juice Leskinen.

Kiitos rohkeudestasi ja rehellisyydestäsi tämän yhteisen haasteemme edessä. Ei todellakaan ole helppoa asettua kirjoittamaan ja vielä vähemmän helppoa on olla kritisoimatta itseään ja lähettää tekstejä luettavaksi toiselle ihmiselle. Kiitos kun saan kanssasi hoitaa itseäni ja löytää tien takaisin kirjoittamisen nautintojen äärelle. Paikkaan, josta olen ollut liian kauan poissa.

Heitän haasteeksi sinulle ihan pienen novellin kirjoittamisen. Teemana on houkutus ja haluan, että novellin päähenkilö on jokin eläin. Nyt menen nukkumaan. Odotan innolla seuraavaa kirjettäsi. Nautin niistä suunnattomasti.

– Jussi

P.S. Älä katso Ruusun nimi -tv-sarjaa. Se oli erittäin hyvä, mutta älä katso silti. Se ei ole se kirja. Joskus mielikuvat on parempi pitää puhtaana.

Nytkö se jo alkoi

”Se, että uskon tämän olevan sinulle yhtä tärkeää kuin itsellenikin, merkitsee minulle paljon ja antaa rohkeutta tulevaan kirjoittamiseen.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 09.01.2020 klo 13:07

Ystäväni,

Pääsit yllättämään ensimmäisellä kirjeelläsi! Olin jotenkin aika varma, ettei tässä joululoman aikaan vielä kirjeenvaihtoa päästä aloittamaan. Alun perinhän suunnittelin itse aloittavani kirjoittamisen jo viime torstaina (koska torstait ovat sopimuksemme mukaan minun kirjoituspäiviäni) mutta saamattomuus ja kaiken muun nonsense-tekemisen mukatärkeys iskivät jälleen, enkä saanut aikaiseksi istua alas ja keskittyä kirjoittamiseen. Jotain sellaista ajattelin sinullekin käyvän tänä ensimmäisenä kirjoitusvuoromaanantainasi. Mutta osoitit luuloni vääriksi ja sisäinen pessimistini sai pitkän nenän. Kiitos siitä! Riemuitsen aina, kun universumi osoittaa ennakko-odotukseni vääriksi.

Et usko, miten iloiseksi tulin kirjeestäsi! Ensinnäkin sen takia, että kirjoittamalla heti ensimmäisenä mahdollisena maanantaina osoitit arvostavasi tätä yhteistä juttua. Se, että uskon tämän olevan sinulle yhtä tärkeää kuin itsellenikin, merkitsee minulle paljon ja antaa rohkeutta tulevaan kirjoittamiseen.
Toiseksi iloitsen siitä, että heti tuosta ensimmäisestä kirjeestäsi sain mahtavan inspiraatioryöpyn! Se taas todistaa jo heti alussa oikeaksi hypoteesini siitä, että kirjoittamiseen liittyvästä kirjeenvaihdosta saa synergiaetua omaan kirjoittamiseen. Tästä on hyvä aloittaa!

Kysyit mielipidettäni Ruusun nimi -kirjasta. Luin sen ensimmäisen kerran jo aika nuorena (olisinko ollut lukiossa tuolloin), ja olin siitä todella vaikuttunut. Aikuisiällä olen lukenut sen toistamiseen ja nähnyt siitä tehdyn elokuvan pari kertaa. Itse en yleensä ole dekkareiden ystävä mutta tässä nimenomaisessa teoksessa juuri tuo tapahtumapaikka ja -aika ovat niin hallitsevat ja mystiset, että en koe sen kuuluvan tiukasti tai ainakaan ainoastaan tähän lajityyppiin.

Huomasin kyllä tämän uuden sarjan ilmestymisen Yle Areenaan. Ensin innostuin ja meinasin klikata ensimmäisen jakson auki heti – mutta etusormi ei toiminutkaan odotetulla tavalla. Aloin miettiä, miksi en sitten halunnutkaan katsoa tätä sarjaa. Ja kyllä, syy oli siinä, etten halunnut pilata jo olemassa olevaa mielikuvaani Ruusun nimestä. Kirja on yksi parhaista kirjoista, joita olen lukenut, ja 1986 tehty elokuva onnistuu vangitsemaan kirjan tunnelman melko täydellisesti. Mitä uutta siihen voisi lisätä? Miksi siihen pitäisi yrittää lisätä jotain?
Voi olla, että uteliaisuuteni voittaa jossain vaiheessa tämän uudistusvastarintani mutta toistaiseksi pidän kiinni mielestäni ainoasta oikeasta Ruusun nimestä. Voithan toki yrittää saada minut muuttamaan mieltäni..?

Aloitin tuon heittämäsi kirjoitushaasteen ”runo kuolemasta jäljelle jäävän näkökulmasta” niin kuin tapanani on, kirjoittamalla ylös mieleeni tulevia asioita aiheesta. Arvaatko muuten, mikä on ensimmäinen mieleeni tullut runo kuolemasta? Eräs runo on nimittäin jäänyt todella vahvasti mieleeni sydäntäsärkevän lohduttomuutensa takia. Tämä kyseinen teos on tullut tietoisuuteeni elokuvasta Neljät häät ja yhdet hautajaiset. Tunnelman intensiivisyyteen ja ainakin runon muistiin jäämiseen vaikuttavat tietysti myös elokuvan tapahtumat ja audiovisuaalinen anti mutta en usko, että kukaan voi kiistää itse runon vaikuttavuutta omana itsenäisenä taideteoksenaan. Kyseessä on siis tietenkin W.H. Audenin Funeral blues.

Minulla oli siis esimerkki täydellisestä runosta, ja minun täytyi kirjoittaa oma runo samasta teemasta. Olin yhden ongelmani äärellä, jonka takia kirjoittaminen – tai mikä tahansa luominen – on niin vaikeaa: Joku on tehnyt tämän täydellisesti. Kuinka minä voisin pystyä samaan?
Kuinkahan tuosta itsensä muihin vertaamisesta pääsisi eroon? Siinähän ei nimittäin järjellä ajateltuna ole mitään mieltä. Ehkäpä tämän kirjeenvaihtoprojektin aikana opin vähän löystyttämään itselleni asettamiani kriteereitä. Pakkohan minun on; muuten en saa mitään aikaiseksi!

Niinpä.

Huomasin myös, miten vaikeaa on kirjoittaa aiheesta, johon itselläni ei tällä hetkellä ole kovin tiivistä tarttumapintaa. Luova kirjoittaminen on mielestäni vähän kuin näyttelemistä: On keskityttävä ja tunnettava oikeita tunteita (tai vähintäänkin täytyy muistaa, miltä oikeat tunteet tuntuvat), jotta niitä voi välittää. Niinpä tässä tällä hetkellä kohtalaisen seesteisenä soljuvassa elämässäni on vaikeaa löytää aikaa, jolloin voisi uppoutua tuntemaan surua, vihaa, syyllisyyttä, yksinäisyyttä ja mitä näitä kuolemaan liittyviä juttuja nyt onkaan. Toki mietin myös muunlaisia lähestymistapoja kuoleman käsittelyyn kuin ensimmäisenä mieleen tuleva ”olen niin surullinen, ettei elämä tunnu enää miltään ilman häntä” -tapa. Voihan runo kuolemasta olla myös vaikkapa välttelevä tai vähättelevä. Ja miksipä ei kuolemasta voisi kirjoittaa myös hauskaa ränttä-tänttä -runoa? Kaikkeahan voi.

Ja nyt ollaankin taas perusongelmani äärellä! On niin paljon, mitä voi! On niin paljon ideoita, aiheita ja lähestymistapoja! Minkä minä niistä valitsen!?
Viime vuosinahan olen ratkaissut ko. ongelman niin, etten ole tehnyt yhtään mitään. Mutta nyt siihen tulee muutos! Itsekritiikki pois! Pääasia on, että kirjoitan jotain!

Puolittaisia ajatuspätkiä luonnoslehtiöön

Tällainen pätkä syntyi, kun ajattelin kokeilla, kuinka minimalistisesti runon voi kirjoittaa (– vieläpä käyttämällä hauskaa/naiivia/banaalia ränttä-tänttä-poljentoa™, joka on siis kaikkea muuta kuin se, mitä alun perin ajattelin lähteä tavoittelemaan):


Kuolema tuli,
mukanaan vei
rakkaan ystävän,
minua ei.

Elämän tuli
toisesta sammui,
toisessa kytevän
kipinän vei.
Jäljellä hiillos,
tunteiden tuhka.
Lämpö on vielä
vaan valoa ei.

Käsin kirjoittaminen ja tämä oma vaikeuteni valita kaikista maailman asioista ilmenevät yhdessä niin, että minulla on vihkon sivuilla yleensä monta aloitusta ja ideaa. Joskus niistä tulee vain yksi runo, joskus taas monta erillistä. Paljastan tässä (uuden, uljaan itsekritiikittömyyteni nimissä) toisenkin luonnoksista muodostuneen runon:


Kuoliko Jumala kanssasi?
Ainakin valo on poissa.
Otitko värit mukaasi?
Näen vain harmaata kasvoissa.

Miksi veit tunteet mukanasi?
Jätit jälkeesi vain tyynen veden.
Imit minut kuiviin kuolemallasi.
Olisit jättänyt edes kyyneleen.


Tekisi mieleni kirjoittaa saatteeksi selittelyjä siitä, miksi kirjoitin juuri noin, miltä lopputulema omasta mielestäni vaikuttaa ja mitä olisin voinut tehdä toisin. Mutta ehkä on parempi vain jättää selittelyt sikseen. Ne olisivat kuitenkin vain oman työni vähättelyä. Ehkä tyydyn nyt vain iloitsemaan siitä, että kirjoitin jotain. Minä sain jotain aikaan!!!

Tuo talteen kirjoittamasi tarina kuulemastasi kertomuksesta oli todellakin – niin kuin kirjoitit – draamallinen! Siitä voisi kuvitella tehtävän näytelmän tai elokuvan. Miten mahtavaa, että elämä on täynnä tarinoita, isoja ja pieniä, kaikki kertomisen arvoisia, jotka vain odottavat ylös kirjoittamista!
Olin miettinyt jo valmiiksi muutamia aiheita haastaakseni sinut kirjoittamaan. Taidan jättää ne kuitenkin vielä muistikirjan uumeniin odottamaan tulevia kertoja. Nimittäin tässä tämänhetkisessä innostuksen puuskassani (mietittyäni monta päivää kuolemaan liittyviä asioita) haluan antaa sinulle tehtäväksi kirjoittaa runo elämänilosta. Nauti!

Nyt menen ruokkimaan kissan ja antamaan sille iltalääkket. Toivottavasti kirjoitat taas maanantaina! Odotan innolla!

Kirjekaverit kissa pöydällä
Kirjoittaminen on kuulemma yksinäistä puuhaa. En ole huomannut. Assistentti on lähes aina paikalla.

Annastiina

Ensimmäinen kirje

”Nyt kuitenkin nostin perseeni penkistä ja asetuin tähän kirjoituspöydän ääreen. Ihan vain sinua varten ja sinun ansiostasi.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 06.01.2020 klo 23:09

Rakas ystävä,

On maanantai ja lupasin kirjoittaa sinulle aina maanantaisin. Nyt on ensimmäinen kerta, kun kirjoitan ja tänään sattuu myös olemaan loppiainen ja joululomani viimeinen päivä. Ja koska on jo aika myöhä, kirjoitan lyhyesti. Vaikka emmehän sopineetkaan kyllä mitään siitä kuinka pitkästi pitäisi kirjoittaa. Pääasia, että kirjoittaa jotain.

Onneksi olimme kuitenkin sopineet tästä, sillä nyt sain kiskottua itseni ylös sohvalta, johon olin ehtinyt asettua mukavasti nauttimaan illan ihanasta hiljaisuudesta. Olin jo uppoutumassa Umberto Econ ”Ruusun nimi” -teoksesta tehtyyn kiehtovan tv-sarjan maailmaan ja heittäytymässä pimeälle keskiajalle, enkä varmasti taaskaan olisi kirjoittanut yhtään mitään. Nyt kuitenkin nostin perseeni penkistä ja asetuin tähän kirjoituspöydän ääreen. Ihan vain sinua varten ja sinun ansiostasi.
Viimekertaisen keskustelumme jälkeen kirjoittaminen ja aiheet ovat kyllä pyörineet entistä enemmän mielessä mutta lomakiireiden takia en ole vielä konkreettisesti kirjoittanut mitään. Maanantaithan olin ajatellut omistaa kirjoittamiselle eri muodoissaan – mutta loppiainen laskettakoon poikkeukseksi.

Terveisiä pohjoisen puhureista!

Käytin näköjään koko kirjeen alun selitelläkseni ihan vitusti sitä, miksi en ole kirjoittanut mitään taaskaan. Noh, tästä se paraneminen alkaa ja lupaan kirjoittaa nyt vielä jotain ihan oikeaakin.

Lomalla tuli keskusteltua monien ihmisten kanssa, joiden kanssa ei niin paljon pääse arkisin jutustelemaan ja erityisesti mieleen jäi eräs vanhemman ihmisen avioerokuvaus, jossa oli mielestäni varsin draamallinen tunnelma. Kirjaan sen nyt tähän ylös sellaisena kuin minä sen kuulin ja mielessäni näin. Nimet olen tietysti muuttanut.
 

Elämäni rakkaus

Tämä tapahtui neljäkymmentä vuotta sitten. Raili ja Eelis olivat olleet pitkään naimisissa ja heillä oli neljä lasta, joista vanhimmat olivat jo liki täysi-ikäisiä. Eelis oli ollut useamman päivän poissa. Työreissulla, joka mitä luultavimmin oli jatkunut ryyppyreissuna. Paskiaiseksi ja juopoksi Eelis oli osoittautunut jo kauan aikaa sitten.

Sinä aamupäivänä Raili tiskasi keittiössä, hän oli menossa iltavuoroon töihin ja lapset olivat koulussa. Raili kuuli eteisestä kolinaa, josta pystyi päättelemään isännän tulleen kotiin. Raili odotti kohta keittiöön marssivan viinalta tai ainakin vanhalta viinalta tuoksuvan miehenkaltaisen, mutta yllätyksekseen keittiöön astelikin selväpäinen ja hymyilevä Eelis.

Mies oli tullut kotiin kertomaan, että hän oli löytänyt uuden naisen, elämänsä rakkauden, johon hän oli täydellisen rakastunut ja jonka kanssa hän halusi naimisiin. Raili pudotti tiskiharjan kädestään, kuivasi kätensä keittiöliinaan ja komensi miehensä hakemaan auton tallista.

Raili ei halunnut olla kenenkään rakkauden esteenä, eikä avioerossa tarvinnut hänen puolestaan aikailla. Raili ja Eelis ajoivat viiimeisen yhteisen matkansa käräjäoikeuteen ja niin he pian olivat virallisesti vapaita toisistaan.

Mainittakoon, että Eelis ei päätynyt uusiin naimisiin tämän elämänsä rakkauden kanssa, mutta sen sijaan hänet kihlasi ja nai eräs syöjätär, jonka tossun alla turkiskauppiaana Eelis vietti lopun elämänsä. Raili puolestaan kohtasi muutamaa vuotta myöhemmin elämänsä miehen, Paavon, jonka kanssa hän eli susiparina elämänsä onnellisesti loppuun asti.

Sen pituinen se.


Mitä mieltä olet muuten Econ ”Ruusun nimi” -kirjasta? Oletko lukenut ja mitä pidit? Itse olen siitä aina jostain syystä pitänyt, mutta minulla onkin salainen perversio dekkareita kohtaan ja Eco kirjoittaa omansa niin genressä poikkeavaan maailmaan, että se kutkuttelee aivonystyröitä ihan erilaisella tavalla. Syystäkin klassikko, joka toimii myös näyttämöllä ja elokuvana, kuin myös näemmä tv-sarjana. Suosittelen, uusi sarja-adaptaatio löytyy Yle Areenasta.

Viimeksi tavatessamme puhuimme myös runoudesta ja laululyriikoista. Haluaisinkin näin kirjeeni päätteeksi heittää sinulle haasteen. Kirjoittaisitko minulle lyhyen runon, haluamallasi tyylillä. Näin synkkämielisenä ihmisenä toivoisin, että runossa käsittelisit jollain tavalla kuolemaa, niiden tai sen ihmisen näkökulmasta, joka jää jäljelle elämään toisen kuoltua.

Voi hyvin ja kirjoita pian takaisin. Ja kirjoita yleensäkin, kun sinäkin siitä niin pidät.

– Jussi