Viimeinen

”Lataan niin suuria odotuksia vuoden viimeiselle runolle, että se ei uskalla syntyä lainkaan.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 18.12.2020

Ystäväni,

Tämä on vuoden viimeinen kirje.

Kiitos sinulle tästä melkein vuoden kestäneestä kirjekaveruudesta! Olen todella tyytyväinen, että olemme jaksaneet näin pitkään pitää kiinni viikoittaisesta kirjoitusrutiinista. Olen ylpeä itsestäni ja olen ylpeä sinusta.

Näyttää jo vähän talvelta

On tässä vuoden aikana kyllä tullut luotua jos jonkinlaista tarinaa. Osa on ollut hyviä, osa keskinkertaisia ja osa jopa huonoja – ja olen niistä kaikista iloinen. Olen oppinut, että kirjoittaminen(kaan) ei ole niin vakavaa. En menetä kasvojani enkä ylpeyttäni, enkä huonone ihmisenä, jos joskus teen vähemmän hyvän tarinan tai jos runon riimit eivät ihan osu kohdilleen. Pääasia on, että luo. ”Kaikissa simpukoissa ei ole helmiä”, ”joskus täytyy syödä kattilallinen puuroa löytääkseen mantelin” ja muita uusia, juuri keksittyjä sanontoja. Eli jos vain odottaa täydellistä, niin eihän silloin tule kirjoitettua yhtään mitään. Jos taas kirjoittaa paljon, niin todennäköisemmin siellä seassa joskus pilkistää se onnistunutkin tekele.

Huonoista kirjoituksista puheen ollen… En ole vieläkään saanut kirjoitettua tämän kertaista tehtävää. Haluaisin taas kirjoittaa runon tai laulun, koska koen, että se on itselleni omin tapa kirjoittaa. Olen yrittänyt ihan oikeasti jo pari päivää. Koko kirje on sen takia myöhässä sovitusta.

Olen kirjoittanut kolme sivua ideoita, ajatuksia ja keskeneräisiä säkeitä mutta mikään niistä ei tunnu olevan Se Säe tai Se Idea, joka vapauttaisi luovuuden ja valuttaisi paperille vapaana aaltoilevan runolammikon. Alitajuntakaan ei tällä kertaa auttanut yön aikana selventämään ajatuksia. Luulen, että (vaikka juuri sanoin, että olen oppinut armollisuutta itseäni ja kirjoittamista kohtaan, niin kuitenkin) nyt lataan niin suuria odotuksia vuoden viimeiselle runolle, että se ei uskalla syntyä lainkaan.

Kun olin ottanut tämän kuvan, katsoin oikealle ja näin 50 metrin päässä kaksi tien yli hölkkäävää hirveä. Se oli hieno hetki. <3

Luulenpa, että minun täytyy nyt luovuttaa. En nyt saa tähän kirjeeseen synnytettyä viimeisen kirjeen arvoista runoa.
Liitän kuitenkin mukaan, jotta mukana jotain olisi, pienen runosen, joka ei edes vastaa tehtävänantoa. Tämä runo voisi toimia lämmittelijänä sille Suurelle Runolle, joka ideaalimaailmassa olisi valmistunut ja löisi kaikki ällikällä. (Mikä se ällikkä muuten edes on?) Valitettavasti tässä maailmassa tämän lämppärirunon jälkeinen kohta on runoton.

Heippa vaan, vanha vuosi,
aja varovasti!
Älä katso taaksesi.
Aja historiaan asti!

Terve sulle, uusi vuosi!
Olet odotettu.
Suuret haaveet harteillasi,
toivein korotettu.

Älä pelkää, uusi vuosi.
Voit tehdä parhaas vaan.
Vaikka epäonnistuisit
ja ajaisit ojaan,
vuoden päästä varmasti
jo painut unholaan.


Voi, minä niin toivon, että lähetän sinulle vielä yhden kirjeen, jossa on hieno runo uuden vuoden lupauksista!

Lumilepardi

Hyvää viikonloppua ja hyvää joulua! Toivottavasti osaat ja ehdit sekä levätä että nauttia lomasta.

-Annastiina


P.S. Googlasin sen ällikän. Se johtuu sanasta ”älli” eli taju eli järki. ”Ällikällä lyöty” on hetkellisesti niin pöllämystynyt, että järkensä on kadonnut. Olisihan se pitänyt tajuta. Eli ällätä.

Yksinäistä joulua

”Liiasta tragediasta voi tulla humoristista, vähän niin kuin miinus ja miinus on yhteenlaskettuna plus.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 03.12.2020 klo. 23:26

Ystäväni

Onpas outoa kirjoittaa, kun sinun kirjeesi jäi välistä… Tuntuu vähän siltä, kuin kirjoittelisin itselleni vain. Saat kyllä soittaa joku päivä ja kertoa, mikä oli niin tärkeää, että kirje jäi kirjoittamatta! Tämähän on kuitenkin elämän tärkeimpiä asioita. 😉 No, on minulla pieni aavistus sinun syistäsi vaikka ei ollakaan ehditty puhua. Luulen, että kiireesi liittyvät erääseen siivekkääseen sorkkaeläimeen…

Itsehän olen ollut jotakuinkin vapaa kuin taivaan lintunen. Viimeinenkin opetustunti peruttiin koronatilanteen takia, joten olen pysytellyt kotona ja tehnyt puuttuvia paperitöitä. Ostin myös valtavan kuorman polttopuita, ja niiden latomisessa liiteriin on ollut tekemistä.  

Minä sitten otin ja toteutin itse sen sinulle antamani kirjoitustehtävän. Mietin kyllä jo viime viikolla sitä tehtävää keksiessäni, että olisi mukavaa kirjoittaa itsekin siitä. Joten hyvä, että nyt sitten pääsin siihen keskittymään.

Minä olen vähän melankoliaan ja joskus ehkä pessimismiinkin taipuvainen, joten ”yksinäinen joulu” tuntui itselleni hyvältä kirjoitusaiheelta ja olin varma, että jotain siitä syntyy. Ja syntyikin. Muistin, että joissain taloyhtiöissä on lintujen ruokkiminen kielletty jyrsijäongelman takia, ja siitä se ajatus sitten lähti. Kirjoittaminen sujui taas ilahduttavan jouhevasti ja koin jopa yhden ihan mahtavan palastenpaikoilleenloksahtamiseuforian. On onnea, kun sanat löytävät paikkansa!

Työtuoli on varattu

Tämä kokonaisuus on taas sellainen, että en ole ihan varma, onko se tragedia vai tragikomedia. Tasapaino noiden kahden välillä on kiikkerä. Olen sitä mieltä, että tragedia on sydämeenkäyvempää, mikäli se sisältää hieman koomisiakin aineksia – mutta liika on tietenkin liikaa. Myös liiasta tragediasta voi tulla humoristista, vähän niin kuin miinus ja miinus on yhteenlaskettuna plus. En sitten tiedä, mihin tämä minun joululauluni asettuu. Ainakin minua vähän itketti, kun sitä kirjoitin. Tosin paikoin myös vähän hymyilytti…

(Lisäys seuraavana päivänä: Tänään tuo biisi tuntuu paljon vakavammalta kuin eilen. Ehkä se komiikan näkeminen oli joku defenssireaktio..? Tänään katsottuna ainoa komiikan rajalla häilyvä kohta on tuo naapuri -kohta. Siinä tuntuu, että negatiivisia asioita on jo paljon, ja sitten vielä se naapurikin… En osaa selittää paremmin… toivottavasti ymmärrät. Ja ehkä sana ”komiikka” ei kuitenkaan oikein sovi tähän pohdintaani. Luulen, että tarkoitin uskottavuutta. Nyt en enää tajua, mitä ajattelin…)

Lauluun syntyi myös sävel. Se vain ilmestyi ja oli mukana ihan ensimmäisistä lauseista saakka. Olin niin innoissani, että lauloin ja kitaroin tämän uudenkarhean biisin videolle ja lähetän sen sinulle kohta. Tässä sanat:

Yksinäinen joulu

Lapset eivät pääse tänä jouluna.
Uusimaa on kiinni, ei sieltä matkusteta.
Ne lupasivat kyllä vielä soittaa aattona
ja virtuaalihalata.


Ei voi mennä ulos, eikä jumppaankaan.
Taloyhtiö kielsi linnunruokinnan.
Teevee toistaa aina samaa roskaa vaan
ja naapurikin joutui sairaalaan.


Mummo laittaa linnunsiemeniä pöydän päälle,
sitten istuu odottamaan – ei voi tehdä muutakaan.
Pienen hetken päästä kuuluu nurkan takaa rapinaa
ja pöydän jalkaa hiiri kapuaa.


Mummo kertoo jotain vanhaa tarinaa.
Hiiri rouskuttaa jo posket pullollaan.
Mummon silmään nousee helmi hopeinen
– vain hiiri näkee sen.


Mummo pitää linnunsiemeniä pöydän päällä,
aina odottaa, et joku tulis häntä tapaamaan.
Pieni hiiri rouskuttaa ja teevee huutaa tyhjää
mutta ovikello pysyy hiljaa vaan.


Mummo katsoo ikkunasta epäselvää kuvaansa
ja viereltänsä hiiri poistuu omaan elämään.
Mummo toivoo, että hänkin pääsis pian lähtemään
– ei yksinäisyys ole elämää.


Ulkona on pimeää, ja hiljaa sataa räntää,
joka maahan osuu – muttei siihen jää.


Toivottavasti ehdit nukkua ennen seuraavaa kirjettä. Haluaisin lukea sinunkin versiosi yksinäisestä joulusta… mutta toisaalta tässä melankoliassa on nyt jo ryvetty yhden laulun verran, niin voit myös halutessasi kirjoittaa iloisen joululaulun. Tai kirjoita vaikka ihan neutraali ja yhdentekevä joululaulu mutta joululaulu kuitenkin. Minulla on jo joulufiilis!

Kivaa viikonloppua! Muista levätä!

-Annastiina

Tule, talvi

”Vanha yliodottaja kurkistaa taas olkapään takaa vaikka se on pysynyt jo melko pitkään poissa.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 20.11.2020 klo. 17:38

Ystäväni

Kiitos kirjeestä ja tehtävän suorituksesta. Oli mukavaa tutustua Pauli Hellsteniin. Aika hyvältä tyypiltä kuulosti. 🙂

Onnea talvesta! Täällä sataa edelleen vain vettä, eikä lumesta ole tietoakaan.

Keskiviikkona oli viimeinen päivä minun osuudestani tv-sarjassa. Näytteleminen on kyllä hurjan mukavaa ja tuo nimenomainen tuotanto oli erittäin hyvin organisoitu ja täynnä ihania ihmisiä. On vähän haikea olo. Toivottavasti saan uusia rooleja tulevaisuudessa! 

Hesoissa oli laitettu katuja nätiksi


Olen jälleen kahvilassa odottamassa autoani huollosta. Toivottavasti tämä on nyt viimeinen kerta pitkään aikaan, kun auto tarvitsee remppausta; autobudjetti on nyt aikalailla finaalissa.

Kahvilassa on mukavaa kirjoittaa. Yleensä kahviloissa tulee käytyä vain juuri tällaisissa puolipakkotilanteissa tai sitten muissa kaupungeissa vieraillessa. Mutta tuli tässä istuessa mieleen, että pitäisi ehkä joskus tulla ihan varta vasten kahvilaan kirjoittamaan. Fiilis on tässä aivan erilainen kuin kotisohvalla.

Nyt, kun etelässä ramppaaminen loppuu, on taas aikaa tehdä asioita, jotka ovat jääneet vähän retuperälle tuon näyttelemiskeikan aikana. Eilen sain hirmuisen ulkotyöinspiraation juuri ennen pimeän tuloa ja raahasin risuja ja lapioin multaa vielä pihavalon loisteessa. Sain tunnissa tehtyä enemmän asioita kuin viimeisen kuukauden aikana. (Tosin tätä kirjettä en saanut silloin kirjoitettua, joten taas lähetän tämän päivän myöhässä…)

Kiire junalle

Antamasi tehtävän toteuttaminen on vielä kesken. Aihe on niin runollinen ja kaunis, että minulla on todella korkea kynnys toteuttaa sitä. Vanha yliodottaja kurkistaa taas olkapään takaa vaikka se on pysynyt jo melko pitkään poissa. Kyllä minä sen tälläkin kertaa nuijin näkymättömiin, ihan kohta…

Sillä aikaa annan sinulle uuden tehtävän. Kuvittele, että olet shamaani ja sinun täytyy loitsia heimollesi hyvä talvikausi. Millaisen loitsun aiot laulaa nuotion loimutessa ja ensilumen sataessa peittämään heimosi asuinsijat?

Ja nyt, runo talvelle:

Tule vielä kerran, talvi

Tule vielä kerran, talvi,
peitä meidät kylmään.
Ota lämpö ja luulot pois,
ota syliisi,
silitä kuumaa otsaa.


Näytä kaikille että voitit, talvi,
anna maan vaipua hyhmään.
Soita järven jäitä,
tule kotiisi,
äläkä kuole koskaan.


Valkoisen valon loit, talvi,
se toivona silmiimme syttyi.
Vyöry päällemme,
aina vielä kerran,
älä anna harmaan voittaa.

Ihanaa, talvista viikonloppua!

-Annastiina

P.S. Täällä alkoi juuri sataa lunta.

Pauli Frederik Hellsten

”Pakottamalla syntyy rutiini ja rutiini mahdollistaa vapauden.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 16.11.2020 klo. 23:44

Rakas ystävä,

Hienoinen sadismini selvästi kannatti. Kiitos kirjeestäsi ja aavikoiden tuulessa leijuvan rakkauden tarinasta. Kyllä minä taas arvasin, että jotain hyvää ja kaunista sieltä syntyy, kun vähän haastetta heittää kehiin. Eikä tuo teksti niin kauas edes alkuperäisestä lauseesta heittänyt. Tyylillisesti ehkä vähän liian syntiseltä tuntui paikka paikoin, mutta maantiede ja jopa loppusanat osuivat varsin hyvin kohdalleen.

Antamani lause oli nimittäin sattumanvarainen poiminta raamatusta. Olisikohan ollu Tuomarien kirjasta. Alkuperäinen tarina taitaa edetä kyllä vähän eri suuntaan ja erilaisilla henkilöhahmoilla kuin sinun tarinassasi. Mutta pidin tästä sinun tulkinnasta enemmän.

lumiukko vuoden takaa kirjekaverit
Vuoden vanha kuva ystävästäni lumiukosta. Hän ei ole vielä palannut kesälomaltaan.

Kiitos taas myös kirjoitustehtävästä. Nämä ovat alkaneet tuntua kerta toisensa jälkeen mukavammilta toteuttaa. Pakottamalla syntyy rutiini ja rutiini mahdollistaa vapauden. Niinpä aloin nyttenkin maalailemaan vain pensselillä sinne tänne ja sieltä se ilmestyi sanoina paperille tämä Pauli Frederik Hellsten, josta olit niin utelias kuulemaan.

Nytpä sitten tiedät minkälainen mies on kyseessä:

PAULI FREDERIK HELLSTEN

Hei Leena,

Terveisiä täältä Tampereelta. Ollaan tässä muutama yö ja minä kirjoitan nyt, kun lupasin. Niin se vaan on, että sinun veljes on nyt oikea rokkitähti. Sanovat, että tämä ei ole vielä mitään ja että ollaan vaan tämmönen jokamiesluokan humppabändi, mutta kyllä tämä pohjoisen pojasta tuntuu ihan suuren maailman meiningiltä.

Olen päässyt hyvin tutuiksi näiden soittajien kanssa. Jutut luistaa, eikä matkustaminenkaan tunnu niin raskaalta, kun kaikilla piisaa tarinoita kerrottavana. On nämä välillä aika kovia ottamaan viinaa, mutta tuntuu ettei se nyt sentään ihan liiallisuuksiin mene. Ainakaan suurimmalla osalla.

Ja on meillä vaan aikamoinen keikkabussin kuskikin tässä porukassa. Sinun pitäisi tavata se. Olisit varmaan ihan lääpällään, kun sillä on pitkä pikimusta tukka ja leuka leveä kuin ladon ovi. Sen nimi on Hellsten. Se on jotain hotellinomistajien vanhaa sukua, mutta kuulemma karannut 16-vuotiaana kotoaan ja sillä tiellä on vieläkin.

Koko nimi on Pauli Frederik Hellsten. En kyllä yleensä usko puoliakaan sen jutuista, sen verran suulas mies tuntuu olevan. Mutta mukava se on ja rehellinen aina kun on tosiasioista kyse. Sitä taustaansa se tuntuu vähän häpeävän, kun ei täällä kukaan muu niin rikkaan suvun vesoja taida olla. Sen takia se niitä juttuja keksii.

Tässä yhtenä päivänä se sanoi olevansa oikeasti hylätty orpolapsi, joka poimittiin pienenä Aurajoesta talteen, kun se kellui siellä puisesta kaljakorista tehdyllä lautalla. Ja ihan mahdoton se on huulta heittämään muutenkin. Minä oon monena iltana istunut pitkään sille kaverina, kun se ajaa. Pidän sitä hereillä ja kuuntelen sen juttuja. Ja olen minä kertonut sille omianikin. Se on utelias mies ja haluaa kuulla kaikkea, varsinkin pohjoisesta se on kiinnostunut. Ehdotti se, että minä puhuisin meille kiertueen sinne pohjoiseen, että pääsisi ihan kunnolla tutustumaan paikkaan.

Olen minä sille sinustakin kertonut, mutta ei se ole sen enempää kehdannut kysellä vaikka selvästi kiinnostunut olikin. Että olepa hyvä vaan, täällä minä valmistelen sulle naimakauppaa rikkaan perijän kanssa. Vaikka et sinä varmaan sitä enää huoli, kun minä sulle näin siitä kirjoitan. Sinä haluat aina ite päättää, etkä suostu toisten ehdotuksiin, komentelusta puhumattakaan.

Mutta minä kyllä uskon, että tämä Hellsteeni on oikeasti hyvä mies. Yhtenä yönä minä satuin heräämään, kun tultiin perille seuraavaan keikkapitäjään ja minä puolella korvalla kuulin ja toista silmää raottamalla näin, että se rukoili iteksensä, kun luuli ettei kukaan kuule eikä näe sitä. Tuskinpa se mikään varsinainen uskovainen on, mutta en minä semmoisesta niin huolikaan. Sehän on jokaisen oma asia miten sitä uskoaan harjoittaa. Mutta kerronpa vaan ihan tiedokses, että ei näissä muusikkopiireissä kaikki mitään juoponretkuja ole. Ainakin joukosta löytyy tämä Pauli Frederik Hellsten. Autonkuljettaja ja Varsinais-Suomen faaraon hylätty poikalapsi. Kuten se itse sanoo.

Mutta minäpä lopetan nyt tämän kirjeen, että ehdin viedä sen postiin ennen sulkemisaikaa, että saan ostettua postimerkin. Pidä varas, jos tullaan kiertueelle kotikulmille. Kerro terveisiä vanhuksille. Minä kirjoitan taas.

Veljesi, Pekka

Minä odotan täällä kovasti talvea. Viime päivät ollaan oltu jo siinä hilkulla, että pysytään pakkasen puolella, mikä on jo edistystä sitä edeltäneeseen lämpöaaltoon. Saisi pärähtää päälle jo se kunnon talvi ja voisipa sitä luntakin rojauttaa taivaalta. Loppuisi märässä rämpiminen ja kolean kostea kylmyys.

Kirjoitapa sinä nyt seuraavaksi jotain kaunista talvesta. Tyyli on ihan vapaa, mutta kirjoita niinkuin kyseessä olisi vanha ystävä, jonka kotiinpaluuta odotetaan innolla.

Jään odottamaan taas kirjettäsi. Hauskaa viikkoa!

– Jussi

Sähkökatkos

”Kaikenlaista on tullut kirjoitettua, mitä en todellakaan olisi kirjoittanut ilman sinun antamiasi tehtäviä.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 18.09.2020 klo. 10:40

Ystäväni

Kirjoitan tätä takkatulen valossa. (No joo, ja vähän tämän tietokoneenkin valossa…) Sähköt menivät poikki puolisen tuntia sitten. Tuuli taivuttelee pihaa reunustavia puita mutta en usko, että ne antavat periksi. Otin vettä talteen, ja teetä on valmiiksi keitettynä termarissa. Mitäpä sitä ihminen muuta tarvitsee… (No, ehkä ladatun puhelimen tarvitsisi… Harmi, etten ehtinyt ladata sitä. Enkä myöskään mokkulaa.)

Täälläkin on jo syksyn värejä – kissakin on oranssi

Olen taas palannut normaaliin sillisalaattielämään. Töitä on riittänyt. Olen tehnyt puutarhatöitä ja yhden selftapen tv-sarjan sivuroolia varten (Sormet ristiin!!! Haluaisin sen roolin todella kovasti!). Sen lisäksi – ja tämä on se uusi tuuli, mistä viime kirjeessä vinkkasin – aloitan ensi viikolla paikallisen seutuopiston tuntiopettajana! Kurssin suunnittelussa on mennyt ja tulee menemään aikaa.

Tuo opettajuus on vaivannut päätäni kovasti. Edellisestä opettajan hommasta on paljon aikaa, ja olen välillä ollut sitäkin mieltä, etten pysty vastaamaan tähän uuteen haasteeseen. Olen kuitenkin koko ajan ollut sisimmässäni tietoinen siitä, että viime hetken panikoimisesta huolimatta osaan tämä homman kyllä. Toivota onnea!

Selftapen ottojen 67 ja 68 välillä

Olen kirjoittanut sinulle 33 kirjettä tämän kirjeenvaihtomme aikana. Se tuntuu aika paljolta. Ja aika kivalta. Osaatko sanoa, mikä minun kirjoittamistani tehtävistä on sinun mielestäsi paras tai jollain muulla tavalla mieleen jäävin? Entä omista kirjoituksistasi? Mietin tätä kysymystä äsken itse sinun kirjoitustesi kohdalla ja ensimmäisenä mieleeni nousi se vesiaiheinen kirjoitus. Siinä oli jotain niin suloista ja samalla ankaraa. Pidin myös erityisesti parisuhderunostasi ”Sinun takiasi kestin mitä vaan”. Siinä oli joitain huiman hyviä riimejä. Viimeisin dada-runokin oli ihana.

Omista kirjoituksistani olen tyytyväisin lauluun teini-ikäiselle itselleni ja siihen parin kirjeen takaiseen runoon elämän käännekohdasta. Myös rap-sanoitus oli mieleen jäävä sen rennon leikillisen tunteen takia, jollaista en siihen mennessä ollut juuri kirjoittaessani kokenut.

Voisinpa siis todeta, että tämä kirjeenvaihtomme on ollut hyödyllistä – sen lisäksi, että se on ollut hauskaa (silloin, kun ei ole ollut hankalaa ja työlästä). Kaikenlaista on tullut kirjoitettua, mitä en todellakaan olisi kirjoittanut ilman sinun antamiasi tehtäviä. Kiitos!

No deitti-ilmoituksiin sitten… Nämä nyt ovat vaan tällaisia… en tiedä.

En minä oikeastaan edes mitään etsi, eihän minunlaisestani kukaan varmaan välitä. Mutta jos nyt satut olemaan kiva tyttöaasi ja haluat elämäsi pilata, niin täällä Puolen hehtaarin metsässä on kyllä tilaa. Ei meidän tarvitse koko aikaa yhdessä olla; minä olen kyllä tottunut olemaan yksin ja viihdyn omassa seurassani. Jos sitä nyt viihtymiseksi voi sanoa. Voit vaikka hengata minun kavereiden kanssa, kun he ovat kuitenkin hauskempia kuin minä.
Lempikappale: Rakkaus on sininen
Tunnuslause: Keep negative!
– Ihaa

Hei kaikki aktiiviset, itsestään huolta pitävät tyypit! Täällä nuorekas, lennokas tyttö, joka etsii luotettavaa syliä. Työssäni harjoitan vaihtotaloutta mutta arvostan yksityiselämässäni pysyvyyttä. Käyn yötöissä, joten olisi kiva, jos sinulla olisi suunnilleen sama vuorokausirytmi. Ei seikkailijoille!
– Hammaskeiju

Tässä olis reilu kaks sataa kiloa nallukkaa (197/253), joka tykkää halata ja hallita. Jotkut sanovat varmaan säälimättömäksi mutta tulet huomaamaan, että olen vähän niin kuin Robin Hood; otan mutta myös annan (jos tiedät mitä tarkoitan). Etsin sellaista aikuista, jolla on raha-asiat kunnossa ja välit valtioon hyvät.
– Verokarhu

Nyt on perjantaiaamu. Sähköt palasivat yöllä ja sain kaikki laitteet ladattua. Myös tuon mokkulan, jonka sammumiseen tämän kirjeen lähettäminen hiipui. (Kerrankin kirjeen myöhästyminen ei ollut minusta kiinni!)

Kirjoita ensi kerraksi tarina siitä, mitä on tapahtunut, kun lopputulos on tämä: ”Aamulla herätessäni näen ensimmäiseksi tyynylläni olevan kahvipannun. Nousen istumaan ja toivon, että näkisin yhä unta. Lattiaa peittää puolen metrin vesikerros ja koko vaatekaappini sisältö.”

Mukavaa viikonloppua! Nauti syksyn väreistä ja raikkaasta syysilmasta.

-Annastiina

Eläimistä ja ihmisistä

”Eläimet on otettu tarinoihin vain söpöiksi korvikkeiksi ihmisille, joista ne tarinat oikeasti kertovat.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 18.08.2020 klo. 01:24

Rakas ystävä,

Nyt iski kyllä pahemman luokan writers blokki. Ei varsinaisesti mikään tyhjän paperin kammo, mutta jostain syystä tuo viime kirjeessä heittämäsi tehtävä tökki ihan suunnattomasti.

Pyysit kirjoittamaan tarinan, joka liittyy jotenkin eläimiin. Aloin miettimään kaikkia niitä elämäni aikana kuulemiani, lukemiani ja jopa kirjoittamiani tarinoita eläimistä ja eläinten seikkailuista. Jäin kuitenkin jumiin ajatuksiini, kun tajusin että tosi harva noista tarinoista kuitenkaan kertoo eläimistä mitään.

Kirjahyllyssäni oli jopa kirja nimeltä ”Eläintarinoita”, mutta eivät senkään tarinat mitään eläimistä kerro. Eläimet on otettu tarinoihin vain söpöiksi korvikkeiksi ihmisille, joista ne tarinat oikeasti kertovat.

Minä en kuitenkaan jaksanut tänään alkaa heijastamaan eläimiin jotain ihmisyyden dilemmaa tai syvällistäkään moraalista ongelmaa.

Miksi eläimiä käytetään tarinoissa tällaisena välineenä? Onko meidän niin paljon helmpompi pureskella ja käsitellä jokin asia, kun se ei tulekaan suoraan ihmisiholle vaan se ikään kuin kiertää mutkan eläimen pörröisen turkin kautta?

Sinänsä on ihan hienoa, että eläintarinoiden kautta joillekin eläimille on muodostunut tarinankerronnan pitkän historian lomassa jopa hyvin vahva symboliarvo. Pöllö kuvastaa viisautta, kettu oveluutta ja niin edelleen. Mutta on siitä joillekin eläimille varmaan haittaakin. Lepakot, rotat ja sudet ainakin ovat varmasti saaneet tuta nahoissaan sen, että me olemme tarinoissamme projisoineet niihin inhimillisiä elementtejä, jotka saavat meidät nykyään automaattisesti pelkäämään niitä. Ei sillä, etteikö peloissa vähän perääkin olisi.

Eniten eläimistä kertovana tarinana itselle nousi mieleen lapsuudestani tuttu tv-sarja ”Kaukametsän pakolaiset”. Kyllä siinäkin takuuvarmasti inhimillistettiin eläimiä ihan täysillä ja käsiteltiin paljon meidän ihmisten ongelmia, mutta sentään itse sarjan pääpremissi oli eläinlähtöinen. Eläinten oli paettava omista pesäkoloistaan ja luonnollisesta asuinympäristöstään, kun ihmiset ja ihmisten koneet tulivat myllertämään maan ja kaatamaan puut.

Halusin kirjoittaa aidosti eläimistä, mutta kaiken tämän takia. Ei tämäkään tarina kyllä eläimistä kerro, päinvastoin, mutta ainakin se on rehellinen ja suorapuheinen, eikä naamioi meidän ihmisten ongelmia eläinten ongelmiksi.

Tämä on tarina koirasta, jota ei koskaan ollutkaan. Jos se olisi ollut olemassa, sen nimi olisi ollut Hastings. Se olisi ollut ryppyinen basset. Semmoinen ryppyinen ja roikkuvaihoinen. Mutta ei sitä koiraa ollut koskaan olemassa, koska äiti ja isä eivät sinä minulle koskaan ostaneet ja antaneet. Tai ehkä se koira olikin, mutta se oli jossain muualla. Onkohan se vieläkin? Jos olisi, niin nyt se olisin minä itse, joka estäisi sitä olemasta. Lapset pyysivät minua ostamaan heille koiran, mutta minusta olikin tullut se järkevä aikuinen, joka pelkää koiranhoidon jäävän yksin minun harteilleni. Niinpä tätäkään koiraa ei ole olemassa ainakaan nyt. Mutta ehkä minä vielä hellyn ja häviän taistelun. Tai tavallaan voitan sen alkuperäisen taistelun.

No juu, tämmöisiä minä täällä pienessä päässäni pyörittelin tänään.

Kirjoita sinä seuraavaan kirjeeseesi käsikirjoituksen tai tarinan runko jollekin pelille (videopeli, lautapeli) ja poimi pelin tarinan teema jostain lähelläsi olevasta lehdestä.


– Jussi

Perinteetkin muuttuvat – vai minäkö vain?

”En enää välitä niin paljon tai ainakaan jaksa stressata, vaikka perinne vähän sitä vaatisikin.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 06.07.2020

Rakas ystävä,

Terveiset taas kotisohvalta!
Huhuh, pitkä viikonloppu hurahti nyt mökkeillessä ja fiilis on vähän kuin olisi siellä maaseudulla ollut. Tarkoitus oli lepäillä ja pötköttää, mutta silti on koko ajan sellainen tunne, että kaikki maailman työt on tekemättä. Ja oma vaikutuksensa tietysti silläkin, että koolla oli kokonaista neljä sukupolvea (isomummo, mummo, isukki ja lapset), joten hulinaa ja kaikenlaista menemistä riitti. Ja turvavälitkin huomioitiin.

Jänniä ovat tällaiset vuodesta toiseen kestävät perinteet, kuten tämäkin vuosittainen kohtaaminen kesälomareissun tiimoilta. Se jotenkin osoittaa kovin konkreettisesti ajan kulumisen ja tämän oman maailman muuttumisen, vanhenemisen ja sen sellaisen.

Tavallaan kaikki on nyt ihan erilaista kuin silloin lapsuudessa, kun tultiin perheen kanssa mummolaan ja mökkeilemään, mutta toisaalta ihan samanlaista säheltämistä tämä nyt on kuin silloin. Tietysti dynamiikka on vähän erilainen nyt kun itse ei olekaan vain poika ja pojanpoika, vaan myös isä. Eikä se isoin muutos ole kyllä pelkästään se, vaan paljon kyse on myös ihan omasta suhtautumisesta maailmaan ja vapaa-aikaan ja lepäämiseen ja vaikka nyt niihin mökillä tekemättömiin töihin. En enää välitä niin paljon tai ainakaan jaksa stressata, vaikka perinne vähän sitä vaatisikin. Jänniä juttuja.

Keskiyöllä ei tarvitse enää aurinkolaseja

Kiitos muuten upeista presidentti-aiheisista tarinoista. Aika pahan tehtävän heitin kyllä itsellenikin tämän huijauksen paljastamisen suhteen, mutta yritetään nyt kuitenkin.

Vahva aavistus minulla on siitä, että tarinan Tarja Halosesta olin jossain yhteydessä kuullut aiemmin, joten olen karsinut sen vaihtoehdoista pois.

Niinistö-tarinasta en ole ollenkaan varma, se voisi olla jotain mitä olet kertonutkin, mutta olen saattanut unohtaa sen. Toisaalta se olisi näistä tarinoista myös sellainen ”helppo” huijaus, koska se tuollainen yllättävä kohtaaminen olisi periaatteessa ihan mahdollista koska vain tässä jos Helsingissä vaan kuljeskelisit.

Mutta kaikesta huolimatta, seuraan omaa intuitiotani ja heitän arvauksen, että Kekkos-tarina on se huijaus. Perustelen tämän itselleni sillä, että Kekkonen ja hänestä tehty näytelmä ovat olleet niin merkittävässä roolissa minun elämässäni, että olisit väistämättä kertonut tämän tarinan minulle jossain vaiheessa ja siksi uskoisin muistavani sen. Ja nyt on tietysti vähän noloa, jos olet siitä kertonut ja minä en sitä muista. Mutta joka tapauksessa arvaan, että Kekkos-tarina on huijausta. Menikö oikein?

Presidentilliset terveiset. Kenelläpä nyt ei olisi kotinsa seinällä isoa Kekkosen muotokuvaa?

Kiitos myös jälleen inspiroivasta tehtävästä, joka herätti ajatuksia ja sai minut pohtimaan omaa elämäänikin. Kanavoin sisäistä Kirsi Kunnastani (omalla tavallani):

EI, EI, EI!

Kun omasta kunnosta niin varma en oo,
minä lakkasin sanomasta aina kaikille joo
Ainainen ”joo” mun kaikki voimani vei
mutta nyt vastaan kaikkeen aina ensin ei, ei, ei!

Kolmasti kiellän, sitten vasta mietin
jaksanko oikeasti hoitaa tämän pietin?

Jos vastaus on
En jaksa,
en pysty,
en kykene!
Ei siitä mun ystävien lista lyhene

En ala mitään,en auta ketään.
Kerään voimia habaan,
keskityn itseeni
Ihan vain omaan napaan
käännän katseeni

Jos joku pyytää talkoisiin,
sanon en
ja olen rohkeasti itsekeskeinen.
Tarkistan ensin,
että itse olen kunnossa
Ei siitä tarvitse tuntea pistoa omassatunnossa

Huu, haa, hoo!
En sano enää pelkästään joo!

Non, njet vai nej?
Vastaus on aina ensin ei, ei, ei!

Kauaa ei mene enää siihen, että minä sinne Savonmaahan ilmestyn. Mutta heitä minua nyt sitä ennen vielä kirjeellä ja tee pikku kirjoitustehtäväkin. Saat vielä jatkaa presidentillisissä tunnelmissa.

Kuvittele tilanne, että pääsisit keskustelemaan muodollisesti tai ihan epämuodollisesti Tasavallan Presidentin kanssa. Kirjoita tätä tapaamista varten muistilista asioista, joita haluaisit presidentille sanoa ja mitä haluaisit presidentin muistavan työssään.

– Jussi

Pää tyhjäksi ja kalenteri täyteen

”Joskus elämät eivät ymmärrä toisiaan vaikka ovat kulkeneet lähellä toisiaan jo kauan.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 22.05.2020 klo.

Ystäväni

Voi apua! Olin jo hyvässä vauhdissa kirjoittamassa antamaasi tehtävää, kun puhelimeen kilahti sähköposti, joka vaati välitöntä reagointia. Niinpä sitten kirjoitin pari työhakemusta kirjeen ja kirjoitustehtävän sijaan. Nyt, kun viimein pääsin kirjeen pariin, kello lähenee jo puolta yötä.

Tämä on tullut valitettavasti jo tavaksi. Kirje jää aina viime tippaan – tai joskus jopa hypähtää sen tipan yli, kun se on jo läsähtänyt lattiaan. Mutta nyt tähän tulee muutos. Minä nimittäin ostin itselleni kalenterin; sellaisen kunnollisen ison, johon mahtuu kirjoittamaan aikatauluja ja tehtäviä. Minäpä aion kirjoittaa ensi viikon keskiviikon kohdalle: ”Kirje Jussille!” Kyllä! Keskiviikolle! Silloin minulla on kirjeen lähettämiseen yhden päivän puskuri, eikä viime hetken paniikkia kerta kaikkiaan voi syntyä. Ja kun tehtävä asia on kirjoitettu kalenteriin, ei siitä voi luistaa. Eihän?

On se kirjoitusvihkokin siellä taustalla… Mutta syyään eka.

(Nyt on jo perjantai! Oli pakko nukkua välissä… Mutta nyt kirjoitan tämän loppuun!)

Oli todella mielenkiintoista päästä pääsi sisään kirjoittamasi meditointiharjoituksen myötä. Tiedän, että hiljentyminen ja pysähtyminen voi olla vaikeaa mutta uskon, että siihen voi myös oppia. Meditaatiohan ei välttämättä tarkoita tyhjää mieltä (ainakaan alussa) vaan sitä, että mieleen tulevat ajatukset hyväksyy ja päästää niistä irti. Silloin niistä ei pitäisi ahdistua.

En ole itsekään koskaan osannut tyhjentää mieltäni. Vaikka kuinka keskittyisi kuuntelemaan vaikkapa omaa hengitystään, niin silti aivot tuottavat muitakin ajatuksia. Minulle paras rentoutumiskeino onkin luonto ja sen seuraaminen. Joskus saatan tuijottaa pitkiäkin aikoja taivasta tai tarkkailla lintujen touhuja pihalla. Luonnon pienten yksityiskohtien huomaaminen ja niiden katselu tuo minulle lämpimän ja onnellisen olon.

Mitäpä jos kokeilisit pysähtyä vaikka Ounasjoen rannalla? Voisit keskittyä veden virtaukseen ja lokkien ääneen, ja ehkäpä tuuli veisi ahdistuneet ajatuksesi pois. (Minulla on ikävä Rovaniemen jokirantaa!)

Tämän kertainen tehtävä oli todella hankala. Ensinnäkin, kun luin tehtävänannon, minulle tuli sellainen olo, kuin olisin jossain tositeeveessä, ja minusta yritetään kiskoa irti mahdollisimman henkilökohtaisia ja kipeitä, salaisia asioita. Nopeasti kyllä tajusin, ettei minun tarvitse paljastaa mitään kipeää, etkä sitä edes pyytänyt. Mutta silti tehtävään jäi vieno palaneen käry…

Aloin kuitenkin (tietenkin) kirjoittaa (vaikka pyörittelin mielessäni jo sellaistakin ajatusta, että jättäisin tämän tehtävän tekemättä.) Minut aina yllättää se, miten tarina alkaa viedä itse itseään, kun sen vain saa aloitettua. Vaikka lähtökohtana olisikin jokin todellinen asia tai tapahtuma, lopputulos saattaakin olla jotain aivan muuta. Tyhjästä on vaikeaa aloitta mutta kun paperilla on jo vaikka vain pari lausetta, ne alkavat kuljettaa tarinaa eteenpäin ja silloin kirjoittamisesta tulee helppoa. (Tai ainakin helpompaa.)

Tässä sinulle kahden elämän keskustelu:

Kaksi elämää keskustelee. Luoteistuuli puhaltaa ja kevät on myöhässä.

Toinen on versonut aikoja sitten, toinen on uudempi elämä. Lauseet ovat lyhyitä. On vähän kiire.

Kun ne juttelevat, joskus tuntuu, että ne ovat ihan lähekkäin. Ja joskus aivan liian lähekkäin. Molemmat elämät näkevät toisissaan itsensä. Ja sitten ne kohta saattavat vähän riidellä, kun ovat niin erilaisia. Tai kun ovat niin samanlaisia. Mutta nyt ne elämät keskustelevat sovussa.

Elämät sopivat, että liian syvälle ei mennä. Vakavista asioista vitsaillaan nyt kepeästi. Kumpikin elämä on kokenut kovia mutta nyt on hyvä hetki, eivätkä elämät halua uppoutua menneeseen. Nyt hymyilyttää. Ja vähän jännittää. Yleensä ei näin vakavista puhuta.

Yleensä elämät keskustelevat arjesta; että kasvimaa on vielä laittamatta ja milloin pitäisi käydä kaupassa. Vanhemman elämän rinnassa pulppuaa nauru ja sen tekisi mieli hihittää. Sellainen on elämä.

Joskus elämät eivät ymmärrä toisiaan vaikka ovat kulkeneet lähellä toisiaan jo kauan. Ne ovat kuitenkin niin lähellä, että ymmärtävät senkin, etteivät ymmärrä. Ja löytyypä ainakin yksi yhteinen toive, naurun sekainen; etteivät elämät nyt ainakaan huonommiksi muuttuisi.

Kevään eteneminen on nyt nopeutunut pitkän kylmän kauden jälkeen. Vaikka minulla on lukemattomia tekemättömiä töitä sekä ulkona että sisällä, olen silti iloisella kevätmielellä. Eilen liikutuin siitä, että minun tontillani viihtyy kolme (3) kirjosieppoparia. Joillain ei ole yhtään. Minulla on onni saada kolme. Pieni kyynel tuli silmäkulmaan. Ehkä se oli vain kevättuuli, joka ärsytti silmää.

Lopetan nyt täältä tähän.

Ai niin, tehtävä sinulle: Kirjoita tarina aiheesta ”vesi”.

-Annastiina

Kevään ja musiikin imussa

”Musiikissa on jotain, mikä kutsuu minut aina seikkailuun; musiikki vie ja minä olen vietävissä.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 12.05.2020 klo. 04:46

Rakas ystävä,

Luulitko jo, etten kirjoittaisi tänään kirjettä? Ehei, pois se minusta! Satuin vain nukahtamaan tuossa jo alkuillasta ja olen nyt nukkunut jo reippaasti yli kuusi tuntia ja kellohan on vasta kolme aamuyöllä. Tavallaan olen siis vain herännyt aikaisin tänään kirjoittamaan.

Tänään (tai teknisesti siis eilen) oli ensimmäinen työpäivä loman jälkeen ja se selvästi otti koville. Lomaviikko teki kieltämättä hyvää ja oli kyllä mukava palata töihin taas lomailun jälkeen. Varmasti mielentilaani vaikuttaa myös se, että pohjoisessa mennään nyt ilahduttavasti valoa kohti ja aamuaurinkohan tuolla ulkosalla alkaa nytkin jo loimottaa. Toki tuossa äitienpäivänä saatiin kokea myös erinomaisen hämmentävä luontokokemus, kun vastikään tänne takaisin muuttaneet linnut lauloivat mutta lunta tuprutti taivaan täydeltä samalla, kun yötön yö puski täysillä päälle. Mikä vuodenaika nyt oikein on? Noh, kyllä se tästä kesäksi taipuu.

Kevät on ollut aina suosikkiaikaani. Keväällä alkaa aina jotain uutta, kun luonto herää pitkän talven jälkeen, ulkona tuoksuu multa ja maa ja tuntuu kuin suonissa virtaisi ihan uutta verta ja voimaa. Ymmärrän siis täysin sinun fiiliksesi siitä, että mieli vetää enemmän puutarhaan, kuin blogikirjoitusten äärelle.

Ajattelin kuitenkin haastaa sinua vähän niiden blogien maailmaan, kun olen ymmärtänyt, että sinulla on intoa ja halua tehdä myös niitä. Kirjoitapa siis viimeistään seuraavaan kirjeeseesi kolme (3) lausetta, jotka kirjoittaisit tai ehkä olisit kirjoittamatta blogiisi. Saadaan ainakin tyhjä paperi sotkettua tavalla tai toisella. Jos innostut, niin sinullahan oli niitä blogin aiheita mielessä jo useita, joten voit kirjoittaa kolme lausetta vaikka useampaankin aiheeseen liittyen. Ja lähetät ne sitten mulle joko osana kirjeenvaihtoa tai vaikka jossain messenger-härpäkkeessä.

Hei, nyt tuli muuten mieleen aiempi kokemukseni tänään (tai siis eilen). Tein töissä luovaa työtä ja tuotteistushommia, missä yhtenä tärkeänä työkaluna itselläni on Nykysuomen sanakirja. Se on ihan mielettömän hieno kirja! Pääsin käyttämään sitä nyt pitkästä aikaa mutta aina se yllättää. Suomen kielessä on niin paljon sanoja, joita minä en tiedä saati osaa käyttää. Omaa kieltä voisi rikastuttaa niin paljon. Nykysuomen sanakirjan rinnalle haluaisin vielä Suomen kielen etymologisen sanakirjan – mutta nopealla googletuksella vaikuttaisi siltä, että se on aika kallis opus ainakin uutena. Täytyy pistää hakuvahti nettiantikvariaattiin, josko opusta joskus liikkuisi niillä markkinoilla. Sanat ovat niin mielenkiintoisia. Eikä internetistä löydä samanlaisia sanoja kuin Nykysuomen sanakirjasta.

Kahta en vaihda #nykysuomensanakirja ja…

Ja siitä musiikista, josta kirjoitit kirjeessäsi. Musiikkihan se on kerrassaan kehveliä tavaraa myös. Yhdistelmä sanoja ja säveliä. Ihan mieletöntä tavaraa kummatkin. Musiikki on aina vaikuttanut minuun todella voimakkaasti. Se iskee luihin ja ytimiin, johonkin alitajuiseen ja hyvällä tavalla eläimelliseen, alkukantaiseen osaan minussa. Musiikissa on jotain, mikä kutsuu minut aina seikkailuun; musiikki vie ja minä olen vietävissä. Siksi varmaan rakastan myös tanssia ja tanssimista ja jopa yökerhoja vaikken alkoholia ole koskaan kuluttanutkaan. Tavallaan musiikki onkin minulle jonkinlainen päihde. Siksi antamasi tehtävä oli mitä miellyttävin toteuttaa ja lähdin ilolla tälle musiikilliselle tripille.

Minulle musiikissa on useampia tasoja, koska onhan musiikissa itse musiikin lisäksi usein se tekstikin mukana. Joskus jopa erottamattomana osana. Tavallaan minun päässä teksti ja itse musiikki saattavat kuitenkin erottua aika isostikin omiksi entiteeteikseen. Tätä on vähän vaikea selittää mutta tavallaan voisin sanoa, että hyvissä biiseissä minä yhtä aikaa sekä kuulen että en kuule niitä sanoja. Toisaalta hyvissä biiseissä saatan sitten syväsukeltaa ihan täysillä sanoituksiin ja uiskennella kielellisessä meressä. Toisaalta joskus sanat ovat ihan toissijaisia ja pelkkä musiikin tunnelma ja melodia vievät johonkin maailmaan, ehkä jopa ihan eri maailmaan kuin sanoitus. Ja tämä saattaa vuorotella ihan kuuntelukerroittain. Jollain kuuntelukerralla fiilistelen täysillä esimerkiksi pelkkää kitaraa ja annan sen kietoutua mieleni ja kehoni ympärille. Hurmaavaa ja huumaavaa.

Ah, onneksi minulla onkin uudessa kodissa nyt CD-soitin ja pääsen käsiksi vanhaan levykokoelmaani, josta löytyy monia helmiä. On myös kiva kuunnella pitkästä aikaa kokonaisia albumeita. Onnistuuhan se suoratoistopalveluissakin mutta jostain syystä sitä harvemmin tulee tehtyä. Onnea on vanhanaikainen teknologia. Nyt laitan kuitenkin kuulokkeet päähäni ja annan yhden biisin viedä minut mukanaan. Katsotaan minkälaista tajunnanvirtatekstiä siitä syntyy. Biisiksi valitsin Urus Factoryn ”ANO (mitä kummaa)”.

Torvi soi yössä ja tuuttaa rengin korvaan. Ihan jäätävät tanssit on käynnissä, vanhat ukot moshaavat ja heittävät ylävitosia joen rannalla. Värivalot loistavat ja paikalle saapuu ihan valtava valtamerialus, joka parkkeeraa laituriin ja sieltä kävelee laituria pitkin ulos lisää jengiä, jotka tanssivat ja juovat ja nauravat ja laulavat. Ukkosmyrsky lähestyy taivaalla. Nopeasti ja nopeammin se lähestyy. Pilvet jytisevät. Autot pomppivat ja jengi nousee autojen katolle huutamaan kohti pilviä. Alkaa sataa räntää ja rakeita. Porukka kastuu aivan täysin ja on ihan fiiliksissä. Autot nousevat ilmaan ja leijuvat kuin höyhenet ilmassa. Paikalle saapuu uusi ihminen, tyylikkäästi pukeutunut mies, joka suoristaa kravattiaan. Hänen värinsä on sininen ja hänen ympärillään väreilee aura, joka saa koko muun porukan kiinnittämään huomionsa häneen. Hän aloittaa aivan jäätävän tanssin, ja kaikki muut hyppäävät mukaan. Ilmasto muuttuu jo myrskyksi, mutta miehen aura estää myrskyä viemästä kaikkia mukanaan. Autot ja talot pyörivät ilmassa. Myrskypilvien välistä tunkee kirkkaita auringonsäteitä. Taivas tyhjenee, pilvipeite repeää keskeltä ja kirkas valo loistaa ihmisten päälle. Tanssi jatkuu. Ihmiset nousevat toisensa hartioille. Paikalle saapunut mies nousee ilmaan ja vetää ympärillään olevia mukanaan kohti taivasta.


Kuuntelin heti perään myös Antti Aution kappaleen ”Liikaa”, joka vei mut ihan täysillä mukaansa ja soitin täällä keittiön pöytää vasten ilmapianoa. Enkä edes osaa soittaa pianoa yhtään. Mielettömän hienoja biisejä ja artisteja molemmat.

Antti Autio inspiroi minua piirtelemään vähän pihapetäjää paperille. Hyvä keväinen fiilis vaivaa.

Ursus Factory vei minut tällä kertaa mukaansa yllättävän visuaaliseen seikkailuun. Sanat jäivät aika pitkälti taustalle. Nyt harmittelen tässä, etten luultavasti pääse kesällä näkemään kumpaakaan keikalla. Vaikka ainahan toivossa voi yrittää elellä.

Blogitehtävän lisäksi suosittelen sinua kokeilemaan tätä samaa harjoitetta. Tämä oli ihan todella hauskaa. Jään odottamaan kirjettäsi.

– Jussi