Paikallaoloa

”Maalla tapahtuu maaseudun asioita ja luonnossa luonnon asioita.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 18.06.2020 klo. 22:31

Ystäväni,

Olipa mukavaa lukea festarikokemuksestasi. Olen onnellinen sinun puolestasi, että olet saanut kokea jotain niin valtaisaa ja että olet levännyt. Tai no, Sodankylän elokuvafestivaalin ja sinut tuntien olette kyllä varmaankin katselleet leffoja kaikki yöt läpeensä… Mutta ainakin henkistä lepäämistä on varmasti plakkarissa!

Täällä ei ole juuri mitään tapahtunut. Maalla tapahtuu maaseudun asioita ja luonnossa luonnon asioita. Voisin höpötellä ummet ja lammet lintujen pesintätilanteesta ja poikasista, kasvimaan kosteustasapainosta ja istuttamistani kasvilajeista mutta eivätpä sellaiset jutut taida jaksaa kaupunkilais-sinää loputtomiin kiinnostaa. Sanonpa vain, että tämän aamuinen sade tuli tarpeeseen ja täällä asiat etenevät niin kuin pitääkin.

Minusta tuntuu pitkästä aikaa, että haluaisin lähteä käymään jossain. Se on harvinaista minulle, erakolle. Mutta silloin tällöin sellaistakin tapahtuu. Olen viimeksi käynyt Tampereen elokuvajuhlilla maaliskuussa ja vaikka viihdyn kotona, niin nyt tuntuu, että pieni maisemanvaihdos voisi tehdä hyvää.

Kävin äitini kanssa hakemassa äidin ystävän junalta, ja minulla oli vahva tunne, että haluan hypätä junaan, ihan vain matkustamisen takia. Rakastan junamatkoja (pääsääntöisesti). Junassa on myös hyvä kirjoittaa.

Pääsiskö sissään..?

Antamasi tehtävä oli jälleen mielenkiintoinen. Kolmen virkkeen tarina voi olla kai hyvinkin pitkä, vaikka sitä olettaisi, ettei niin vähiin virkkeisiin saa pakattua paljoakaan informaatiota. Kirjoitin monta versiota ja kokeilin muun muassa, kuinka lyhyillä kolmella virkkeellä voi kertoa tarinan.

Minä synnyin. Sitten kasvoin. Lopulta kuolin.

tai jopa:

Synnyin. Kasvoin. Kuolin.

No, ei kovin kiinnostava tarina (joskin melko yleispätevä ja samastuttava, heh).

Ukkosmyrskyn innoittamana kirjoitin myös tällaisen:

Ukkosmyrskyn seurauksena taloni syttyi tuleen ja tuhoutui. En lannistunut vaan ostin mummon perintörahoilla uuden. Olin asunut siinä puoli vuotta, kun sähköviasta peräisin oleva kipinä sytytti sen palamaan, ja sitä seuraavana aamuna minä menin hirteen.

Eipä tässäkään kovin paljon ole asiaa. Nämä olivat sellaisia harjoituskappaleita.

Mutta sitten päätin kirjoittaa jostain oikeasti omakohtaisesta aiheesta ja aloin kirjoittaa erään elämässäni tapahtuneen hienon kohtaamisen innoittamana (joskin aika paljon faktoja muunnellen). Tarina kirjoittui helposti, eikä kolme virkettä tuntunut edes rajoittavalta ohjeelta.

Tapasin kerran karhun. Se tuli minua vastaan metsäisen mäen laella, kun olin kävelemässä oikoreittiä äitini luokse. Haisteltuaan minua parinkymmenen metrin päästä äänekkäin puuskutuksin se nousi ensin takajaloilleen tarkkailemaan, oliko minusta jonkinlaista uhkaa ja sitten, todettuaan minut vaarattomaksi, se laskeutui takaisin kaikille neljälle jykevälle harmaanruskealle tassulleen ja lähti kävelemään pois jättäen minut seisomaan paikalleni tärisevillä, hyytelöisillä jaloillani ja kuuntelemaan villinä hakkaavaa sydäntäni ja sitä puuskutusta, jonka pystyisin palauttamaan mieleeni koko lopun ikääni.

Olen oikeasti kohdannut karhun. Se tapahtui Lapin vaelluksella, Saariselällä parikymmentä vuotta sitten. Meitä vaeltajia oli neljä ja karhuja kolme, emo ja kaksi pentua. Kolmeen virkkeeseen en kuitenkaan alkanut selostaa tätä kaikkea, vaan tein kohtaamisesta intensiivisemmän kirjoittamalla siihen vain minut ja karhun.

Tämä ei satanut, kunhan oli olevinaan

En voi olla taas jälleen kiittämättä tätä kirjeenvaihtoa ja sinua! Kaikki nämä kevään ja kesän luonto- ja puutarhajuoksut pitävät minun ajatukseni ja myös minut fyysisesti niin tiukasti ulkona, että kaikki muu jää unholaan. Olen varma, etten kirjoittaisi kesäaikaan riviäkään, mikäli tätä pikku pakkoa ei olisi. Tekee silti hyvää tulla kerran viikossa sisälle keskittyen vain ja ainoastaan kirjoittamiseen. Aina kun saan jotain valmiiksi (vaikka huonoakin, kuten viime viikolla) siitä tulee hyvä olo. Kiitos siis!

Keskikesän juhla on aluillaan… Perinteisesti meillä juhannuksena pyritään pidättäytymään suuremmista töistä, joten enköhän minäkin tänä viikonloppuna ota vähän kevyemmin. Voisi kai sitä vaikka lukea jotain pitkästä aikaa… Saa nähdä.

Oikein hyvää juhannusta sinulle!

-Annastiina

P.S. Ai niin, tehtävä! Kirjoita seuraavasta (Anthony De Mellon kirjasta Havahtuminen ottamastani) lauseesta: ”Pysyttele siinä ja käsittele se.” Tämän ei välttämättä tarvitse olla otsikko, kunhan tämä lause esiintyy tarinassasi.

Tuonne ihan mielellään pulahtaa näillä helteillä…

Itselle tärkeistä asioista on pelottava kirjoittaa

”Juuri siksi pitäisi voittaa pelkonsa ja kirjoittaa. Juuri siitä, minkä kirjoittamista pelkää eniten.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 29.05.2020 klo. 01:13

Ystäväni,

Kiitos! Kirjoituksesi vedestä oli hurmaava, kiehtova ja pinnan alla hauska. Ja syvä kuin vesi.

Teillä onkin nyt siellä pohjoisessa ihmettelemistä. Tulvavedellä on niin suuri voima, että siinä saattaa ihmisten varotoimetkin jäädä toisiksi, kun vesi haluaa tulla kylään ”hörppäämään kupillisen kahvia”, niin kuin kirjoituksessasi niin herttaisesti kuvasit.

Olen suurella mielenkiinnolla katsellut netissä paikallisten valokuvia veden alle jääneistä pyöräteistä ja puutarhoista ja jopa täällä kaukana minusta tuntuu, että tässä ollaan jonkin todella suuren äärellä. Vesi on kaiken elämän elinehto, ja toisaalta myös tuhoisa voima. Elämän kaksinaisuus on vahvasti läsnä.

Luonnon dualismia

Samalla, kun pohjoisessa vettä on liikaakin, täällä etelämmässä sitä kaivataan kipeästi. Täällä ei ole satanut pariin viikkoon (lukuun ottamatta eilisillan pikkuista kuuroa, joka kuivui heti osuessaan maahan), eikä kymmenen päivän ennusteessakaan näy yhtään sadepisaraa. Minua pelottaa, että kesästä tulee edellisen kaltainen. Silloin vettä piti kantaa järvestä, mikäli halusi kastella kasvimaataan – ja jos ei halunnut, niin sato jäi olemattomaksi. Monen talon kaivot kuivuivat, kun pohjavesi oli niin alhaalla.

Sain tänään tehtyä kasvimaan valmiiksi. Tai on se vielä vähän kesken kivitöiden osalta mutta voin kuitenkin jo kylvää siemenet maahan. Pitäisiköhän nyt sitten tanssia sadetanssi..?

Kevät on sellaista aikaa, että kaikki paitsi puutarha katoaa mielestä. On kiire saada kevättyöt tehtyä. Kirjoitin kuitenkin pikaisesti antamasi tehtävän. Olisin halunnut suoda sille enemmän aikaa – nyt se on lähinnä erillisiä ajatuksia asiasta – mutta kun ”tässä nyt on vähän kaikenlaista”.

Aihe sinänsä on minulle hyvin tärkeä – senhän sinä jo tiedätkin, koska otit otsikon blogiaiheistani. Olen kuitenkin nyt keskittynyt kirjoittamisen sijaan käytännön työhön luonnon hyväksi ja työskennellyt sen eteen, että minun pihallani olisi mahdollisimman monimuotoista luontoa sekä ruokaa ja pesäpaikkoja hyönteisille. No, ja vähän ruokaa minullekin siinä samalla.

Ehkä kevätkiireiden mentyä keskityn tähän aiheeseen paremmin… Tässä kymmenen virkkeen kärkevä (tai vihainen) pamfletti (tai kasa ajatuksia):

Jokainen voi tehdä asioita luonnon hyväksi

On se kumma, että tervejärkinen ihminen ei ymmärrä, että luonto on se, jolle ihmiskunta on velkaa kaiken ja jota sen pitäisi kumartaa! Velan maksaminen ei vaadi edes paljon, jos jokainen maksaa oman osansa. (Ja tässä velassa ei edes ole kyse rahasta vaan teoista – halpaa, eikö vain?)

Energian säästäminen ei ole iso vaiva. Niitynkin rakentaa muutamassa tunnissa, kun oikein asialle alkaa. Tai jos ei jaksa sammuttaa valoja tai ei löydy maapalaa, minne rakentaa keitaita hyönteisille, niin voisihan sitä vaikka miettiä seuraavan kerran shoppaillessa, että tarvitseekohan sitä nyt ihan varmasti seitsemännentoista takin ja kolmannetkymmenennet parit kenkiä…

Jokainen voi tehdä asioita luonnon hyväksi, ja tapoja on tuhansia – KVG!

Ympäristöstä huolehtiminen ei ole vain ”viherpiipertäjien” asia. Jokaisella on ympäristö – ja se on aina juuri siellä, missä sinäkin olet. Täytyy olla idiootti, jos paskoo omaan pesäänsä!


Oletko muuten huomannut, että itselle tärkeistä asioista on joskus vaikeampaa kirjoittaa, kuin kädenlämpimistä aiheista? Omalla kohdallani ainakin on niin. Ehkäpä osin siksikin tämän kertainen tehtävä tuli kirjoitettua hieman hutaisten. Silloin voi aina sanoa, että se on nyt vaan tuollainen, kiireessä sutaistu…

Luonto on minulle suuri aihe. En oikeastaan tiedä, osaisinko edes kirjoittaa siitä, miten tärkeäksi koen luonnon. Jollain tavalla jopa pelkään kirjoittaa siitä. On pelottavaa puhua luonnon tärkeydestä, kun joidenkin tahojen mielestä se leimaa puhujan lapselliseksi ja aivottomaksi hysteerikoksi, jonka suurin luontoteko on turkispukuisen ihmisen spreijaaminen. Kun leima on lyöty otsaan, on aivan sama, mitä leimattu puhuu. Vastaanotto on lakannut.

Ehkä juuri siksi pitäisi voittaa pelkonsa ja kirjoittaa. Juuri siitä, minkä kirjoittamista pelkää eniten. Leiman pelko on alistumisen alku.

Maan päällä, taivaan ja puiden alla

Onko sinulla jokin aihe, joka on sinulle suurempi ja tärkeämpi kuin mikään muu?

En kuitenkaan pyydä sinua kirjoittamaan siitä tärkeimmästä asiasta. Pyydän sinua kirjoittamaan tarinan lapsen näkökulmasta. Tarinan nimi on ”Autolla mummolaan”.

Leppoisan luovaa viikkoa. Pysy kuivana.

-Annastiina

Pää tyhjäksi ja kalenteri täyteen

”Joskus elämät eivät ymmärrä toisiaan vaikka ovat kulkeneet lähellä toisiaan jo kauan.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 22.05.2020 klo.

Ystäväni

Voi apua! Olin jo hyvässä vauhdissa kirjoittamassa antamaasi tehtävää, kun puhelimeen kilahti sähköposti, joka vaati välitöntä reagointia. Niinpä sitten kirjoitin pari työhakemusta kirjeen ja kirjoitustehtävän sijaan. Nyt, kun viimein pääsin kirjeen pariin, kello lähenee jo puolta yötä.

Tämä on tullut valitettavasti jo tavaksi. Kirje jää aina viime tippaan – tai joskus jopa hypähtää sen tipan yli, kun se on jo läsähtänyt lattiaan. Mutta nyt tähän tulee muutos. Minä nimittäin ostin itselleni kalenterin; sellaisen kunnollisen ison, johon mahtuu kirjoittamaan aikatauluja ja tehtäviä. Minäpä aion kirjoittaa ensi viikon keskiviikon kohdalle: ”Kirje Jussille!” Kyllä! Keskiviikolle! Silloin minulla on kirjeen lähettämiseen yhden päivän puskuri, eikä viime hetken paniikkia kerta kaikkiaan voi syntyä. Ja kun tehtävä asia on kirjoitettu kalenteriin, ei siitä voi luistaa. Eihän?

On se kirjoitusvihkokin siellä taustalla… Mutta syyään eka.

(Nyt on jo perjantai! Oli pakko nukkua välissä… Mutta nyt kirjoitan tämän loppuun!)

Oli todella mielenkiintoista päästä pääsi sisään kirjoittamasi meditointiharjoituksen myötä. Tiedän, että hiljentyminen ja pysähtyminen voi olla vaikeaa mutta uskon, että siihen voi myös oppia. Meditaatiohan ei välttämättä tarkoita tyhjää mieltä (ainakaan alussa) vaan sitä, että mieleen tulevat ajatukset hyväksyy ja päästää niistä irti. Silloin niistä ei pitäisi ahdistua.

En ole itsekään koskaan osannut tyhjentää mieltäni. Vaikka kuinka keskittyisi kuuntelemaan vaikkapa omaa hengitystään, niin silti aivot tuottavat muitakin ajatuksia. Minulle paras rentoutumiskeino onkin luonto ja sen seuraaminen. Joskus saatan tuijottaa pitkiäkin aikoja taivasta tai tarkkailla lintujen touhuja pihalla. Luonnon pienten yksityiskohtien huomaaminen ja niiden katselu tuo minulle lämpimän ja onnellisen olon.

Mitäpä jos kokeilisit pysähtyä vaikka Ounasjoen rannalla? Voisit keskittyä veden virtaukseen ja lokkien ääneen, ja ehkäpä tuuli veisi ahdistuneet ajatuksesi pois. (Minulla on ikävä Rovaniemen jokirantaa!)

Tämän kertainen tehtävä oli todella hankala. Ensinnäkin, kun luin tehtävänannon, minulle tuli sellainen olo, kuin olisin jossain tositeeveessä, ja minusta yritetään kiskoa irti mahdollisimman henkilökohtaisia ja kipeitä, salaisia asioita. Nopeasti kyllä tajusin, ettei minun tarvitse paljastaa mitään kipeää, etkä sitä edes pyytänyt. Mutta silti tehtävään jäi vieno palaneen käry…

Aloin kuitenkin (tietenkin) kirjoittaa (vaikka pyörittelin mielessäni jo sellaistakin ajatusta, että jättäisin tämän tehtävän tekemättä.) Minut aina yllättää se, miten tarina alkaa viedä itse itseään, kun sen vain saa aloitettua. Vaikka lähtökohtana olisikin jokin todellinen asia tai tapahtuma, lopputulos saattaakin olla jotain aivan muuta. Tyhjästä on vaikeaa aloitta mutta kun paperilla on jo vaikka vain pari lausetta, ne alkavat kuljettaa tarinaa eteenpäin ja silloin kirjoittamisesta tulee helppoa. (Tai ainakin helpompaa.)

Tässä sinulle kahden elämän keskustelu:

Kaksi elämää keskustelee. Luoteistuuli puhaltaa ja kevät on myöhässä.

Toinen on versonut aikoja sitten, toinen on uudempi elämä. Lauseet ovat lyhyitä. On vähän kiire.

Kun ne juttelevat, joskus tuntuu, että ne ovat ihan lähekkäin. Ja joskus aivan liian lähekkäin. Molemmat elämät näkevät toisissaan itsensä. Ja sitten ne kohta saattavat vähän riidellä, kun ovat niin erilaisia. Tai kun ovat niin samanlaisia. Mutta nyt ne elämät keskustelevat sovussa.

Elämät sopivat, että liian syvälle ei mennä. Vakavista asioista vitsaillaan nyt kepeästi. Kumpikin elämä on kokenut kovia mutta nyt on hyvä hetki, eivätkä elämät halua uppoutua menneeseen. Nyt hymyilyttää. Ja vähän jännittää. Yleensä ei näin vakavista puhuta.

Yleensä elämät keskustelevat arjesta; että kasvimaa on vielä laittamatta ja milloin pitäisi käydä kaupassa. Vanhemman elämän rinnassa pulppuaa nauru ja sen tekisi mieli hihittää. Sellainen on elämä.

Joskus elämät eivät ymmärrä toisiaan vaikka ovat kulkeneet lähellä toisiaan jo kauan. Ne ovat kuitenkin niin lähellä, että ymmärtävät senkin, etteivät ymmärrä. Ja löytyypä ainakin yksi yhteinen toive, naurun sekainen; etteivät elämät nyt ainakaan huonommiksi muuttuisi.

Kevään eteneminen on nyt nopeutunut pitkän kylmän kauden jälkeen. Vaikka minulla on lukemattomia tekemättömiä töitä sekä ulkona että sisällä, olen silti iloisella kevätmielellä. Eilen liikutuin siitä, että minun tontillani viihtyy kolme (3) kirjosieppoparia. Joillain ei ole yhtään. Minulla on onni saada kolme. Pieni kyynel tuli silmäkulmaan. Ehkä se oli vain kevättuuli, joka ärsytti silmää.

Lopetan nyt täältä tähän.

Ai niin, tehtävä sinulle: Kirjoita tarina aiheesta ”vesi”.

-Annastiina

Voimaa luonnosta

”Kun aivot irrottaa ”pitäsi tehdä” -ajatuksista ja keskittyy vaikka vain tarkkailemaan ympäristöään, ne pakostakin lepäävät.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 28.02.2020 klo 00:09

Ystäväni,



Tänään tuntui taas vaikealta aloittaa kirjeen kirjoittaminen. Ehkä olen ollut viime aikoina liiankin aktiivinen ja innostunut – nyt sitten olen ottanut parina päivänä vähän takapakkia. Olen taas lähes koko päivän vältellyt kirjoittamista. Pari tuntia sitten, kun aurinko oli jo laskemassa, lähdin ulos kävelylle. Tuntui, että se on välttämätöntä aikaansaamiselleni. Ja kylläpä olen onnellinen, että lähdin! Alkumatkasta koetin miettiä antamaasi tehtävää, tavoitetta, jonka sinulle sanoittaisin tai kuvittaisin. Pian huomasin, että ne ajatukset olivat jääneet jonnekin taakse ja mieleni teki vain huomioita ympäröivästä luonnosta. Totesin, että olkoon niin.

Kävelin järven jäälle. Samaa reittiä rantaan olivat kulkeneet ihminen ja koira. Koiran tassunjäljet johtivat jäälle ja muuttuivat laajoiksi piehtarointikuvioiksi. Välissä oli kuonon tekemiä kaarevia raitoja ja pontevia tassunuria, kun koira oli hieronut päätään lumeen ja työnnellyt itseään lumista jäätä pitkin. Sillä oli ollut varmasti hauskaa. Piirsin sydämen jälkien viereen ja jatkoin matkaa rantaviivaa mukaillen, jäniksen jälkiä seuraten.

Tämä outo lämmin talvi on aiheuttanut järven pinnan nousua niin, että rannan maa-aines on monessa kohtaa noussut rullalle, kun jää on laajentunut vastustamattomalla voimallaan ylös normaalista tasostaan. Kiersin pienen lahden ympäri ja palasin samaa pupunjälkireittiä takaisin piehtarointipaikalle. Kuulin vaimeaa vihellystä jostain lähistöltä ja mietin, mikä lintu se voisi olla. Ehkä yksinäinen pyy? Tosin tämä vihellys oli jotenkin himmeämpää kuin pyyn kirkas ääni. Kävelin metsäaukon laitaan ja näin jonkun linnun lentävän aukon yli. Yritin nähdä siinä pyyn mutta ei koko eikä muotokaan täsmännyt. Sitten yhtäkkiä muistin äidin vain muutamia päiviä sitten kertoneen kuulleensa varpuspöllön äänen ja minä yllytin häntä silloin matkimaan, millainen se ääni oli. Hassultahan se kuulosti, kun ihminen yrittää lintua matkia mutta äidin sanallisesta kuvauksesta muistin kuitenkin lauseen ”sellainen vihellys mutta ei kuitenkaan vihellys” ja totesin sen kyllä sopivan tähän juuri kuulemaani ääneen.

Lintu oli lentänyt läheisen ojan ylle ja ikään kuin sukeltanut maahan, joten lähdin katsomaan, jos näkisin sen siellä. Ja totta tosiaan, kun olin kymmenisen metrin päässä ojasta, sieltä nousi varpuspöllö kantaen nokassaan myyrää. Olin siis juuri saanut todistaa varpuspöllön onnistunutta saalistusta! Pikkuinen pöllö istahti läheisen pikkuisen pihlajan oksalle myyrä kynsissään ja minä sain ihailla näkyä vielä tovin, ennen kuin sitten pöllö lennähti tiehensä take-awaynsa kanssa, varmaankin rauhallisempaan paikkaan ruokailemaan. Kuinka usein tällaista pääsee näkemään? Ei ainakaan koskaan, jos istuu sisällä tuijottaen Wordin tyhjää ”asiakirja1” -sivua!

Jatkoin sitten minäkin matkaani, iloisena kuin pikkulintu. Kotona tuntui helpommalta ottaa läppäri syliin ja alkaa kirjoittaa. Jos ei muuta keksisi, niin ainakin tämän juuri tapahtuneen voisi kirjoittaa, niin kuin nyt teinkin.
Ja tämän tarinan opetus oli: Mene luontoon! Ole läsnä! Huomaa asioita pääsi ulkopuolelta!
Kun aivot irrottaa ”pitäisi tehdä” -ajatuksista ja keskittyy vaikka vain tarkkailemaan ympäristöään, ne pakostakin lepäävät. Ja levänneillä aivoilla on taas helpompi työskennellä. Tämän taisit sinänkin huomata siellä mökillä lumitöissä hikoillessasi ja hirsiseiniä tuijotellessasi? Se kuulosti oikein ihanalta pieneltä irtiotolta.

No, niistä tavoitteista sitten… On kauhean pelottavaa asettaa joku konkreettinen aikamääre tavoitteille ja niiden toteutumiselle, kuten nyt tämä kysymäsi tavoite tälle vuodelle. Voi olla, että ääneen sanottuna toiveet ja haaveet alkavat toteutua mutta kyllä ääneen sanomiseen liittyy myös kova pelko siitä, etteivät ne sittenkään toteudu. Vaikka itselläni on tosiaan, niin kuin hyvin muistitkin, seinällä esimerkki unelmien visualisaatiosta. Kysehän on siis aarrekartasta, jonka tein suunnilleen vuosi sitten. Silloin elämäni tuntui siltä, että halusin sen olevan jotain muuta, ja puolileikilläni osallistuin aarrekarttakurssille, joka lupaili unelmien visualisoinnilla olevan suoran yhteyden unelmien toteutumiseen. Minä liimailin kyseisellä kurssilla paperille kuvia, jotka esittivät tai symbolisoivat luontoa, mielenrauhaa ja omaa kotia maalta – vaikka en hetkeäkään uskonut, että pystyisin vielä pitkään aikaan ostamaan taloa. Lieneekö sitten oma osuutensa ollut tämän aarrekarttani päivittäisellä tuijottelulla – ainakin sattumalla oli kätensä pelissä – mutta eipä siinä tainnut mennä kuin pari kuukautta, kun olin tehnyt kaupat talosta!

Aarrekartta

Koti on minulle niin tärkeä asia, että nyt, kun tämä osanen elämästäni on kunnossa, minusta tuntuu, että kaikki muut asiat hoituvat kyllä. Pysyvä tavoitteeni on elää niin, että olen onnellinen. Mitä onni sitten on? Minun tapauksessani se rakentuu pysyvästä kodista, luonnon läheisyydestä (ja Aslanin läheisyydestä), itseni toteuttamisesta, vapaudesta tai (mikäli oletetaan, että absoluuttista vapautta ei ole olemassakaan, niin ainakin) vapauden tunteesta. Ainakin noista. Totta kai läheisten hyvinvointi on myös tärkeää – joskaan sille en voi konkreettisesti oikein tehdä mitään. Näin ollen raha on ainoa suuri asia, joka aiheuttaa minulle huolta, ja johon voin jossain määrin itse vaikuttaa. Taloudellinen toimeentulo täytyisi saada sille tasolle, etten joutuisi joka kuukausi miettimään, riittävätkö rahat laskujen maksuun. Tässäpä olisi tavoitetta kerrakseen. Olen ylen määrin iloinen, mikäli tällainen tavoite olisi saavutettu ensi vuoden vaihteessa. Siihen pyrin.

Ja huomenna pyrin siihen, että saan aikaan materiaalia korvakorujeni nettisivuja varten! Noiden korvisten, niiden tekemisen ja myynnin, olisi tarkoitus lisätä oma osuutensa minun toimeentulooni, joten kaikki siihen liittyvät krumeluurit pitäisi nyt alkukeväästä saada valmiiksi. Graafinen ilme on tutulla graafikolla hanskassa ja varmaankin valmistumassa lähiaikoina. Mutta nettisivuja varten tarvitaan esittelytekstejä ja kuvia. Siinä siis tavoite huomiselle: Heti kissan ulkoilutuksen ja aamupalan jälkeen alan työstää tekstejä. Mitä haluan kertoa itse korvakoruista? Pitäisikö kaikista väreistä ja väriyhdistelmistä kertoa jotain? Kerronko jotain itsestäni? Myös some-asioita täytyy miettiä ja selkeyttää. Luulisin, että tähän saan helposti menemään yhden päivän.
Lauantaina pitäisi olla aurinkoinen päivä, joten silloin on otollinen aika valokuvaukselle. Ensin suunnittelu. Miten saan tuotettua valokuvia, jotka olisivat yleisilmeeltään yhtenäisiä ja toisivat korvakorut parhaalla mahdollisella tavalla esiin? Mikä olisi hyvä kuvauspaikka ja -tausta, kun jokainen väri ja väriyhdistelmä pitää kuvata erikseen. Sitten (harjoittelu, yritys, erehdys ja) toteutus.
Kaiken kaikkiaan tavoitteeni on, että Tirpun nettisivut, sometilit, käyntikortit ja logo olisivat valmiina huhtikuun lopussa. Mahdollisesti korvakorujani olisi myös silloin jo myynnissä jossain kivijalkaliikkeessä…

Mitähän tästä kaikesta oikein tulee? Välillä olen äärettömän innoissani kaikesta mutta välillä tulee epäuskon hetkiä ja päiviä, jolloin tuntuu, ettei tässä missään ole mitään järkeä. Minun elämäni on aikamoista sekameteliä… Olen kiinnostunut niin monesta asiasta, ja minulla on niin monta ideaa ja tavoitetta, että osaankohan keskittyä niihin kaikkiin tarpeeksi vai revinkö loppujen lopuksi itseäni vain liian moneen suuntaan yhtä aikaa? Pitäisikö vain kammata tukka ja mennä oikeisiin töihin?
Toisaalta, jos en yritä toteuttaa ideoitani ja unelmiani, niin mitäs järkeä tässä elämässä sitten edes on?
Mitä sinä teet silloin, kun usko omaan tekemiseen loppuu? Vai loppuuko se sinulla koskaan, ”epärealistinen optimisti”-ystäväni? Kaipa se kaikilla jossain vaiheessa, ainakin hetkellisesti, voi olla hakusessa…

Nukkuminen on muuten erittäin hyvä tapa saada ajatukset kirkastumaan! Pessimismin määrä on, ainakin itselläni, kääntäen verrannollinen unen määrään. Mitä lähemmäksi pääsen optimaalista unen määrää ja laatua, sitä valoisammilta asiat tuntuvat, ne hankalatkin. Tämäkin asia on tietenkin itsestäänselvyys mutta silti se melko usein unohtuu.
Toivottavasti sinä olet saanut nukuttua hyvin ja tarpeeksi kaikkien kiireidesi keskelläkin. Minä lähden petiä kohden N-Y-T nyt. 

Annastiina

P.S. Ai niin, se viime kirjeessäni hehkuttamani aikataulutus ei kyllä käynyt pienessä mielessänikään tänään kirjettä kirjoittaessani… Ehkä siksi lähettäminen humpsahtikin taas muutaman minuutin keskiyön yli…
Mitenkähän nuo inspiraation ja innostuksen hetket ja hyvät ideat tekemisen helpottamisesta saisi muuttumaan pysyviksi toimintamalleiksi..?