Horjuvia riimejä

”Kun vain väkisin raapustaa sanoja paperille, niin jossain vaiheessa ne sanat ottavat minut mukaansa, ja kirjoittamisesta tuleekin mukavaa.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 04.09.2020 klo.20:54

Ystäväni

Kiitos kirjeestäsi.
Meillä on nyt sitten näköjään kummallakin niin paljon töitä, että väsymys on todella tuntuvaa. Meidän välillämme tässä asiassa on vain se ero, että minun väsyttävä ylityöjaksoni on väliaikainen ja päättyy pian, kun taas sinulla se tuntuu jatkuvan vuodesta toiseen.  

Minulla on ollut parhaimmillaan 16-tuntisia työpäiviä, kun aamu-, päivä- ja ilta- tai yövuorot ovat osuneet saman vuorokauden puolelle. Onneksi niitä sattumia ei kuitenkaan ole joka päivä.

Tänään sain jopa nukuttua parin tunnin päiväunet vaikka päikkärit ovat minulle hankalia. Alan kaiketi olla niin väsynyt, että uni tulee vaikka väkisin. Nukuin ensin tunnin ja heräsin ajattelemaan, että en varmasti enää saa unta. Sitten heräsin taas tunnin päästä.

Kimalaiset aamu-unilla. Samaistun.

Kirjeeni on nyt vuorokauden myöhässä juuri väsymyksen takia. Tänään välttelin jälleen kirjoittamista viimeiseen saakka, koska en saanut taaskaan kiinni antamastasi tehtävästä, aikuisten sadusta. Mutta niin se vaan on, olen huomannut, että kun vain väkisin raapustaa sanoja paperille, niin jossain vaiheessa ne sanat ottavat minut mukaansa, ja kirjoittamisesta tuleekin mukavaa.

Otin tehtävänantosi mukaisesti päähenkilölleni luonteenpiirteitä kirjasta, jota olen (huonolla menestyksellä) lukenut yövuorojen aikana, tarkistuskierrosten väleissä. Kirja on Pirkko Saision Kadonnut aurinko. Sattumanvaraisesti tökkimällä sain seuraavat adjektiivit: harvahapsuinen, kaunis, kunniakas, kestävä, innokas, hidas ja sinertävä.

Eilen yritin hahmotella tarinaa innokkaasta mutta valitettavan hitaasta sankarista, joka aina myöhästyy pelastustehtävistään. Ei lähtenyt lentoon.

Tänään sitten, Ylen Prinsessat-dokumentin innoittamana (- kyllä, ehdin aamulla katsoa telkkaria Areenasta -) koetin aloittaa satua prinsessasta, jolla on sinertävä mieli mutta siitä uhkasi tulla liian masentava. Sinähän halusit jotain keveämpää tällä kertaa.

Lopulta paperille kirjoitetuista sanoista muodostui ajatus sinertäväsieluisesta runoilijasta. Tuli jälleen runo, ja ehkä vähän höpsö ja horjuvariiminen. Ole hyvä.

Olipa kerran runoilija
– mutta runoja ei ollut.
Hän ei keksinyt oikeita aiheita
– oli runosuoni kuollut.

Hänellä oli kyllä paljon sanottavaa
ja sielunsa oli sinertävä
mutta inspiraation sattui kadottamaan;
luomisen tuska oli hirvittävä!

Hän valvoi öisin ja lopulta
keksi mikä vois auttaa:
Etsi kauan sopivaa nummea,
missä hevosia laukkaa.

Hän kesytti valkoisen hevosen
– käytti sokeria ja leipää.
Siiviksi lakanan taitteli
ja kas: Runoratsulla ratsasti!

Liian isoa palaa eivät haukanneet
– eivät korkealle laukanneet.
Vauhti oli kaataa heidät kumoon
mutta toi aiheita uuteen runoon!

Olipa kerran runoilija
– hän kirjoitti uutta kirjaa.
Välillä piti taukoa
ja silitti Runoratsun harjaa.  


Kysyit mielikuvitusystävistä. Minulla ei sellaista varsinaisesti koskaan ole ollut. Olen kyllä aina leikkinyt mielikuvitukseni avulla, ja luonut erilaisia paikkoja ja tilanteita ja ihmisiä mutta mitään pysyvää hahmoa en muista leikeissäni viipyneen. Kuvittelin itseni eri ihmiseksi ja hahmoni vaihtuivat kausittain. Muistan esimerkiksi sellaisen kauden, jossa minä olin leikeissäni aina punatukkainen ja pisamanaamainen hevostyttö. Joskus taas sairastuminen oli jostain syystä in. Leikkiminä saattoi kesken ratsastuksen alkaa voida huonosti ja hänen otsalleen nousi kylmä hiki. Se oli hienoa. 😀

Luin paljon lapsena, joten sieltähän nuo ihanteet ovat varmasti tulleet. Kylmä hiki ja punainen tukka sekä muut hittijutut, jotka ilmestyivät leikkeihin.

Onko sinulla ollut kuviteltuja ystäviä lapsena?

Mielikuvitusystävä on kyllä kiehtova aihe kirjoittamiseen. Itsekin vähän inspiroiduin ajatuksesta. Ehkä sinulla on jo jotain valmiita ajatuksia aiheen ympäriltä..?

Onneksi puutarha tulee toimeen ja jopa kukoistaa, vaikka en ole ehtinyt siellä pitkään aikaan juuri mitään tehdäkään.

Annan sinulle kuitenkin tehtäväksi jotain muuta, kuin edellä mainitun. Kirjoita mielikuvitusleikki siitä, millaista olisi, jos sinulla olisi rahaa niin paljon, ettet pystyisi sitä kaikkea tuhlaamaan vaikka yrittäisit. Mitä tekisit? Millainen sinun päiväsi olisi? Saat toki hypätä myös jonkun toisen kenkiin, jos haluat.

Kivaa viikkoa! Toivottavasti et ole enää niin väsynyt, kuin viime kirjettä kirjoittaessasi.

-Annastiina

Nytkö se jo alkoi

”Se, että uskon tämän olevan sinulle yhtä tärkeää kuin itsellenikin, merkitsee minulle paljon ja antaa rohkeutta tulevaan kirjoittamiseen.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 09.01.2020 klo 13:07

Ystäväni,

Pääsit yllättämään ensimmäisellä kirjeelläsi! Olin jotenkin aika varma, ettei tässä joululoman aikaan vielä kirjeenvaihtoa päästä aloittamaan. Alun perinhän suunnittelin itse aloittavani kirjoittamisen jo viime torstaina (koska torstait ovat sopimuksemme mukaan minun kirjoituspäiviäni) mutta saamattomuus ja kaiken muun nonsense-tekemisen mukatärkeys iskivät jälleen, enkä saanut aikaiseksi istua alas ja keskittyä kirjoittamiseen. Jotain sellaista ajattelin sinullekin käyvän tänä ensimmäisenä kirjoitusvuoromaanantainasi. Mutta osoitit luuloni vääriksi ja sisäinen pessimistini sai pitkän nenän. Kiitos siitä! Riemuitsen aina, kun universumi osoittaa ennakko-odotukseni vääriksi.

Et usko, miten iloiseksi tulin kirjeestäsi! Ensinnäkin sen takia, että kirjoittamalla heti ensimmäisenä mahdollisena maanantaina osoitit arvostavasi tätä yhteistä juttua. Se, että uskon tämän olevan sinulle yhtä tärkeää kuin itsellenikin, merkitsee minulle paljon ja antaa rohkeutta tulevaan kirjoittamiseen.
Toiseksi iloitsen siitä, että heti tuosta ensimmäisestä kirjeestäsi sain mahtavan inspiraatioryöpyn! Se taas todistaa jo heti alussa oikeaksi hypoteesini siitä, että kirjoittamiseen liittyvästä kirjeenvaihdosta saa synergiaetua omaan kirjoittamiseen. Tästä on hyvä aloittaa!

Kysyit mielipidettäni Ruusun nimi -kirjasta. Luin sen ensimmäisen kerran jo aika nuorena (olisinko ollut lukiossa tuolloin), ja olin siitä todella vaikuttunut. Aikuisiällä olen lukenut sen toistamiseen ja nähnyt siitä tehdyn elokuvan pari kertaa. Itse en yleensä ole dekkareiden ystävä mutta tässä nimenomaisessa teoksessa juuri tuo tapahtumapaikka ja -aika ovat niin hallitsevat ja mystiset, että en koe sen kuuluvan tiukasti tai ainakaan ainoastaan tähän lajityyppiin.

Huomasin kyllä tämän uuden sarjan ilmestymisen Yle Areenaan. Ensin innostuin ja meinasin klikata ensimmäisen jakson auki heti – mutta etusormi ei toiminutkaan odotetulla tavalla. Aloin miettiä, miksi en sitten halunnutkaan katsoa tätä sarjaa. Ja kyllä, syy oli siinä, etten halunnut pilata jo olemassa olevaa mielikuvaani Ruusun nimestä. Kirja on yksi parhaista kirjoista, joita olen lukenut, ja 1986 tehty elokuva onnistuu vangitsemaan kirjan tunnelman melko täydellisesti. Mitä uutta siihen voisi lisätä? Miksi siihen pitäisi yrittää lisätä jotain?
Voi olla, että uteliaisuuteni voittaa jossain vaiheessa tämän uudistusvastarintani mutta toistaiseksi pidän kiinni mielestäni ainoasta oikeasta Ruusun nimestä. Voithan toki yrittää saada minut muuttamaan mieltäni..?

Aloitin tuon heittämäsi kirjoitushaasteen ”runo kuolemasta jäljelle jäävän näkökulmasta” niin kuin tapanani on, kirjoittamalla ylös mieleeni tulevia asioita aiheesta. Arvaatko muuten, mikä on ensimmäinen mieleeni tullut runo kuolemasta? Eräs runo on nimittäin jäänyt todella vahvasti mieleeni sydäntäsärkevän lohduttomuutensa takia. Tämä kyseinen teos on tullut tietoisuuteeni elokuvasta Neljät häät ja yhdet hautajaiset. Tunnelman intensiivisyyteen ja ainakin runon muistiin jäämiseen vaikuttavat tietysti myös elokuvan tapahtumat ja audiovisuaalinen anti mutta en usko, että kukaan voi kiistää itse runon vaikuttavuutta omana itsenäisenä taideteoksenaan. Kyseessä on siis tietenkin W.H. Audenin Funeral blues.

Minulla oli siis esimerkki täydellisestä runosta, ja minun täytyi kirjoittaa oma runo samasta teemasta. Olin yhden ongelmani äärellä, jonka takia kirjoittaminen – tai mikä tahansa luominen – on niin vaikeaa: Joku on tehnyt tämän täydellisesti. Kuinka minä voisin pystyä samaan?
Kuinkahan tuosta itsensä muihin vertaamisesta pääsisi eroon? Siinähän ei nimittäin järjellä ajateltuna ole mitään mieltä. Ehkäpä tämän kirjeenvaihtoprojektin aikana opin vähän löystyttämään itselleni asettamiani kriteereitä. Pakkohan minun on; muuten en saa mitään aikaiseksi!

Niinpä.

Huomasin myös, miten vaikeaa on kirjoittaa aiheesta, johon itselläni ei tällä hetkellä ole kovin tiivistä tarttumapintaa. Luova kirjoittaminen on mielestäni vähän kuin näyttelemistä: On keskityttävä ja tunnettava oikeita tunteita (tai vähintäänkin täytyy muistaa, miltä oikeat tunteet tuntuvat), jotta niitä voi välittää. Niinpä tässä tällä hetkellä kohtalaisen seesteisenä soljuvassa elämässäni on vaikeaa löytää aikaa, jolloin voisi uppoutua tuntemaan surua, vihaa, syyllisyyttä, yksinäisyyttä ja mitä näitä kuolemaan liittyviä juttuja nyt onkaan. Toki mietin myös muunlaisia lähestymistapoja kuoleman käsittelyyn kuin ensimmäisenä mieleen tuleva ”olen niin surullinen, ettei elämä tunnu enää miltään ilman häntä” -tapa. Voihan runo kuolemasta olla myös vaikkapa välttelevä tai vähättelevä. Ja miksipä ei kuolemasta voisi kirjoittaa myös hauskaa ränttä-tänttä -runoa? Kaikkeahan voi.

Ja nyt ollaankin taas perusongelmani äärellä! On niin paljon, mitä voi! On niin paljon ideoita, aiheita ja lähestymistapoja! Minkä minä niistä valitsen!?
Viime vuosinahan olen ratkaissut ko. ongelman niin, etten ole tehnyt yhtään mitään. Mutta nyt siihen tulee muutos! Itsekritiikki pois! Pääasia on, että kirjoitan jotain!

Puolittaisia ajatuspätkiä luonnoslehtiöön

Tällainen pätkä syntyi, kun ajattelin kokeilla, kuinka minimalistisesti runon voi kirjoittaa (– vieläpä käyttämällä hauskaa/naiivia/banaalia ränttä-tänttä-poljentoa™, joka on siis kaikkea muuta kuin se, mitä alun perin ajattelin lähteä tavoittelemaan):


Kuolema tuli,
mukanaan vei
rakkaan ystävän,
minua ei.

Elämän tuli
toisesta sammui,
toisessa kytevän
kipinän vei.
Jäljellä hiillos,
tunteiden tuhka.
Lämpö on vielä
vaan valoa ei.

Käsin kirjoittaminen ja tämä oma vaikeuteni valita kaikista maailman asioista ilmenevät yhdessä niin, että minulla on vihkon sivuilla yleensä monta aloitusta ja ideaa. Joskus niistä tulee vain yksi runo, joskus taas monta erillistä. Paljastan tässä (uuden, uljaan itsekritiikittömyyteni nimissä) toisenkin luonnoksista muodostuneen runon:


Kuoliko Jumala kanssasi?
Ainakin valo on poissa.
Otitko värit mukaasi?
Näen vain harmaata kasvoissa.

Miksi veit tunteet mukanasi?
Jätit jälkeesi vain tyynen veden.
Imit minut kuiviin kuolemallasi.
Olisit jättänyt edes kyyneleen.


Tekisi mieleni kirjoittaa saatteeksi selittelyjä siitä, miksi kirjoitin juuri noin, miltä lopputulema omasta mielestäni vaikuttaa ja mitä olisin voinut tehdä toisin. Mutta ehkä on parempi vain jättää selittelyt sikseen. Ne olisivat kuitenkin vain oman työni vähättelyä. Ehkä tyydyn nyt vain iloitsemaan siitä, että kirjoitin jotain. Minä sain jotain aikaan!!!

Tuo talteen kirjoittamasi tarina kuulemastasi kertomuksesta oli todellakin – niin kuin kirjoitit – draamallinen! Siitä voisi kuvitella tehtävän näytelmän tai elokuvan. Miten mahtavaa, että elämä on täynnä tarinoita, isoja ja pieniä, kaikki kertomisen arvoisia, jotka vain odottavat ylös kirjoittamista!
Olin miettinyt jo valmiiksi muutamia aiheita haastaakseni sinut kirjoittamaan. Taidan jättää ne kuitenkin vielä muistikirjan uumeniin odottamaan tulevia kertoja. Nimittäin tässä tämänhetkisessä innostuksen puuskassani (mietittyäni monta päivää kuolemaan liittyviä asioita) haluan antaa sinulle tehtäväksi kirjoittaa runo elämänilosta. Nauti!

Nyt menen ruokkimaan kissan ja antamaan sille iltalääkket. Toivottavasti kirjoitat taas maanantaina! Odotan innolla!

Kirjekaverit kissa pöydällä
Kirjoittaminen on kuulemma yksinäistä puuhaa. En ole huomannut. Assistentti on lähes aina paikalla.

Annastiina