Runonlaulajien virrassa

”Miksi veden täytyy aina valua alaspäin, miksei vesi muka saisi nousta kohti taivaita ja etsiä huippua ja lakea?”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 25.05.2020 klo. 01:17

Rakas ystävä,


Otin neuvostasi vaarin ja nappasin kiinni vapaasta hetkestä, jonka huomasin. Tajusin, että tilaisuuteni kirjoittaa sinulle kirje on koittanut juuri nyt. Sunnuntaina. Ei huomenna, kuten olemme sopineet vaan nyt, kun hetki on juuri sopiva.

Aurinko hehkuu taivaanrannassa. En osaa sanoa laskeeko se vielä vai nouseeko se jo. On keskiyö. Katsoin pitkästä aikaa elokuvan ystävien seurassa. Huomaan kaipaavani teatteria, taidetta ja elokuvia elämääni. Katsoin eilen itsekseni Kimmo Hirvenmäen upean ”Miljoona hyvää syytä” -monologin striimattuna kotisohvalta. Se muistutti minua siitä mikä arvo teatterilla on minun elämäni sanoittajana ja selkeyttäjänä. Miten arvokasta onkaan se, että joku jäsentää maailmaa omasta näkökulmastaan ja auttaa minua löytämään uusia näkökulmia omaan elämääni, uusia sanoja kertomaan jotain minusta ja meistä kaikista.

Näinä aikoina huomaan, että sinä olet saanut aika paljon toimittaa tuota tehtävää myös. Sinun kirjeesi ovat olleet tänä keväänä se elämän ja ihmisyyden peili, johon olen voinut tuijottaa ja pohtia, että tuoltako minä näytän, tuolla tavallakin voi ajatella ja ajatellaan, minä en olekaan yksin ajatusteni kassa tai, että joku ajatteleekin tätä yhtä asiaan ihan toisella tavalla kuin minä. Minä en olekaan se maailmankaikkeuden normaali mutta samalla olen kuitenkin ihan normaali, tavallinen. Näinä aikoina tällaisia asioita oppii arvostamaan enemmän kuin koskaan.

Vähän samasta teemasta minussa herätti ajatuksia tällä viikolla myös taiteilija ja koomikko Timo Koivusalo, jonka vanhaa Miten minusta tuli minä -haastattelua kuulin ihan sattumalta pätkän radiossa. Koivusalo nosti siinä tavallaan ihan itsestäänselvyyden, mutta minusta jotenkin unohdetun sellaisen esiin: Me suomalaiset olemme runonlaulajien perillisiä.

Minusta monesti tuntuu siltä, että meitä suomalaisia määritellään johonkin lokeroon, jossa ollaan jurottavia juntteja, jotka eivät osaa tai ainakaan halua laulaa tai piirtää tai mitenkään ilmaista itseämme. Että me kansakuntana olemme jotenkin äänettömiä, sanattomia, perinnöttömiä, historiattomia.

Mutta eihän näistä mikään pidä oikeasti paikkaansa. Meillähän on todella pitkä ja todella hieno historia ja perintö runoudessa, laulussa, tarinoissa, joka ulottuu vähintään tuhansien vuosien taakse. Ja se perintö näkyy edelleen, koska vaikka iso osa ihmisistä alistuukin tuon aiemmin mainitsemani määritelmän alle ja valtaan, niin kuitenkin tuntuu siltä, että sieltä jurouden roolisuoritusten lomasta puskee ihan koko ajan pintaan sellaisia luovuuden pierukuplia. Kansa laulaa karaokea ja kertoo tarinoita, tanssii ja ilakoi, veistää, piirtää, maalaa ja veistää maisemaa.

Sellaista tarinaa pitäisi kertoa paljon enemmän toinen toisillemme; että suomalaiset ovat todella luovia ja meillä suomalaisilla on todella pitkät perinteet laululle ja tarinankerronnalle. Suosittelen muuten katsomaan myös Madventures Suomi -tv-sarjan hienoen ”Runonlaulajien heimo” -jakson, jossa näihin asioihin pureudutaan myös.

Erityinen kiitos sinulle kirjoittamastasi kahden elämän keskustelusta. Toteutuksesi antamaani tehtävään oli jotain juuri sellaista, kuin toivoinkin. Pääsit ilmeisesti yli tirkistelyn pelosta. Ainakin yllätit minut jälleen, ja herkistit. On myös aika jännittävää, miten tekstistä huokui minulle jokin tosi voimakas tunne ja yhteys näiden elämien välillä, vaikkei mitään taustaa paljastettukaan. Jotenkin tuntui, että tarinan kaikkein kauneimmat asiat olivat jossain siellä rivien ja sanojen välissä. Oli myös kaunista, että laitoit kaksi elämää keskustelmaan keskenään, ei vain kaksi ihmistä. Ah, kiitos.

Kiitos myös minulle antamastasi tehtävästä. Tämä oli helpompi kuin edellinen ja tavallaan se ehkä johdatti minut nyt toisen ehdotuksesi mukaisesti Ounasjoen rannalle. En kylläkään fyysisesti käynyt siellä (muutenkin Kemijoen puoli on ollut itselleni aina läheisempi täällä) juuri nyt mutta henkisesti lähdin seikkailemaan sinne veden ja luonnon äärelle.

Teemana vesi sattuu myös olemaan aika ajankohtainen täällä, kun lämpötila on noussut niin korkeaksi ja ilma niin kesäiseksi, että suurtulvan riski on noussut erittäin korkeaksi. Joki näyttää vähän mahtiaan ja lähdin sitä nyt sitten purkamaan omalla tavallani tarinaksi tähän:


VESI

Vesi nousee pirtin rappusille. Se ottaa askelen kerrallaan ja nousee portaat ylös. Pikkuhiljaa vesi hiipii tupaan ja tervehtii niin kissaa, kuin talon isäntääkin tuvan puolella. Kellarissa vesi viihtyy parhaiten, koska sinne sen on helpointa kiikkua sisään. Kevättulva on tullut tervehtimään jokivarren asukkaita. Ei vesi mitään pahaa tarkoita, eikä vesi mahda sille mitään, että lunta on tullut niin paljon ja että lumi sulaa niin nopeasti, ettei vesi mahdu enää uomiinsa joessa. Joka kevät vesi riemastuu ja hyppää korkeutta. Se kokeilee rajojaan ja rikkoo niitä, vesi haluaa seikkailla ja nousta ylemmäs kuin vaarat ja tunturit. Miksi veden täytyy aina valua alaspäin, miksei vesi muka saisi nousta kohti taivaita ja etsiä huippua ja lakea? Vesikin haluaa tuntea tuulen kasvoillaan ja kuulla haukan kiljaisun ihan korvansa juuressa. Sorsat, silkkiuikut ja jopa joutsenet kun alkavat ennen pitkää toistaa itseään. Sitä paitsi, vain kerran sadassa vuodessa vesi riemastuu niin, että se nousee korkeammalle kuin sataan kevääseen ennen sitä. Vain kerran sadassa vuodessa! Ja siitä nyt sitten suututaan. Naapuripirtissä isäntä jo kiroaa ja huutaa, kun vesi on noussut sinnekin. Parketti menee pilalle, perustukset sortuvat, talo menettää arvonsa. Mutta vesihän vain halusi hörpätä kupillisen kahvia tai katsella lauantai-illan viihdeohjelmaa yhdessä toisten kanssa. Kelluttaa perunoita kellarista keittokomeroon. Mutta ei, kukaan ei ymmärrä vettä. Ei saa vesi sympatiaa. Mutta siitä vesi on onnellinen, että kerrankin siitä puhutaan. Ei ole ketään, jolla jäisi huomaamatta vesirajan nousu. Ei yhtäkään lehteä, joka ei nyt kirjoittaisi vedestä. Yhtäkkiä vettä ei voidakaan enää vain hillitä ja hallita, käyttää ja kahlita. Mitäs patositte minun virtaani. Mitäs rakensitte talojanne minun mailleni. Minä virtasin täällä ennen teitä ja minä se vain olen aina tulvinut, kun siltä on tuntunut. Ei se naapurin isäntäkään pysty omaa tulvaansa pidättämään, jos vatsalaukku sen isomman aallon lähettää suolistosta suihkuamaan. Ei riitä isännällä patoallas siinä kohti. Annetaan veden siis virrata ja nousta. Niin, kyllähän me annetaan, kun ei me sille mitään mahdetakaan. Voimaton on ihminen veden viedessä talot, tuvat ja laiturit mennessään. Mutta onko vesi paha? Ei ole. Vesi on eloton ja tunteeton. Vesi vain virtaa, nousee ja laskee.


Minusta on jotenkin jännää, kun luonto tuolla lailla näyttää mahtiaan. Sitä on niin tottunut siihen ajatukseen, että ihminen pystyy nykyään hallitsemaan ihan kaikkea. Meillä on valtavan suuri kontrolli kaikkeen ympärillämme olevaan, eikä esimerkiksi minun tarvitse käytännössä koskaan pelätä mitään ympärilläni olevaa. Ei petoeläimiä, ei kovaa pakkasta, ei sadetta tai polttavaa aurinkoa. Kaikkeen on olemassa ratkaisut ja keinot, suojavälineet ja vempeleet. Mutta sitten kuitenkin on olemassa tuollaisia asioita, kuten suurtulva tai joku virus, joille ihminen ei voikaan oikeastaan yhtään mitään. Yhtäkkiä ollaankin ihan polvillaan luonnon edessä. Me emme olekaan jumalia, vaan kuolevaisia luonnon armoilla.

Noh, terveisiä nyt sinne kirjosiepoille ja onnea uusiin koteihin.

Tehtäväksi saat kirjoittaa jonkinlaisen pienoispamfletin, vähän kärkevästikin kirjoitetun tekstin, jonka aiheena on ”Jokainen voi tehdä asioita luonnon hyväksi!”. Saatat tunnistaa tuon aiheen jostain. Saat olla myös luova ja vapaamielinen tehtävää tehdessäsi eli pamfletti voi tässä tapauksessa olla vaikka tarinakin, mutta kärkevyys saisi olla siinä kuitenkin läsnä. Heitetään vielä lisähaasteena, että teksti saa olla korkeintaan 10 virkkeen mittainen. Muista, että kaikki säännöt on tehty rikottaviksi.

Jään odottamaan innolla kirjettäsi!


– Jussi

Paluu rutiineihin

”Toivon, että minulla olisi paikka, jonne voisi piiloutua leikkimään kirjailijaa.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 24.03.2020 klo 00:47

Rakas ystävä,

Olen hukannut kirjoittamisen rutiinin viimeisten viikkojen aikana. Noh, olen hukannut suurinpiirtein kaikki mahdolliset rutiinit elämästäni, kun olen tehnyt teatteria ja töissä on jouduttu pistämään monet asiat ihan uusiksi. Tajusin sen, kun lueskelin tässä huvikseni alkuvuoden kirjeenvaihtoamme.

Tajusin, että olen hukannut kirjoittamisen riemun, jonka olin jo jossain vaiheessa tätä projektiamme tavoittanut. Nautinto on poissa, koska minulla ei ole aikaa. Ei ole aikaa olla ja harhailla jossain ajatusten ulapalla. Ei ole aikaa maata sohvalla ja miettiä, tuumailla ja tuijotella. Olen palannut perusongelmani äärelle: en hallitse aikaa. Olen työnarkomaani ja itseni rankaisija, joka nauttii (sairaalla tavalla) myös kunnon yliannostuksista raatamista. Tiedän kyllä, että saan parhaimmillaan kirjoittamisesta yhtä hyvät kiksit, mutta koska en ole käyttänyt tätä kamaa ihan niin paljon, kunnon tripille on vaikeampi päästä.

Parhaissa kirjoitusfiiliksissä olen ollut tänä keväänä työreissuilla jossain toisessa kaupungissa. Olen päässyt irti arjesta ja iltaisin olen pystynyt antautumaan hetkeksi vain kirjoittamiselle. Tavallaan toivoisin, että minulla olisi sellainen Aleksis Kiven kuolinmökki, jonne voisin paeta pahaa maailmaa, arkea ja etätyöpisteitä. Se olisi sellainen paikka, johon voisi piiloutua leikkimään kirjailijaa. Siellä voisi uppoutua fantasioimaan ja haaveilemaan, kirjoittamaan ylös mielikuvitusseikkailuja ja kuuntelemaan hiljaisuutta ja ajatusten kohinaa.

Huomaan välillä kaipaavani yksinäisyyttä, nautintoa jota niin harvoin nykyisessä elämäntilanteessani on tarjolla. Perheellisen erakon ja sosiaalisuutta vaativaa työtä tekevän introvertin pitäisi osata määritellä itselleen enemmän aikaa yksin olemiselle. Liika stressi ei tee myöskään hyvää luovuudelle.

Minulla on aina ollut tapana tuijotella tyhjyyteen. Pysähdyn paikoilleni, kiinnitän katseeni johonkin pisteeseen enemmän tai vähemmän kaukaisuudessa ja jään tuijottamaan sitä. Joskus saatan tuijottaa samaa pistettä ties kuinka pitkään näkemättä sitä kuitenkaan ollenkaan. Silmät pysyvät auki, mutta ne eivät näe mitään. Se on nautinnollinen tila, jossa olen vähän kuin valveunessa, ja ajatukset harhailevat välillä mitä erikoisemmille poluille. Samaan aikaan hallitusti ja hallitsemattomasti. Tuumailen jotain ja aivot alkavat tuottaa unikuvien kaltaisia mielikuvia päähäni, pystyn ohjailemaan ajatusta ja toisaalta seuraamaan eteen aukeavia polkuja. Se on sellainen hyvin luova tila mutta siihen pääseminen vaatii aikaa ja rentoutta. Yritän järjestää molempia elämääni.

Tässä mä feikkaan sitä luovaa tuijotusta keittiössä

Kaiken tämän keskellä saan vielä kuulla, että sinä olet pettänyt minua. Olet ryökäle mennyt kirjoittamaan joidenkin toisten ihmisten kanssa! Ja vielä kirjoittamiskurssille. Olen julmistunut! No en sentään, oikeastaan päinvastoin. Kuulostaa todella hyvältä sekä tätisi kanssa kulkema lauluntekemisen sarka että paskojen kirjoitusten verkkokurssi.

On minusta erinomaisen hyvä merkki, että olet alkanut pallotella tekstejäsi myös muiden ihmisten kanssa. Aikaisempia kirjeitäsi muistellen uskallan jopa väittää, että tässä suhteessa on tapahtunut aika iso kehitys projektimme alkuhetkiin verrattuna. Todistaahan tämä myös sitä, että kun alkaa kirjoittamaan jotain, vaikka vain kirjeitä kirjoittamisesta, niin asioita alkaa kyllä tapahtua. Lumipallo alkaa pyöriä ja kasvaa.

Haluaisinkin kuulla vielä lisää kurssikokemuksistasi Kirjoittajaklubissa. Aivan paskojen kirjoitusten kurssi kuulostaa nimittäin joltain mikä sopii ihan täydellisesti omaan elämänfilosofiaani. Tulee mieleen eräs improharjoitus, jossa pyritään tekemään niin huono ja tylsä kohtaus, ettei ketään naurata. Harjoituksen tarkoituksena on tietysti tajuta, että kun lakkaa yrittämästä, rentoutuu ja luovuus pääsee todella valloilleen. Liika yrittäminen tuppaa johtamaan puskemiseen ja pakottamiseen, itsensä arvosteluun ja ideoiden tyrmäämiseen. Siksipä iloinen epäonnistuminen tai aivan paskojen kirjoitusten kirjoittaminen on niin vapauttavaa. Yliminä antaa tilaa vaistoille ja alitajunnalle. Minkälaisia tekstejä tulit kirjoittaneeksi kurssilla? Yllätitkö itsesi?

Ah, olipa mukava kirjoittaa taas kirje. Kirjoittaminen on ehdottomasti minulle ominaisin ilmaisun muoto. Kirjoittaessa pystyn käymään dialogia itseni kanssa ja nämä kirjeet ovat kyllä ihanasti pakottaneet minut tutkimaan itseäni entistäkin tarkemmin. Kuka minä olen? Millaisista asioista minä pidän ja mitkä asiat tekevät minulle hyvää? Minkälaisia asioita minun tulee etsiä elämääni? Ja pitäisikö jotain painolastia heittää pois ajatusten selkärepusta? Pikkuhiljaa alan löytää myös vastauksia.

Lopuksi annan vielä pikku tehtäväksi kirjoittaa ruokareseptin, joka on tarina. Saat tulkita tehtävänantoa itsellesi sopivalla tavalla. Jään odottamaan taas kirjettäsi.

– Jussi