Mielenterveys on hullu juttu

”Olen keskittynyt tekemään luovan työn muille mahdolliseksi ja tavallaan unohtanut itse olevani luova tyyppi myös.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 10. 02. 2020 klo 23:59

Rakas ystäväni,

Täältä se tulee! Rästiin jäänyt tehtävä: mielipidekirjoitus minulle tärkeästä aiheesta.

Mielenterveyssyistä johtuvat sairauspoissaolot lisääntyvät. Opiskelijoista yhä useampi hakeutuu hoitoon mielenterveysongelmien takia. Joka koululuokassa on vähintään yksi lapsi, jonka vanhemmalla on mielenterveysongelma. Siinäpä meillä pommi purettavaksi.

Työterveyteen ja perusterveydenhuoltoon tarvitaan psykoterapiaa ja psykoterapiasta tarvitaan lisää puhetta ja ymmärrystä. Siinä missä nyt ymmärretään, että ihmisten fyysistä terveyttä kuuluu tarkkailla ja sairauksia ennaltaehkäistä, niin mielenterveyden suhteen tilanne on varsin toisenlainen. Psykoterapia hävettää ja pelottaa, mikä johtaa liian usein omien ongelmien kieltämiseen ja vähintäänkin hoitoon hakeutumisen lykkäämiseen. Pitää olla niin reipas ja pärjätä. Pelkoon ja ahdistukseen yhteiskunnan tulee mielestäni vastata tarjoamalla helpommin lähestyttäviä palveluita asiakaslähtöisemmin suunniteltuina kokonaisuuksina. Hoitoon on aina paras mennä siinä vaiheessa, kun ei vielä ole kuolemansairas. Hoitoon pitää myös päästä helpommin ja varhaisemmassa vaiheessa sairautta.

Sairastuin vuosi sitten itse ja huomasin, että yhtäkkiä aktiivisen yrittäjän, ratkaisukeskeisen ja päättäväisen ihmisen oli käsittämättömän vaikea avata kirjekuorta ja ovesta ulos käveleminen pelotti. Omaa romahdusta ei ollut helppo tunnustaa, eikä avun etsiminen ollut helppoa sekään. Ja oikeastaan olisin kaivannut psykoterapiaa jo kaksi vuotta ennen varsinaista romahdusta, kun ensimmäistä kertaa mieleen hiipi ajatus, että kaikki ei ole ehkä ihan kunnossa. Mutta jostain syystä piti mennä syvemmälle. Mistä sitä edes tietää, koska on oikeasti mieleltään sairas? Pitäähän sitä olla oikeasti sairas ennen kuin terapeutille mennään.

Jälkikäteen toivoisin, että ei olisi tarvinnut olla. Ei syöpään sairastuessakaan enää nykyään mietitä, että “Tämä on nyt varmaan vain sellainen pikkusyöpä. Ei tämän takia vielä lääkäriin kannata mennä.” Ensinnäkään syöpää ei tarvitse itse diagnosoida ja toisekseen tiedetään, että terapia kannattaa aloittaa jo ennen kuin koko kroppa on täynnä etäpesäkkeitä.

Haluan nähdä sen vuosia kestävän kansallisen kampanjan, joka tekee mielenterveysongelmista arkisia ja luo hoitopolun, joka alkaa jo siitä hetkestä, kun ihminen ensimmäistä kertaa tuntee olevansa ahdistunut tai masentunut. Haluan nähdä sen mielenterveyden hätänumeron, joka on yhtä hyvin tunnettu kuin 112. Haluan nähdä sen maailman, jossa on täysin normaalia käydä psykoterapeutilla vähintään kerran vuodessa perustarkastuksessa. Haluan nähdä sen maailman, jossa mielenterveyden ensiapukurssi kulkee käsi kädessä sen toisen ensiapukurssin kanssa.

Jussi Olavi Jokinen
Entinen yrittäjä

Asetin itselleni merkkirajaksi 2700 merkkiä, mikä on Helsingin Sanomien pitkän mielipidekirjoituksen haamuraja. Se on siis pisin mahdollinen julkaistava mielipidekirjoitus. Teemaksi valitsin itselleni läheisen ja tälläkin viikolla mielessä pyörineen mielenterveyden ja siihen liittyvät ongelmat

Haluaisin erittäin mielelläni kuulla ajatuksia, kommentteja ja kritiikkiä tekstistä, sen muodosta ja sisällöstä. Sokeuduin jo vähän itse sille ja kaipaan sitä, että pääsen näkemään tekstiä jonkun toisen silmin. Sallithan siis, että lainaan silmiäsi tähän tarkoitukseen?

Olipa ihana kirjoittaa sinulle pitkästä aikaa jotain ihan oikeaa näiden meikäläisen peruslätinöiden lisäksi. Pääsykoetehtävien jälkeen en ole kirjoittanut oikein mitään. Siis mitään, missä olisi ajatusta ja sisältöä, palanen itseäni mukana. Viestittelin sinulle aiemmin, että tässä on menty vähän mieli maassa ja paskassa kahlaten. Siitä ja erään ystäväni kirjoituksesta sosiaalisessa mediassa intouduinkin kirjoittamaan tuon mielipidekirjoituksen. Ehkä mielessä pyöri myös ensi viikolla alkavat näytelmäharjoitukset.

Kyllä, olen todellakin yli vuoden tauon jälkeen menossa myös näyttämölle. Olen samaan aikaan sekä peloissani että innostunut. Jostain syystä minua pelottaa, miten pääsen vauhtiin ja jaksanko tehdä teatteria mutta toisaalta uskon sen olevan ihan parasta taas pitkästä aikaa. Ja näytelmä (Lapin ylioppilasteatteri: Aika hauska masennusnäytelmä) ainakin on niin hiton tärkeä, että on todellinen kunnia päästä mukaan.

Aika hauska masennusnäytelmä, Lapin ylioppilasteatteri ja Lentävän Poron Teatteri

Ja ai että tuo sinun kirjeesi oli taas niin sykähdyttävä ja ajatuksia herättävä (vaikka yrititkin viestittää jotain ihan päinvastaista). Luovuuslukko on todella kiinnostava ajatus. Sitä makustellessa totesin, että jonkinlaisessa lukossa sitä on itsekin tullut oltua jo tosi pitkään, vaikka periaatteessa samaan aikaan olen tehnyt tosi luovaa työtä mm. teatterin parissa. Olen kuitenkin ihan selvästi keskittynyt tekemään luovan työn muille mahdolliseksi ja tavallaan unohtanut itse olevani luova tyyppi myös – mikä on vähän pöljää, koska juuri sen takia olen alalle alunperin päätynyt, että olen luova tyyppi ja olen rakastanut luomista ja taiteen tekemistä.

Sellaista fyysistä ”pakko luoda” -tunnetta minulla ei ehkä kyllä koskaan ole ollut. Siitä huolimatta, että rakastan luovaa työtä, niin se on silti aina ollut vähän sellainen ”pakko ryhtyä” -fiilis enemmänkin. Minun on pitänyt pakottaa itseni aloittamaan tai muuten hommat on jääneet tekemättä. Sen takia kaikki yhdessä tekeminen, deadlinet ja mukavat pakotteet toimivat minulle hyvin. Silloin ei pääse luistattelemaan niin helposti, vaan on tavallaan vastuussa jollekin toiselle omasta luovasta työskentelystään.

Kirjoitit pyynnöstäni tunteista luovana työkaluna. Pakko todeta, että minulla on vähän erilainen suhtautuminen aiheeseen. Lyhyesti voisin sanoa, että tunteiden aktiivisen tuntemisen sijaan minä otan mieluummin vähän etäisyyttä tunteeseen, jota tutkin ja katson sitä tavallaan ulkopuolisen silmin. Näyttämöllä tämä tapahtuu ennen kaikkea roolia rakentaessa ja menen sitten askel kerrallaan sitä oikeaa tunnetta kohti, kerta toisensa jälkeen, harjoitus harjoitukselta rohkeampana.

Nyt päätän kirjeeni tähän, sillä vuorokautta on vielä puoli minuuttia jäljellä. Toivottavasti sinulla on ollut hyvä viikko. Minä menen parempaan suuntaan ja kyllä se tästä iloksi muuttuu. Soitellaan! Jään odottamaan kirjettäsi innolla.

– Jussi

Luovuuden lukkoja

”Ennen tämän lukkiutumisen alkua tunsin silloin tällöin lähes ruumiillista tarvetta kirjoittaa tai maalata – luoda!”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 08.02.2020 klo 02:16

Ystäväni,

Kiitos kirjeestäsi. Se herätti ajatuksia.
Sinuhe, egyptiläinen on itsellenikin tärkeä kirja, se pääsee kyllä helposti viiden parhaan lukemani kirjan joukkoon. Riipaisevaa on ihmisen yksinäisyys; sinun, Sinuhen, minunkin. Liekö sellaista ihmistä olemassakaan, jossa ei Sinuhe eläisi, ei eläisi valtava yksinäisyys? Voiko kukaan ihminen todella ymmärtää toista ihmistä?

Olen jatkanut tällä viikolla vanhojen päiväkirjojeni lukemista ja itsereflektiota. Yksi suuri teema, joka nousi esiin parikymppisen Annastiinan kirjoituksista, on juuri yksinäisyys. Olen ollut varsinkin lapsena ja nuorena hyvin ujo, ja ihmisille puhuminen on ollut minulle hankalaa. Hyvin harvoin elämässäni olen kokenut kuuluvani johonkin joukkoon. (Ja nekin pari huteraa kertaa ovat tapahtuneet viimeisten kymmenen vuoden sisällä.)

Silloin, kun vielä kirjoitin, päiväkirja oli minulle puuttuva sydänystävä. Se tarjosi mahdollisuuden purkaa ajatuksia ja ikään kuin keskustella itseni kanssa. Toki minulla on aina ollut myös ystäviä – harvoja mutta hyviä. Silti jostain syystä olen kokenut, etten voi tai osaa täysin vapaasti kertoa kaikkea yhdellekään ihmiselle. Enkä nyt tarkoita, että minulla olisi jokin Ihmeellinen Suuri Salaisuus, jota ei voi kertoa kenellekään! Mutta ihan tavallisissa asioissa, annastiina-asioissa, olen kokenut, että joko minua ei jakseta kuunnella tai sitten minua ei ymmärretä. Päiväkirja on aina ottanut vastaan kaiken, mitä olen sinne syytänyt, oli se sitten kuinka typerää, noloa, monimutkaista tai hitaasti kerrottua tahansa.

 ”Täytynee kirjoittaa päiväkirjaa niin kauan kunnes joskus löydän ihmisen, jolle voisin kaikesta puhua…” Annastiina, 20v.

Sain ensimmäisen päiväkirjani kymmenvuotissyntymäpäivälahjaksi. Meni melkein vuosi ennen kuin aloitin sen kirjoittamisen mutta sen jälkeen kirjoitinkin päiväkirjaa parikymmentä vuotta. Joskus kirjoitin lähes joka päivä, toisinaan taas saattoi mennä viikkoja, kuukausiakin välissä. Pikku hiljaa välejä alkoi olla enemmän ja nyt huomaan, etten ole kirjoittanut moneen, ehkä lähemmäs kymmeneen, vuoteen.

Päiväkirjojani yli kymmenen vuoden ajalta

Kirjoittamisen loppuminen ei johdu siitä, että olisin löytänyt ihmisen, ”jolle voisin kaikesta puhua”. Olen yrittänyt miettiä, mikä sai minut lopettamaan mutta en ole löytänyt yhtä ainoaa vastausta. Joka tapauksessa tähän jonkinlaiseen luovuuslukkoon sisältyy myös lukemisen loppuminen, piirtämisen ja maalaamisen loppuminen sekä musiikin kuuntelun loppuminen. Ennen tämän lukkiutumisen alkua tunsin silloin tällöin lähes ruumiillista tarvetta kirjoittaa tai maalata – luoda! Saatoin maata tuntikausia lattialla ja vain kuunnella musiikkia, antaa sen liikuttaa minua. Nykyään, silloin harvoin, kun tulee sellainen olo, että voisin kuunnella musiikkia, katselen levyvalikoimaa kymmenen minuuttia, enkä löydä mitään, mitä oikeasti haluaisin kuunnella. En ole maalannut – satunnaisia pieniä luonnoksia lukuun ottamatta – kymmeneen vuoteen! Kirjoittamiseni on rajoittunut koulutehtäviin sekä pariin opistoaikana tehtyyn tekstiin sekä niihin onnettomiin TeaK:in ennakkotehtäviin, joista toissa kirjeessä kerroin.

Minulla on ikävä tuota luovuutta! Mitä sille on tapahtunut?

No, tässä kirjeprojektissahan sitä luovuutta herätellään… Tuntuu vain olevan niin kovin vaikeaa taas. Pyysin sinulta jälleen vuorokauden lisäaikaa, koska tajusin tuijottavani torstain ja perjantain välisenä yönä väsynein silmin tietokoneen ruutua. Olin saanut aikaan sanat ”Kiitos kirjeestäsi”, en muuta. Päätin nukkua yön ja aloittaa heti aamusta levännein silmin ja ajatuksin. Kuinka ollakaan, päivä oli täynnä ”aivan pakollisia” tehtäviä ja kotitöitä, enkä ”millään ehtinyt” kirjoittaa koko päivänä. Vasta illalla aloin kirjoittaa, pakon ajamana: Toista vuorokautta lisäaikaa en kyllä pyydä!

Kysyit tunteiden ja empatian käyttämisestä kirjoittamisessa. Minä koen, että kaikki luovat asiat saavat alkunsa tunteista. Omalla kohdallani ainakin näin on. Olen tehnyt parhaat maalaukseni ja parhaat runoni juuri sellaisina hetkinä, kun olen kokenut tarvetta luoda, saada jokin tunne tai minua vaivaava asia pois päästäni. (Vai sydämestäni..? Sielustani? Mistä ne tunteet oikein tulevat?) Taisin jossain kirjeessäni jo kirjoittaakin, että runon kirjoittaminen muistuttaa mielestäni näyttelemistä. On tunnettava se asia, mitä haluaa tuoda ilmi. Jos kirjoitan vaikkapa surusta, niin minun on upottava ainakin hetkeksi suruun, jotta muistaisin, miltä se tuntuu. Sieltä tunteesta käsin sitten kirjoitan – tai näyttelen. Mikäli tätä empatiaa ei ole niin silloinhan kirjoitan vain siitä, minkä tiedän surusta, ei sitä, mitä tunnen. Siinä on iso ero, minkä ainakin näyttelijäntyössä huomaa selvästi. Itse arvostan tunteen aitoutta. Yleensä, jos olen tyytymätön johonkin tekstiini, vika löytyy juuri tunteesta, tai siis sen puuttumisesta.

Omalla tavallaan hupaisaa tämä meidän erilaisuus: Sinä olet tuhonnut hurjan määrän omia tekstejäsi, minä taas säilytän aarteinani kaikkea tekemääni, jopa pikkulappusia, joihin olen kirjoittanut vaikka vain kaksi sanaa, tai piirustuksen alkua, vain muutamaa viivaa! Sinä kirjoitat nopeasti ja luotat enterin voimaan eli koet helpottavana asiana (tai ainakin hyväksyt) sen, ettei kirjoitusta voi enää lähettämisen jälkeen muokata. Minä taas hankaan ja säädän ja korjailen viimeiseen asti ja pelkään sitä hetkeä, kun on pakko painaa ”lähetä”. Minä myös luen jo lähettämiäni kirjeitä ja bongailen niissä olevia virheitä!

Jonkinlaista armollisuutta itseäni kohtaan voisin kyllä yrittää kehittää. Esimerkiksi nyt, kun kello on yli kaksi yöllä, ja en millään keksi tähän inspiroivaa ja keskustelevaa lopetusta, niin siitä ei tarvitse stressaantua vaan voin ehkä vain kirjoittaa, että:

vaikka itselläni kirjoittaminen takkuileekin, odotan silti jälleen innolla sinun kirjettäsi. Toivottavasti sinun kirjeesi etenee liukkaammin kuin tämä… (Taisin käyttää tämän kirjoittamiseen kuutisen tuntia. Siihen mahtuu paljon seiniin tuijottelua!)

Annastiina