Teatterin uuvuttama

”On hyvä vähän haastaa itseään miettimään ja tekemään valintoja sen suhteen, mitä oikeasti haluaa sanoa.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 17.02.2020 klo 22:27

Rakas ystävä,

Olen todellakin noussut tänään näyttämölle jälleen. Ja kivusta ja kolotuksesta kropassani huomaan, että olen ollut sieltä poissa pitkän ajan. Herranjestas sitä voikin olla väsynyt, vaikkei kyseessä mikään ratkirailakas liikuntarooli olekaan. Keskustelinkin erään tuttavani kanssa tässä vähän aikaan sitten siitä, miten paljon näytteleminen vie energiaa, kun kyseessä on sekä fyysinen että henkinen rasitus. Silloin keskustelu kietoutui ennen kaikkea ravinnon ja stressitasojen ympärille mutta viitaten sinun kommenttiisi tietokoneen äärellä istumisesta olen kyllä huomannut samaa vikaa itsessäni. Niskahartiaseudun kipu on tavoittanut minut, kun liikunta on vähentynyt huomattavasti.

Aika hauska masennusnäytelmä, Lapin ylioppilasteatteri ja Lentävän Poron Teatteri

Mutta kylläpä vaan teatterissa oli hauskaa! Kyllähän se kone vähän yski ensin alkuun mutta vielä se liekki leimahti. Ja nimenomaan parasta on, kun ei tällä kertaa tarvitse kantaa vastuuta juuri muusta kuin omasta roolityöstä. Oli hieno tunne, kun sai seistä siinä vanhalla tutulla Lapin ylioppilasteatterin näyttämöllä, haistaa tuttua tuoksua ja muistella vähän vanhoja. Toisaalta ihanaa on myös, kun vanha talo on täynnä ihan uusia innokkaita ihmisiä. Niinkuin ylioppilasteatterilla on aina ollut. On iso kunnia, kun saan itsekin olla vielä osana tuota perhettä, vaikkakin nyt enemmän jonkinlaisessa kummisedän roolissa.

Ehkä tässä on nyt sitten joku sellainen vaihe menossa, että pitää ottaa vähän askelia taaksepäin, muistella ja kokea kaikkea kivaa, mitä sitä joskus silloin ennenvanhaan tehtiin. Lupaan kyllä, että tämä ei jää pelkäksi vaiheeksi, vaan esimerkiksi tanssi ja musiikki pääsevät taas isompaan rooliin elämässäni.

Ihan mahtava kuulla noista sinun taukojumppatanssihetkistä. Pitää yrittää luoda vastaava kulttuuri omallekin työpaikalle. Pientä venyttelyä ja jumppailua olen yrittänytkin tehdä, kun jossain vaiheessa alkoi niska mennä niin jumiin.

Ja ah, se ylioppilasteatterin kevätretki ja äitienpäivänaikainen sadetanssi ovat kyllä jääneet itsellekin mieleen. Olin silloin muuttanut aika vastikään Rovaniemelle ja olin päätynyt av-alan opintojen myötä mukaan erääseen tv-sarjatuotantoon runneriksi. Ajoin kuvauksista tuotantoyhtiön vuokra-autolla sinne leirikeskukseen. Se levy, jonka tahtiin tanssittiin, oli siellä autossa valmiina ja sitäpä kelpasi luukuttaa Kemijoen rannalla. Levyä en valitettavasti pöllinyt itselleni mutta muistelen sitä hetkeä joka kerta, kun kuulen jossain Blondien ”Heart of Glass” -kappaleen. Siinä hetkessä oli taikaa ja ihana tunnelma. Ja muisto siitä elää vahvana.

Nykyään sitä ei näemmä jaksa ihan samalla tavalla enää pomppia. Tai jaksaa kyllä pomppia mutta seurauksena on paljon kovempi väsymys. Siihen vedoten lykkäänkin taas antamasi tehtävän toteutusta. Mutta! Lupaan, että tästä ei tule tapa, mutta seuraavat kolme viikkoa teatteritreenejä on aina maanantaisin ja tiistaisin, joten kirjoittaminen siirtyy omalta osaltani enemmän loppuviikkoon. Aiemmin hankittu rutiini maanantaikirjoittelusta romuttuu siis nyt mutta menköön se nyt väliaikaisuuden piikkiin. Pitää valmistautua maaliskuuta varten, kun edessä on Taikin elokuvakäsikirjoittamisen ennakkotehtävät. Mukavaa kirjoittamispuuhaa on siis taas edessä!

Toivon todella, että aloitat sen blogin. Näin sosiaalisessa mediassa yhden jakamasi valokuvankin tässä vasta ja siitä tuli jo todella hyvä mieli. Uskon todellakin, että sinulla on sanottavaa, kuvattavaa ja mielenkiintoinen näkökulma tähän maailmaan. Äläkä aloita asettamalla liian suuria tavoitteita itsellesi. Annat mennä vaan ja aloitat pienestä. Kyllä se blogi siitä sitten uomansa löytää, kehittyy ja kasvaa. Jotain kaavaa ja raamia se sitten kuitenkin alkaa noudattaa. Yhdistävä tekijä kaikille kirjoituksillehan on jo sekin, että ne ovat sinun kirjoittamiasi. Ja jos jokin asia on sinusta kiinnostava ja kirjoittamisen arvoinen, joku pienikin asia, niin maailmasta löytyy varmasti monen monituista ihmistä, joita kiinnostaa juuri tuo sama asia tai he ovat kokeneet jotain samanlaista ja nauttivat siitä, kun joku pukee sen ajatuksen sanoiksi ja kuviksi. Päästelet vaan nyt täysillä ja annat helmikuun valon loistaa teksteissä ja kuvissa.

Vähän väsy.

Valon lisääntymisen ja sen vaikutukset huomaa kyllä täällä pohjoisessakin. Elämänilo palautuu ihmisiin, kun aurinko jaksaa vielä neljältä iltapäivällä helottaa jostain taivaanrannasta. Vaikka täälläkin niinikään on satanut märkiä lumirättejä taivaan täydeltä jo monta päivää.

Itse aion lähettää tällä viikolla maailmalle tuon mielipidekirjoituksen. Kiitos vaan silmien lainasta, kommentit ja muutosehdotukset olivat oikein hyvä ja tarpeellisia. Aion lisätä tekstiin vielä ajatuksen siitä, että mielenterveystietoa pitäisi opettaa meille jo koulussa, kuin myös mielenterveydenhoitaja olisi tarpeen. Meidän pitäisi oppia jo paljon varhaisemmassa vaiheessa käsittelemään mielenterveyttä ja mielensairauksia. Jokuhan meille opettaa lapsena senkin, että flunssassa pitää mennä lääkäriin, eikä kouluun tarvitse mennä. Kaikkia sairauksia pitää oppia hoitamaan ja tunnistamaan.

Mutta on kyllä kauheaa miten raastavan vaikeaa tiivistäminen on! 2700 merkkiä tuntui jo aivan murhaavan lyhyeltä kirjoitukselta. Onneksi näissä kirjeissa saa vuodattaa tekstiä niin paljon kuin haluaa. Toki tiivistäminen tekee myös ihan mielettömän hyvää. On hyvä vähän haastaa itseään miettimään ja tekemään valintoja sen suhteen, mitä oikeasti haluaa sanoa. Mielipidekirjoitus oli myös kiinnostava muoto, koska piti oikeasti muodostaa jokin mielipide asiasta (yllätys, yllätys). Jouduin kerrankin sanomaan mielipiteeni suoraan. Useimmiten sitä kuitenkin tulee kirjoittaneeksi enemmän sellaisia pohdintoja, että toisaalta asiat ovat niin ja toisaalta taas näin. Huomaan usein osoittavani jonkin ongelman mutta vältteleväni varsinaisen ratkaisun tai tiukan mielipiteen ilmaisemista.

Mielipiteen ilmaisua pitäisi harjoitella ja harjoittaa enemmänkin. Ja useampien ihmisten pitäisi tehdä sitä. Varsinkin tällaisina aikoina, jolloin rasismi, epäluulot ja suoranainen natsismi nostavat päätään, mielipiteitä pitää alkaa tuoda esiin ihan suoraan. Meidän pitää alkaa ongelmien osoittelun lisäksi myös kehittää mielipiteitä ja ratkaisuja.

Eräs tuttavani sanoi taannoin, että hän arvostaa vain yhtä taistolaisajan laulua. Se laulu oli ”Oppimisen ylistys” ja hänen perustelunsa oli se, että hänen mielestään se oli ainoa sen ajan lauluista, joka tarjosi jonkin ratkaisun ongelmiin. Olin ja olen tietysti edelleen hänen kanssaan hivenen eri mieltä mutta hänen sanansa ovat kyllä jääneet mieleeni. Jokin totuuden siemen niissä oli. Mitäpä itse tuumaat? Taistelusta ja mielipiteistä?

Jään odottamaan kirjettäsi. Ja kirjoitan sinulle myöhemmin tällä viikolla sen antamasi tehtävän. Se herätti jo paljon ajatuksia. Kerään vain vähän voimia.

Hauskaa viikkoa ja kirjoittamisen iloa!

– Jussi

P.S. Lähettämäsi runo oli aivan ihastuttava. Niinhän se on, että tiemme on tarina. Paperia, jolle piirrämme jäljet.

P.P.S. Tehtävä: Anna omalle blogillesi nimi ja ota kolme valokuvaa, jotka kuvaavat ajatuksiasi blogin sisällöstä.

Mielenterveys on hullu juttu

”Olen keskittynyt tekemään luovan työn muille mahdolliseksi ja tavallaan unohtanut itse olevani luova tyyppi myös.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 10. 02. 2020 klo 23:59

Rakas ystäväni,

Täältä se tulee! Rästiin jäänyt tehtävä: mielipidekirjoitus minulle tärkeästä aiheesta.

Mielenterveyssyistä johtuvat sairauspoissaolot lisääntyvät. Opiskelijoista yhä useampi hakeutuu hoitoon mielenterveysongelmien takia. Joka koululuokassa on vähintään yksi lapsi, jonka vanhemmalla on mielenterveysongelma. Siinäpä meillä pommi purettavaksi.

Työterveyteen ja perusterveydenhuoltoon tarvitaan psykoterapiaa ja psykoterapiasta tarvitaan lisää puhetta ja ymmärrystä. Siinä missä nyt ymmärretään, että ihmisten fyysistä terveyttä kuuluu tarkkailla ja sairauksia ennaltaehkäistä, niin mielenterveyden suhteen tilanne on varsin toisenlainen. Psykoterapia hävettää ja pelottaa, mikä johtaa liian usein omien ongelmien kieltämiseen ja vähintäänkin hoitoon hakeutumisen lykkäämiseen. Pitää olla niin reipas ja pärjätä. Pelkoon ja ahdistukseen yhteiskunnan tulee mielestäni vastata tarjoamalla helpommin lähestyttäviä palveluita asiakaslähtöisemmin suunniteltuina kokonaisuuksina. Hoitoon on aina paras mennä siinä vaiheessa, kun ei vielä ole kuolemansairas. Hoitoon pitää myös päästä helpommin ja varhaisemmassa vaiheessa sairautta.

Sairastuin vuosi sitten itse ja huomasin, että yhtäkkiä aktiivisen yrittäjän, ratkaisukeskeisen ja päättäväisen ihmisen oli käsittämättömän vaikea avata kirjekuorta ja ovesta ulos käveleminen pelotti. Omaa romahdusta ei ollut helppo tunnustaa, eikä avun etsiminen ollut helppoa sekään. Ja oikeastaan olisin kaivannut psykoterapiaa jo kaksi vuotta ennen varsinaista romahdusta, kun ensimmäistä kertaa mieleen hiipi ajatus, että kaikki ei ole ehkä ihan kunnossa. Mutta jostain syystä piti mennä syvemmälle. Mistä sitä edes tietää, koska on oikeasti mieleltään sairas? Pitäähän sitä olla oikeasti sairas ennen kuin terapeutille mennään.

Jälkikäteen toivoisin, että ei olisi tarvinnut olla. Ei syöpään sairastuessakaan enää nykyään mietitä, että “Tämä on nyt varmaan vain sellainen pikkusyöpä. Ei tämän takia vielä lääkäriin kannata mennä.” Ensinnäkään syöpää ei tarvitse itse diagnosoida ja toisekseen tiedetään, että terapia kannattaa aloittaa jo ennen kuin koko kroppa on täynnä etäpesäkkeitä.

Haluan nähdä sen vuosia kestävän kansallisen kampanjan, joka tekee mielenterveysongelmista arkisia ja luo hoitopolun, joka alkaa jo siitä hetkestä, kun ihminen ensimmäistä kertaa tuntee olevansa ahdistunut tai masentunut. Haluan nähdä sen mielenterveyden hätänumeron, joka on yhtä hyvin tunnettu kuin 112. Haluan nähdä sen maailman, jossa on täysin normaalia käydä psykoterapeutilla vähintään kerran vuodessa perustarkastuksessa. Haluan nähdä sen maailman, jossa mielenterveyden ensiapukurssi kulkee käsi kädessä sen toisen ensiapukurssin kanssa.

Jussi Olavi Jokinen
Entinen yrittäjä

Asetin itselleni merkkirajaksi 2700 merkkiä, mikä on Helsingin Sanomien pitkän mielipidekirjoituksen haamuraja. Se on siis pisin mahdollinen julkaistava mielipidekirjoitus. Teemaksi valitsin itselleni läheisen ja tälläkin viikolla mielessä pyörineen mielenterveyden ja siihen liittyvät ongelmat

Haluaisin erittäin mielelläni kuulla ajatuksia, kommentteja ja kritiikkiä tekstistä, sen muodosta ja sisällöstä. Sokeuduin jo vähän itse sille ja kaipaan sitä, että pääsen näkemään tekstiä jonkun toisen silmin. Sallithan siis, että lainaan silmiäsi tähän tarkoitukseen?

Olipa ihana kirjoittaa sinulle pitkästä aikaa jotain ihan oikeaa näiden meikäläisen peruslätinöiden lisäksi. Pääsykoetehtävien jälkeen en ole kirjoittanut oikein mitään. Siis mitään, missä olisi ajatusta ja sisältöä, palanen itseäni mukana. Viestittelin sinulle aiemmin, että tässä on menty vähän mieli maassa ja paskassa kahlaten. Siitä ja erään ystäväni kirjoituksesta sosiaalisessa mediassa intouduinkin kirjoittamaan tuon mielipidekirjoituksen. Ehkä mielessä pyöri myös ensi viikolla alkavat näytelmäharjoitukset.

Kyllä, olen todellakin yli vuoden tauon jälkeen menossa myös näyttämölle. Olen samaan aikaan sekä peloissani että innostunut. Jostain syystä minua pelottaa, miten pääsen vauhtiin ja jaksanko tehdä teatteria mutta toisaalta uskon sen olevan ihan parasta taas pitkästä aikaa. Ja näytelmä (Lapin ylioppilasteatteri: Aika hauska masennusnäytelmä) ainakin on niin hiton tärkeä, että on todellinen kunnia päästä mukaan.

Aika hauska masennusnäytelmä, Lapin ylioppilasteatteri ja Lentävän Poron Teatteri

Ja ai että tuo sinun kirjeesi oli taas niin sykähdyttävä ja ajatuksia herättävä (vaikka yrititkin viestittää jotain ihan päinvastaista). Luovuuslukko on todella kiinnostava ajatus. Sitä makustellessa totesin, että jonkinlaisessa lukossa sitä on itsekin tullut oltua jo tosi pitkään, vaikka periaatteessa samaan aikaan olen tehnyt tosi luovaa työtä mm. teatterin parissa. Olen kuitenkin ihan selvästi keskittynyt tekemään luovan työn muille mahdolliseksi ja tavallaan unohtanut itse olevani luova tyyppi myös – mikä on vähän pöljää, koska juuri sen takia olen alalle alunperin päätynyt, että olen luova tyyppi ja olen rakastanut luomista ja taiteen tekemistä.

Sellaista fyysistä ”pakko luoda” -tunnetta minulla ei ehkä kyllä koskaan ole ollut. Siitä huolimatta, että rakastan luovaa työtä, niin se on silti aina ollut vähän sellainen ”pakko ryhtyä” -fiilis enemmänkin. Minun on pitänyt pakottaa itseni aloittamaan tai muuten hommat on jääneet tekemättä. Sen takia kaikki yhdessä tekeminen, deadlinet ja mukavat pakotteet toimivat minulle hyvin. Silloin ei pääse luistattelemaan niin helposti, vaan on tavallaan vastuussa jollekin toiselle omasta luovasta työskentelystään.

Kirjoitit pyynnöstäni tunteista luovana työkaluna. Pakko todeta, että minulla on vähän erilainen suhtautuminen aiheeseen. Lyhyesti voisin sanoa, että tunteiden aktiivisen tuntemisen sijaan minä otan mieluummin vähän etäisyyttä tunteeseen, jota tutkin ja katson sitä tavallaan ulkopuolisen silmin. Näyttämöllä tämä tapahtuu ennen kaikkea roolia rakentaessa ja menen sitten askel kerrallaan sitä oikeaa tunnetta kohti, kerta toisensa jälkeen, harjoitus harjoitukselta rohkeampana.

Nyt päätän kirjeeni tähän, sillä vuorokautta on vielä puoli minuuttia jäljellä. Toivottavasti sinulla on ollut hyvä viikko. Minä menen parempaan suuntaan ja kyllä se tästä iloksi muuttuu. Soitellaan! Jään odottamaan kirjettäsi innolla.

– Jussi